En se minä ollut, ja sitä paitsi
Lähetetty: 01 Elo 2017, 22:29
Pulla
Mikäs se tämä on? hobitti kysyi itseltään kiinnostuneena, kun potkaisi isovarpaansa vahingossa maasta törröttävään, kiiltelevään kiekkoon. Se oli hiekan ja lahoilevan puuhakkeen peitossa ja hautautunut niin syvälle, että lyhyenlaisen miehen oli kaaputeltava jalallaan maata sen ympäriltä, ennen kuin se liikahti. Kevyt tuulenvire heilutteli matkalaisen hiuksia - kesä oli pitkällä, ja päivät olivat jo hieman lyhyempiä, kuin aiemmin. Valoa riitti yhä runsaasti päivisin, mutta nyt aurinko oli jo aloittamassa laskunsa ja värjäsi Länsikujat kultaisiksi. Tämä oli kaunis, luonnon maalaama hetki, ja auringonsäteet osuivat kiekkoon saaden sen säkenöimään niistä kohdista, joissa ei ollut liian paksua likakerrosta. Pulla katsahti epäröiden ympärilleen, ja kumartui sitten kaaputtamaan esinettä käsillään. Hänen ympärillään ei ollut ketään. Näitä tuhoutuneita taloja oli vasta hetki sitten uudistettu, eräs ystävällinen herra oli tietänyt kertoa, mutta uusia asukkaita ei ollut vielä muuttanut sisään. Vain rottia ja lepakoita, jotka olivat asuttaneet raunioiden nurkkia jo ennen kuin jälleenrakennus aloitettiin. Länsikujat olivat surullinen alue, mutta Pulla tunsi jostain syystä olonsa rauhallisemmaksi niillä. Vaikka ne olivatkin tunnetut hämäräperäisistä asukkaistaan, väentungos oli siellä paljon vähäisempi ja kulkeminen helpompaa, varsinkin lyhyelle hobitille. Vaikka Pullahan oli rotuisekseen pitkä. Tietenkin. Pitkä ja älykäs. Hän röyhisteli rintaansa, vaikka olikin kyykyssä.
Siitä oli tovi, kun Pulla oli viimeksi käynyt ihmisten kaupungissa. Hän rakasti sitä aivan yhtä lailla, kuin rakasti haltioiden piilopaikkaa - ja tänne hän sentään löysi omine nokkineen helposti. Haltioiden parissa hän toki tunsi itsensä tervetulleemmaksi, vaikka joidenkin haltioiden mielestä hän olikin "pieni ja ruma", mutta jotkin ihmiset katsoivat toisenrotuisia kamalan kieroon. Pulla ei pitänyt siitä. Kaikkien kukkien piti antaa kukkia, jopa perunoiden, ja niillä vasta kauniit kukat olivatkin. Ihmisten puolella hän selvisi yleensä sillä selityksellä, että oli parraton kääpiö. Useimpiin se meni todesta, ja ihmiset joutuivat kohtelemaan kääpiöitä kunniallisesti aseveljeyden takia. Sota oli hobitin mielestä hankala asia. Hankala, ja ennenkaikkea turha. Hän pysyi niin kaukana konflikteista kuin vain saattoi, ja vietti siksi suurimman osan ajastaan puolueettomilla alueilla. Sillointällöin hän kuitenkin kaipasi seikkailua, ja tuli etsimään sitä isoista kaupungeista. Tämä päivä oli sellainen. Ja nyt hän oli hyvinkin saattanut löytää seikkailun!
Pulla veti maahan juuttuneen esineen ulos hiekan syleilystä, ja sai sitten todeta sen lautaseksi. Se oli kultaisen värinen, mutta Pulla ei osannut sanoa, oliko se aitoa kultaa, vai vain maalattu sellaiseksi. Kaunis koristelautanen. Hobitti hinkkasi pölytahroja lautasen pinnalta huolellisesti viitallaan ja koitti saada selvää kirjailuista, mutta ne esittivät vain kasveja ja kiemuroita. Hobitilla ei ollut aavistustakaan paikallisesta taiteesta tai sepästöstä, joten hän ei osannut sanoa, oliko lautasella arvoa. Miten se oli päätynyt tänne? Ehkä se oli tipahtanut kodistaan pakenevan asukkaan kapsäkistä hyökkäyksen aikoihin ja sitten hautautunut taistelussa maaperään, ja nyt uudelleenrakennuksen yhteydessä maata sen päältä oli kuopsutettu tarpeeksi, jotta se tuli esiin. Mahtaisikohan alkuperäisen omistajan löytäminen olla vielä mahdollista? Pulla katseli koristelautasta hymyillen ja ajatteli, miltä jälleennäkeminen lautasen omistajan ja lautasen välillä näyttäisi. Omistaja saattaisi näyttää riemastuneemmalta, kuin lautanen.
