Maksun aika.
Lähetetty: 06 Loka 2010, 21:54
//ÄRRÄ tänne Memon kanssa :)//
Iznon-Teriroca ei viihtynyt kylissä, ei ihmis- eikä haltiakylissä. Hän ei pelännyt kiinnijäämistä, jos olisi pelännyt, hänestä ei olisi ollut palkkasoturipäälliköksi.
Hän ei vain pitänyt siitä, että vihollisia oli yhdessä paikkaa niin paljolti eikä hän toisaalta pitänyt täyteen ahdetuista paikoista muutoinkaan. Juuri sen vuoksi hän piti Länsikujia rauhallisena ja mukavana ihmisten kylän osana, vaikkakin oli totta, etteivät näkymät täällä olleet järin kauniit.
Hänen kauneusihanteensa tosin olivat jo muutoinkin vääristyneet, joten useat olisivat varmasti päätelleet hänen ainoastaan nauttivan tästä seudusta.
Asialla oli kuitenkin kaksi puolta. Iznon oli siinä määrin välinpitämätön, ettei hän välittänyt ihmisten kohtalosta, haltioiden kohtalostakin vain siltä osin, mikä vaikutti jollain tavalla häneen ja hänen mieleensä. Hän oli kuitenkin käytännön mies eikä uhrannut itseään saatika sitten miehiään minkään turhan tai tunnepohjaisen vuoksi.
Vartiointi täällä toimi kyllä moitteettomasti, vaikka haltioiden keveitä askeleita vaikea olikin havaita, mutta Iznon-Teriroca löysi tiensä kokemuksensa johdattamana alas viemäreihin. Miten hänestä alkoikin tuntua siltä, kuin hän olisi hiljalleen muuttamassa asumaan näihin viemäreihin metsien sijaan?
Ja arvatenkin hän piti viemäreistä vain joissain määrin sen vuoksi, että ne olivat mukavasti maan alla piilossa ja niiden löyhkä piti kätevästi ylimääräiset tunkeilijat poissa.
Silti, metsiä haltia piti kuitenkin parempana paikkana. Hän oli viettänyt ikänsä metsissä, luolissa ja vuoristossa ja piti metsistä eniten. Kaiketi se johtui hänen haltiajuuristaan ja siitä kaipuusta takaisin metsiin, joka oli syttynyt hänen ollessaan hiisien kasvattina. Hän ei ollut tuolloin kunnolla edes muistanut metsää ja sen vuoksi kaipuu takaisin sinne oli yllättänyt haltianuorukaisen totaalisesti, hänen suippoja korvannipukoitaan myöten!
Nyt Iznon-Teriroca oli kuitenkin kokenut paljolti siitä ajasta. Oli kulunut useita satoja vuosia ja hän epäili, ettei mikään voisi enää kunnolla yllättää häntä.
Paitsi kenties tämä tapaus. Edalykon palkkaama salamurhaaja, joka oli hoitanut työnsä hänen kuulemansa mukaan loistavasti. Joskin hän tietysti oli tarkkaillut kohdetta kauempaa, ei hän luottanut Edalykon arviointikykyyn vielä tarpeeksi. Hän ei kuitenkaan ollut saanut tilaisuutta lähempään tutkailuun asian suhteen.
Palkkasoturipäällikkö olikin hieman harmissaan siitä, että joutui maksamaan osan työstä ansaituista kolikoista murhaajalle, jonka työtä ei ollut edes nähnyt - ainoastaan tämän työn lopputuloksen, joka oli kyllä miellyttänyt häntä.
Iznon ei kuitenkaan antanut tunteidensa kuvastua kasvoilleen ja hänen näkevä silmänsä tarkkaili rauhallisesti ympäristöä. Toisen silmänsä hän oli tavanomaiseen tapaansa peittänyt piikikkäällä silmälapullaan. Hänen purppuraisen, pitkän kangastakkinsa alta pilkottu musta, kirjailtu liivi, valkoista röyhelökaulusta ja osa hänen tummista housuistaan ja vaikuttavasta solkivyöstään.
