En se minä ollut, ja sitä paitsi


Länsikujat sijaitsevat kauimpana linnasta. Täälläpäin asustaa yleensä köyhin väki ja länsikujat ovat tunnettuja hämäristä hiippareista. Länsikujat tuhoutuivat täysin palossa, ennen toisen tannersodan alkua, kiitos haltioiden hyökkäyksen. Nyttemmin, kun tannersota on päättynyt, on länsikujia alettu rakentamaan uudestaan. Siltikin, alueelta löytyy yhä palaneita raunioita, vaikka uusia rakennuksia on alkanut kohoamaan sinne tänne.
Länsikujilta on helpointa livahtaa kylän alla risteileviin, valtaviin viemäriverkostoihin. Osa verkostosta on ihmisten itse rakentamaa, osa taas luonnon muovaamaa, niin käytäviä kuin luoliakin. Tätä kautta ei kuitenkaan tiettävästi pääse kylään sisälle, vaikka käytävä muurien alitse olisi helpoin tapa livahtaa sisään. Mutta sellaista ei kuitenkaan ole olemassa vai onko?

Valvoja: Crimson

Avatar

Hovinarri
Hovinarri

Viestit: 2450

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Ti Elo 01, 2017 10:29

En se minä ollut, ja sitä paitsi

Pulla

Mikäs se tämä on? hobitti kysyi itseltään kiinnostuneena, kun potkaisi isovarpaansa vahingossa maasta törröttävään, kiiltelevään kiekkoon. Se oli hiekan ja lahoilevan puuhakkeen peitossa ja hautautunut niin syvälle, että lyhyenlaisen miehen oli kaaputeltava jalallaan maata sen ympäriltä, ennen kuin se liikahti. Kevyt tuulenvire heilutteli matkalaisen hiuksia - kesä oli pitkällä, ja päivät olivat jo hieman lyhyempiä, kuin aiemmin. Valoa riitti yhä runsaasti päivisin, mutta nyt aurinko oli jo aloittamassa laskunsa ja värjäsi Länsikujat kultaisiksi. Tämä oli kaunis, luonnon maalaama hetki, ja auringonsäteet osuivat kiekkoon saaden sen säkenöimään niistä kohdista, joissa ei ollut liian paksua likakerrosta. Pulla katsahti epäröiden ympärilleen, ja kumartui sitten kaaputtamaan esinettä käsillään. Hänen ympärillään ei ollut ketään. Näitä tuhoutuneita taloja oli vasta hetki sitten uudistettu, eräs ystävällinen herra oli tietänyt kertoa, mutta uusia asukkaita ei ollut vielä muuttanut sisään. Vain rottia ja lepakoita, jotka olivat asuttaneet raunioiden nurkkia jo ennen kuin jälleenrakennus aloitettiin. Länsikujat olivat surullinen alue, mutta Pulla tunsi jostain syystä olonsa rauhallisemmaksi niillä. Vaikka ne olivatkin tunnetut hämäräperäisistä asukkaistaan, väentungos oli siellä paljon vähäisempi ja kulkeminen helpompaa, varsinkin lyhyelle hobitille. Vaikka Pullahan oli rotuisekseen pitkä. Tietenkin. Pitkä ja älykäs. Hän röyhisteli rintaansa, vaikka olikin kyykyssä.

Siitä oli tovi, kun Pulla oli viimeksi käynyt ihmisten kaupungissa. Hän rakasti sitä aivan yhtä lailla, kuin rakasti haltioiden piilopaikkaa - ja tänne hän sentään löysi omine nokkineen helposti. Haltioiden parissa hän toki tunsi itsensä tervetulleemmaksi, vaikka joidenkin haltioiden mielestä hän olikin "pieni ja ruma", mutta jotkin ihmiset katsoivat toisenrotuisia kamalan kieroon. Pulla ei pitänyt siitä. Kaikkien kukkien piti antaa kukkia, jopa perunoiden, ja niillä vasta kauniit kukat olivatkin. Ihmisten puolella hän selvisi yleensä sillä selityksellä, että oli parraton kääpiö. Useimpiin se meni todesta, ja ihmiset joutuivat kohtelemaan kääpiöitä kunniallisesti aseveljeyden takia. Sota oli hobitin mielestä hankala asia. Hankala, ja ennenkaikkea turha. Hän pysyi niin kaukana konflikteista kuin vain saattoi, ja vietti siksi suurimman osan ajastaan puolueettomilla alueilla. Sillointällöin hän kuitenkin kaipasi seikkailua, ja tuli etsimään sitä isoista kaupungeista. Tämä päivä oli sellainen. Ja nyt hän oli hyvinkin saattanut löytää seikkailun!