Pullan ajatusjatkumo katkesi äänekkääseen puheensorinaan. Humalaiseen puheensorinaan, pikemminkin. Hobitti puristi lautasta käsissään ja katseli kujan suuntaan, nähden sitten lähestyvän miesjoukon. Punoittavien nenien lauma kertoi liiallisesta kostukkeiden nauttimisesta, ja hobitti yritti näyttää mahdollisimman pieneltä miesten osuessa kohdalle. Heitä oli viisi. Pisin ja raamikkain miehistä käänsi kuitenkin päänsä vyötärönmittaisen hobitin suuntaan, ja kurtisti mongerrellen kulmiaan.
"Sssinä!" mies huudahti ja sai koko huojuvan lauman kääntymään kohti Pullaa. Kiharahiuksinen, henkselein varustettu matkamies nielaisi äänettömästi ja jätti vastaamatta. Humalainen mies jatkoi rasvaiset hiussuortuvat otsalleen valuen: "Mitäspäs piilot - hik - piilotttelet?"
Pulla kurtisti kulmiaan ja perääntyi askeleen verran lähestyvän joukkion luota. Hän laski lautasen vain toisen kätensä varaan ja yritti vaikuttaa huolettomalta.
"En piilottele mitään. Löysin tämän lautasen maasta, kunhan katselin sitä", Pulla ilmoitti tuimana ja oletti keskustelun päättyvän siihen. Ehkä siinä olisi kaikki, mitä mies halusi tietää. Humalainen joukonpää kuitenkin vain hörähti huvittuneena ja katsahti tovereihinsa, jotka yhtyivät laiskaan naureskeluun.
"Hmrphhm... 'Löysit', niinhän? Ei tuollaisia arvoesineitä löydetä", mies sanoi ääntään korottaen ja ojensi paksun kouransa osoittamaan hobittia. "Ssinä varastit sen!" Muut neljä jäsentä huudahtelivat hyväksyvästi ja osoittelivat pientä hobittia myös. Pullan teki mieli laskea lautanen maahan ja livetä lähimmän kuistin alle, mutta hän oli kangistunut niille sijoilleen. Kuinka he julkesivat syyttää häntä varastamisesta! He eivät olleet olleet edes paikalla, kun lautanen löytyi! Moukat!
"Minä en ole varastanut mitään!" Pulla huudahti takaisin ja päätti ottaa kaksi askelta eteenpäin tuohtuneena huonosta kohtelustaan, mutta humalainen mies ei pitänyt siitä, vaan asteli niin nopeasti hänen eteensä, että hobitti joutui horjahtamaan taaksepäin. Miehen koura tarttui Pullaa paidan etumuksesta kun hän kumartui hobitin tasolle. Öykkärin hengityksessä haisi lemmehtynyt kalja ja jokin todella mausteinen viini. Pulla tiputti säikähtäneenä lautasen maahan.
"Tiedhätkö, mitä kaltaisillesssi friikeille tapahtuu, kun jäätte kiinni rikokshsista?" mies kysyi kasvot niin lähellä Pullan kasvoja, että hikikarpalot alkoivat valua hobitin otsaa pitkin. Hyvät jumalat, hän ajatteli ja yritti rimpuilla irti löyhkäävän juopon otteesta, mutta niin humaltunut kuin mies olikin, oli hänen otteensa tiukka.
"Teidät tapetaan", mies jatkoi ja nosti hobitin huojahtaen viereisen talon seinää vasten. Pulla tarttui molemmin käsin miehen karvaiseen käsivarteen ja yritti rimpuilla, mutta oli niin liiskaantunut seinään, ettei saanut hievautettua itseään senttiäkään. Neljä joukkotoveria hurrasi ja kannusti äänekkäästi kookkaampaa kaveria tämän tapaillessa vyötään niin humaltuneena, että se näytti siltä, kuin mies olisi vain silitellyt itseään. Mutta mitä mies etsi? Puukkoa? Pulla kalpeni ja jatkoi rimpuilua parhaansa mukaan.
"Auttakaa!" Pulla huusi hätääntyneenä, kun ei päässyt miehen otteesta. "Auttakaa minua!"