Takin reuna paljasti myös osan polviin saakka yltävistä mustista, viemärien himmeässä valaistuksessa vain hieman kiiltävistä saappaistaan. Kaikin puolin hän vaikutti jäntevältä soturilta, joka ei kantanut mukanaan muita aseita, kuin lanteillaan lepäävästä vyöstä roikkuva sapeli ja toiselta puolelta pilkottava miekka. Todellisuus oli kuitenkin toinen.
Kyseessä oli maagisin nilkka- ja rannerenkain varustettu, hintelä ellei jopa sairaalloisen laiha haltiankuvatus, jolla oli takkinsa alla aseita vaikka kokonaiselle armeijalle jakaa. Niitä oli hänen vyönsä takaremmeissä, paitansa alla ohuilla, ruskeissa nahkavöillä kiinni hänen hontelon rintakehänsä ympärillä, saappaidensa varsissa ja takkinsa jokaisessa poimussa.
Iznon-Teriroca tunnettiin yleisesti haltiana, joka ei ottanut turhia riskejä. Eikä hän tälläkään kertaa poikennut säännöistään.
Iznon ei kuullut askeleita, mutta hänen ommeltua silmäänsä peittävän silmälapun magia ehdotteli hänelle jonkin kenties olevan tulossa, vaikkei hän osannutkaan päätellä kuinka kaukana ja mikä tuo kyseinen lähestyjä oli.
Teriroca ojensi toisen kätensä suoraksi sivulleen, merkkinä muutamalle takanaan seuranneelle miehelle - muunmuassa Edalykolle - pysytellä kiltisti taka-alalla. Iznon sipaisi vielä kerran jokaista ilmansuuntaa - mutta eritoten taivasta - tavoittelevaa, punaista, paksua irokeesintapaistaan.
Häntä ei yllättäisi mikään.
Iznon-Teriroca ei viihtynyt kylissä, ei ihmis- eikä haltiakylissä. Hän ei pelännyt kiinnijäämistä, jos olisi pelännyt, hänestä ei olisi ollut palkkasoturipäälliköksi.
Hän ei vain pitänyt siitä, että vihollisia oli yhdessä paikkaa niin paljolti eikä hän toisaalta pitänyt täyteen ahdetuista paikoista muutoinkaan. Juuri sen vuoksi hän piti Länsikujia rauhallisena ja mukavana ihmisten kylän osana, vaikkakin oli totta, etteivät näkymät täällä olleet järin kauniit.
Hänen kauneusihanteensa tosin olivat jo muutoinkin vääristyneet, joten useat olisivat varmasti päätelleet hänen ainoastaan nauttivan tästä seudusta.
Asialla oli kuitenkin kaksi puolta. Iznon oli siinä määrin välinpitämätön, ettei hän välittänyt ihmisten kohtalosta, haltioiden kohtalostakin vain siltä osin, mikä vaikutti jollain tavalla häneen ja hänen mieleensä. Hän oli kuitenkin käytännön mies eikä uhrannut itseään saatika sitten miehiään minkään turhan tai tunnepohjaisen vuoksi.
Vartiointi täällä toimi kyllä moitteettomasti, vaikka haltioiden keveitä askeleita vaikea olikin havaita, mutta Iznon-Teriroca löysi tiensä kokemuksensa johdattamana alas viemäreihin. Miten hänestä alkoikin tuntua siltä, kuin hän olisi hiljalleen muuttamassa asumaan näihin viemäreihin metsien sijaan?
Ja arvatenkin hän piti viemäreistä vain joissain määrin sen vuoksi, että ne olivat mukavasti maan alla piilossa ja niiden löyhkä piti kätevästi ylimääräiset tunkeilijat poissa.