Pulla veti maahan juuttuneen esineen ulos hiekan syleilystä, ja sai sitten todeta sen lautaseksi. Se oli kultaisen värinen, mutta Pulla ei osannut sanoa, oliko se aitoa kultaa, vai vain maalattu sellaiseksi. Kaunis koristelautanen. Hobitti hinkkasi pölytahroja lautasen pinnalta huolellisesti viitallaan ja koitti saada selvää kirjailuista, mutta ne esittivät vain kasveja ja kiemuroita. Hobitilla ei ollut aavistustakaan paikallisesta taiteesta tai sepästöstä, joten hän ei osannut sanoa, oliko lautasella arvoa. Miten se oli päätynyt tänne? Ehkä se oli tipahtanut kodistaan pakenevan asukkaan kapsäkistä hyökkäyksen aikoihin ja sitten hautautunut taistelussa maaperään, ja nyt uudelleenrakennuksen yhteydessä maata sen päältä oli kuopsutettu tarpeeksi, jotta se tuli esiin. Mahtaisikohan alkuperäisen omistajan löytäminen olla vielä mahdollista? Pulla katseli koristelautasta hymyillen ja ajatteli, miltä jälleennäkeminen lautasen omistajan ja lautasen välillä näyttäisi. Omistaja saattaisi näyttää riemastuneemmalta, kuin lautanen.

Pullan ajatusjatkumo katkesi äänekkääseen puheensorinaan. Humalaiseen puheensorinaan, pikemminkin. Hobitti puristi lautasta käsissään ja katseli kujan suuntaan, nähden sitten lähestyvän miesjoukon. Punoittavien nenien lauma kertoi liiallisesta kostukkeiden nauttimisesta, ja hobitti yritti näyttää mahdollisimman pieneltä miesten osuessa kohdalle. Heitä oli viisi. Pisin ja raamikkain miehistä käänsi kuitenkin päänsä vyötärönmittaisen hobitin suuntaan, ja kurtisti mongerrellen kulmiaan.
"Sssinä!" mies huudahti ja sai koko huojuvan lauman kääntymään kohti Pullaa. Kiharahiuksinen, henkselein varustettu matkamies nielaisi äänettömästi ja jätti vastaamatta. Humalainen mies jatkoi rasvaiset hiussuortuvat otsalleen valuen: "Mitäspäs piilot - hik - piilotttelet?"
Pulla kurtisti kulmiaan ja perääntyi askeleen verran lähestyvän joukkion luota. Hän laski lautasen vain toisen kätensä varaan ja yritti vaikuttaa huolettomalta.
"En piilottele mitään. Löysin tämän lautasen maasta, kunhan katselin sitä", Pulla ilmoitti tuimana ja oletti keskustelun päättyvän siihen. Ehkä siinä olisi kaikki, mitä mies halusi tietää. Humalainen joukonpää kuitenkin vain hörähti huvittuneena ja katsahti tovereihinsa, jotka yhtyivät laiskaan naureskeluun.
"Hmrphhm... 'Löysit', niinhän? Ei tuollaisia arvoesineitä löydetä", mies sanoi ääntään korottaen ja ojensi paksun kouransa osoittamaan hobittia. "Ssinä varastit sen!" Muut neljä jäsentä huudahtelivat hyväksyvästi ja osoittelivat pientä hobittia myös. Pullan teki mieli laskea lautanen maahan ja livetä lähimmän kuistin alle, mutta hän oli kangistunut niille sijoilleen. Kuinka he julkesivat syyttää häntä varastamisesta! He eivät olleet olleet edes paikalla, kun lautanen löytyi! Moukat!
"Minä en ole varastanut mitään!" Pulla huudahti takaisin ja päätti ottaa kaksi askelta eteenpäin tuohtuneena huonosta kohtelustaan, mutta humalainen mies ei pitänyt siitä, vaan asteli niin nopeasti hänen eteensä, että hobitti joutui horjahtamaan taaksepäin. Miehen koura tarttui Pullaa paidan etumuksesta kun hän kumartui hobitin tasolle. Öykkärin hengityksessä haisi lemmehtynyt kalja ja jokin todella mausteinen viini. Pulla tiputti säikähtäneenä lautasen maahan.
"Tiedhätkö, mitä kaltaisillesssi friikeille tapahtuu, kun jäätte kiinni rikokshsista?" mies kysyi kasvot niin lähellä Pullan kasvoja, että hikikarpalot alkoivat valua hobitin otsaa pitkin. Hyvät jumalat, hän ajatteli ja yritti rimpuilla irti löyhkäävän juopon otteesta, mutta niin humaltunut kuin mies olikin, oli hänen otteensa tiukka.
"Teidät tapetaan", mies jatkoi ja nosti hobitin huojahtaen viereisen talon seinää vasten. Pulla tarttui molemmin käsin miehen karvaiseen käsivarteen ja yritti rimpuilla, mutta oli niin liiskaantunut seinään, ettei saanut hievautettua itseään senttiäkään. Neljä joukkotoveria hurrasi ja kannusti äänekkäästi kookkaampaa kaveria tämän tapaillessa vyötään niin humaltuneena, että se näytti siltä, kuin mies olisi vain silitellyt itseään. Mutta mitä mies etsi? Puukkoa? Pulla kalpeni ja jatkoi rimpuilua parhaansa mukaan.
"Auttakaa!" Pulla huusi hätääntyneenä, kun ei päässyt miehen otteesta. "Auttakaa minua!"

