//
jatkoa //
Kävi ilmi että Demonilla oli ikää enemmän kuin tuo itse jaksoi edes muistaa. Ja viimein Ednalle tosiaan selvisi, että tämä olento oli demoni. Tosin, olisihan sen voinut arvatakin, mikä muukaan tuo olisi voinut olla? No, iltapäivä kului jutellen ja ruokaillen, kunnes ilta viimein laskeutui ja oli turvallista poistua metsän suojiin. Pyynnöstä Edna muutti muotonsa jälleen kissapedoksi, antaen sitten isompansa kantaa pienen kissan turvaan, metsän kätköihin. Kun demoni oli varma siitä, että he olivat tarpeeksi kaukana, laski tuo suojattinsa alas. Edna muutti muotonsa saman tien ihmiseksi, sillä uskoi liikkumisen olevan helpompaa siinä muodossa.
Edna oli avaamassa suunsa vastatakseen Ivorin sanoihin, kun demonin seuraava liike pysäytti tuon huulet. Valtava koirademoni veti kätensä miekkansa kahvalle, katsellen terävänä pimeään metsään. Edna käännähti katsomaan samaan suuntaan mitä Ivor, nähden pimeydessä hehkuvan silmän.. Normaalisti moinen näky olisi ollut pelottava, mutta kerta hehkuvia silmiä oli vain yksi, oli tuosta olennosta vaikea olla erehtymättä. Viimeistään ääni antoi ilmi lähestyvän olennon.
Toisin kuin olisi voinut olettaa, Edna ei juossut Kalman luokse ja halannut tuota kuoliaaksi. Sen sijaan tyttö kääntyi kunnolla kohden lähestyvää puolisoaan ja nosti kätensä pienesti ylös rauhoitellakseen tuota käsielein, ettei tässä nyt tarvinnut alkaa ketään teurastamaan. Pian Ivor kysäisikin, tunsiko Edna tämän miehen.
Kyllä tunnen. Hän on puolisoni, KaJack. Jack, Ivor juuri pelasti minut haltia kylästä, älä siis huuda hänelle. Ei ole mitään syytä alkaa taistelemaan, pistä veitsesi pois Edna vilkaisi Ivoriin, mutta käänsi sitten katseensa puolisoonsa selittäen tilanteen paremmin.
Oletko nähnyt Apolloa? Tuliko se kotiin? Edna kysyi saman tien aavekoiralta, muistaessaan rakkaan ratsunsa joka oli tänään välttynyt teurastukselta.