Silti, metsiä haltia piti kuitenkin parempana paikkana. Hän oli viettänyt ikänsä metsissä, luolissa ja vuoristossa ja piti metsistä eniten. Kaiketi se johtui hänen haltiajuuristaan ja siitä kaipuusta takaisin metsiin, joka oli syttynyt hänen ollessaan hiisien kasvattina. Hän ei ollut tuolloin kunnolla edes muistanut metsää ja sen vuoksi kaipuu takaisin sinne oli yllättänyt haltianuorukaisen totaalisesti, hänen suippoja korvannipukoitaan myöten!
Nyt Iznon-Teriroca oli kuitenkin kokenut paljolti siitä ajasta. Oli kulunut useita satoja vuosia ja hän epäili, ettei mikään voisi enää kunnolla yllättää häntä.
Paitsi kenties tämä tapaus. Edalykon palkkaama salamurhaaja, joka oli hoitanut työnsä hänen kuulemansa mukaan loistavasti. Joskin hän tietysti oli tarkkaillut kohdetta kauempaa, ei hän luottanut Edalykon arviointikykyyn vielä tarpeeksi. Hän ei kuitenkaan ollut saanut tilaisuutta lähempään tutkailuun asian suhteen.
Palkkasoturipäällikkö olikin hieman harmissaan siitä, että joutui maksamaan osan työstä ansaituista kolikoista murhaajalle, jonka työtä ei ollut edes nähnyt - ainoastaan tämän työn lopputuloksen, joka oli kyllä miellyttänyt häntä.
Iznon ei kuitenkaan antanut tunteidensa kuvastua kasvoilleen ja hänen näkevä silmänsä tarkkaili rauhallisesti ympäristöä. Toisen silmänsä hän oli tavanomaiseen tapaansa peittänyt piikikkäällä silmälapullaan. Hänen purppuraisen, pitkän kangastakkinsa alta pilkottu musta, kirjailtu liivi, valkoista röyhelökaulusta ja osa hänen tummista housuistaan ja vaikuttavasta solkivyöstään.
Takin reuna paljasti myös osan polviin saakka yltävistä mustista, viemärien himmeässä valaistuksessa vain hieman kiiltävistä saappaistaan. Kaikin puolin hän vaikutti jäntevältä soturilta, joka ei kantanut mukanaan muita aseita, kuin lanteillaan lepäävästä vyöstä roikkuva sapeli ja toiselta puolelta pilkottava miekka. Todellisuus oli kuitenkin toinen.
Kyseessä oli maagisin nilkka- ja rannerenkain varustettu, hintelä ellei jopa sairaalloisen laiha haltiankuvatus, jolla oli takkinsa alla aseita vaikka kokonaiselle armeijalle jakaa. Niitä oli hänen vyönsä takaremmeissä, paitansa alla ohuilla, ruskeissa nahkavöillä kiinni hänen hontelon rintakehänsä ympärillä, saappaidensa varsissa ja takkinsa jokaisessa poimussa.
Iznon-Teriroca tunnettiin yleisesti haltiana, joka ei ottanut turhia riskejä. Eikä hän tälläkään kertaa poikennut säännöistään.
Iznon ei kuullut askeleita, mutta hänen ommeltua silmäänsä peittävän silmälapun magia ehdotteli hänelle jonkin kenties olevan tulossa, vaikkei hän osannutkaan päätellä kuinka kaukana ja mikä tuo kyseinen lähestyjä oli.
Teriroca ojensi toisen kätensä suoraksi sivulleen, merkkinä muutamalle takanaan seuranneelle miehelle - muunmuassa Edalykolle - pysytellä kiltisti taka-alalla. Iznon sipaisi vielä kerran jokaista ilmansuuntaa - mutta eritoten taivasta - tavoittelevaa, punaista, paksua irokeesintapaistaan.
Häntä ei yllättäisi mikään.