//JTP HERE I AM, kiitän kärsivällisyydestäsi ja pahoittelen viivästyksistä. Elämä on rankkaa :D
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 0/2
Aberec 2/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 1/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 1/2
Arasinya 1/2

Miten olisi kuutamokävely?

JTP

Avatar

Kansalainen
Kansalainen

Viestit: 90

Liittynyt: Ti Huhti 04, 2017 7:20

Viesti Ma Loka 09, 2017 1:08

Re: En se minä ollut, ja sitä paitsi

Andelethar

Ihmisten kaupunki. Yksi mielenkiintoisimmista paikoista, mitä Andelethar tiesi. Jos enkeli joskus toivoi löytävänsä jonkinlaista tekemistä, sitä hän yleensä löysi näiltä kaduilta ja rakennusten nurkilta. Jos kukaan ei ollut missään pahanteossa, niin aina enkeli pystyisi asettumaan vain jollekin penkille ja seuraamaan kaupungin elämää. Vaikka enkeli rakastikin rauhaa, oli silloin tällöin kovin virkistävää pistäytyä ihmisten ilmoilla. Sitä paitsi, enkelin harvemmin tarvitsi puhua kenenkään kanssa, kunhan vain ei tekisi itsestään suurta numeroa. Tämän takia Andelethar olikin nostanut hartioilleen viittansa, joka peitti enkelin siipiparin. Taruolennoista harvemmin tykättiin näillä seuduilla, vaikka suuressa kaupungissa moisesta myös harvemmin tehtiin niin isoa asiaa kuin pienissä kylissä... harvemmin, mutta silti harmittavan usein. Pitääkseen itsensä mahdollisimman huomaamattomana, suojelusenkeli oli nostanut myös viittansa hupun päähänsä.

Enkeli kävi ensin keskustorilla ostamassa korillisen leipää ja suuntasi sitten kohti länsikujia, jossa oli monet kerrat kulkenut ja tiesi, että siellä hänen apunsa tulisi eniten tarpeen. Aina kun suojelusenkeli vain pystyi, hän vei taistelujen turmelemalle alueelle leipää ja tarjosi sitä niille, joilla siihen ei ollut varaa. Koska siivekkäällä ei ollut ketään yhtä tiettyä, jota suojella - ainakaan vielä - hän oli ottanut tehtäväkseen suojella kaikkia yhtälaisesti, aina kun vain pystyi. Länsikujille saavuttuaan Andelethar törmäsi miltei heti vanhaan tuttuun muoriin, jonka puoliksi palaneen kodin portailta enkeli aloitti aina kierroksensa. Siinä vanha nainen oli taas, otti hänet vastaan hymyssäsuin ja kiitteli yhtäaikaa niin enkeliä kuin taivastakin ja lausui jopa pienen rukouksen, joka sai Andeletharin hymyilemään. Ja kuten aina, muori tarjosi enkelille teetä, ja kuten aina Andelethar joutui kieltäytymään, väittäen että hänen täytyisi päästä jakamaan loputkin leivistä. Oikeastihan suojelusenkeli ei vain kehdannut juoda muorin teetä, koska tiesi kuinka rajallisesti sitä oli naiselle saatavilla. Sitä paitsi, Anay ei ollut koskaan juonut teetä.