//JTP HERE I AM, kiitän kärsivällisyydestäsi ja pahoittelen viivästyksistä. Elämä on rankkaa :D
Mikäs se tämä on? hobitti kysyi itseltään kiinnostuneena, kun potkaisi isovarpaansa vahingossa maasta törröttävään, kiiltelevään kiekkoon. Se oli hiekan ja lahoilevan puuhakkeen peitossa ja hautautunut niin syvälle, että lyhyenlaisen miehen oli kaaputeltava jalallaan maata sen ympäriltä, ennen kuin se liikahti. Kevyt tuulenvire heilutteli matkalaisen hiuksia - kesä oli pitkällä, ja päivät olivat jo hieman lyhyempiä, kuin aiemmin. Valoa riitti yhä runsaasti päivisin, mutta nyt aurinko oli jo aloittamassa laskunsa ja värjäsi Länsikujat kultaisiksi. Tämä oli kaunis, luonnon maalaama hetki, ja auringonsäteet osuivat kiekkoon saaden sen säkenöimään niistä kohdista, joissa ei ollut liian paksua likakerrosta. Pulla katsahti epäröiden ympärilleen, ja kumartui sitten kaaputtamaan esinettä käsillään. Hänen ympärillään ei ollut ketään. Näitä tuhoutuneita taloja oli vasta hetki sitten uudistettu, eräs ystävällinen herra oli tietänyt kertoa, mutta uusia asukkaita ei ollut vielä muuttanut sisään. Vain rottia ja lepakoita, jotka olivat asuttaneet raunioiden nurkkia jo ennen kuin jälleenrakennus aloitettiin. Länsikujat olivat surullinen alue, mutta Pulla tunsi jostain syystä olonsa rauhallisemmaksi niillä. Vaikka ne olivatkin tunnetut hämäräperäisistä asukkaistaan, väentungos oli siellä paljon vähäisempi ja kulkeminen helpompaa, varsinkin lyhyelle hobitille. Vaikka Pullahan oli rotuisekseen pitkä. Tietenkin. Pitkä ja älykäs. Hän röyhisteli rintaansa, vaikka olikin kyykyssä.
Siitä oli tovi, kun Pulla oli viimeksi käynyt ihmisten kaupungissa. Hän rakasti sitä aivan yhtä lailla, kuin rakasti haltioiden piilopaikkaa - ja tänne hän sentään löysi omine nokkineen helposti. Haltioiden parissa hän toki tunsi itsensä tervetulleemmaksi, vaikka joidenkin haltioiden mielestä hän olikin "pieni ja ruma", mutta jotkin ihmiset katsoivat toisenrotuisia kamalan kieroon. Pulla ei pitänyt siitä. Kaikkien kukkien piti antaa kukkia, jopa perunoiden, ja niillä vasta kauniit kukat olivatkin. Ihmisten puolella hän selvisi yleensä sillä selityksellä, että oli parraton kääpiö. Useimpiin se meni todesta, ja ihmiset joutuivat kohtelemaan kääpiöitä kunniallisesti aseveljeyden takia. Sota oli hobitin mielestä hankala asia. Hankala, ja ennenkaikkea turha. Hän pysyi niin kaukana konflikteista kuin vain saattoi, ja vietti siksi suurimman osan ajastaan puolueettomilla alueilla. Sillointällöin hän kuitenkin kaipasi seikkailua, ja tuli etsimään sitä isoista kaupungeista. Tämä päivä oli sellainen. Ja nyt hän oli hyvinkin saattanut löytää seikkailun!
Pulla veti maahan juuttuneen esineen ulos hiekan syleilystä, ja sai sitten todeta sen lautaseksi. Se oli kultaisen värinen, mutta Pulla ei osannut sanoa, oliko se aitoa kultaa, vai vain maalattu sellaiseksi. Kaunis koristelautanen. Hobitti hinkkasi pölytahroja lautasen pinnalta huolellisesti viitallaan ja koitti saada selvää kirjailuista, mutta ne esittivät vain kasveja ja kiemuroita. Hobitilla ei ollut aavistustakaan paikallisesta taiteesta tai sepästöstä, joten hän ei osannut sanoa, oliko lautasella arvoa. Miten se oli päätynyt tänne? Ehkä se oli tipahtanut kodistaan pakenevan asukkaan kapsäkistä hyökkäyksen aikoihin ja sitten hautautunut taistelussa maaperään, ja nyt uudelleenrakennuksen yhteydessä maata sen päältä oli kuopsutettu tarpeeksi, jotta se tuli esiin. Mahtaisikohan alkuperäisen omistajan löytäminen olla vielä mahdollista? Pulla katseli koristelautasta hymyillen ja ajatteli, miltä jälleennäkeminen lautasen omistajan ja lautasen välillä näyttäisi. Omistaja saattaisi näyttää riemastuneemmalta, kuin lautanen.
