Albine
Pitkän ajan jälkeen Albine oli palannut kotiseuduilleen. Hän ei tiennyt oliko tapahtumista seurannut mitään isompaa, niistä joiden tähden nainen oli kotoaan lähtenyt. Oli silti päättänyt välttää kaupungin keskustaa ja vilkkaita katuja. Ei myöskään ollut uskaltanut tulla muurien sisäpuolelle porteista, vaan löytänyt oman tiensä suoraan Länsikujille. Mikään ei täällä ainakaan ollut muuttunut. Velhotar oli kätkenyt kasvonsa turkisreunaisen talviviittansa kätköihin. Näkyvät arvet kasvoissa saivat ihmiset usein tuijottamaan häntä, eikä neitokainen pitänyt siitä, että häntä katsottiin sillä tavalla ja pitkään. Oli helpompi välttää esittelemästä arpiaan ja talvella se oli kylmyyden vuoksi helppoa. Hyväsydäminen nainen koki suurta sääliä kaupungin köyhimpiä kohtaan, jotka etenkinkin olivat kärsineet riehuneesta sodasta. Ei siis ollut kestänyt kovin kauaa, kun oli löytänyt itsensä auttamasta ihmisiä kuten parhaaksi pystyi. Rahaa hänellä ei itselläänkään ollut paljoa, mutta saattoi aina tarjota parantajan kykyjään niille, jotka sitä tarvitsivat.
Tällä kyseisellä hetkellä velhotar oli kyykistynyt risaisan puupenkin eteen talonpäädyssä. Penkillä istui pieni poika, jonka rähjäsistä vaatteista ja olomuodosta saattoi päätellä, että poika oli yksi monista katulapsista. Vanhemmat olivat todennäköisesti kuolleet ja poika jäänyt oman onnensa nojaan. Vekara oli murtanut jalkansa tiputtuaan talon katolta ja lempeä Albine oli rientänyt auttamaan. Joitakin uteliaita katselijoita oli kerääntynyt paikalle. Poika oli nostettu penkille istumaan ja nyt velhotar piti poikaa käsistä kiinni. Albine sulki silmänsä ja keskitty mutisten samalla käskysanoja. Parantamisen taito, tai paremminkin taito saada asioita kasvamaan oli aina tullut naiselta kuin luonnostaan. Humanoidin parantaminen vaati kuitenkin keskittymistä, mutta oli tullut aika taitavaksi tässä taidossaan. Olihan parantaminen taito mitä nainen käytti taioistaan huomattavasti eniten. Lämmin, valkea valo alkoi hehkua naisen kämmenissä tuon alkaessa parantamaan pojan jalkaa.