Anay kerkesi jakaa puolet leivistään, kunnes hän tunnisti puheensorinaa ja päätti lähteä sitä kohti, ehkä siellä olisi joitakuita, jotka tarvitsisivat ruokaa. Lähemmäs päästyään Andelethar alkoi kuitenkin erottaa keskustelun syyttävän sävyn ja kuuli jopa sanan "varastaa". Kulmiaan kurtistaen enkeli tihensi tahtiaan, kuka nyt kehtaisi varastaa tällaisella alueella, missä ihmisillä oli muutenkin rankkaa ja suurin osa kärsi jo valmiiksi köyhyydestä? Mitä lähemmäs enkeli pääsi, sitä selvemmäksi tuntemattomien sanat kävivät ja siivekäs yritti vakaasti päästä kärryille, mitä oli tapahtumassa. Ei mennyt aikaakaan kun keskustelu muuttui avunhuudoiksi ja tässä vaiheessa suojelusenkeli oli täydessä juoksussa, saaden eriskummallisen joukon näköpiiriinsä. Viisi ihmistä, hajusta ja eleistä päätellen humalassa ja pieni... lapsi? Ei... kääpiö? Hmm... - Ei, mutta nyt ei ollut aika ruveta miettimään, mikä tai kuka tämä pieni olento oli, hän oli selvästi pulassa. Viisi ihmistä vastaan yksi pieni.. ihminen? Se ei ollut reilua, ihan sama siitä kuka oli maassa kiiltävän lautasen omistaja ja kuka varastaja.

"Hei!" Andelethar teki itsensä kuulluksi kerralla, saaden näin ainakin hetkeksi joukon huomion itseensä.
"Mitä te olette oikein tekemässä?" Enkeli kysyi vakavana ja astui eteenpäin laskien hupun päästään, ettei näyttäisi piiloutuvan sen alle. Humalaiset vain nauroivat enkelin esitykselle.
"Kiusaisitte edes oman kokoisianne! Tai parempi vielä... älkää kiusatko ketään!" Enkeli syytti ja siristi silmiään, hän oli tosissaan, eikä aikonut leikkiä näiden humalaisten kanssa. Seinään painettua pientä olentoa roikottava humalainen vain naurahti jokseenkin ällöttävän kuuloisesti ja veti vyöltään puukon ja heilutteli sitä niin enkelin kuin pikkuisen olennon suuntaan.
"Tämä täshä on varash. Shinun ei kannata tulla thähän välliin." Humalainen sanoi osoittaen puukollaan kohti enkeliä. Anay kurtisti kulmiaan, tilanne oli nopeasti muuttunut astetta vakavemmaksi ja vaarallisemmaksi.
"Pudota se puukko heti, tai!" Andelethar sanoi osoittaen miestä sormellaan ja suorastaan sylki sanat suustaan. Kuinka tuo kehtasikaan? Mutta humalainen vain nauroi ja piakkoin hänen kaverinsakin liittyivät nauruun mukaan. Samalla puukko kävi siirtymään lähemmäs pikkuisen kurkkua ja Anayn silmät pullistuivat kauhusta enkelin heittäen äkkiä kätensä eteenpäin, luoden pienen valkean liekin miehen kädelle, jotta tuo pudottaisi puukkonsa ja niin pian kävikin.
"Mitä helkhuttia?!" Mies karjaisi kauhuissaan ja tuijotti enkeliä murhaavilla silmillä.

//Köh... sori. >: toivottavasti et kuollut vanhuuteen! (kerkesin jo unohtaa tän...)//
In the ruins they stand, a guardian without anyone left to guard.
Like a broken vessel or a dull sword, useless.
But they know that life can be cruel, it can be hard.
So if someone can rise, it's they, even when the fight is endless.

Paluu Länsikujat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö