Kirjoittaja suskari » 30 Maalis 2011, 19:33
Kalmankoira
Oli hyvän lähellä ettei Kalma käskenyt Ednan häipyä silmistään ikuisiksi ajoiksi, mutta aavekoira malttoi mielensä vielä toistaiseksi niellen kiukkunsa alas kurkustaan tyytyen mulkoilemaan Ednaa vain takaisin kääreiden takaa.
"Kyllä, kyllä joskus kosto on loistava ratkaisu.." Kalma tuumasi pienesti virnuillen itsekseen Ednalle joka oli perääntynyt taaemmas miehestään.
"Minun vihani ei koske tätä saarta millään tapaa, joten älä edes kuvittele vertaavasi sitä tähän typerään sotaan." Kalma murahti selkeästi ärtymys äänessään vaimollensa tuijottaen tuota kohden kulmat kurtussa kääre silmillään. Tosin Ednan seuraava hiljainen tokaisu sai aavekoiran hiljaiseksi ja hieman vaivautuneen näköiseksi.. ja tuo rauhoittui ja rentoutui aivan silmissä. Kalma ei kuitenkaan ryhtynyt vastaamaan mitään vaimollensa vaan huokasi raskaasti kuin luovuttaen ja yritti kaiken tavaran paljauden läpi kävellä takaisin sohvalle lepäämään, mutta onnistui vain vetämään nenällensä lattialla makaavaan tuoliin. Kalma päästi joukon kirosanoja suustaan kiroten niin kipua kuin surkeaa ja säälittävää tilaaansa nousten istumaan, ja jääden siihen istumaan näyttäen mököttävältä pikku pojalta.
"MITÄ HELVETTIÄ MINÄ OLEN TEHNYT ANSAITSENI TÄMÄN!" Kalma ärähti lähinnä itselleen.. ja ehkä jollekkin muulle tuolla yläkerrassa, vaikkei aavekoira uskovainen ollutkaan.