Pullan ajatusjatkumo katkesi äänekkääseen puheensorinaan. Humalaiseen puheensorinaan, pikemminkin. Hobitti puristi lautasta käsissään ja katseli kujan suuntaan, nähden sitten lähestyvän miesjoukon. Punoittavien nenien lauma kertoi liiallisesta kostukkeiden nauttimisesta, ja hobitti yritti näyttää mahdollisimman pieneltä miesten osuessa kohdalle. Heitä oli viisi. Pisin ja raamikkain miehistä käänsi kuitenkin päänsä vyötärönmittaisen hobitin suuntaan, ja kurtisti mongerrellen kulmiaan.
"Sssinä!" mies huudahti ja sai koko huojuvan lauman kääntymään kohti Pullaa. Kiharahiuksinen, henkselein varustettu matkamies nielaisi äänettömästi ja jätti vastaamatta. Humalainen mies jatkoi rasvaiset hiussuortuvat otsalleen valuen: "Mitäspäs piilot - hik - piilotttelet?"
Pulla kurtisti kulmiaan ja perääntyi askeleen verran lähestyvän joukkion luota. Hän laski lautasen vain toisen kätensä varaan ja yritti vaikuttaa huolettomalta.
"En piilottele mitään. Löysin tämän lautasen maasta, kunhan katselin sitä", Pulla ilmoitti tuimana ja oletti keskustelun päättyvän siihen. Ehkä siinä olisi kaikki, mitä mies halusi tietää. Humalainen joukonpää kuitenkin vain hörähti huvittuneena ja katsahti tovereihinsa, jotka yhtyivät laiskaan naureskeluun.
"Hmrphhm... 'Löysit', niinhän? Ei tuollaisia arvoesineitä löydetä", mies sanoi ääntään korottaen ja ojensi paksun kouransa osoittamaan hobittia. "Ssinä varastit sen!" Muut neljä jäsentä huudahtelivat hyväksyvästi ja osoittelivat pientä hobittia myös. Pullan teki mieli laskea lautanen maahan ja livetä lähimmän kuistin alle, mutta hän oli kangistunut niille sijoilleen. Kuinka he julkesivat syyttää häntä varastamisesta! He eivät olleet olleet edes paikalla, kun lautanen löytyi! Moukat!
"Minä en ole varastanut mitään!" Pulla huudahti takaisin ja päätti ottaa kaksi askelta eteenpäin tuohtuneena huonosta kohtelustaan, mutta humalainen mies ei pitänyt siitä, vaan asteli niin nopeasti hänen eteensä, että hobitti joutui horjahtamaan taaksepäin. Miehen koura tarttui Pullaa paidan etumuksesta kun hän kumartui hobitin tasolle. Öykkärin hengityksessä haisi lemmehtynyt kalja ja jokin todella mausteinen viini. Pulla tiputti säikähtäneenä lautasen maahan.
"Tiedhätkö, mitä kaltaisillesssi friikeille tapahtuu, kun jäätte kiinni rikokshsista?" mies kysyi kasvot niin lähellä Pullan kasvoja, että hikikarpalot alkoivat valua hobitin otsaa pitkin. Hyvät jumalat, hän ajatteli ja yritti rimpuilla irti löyhkäävän juopon otteesta, mutta niin humaltunut kuin mies olikin, oli hänen otteensa tiukka.
"Teidät tapetaan", mies jatkoi ja nosti hobitin huojahtaen viereisen talon seinää vasten. Pulla tarttui molemmin käsin miehen karvaiseen käsivarteen ja yritti rimpuilla, mutta oli niin liiskaantunut seinään, ettei saanut hievautettua itseään senttiäkään. Neljä joukkotoveria hurrasi ja kannusti äänekkäästi kookkaampaa kaveria tämän tapaillessa vyötään niin humaltuneena, että se näytti siltä, kuin mies olisi vain silitellyt itseään. Mutta mitä mies etsi? Puukkoa? Pulla kalpeni ja jatkoi rimpuilua parhaansa mukaan.
"Auttakaa!" Pulla huusi hätääntyneenä, kun ei päässyt miehen otteesta. "Auttakaa minua!"
//JTP HERE I AM, kiitän kärsivällisyydestäsi ja pahoittelen viivästyksistä. Elämä on rankkaa :D