Kirjoittaja suskari » 06 Loka 2009, 18:15
Kalmankoira
Kalma tuijotti Blackiä kulmat kysyvästi koholla kun tuo alkoi saarnaamaan herran loukkauksesta- tai mitä se nyt ikinä olikaan. Black kuitenkin näytti sen ottaneen turhankin kirjaimellisesti tai paremmin sanottuna loukkauksena. No Kalma antoi velhon kimittää hänelle kaikessa rauhassa, ennenkuin avasi oman turpansa kumotakseen Blackin pikkiriikkisen väärin käsityksen.
"Ei, en minä noin väittänyt Black rakas, vaan minä pelkään lähinnä itseni puolesta ja sitä mitä se vanha haahka saa päähänä jos saa kuulla että olen täällä ilman valvovaa silmää. Sori nyt vain, mutta minä en osaa edelleenkään luottaa ihmisiin ja noiden mitättömiin lupauksiin- enkä mihinkään mikä noihin liittyy. En edes siihen että saisin elää koko loppu elämäni täällä rauhassa kun sota päättyy... Sen päivän kun joskus näkisinkn." Kalma mumisi lopun itsekseen lähinnä... Oli ihan turha luulla, että hän osaisi vielläkään luottaa ihmsiin, se viha vain oli niin pirun syvällä hänessä ettei se hevillä lähtenyt.
"..Ja miksi luulet kuninkaan luottavan minuun? Vaikka tarina tulisikin sinun suustasi, et kuitenkaan tietäisi herran taka-ajatuksia." Kalma lisäsi vielä pienen sekuntti hiljaisuuden jälkeen, ajatellen siihen perään omassa pää nupissaan: "Ties vaikka suunnittelee minusta juhlakalua teloituksen kera." Kalma ei kehdannut tuota ääneen mennä sanomaan, ei ainakaan Blackin kuullen.. Ties minkä tiltti kohtauksen tuokin vielä saa hänen kanssaan kun hän oli niin epäileväinen tuon herraa kohtaan. Mutta syynä oli aikasemmin mainittu ihmisviha ja se, ettei kuningas ihan häntä kyennyt vakuuttamaan.
Kalma hiljeni.
Kyllä hän tiesi jo, että täällä silloin joskus harvoin liikkui ihmisiä tarkastuksillaan ja osasi jo varoa niitä. Black ei tiedäkkään kuinka kauan hän oli jo ehtinyt asua täällä maan alla kaikessa hiljaisuudessaan. Ja hän olisikin halunnut tavallaan pitää koko asian ihan omana tietonaan niin pitkään kuin vain kykenisi, mutta nyt hänen oli vähän pakko näyttää tämä Blackille. Hän ei halunnut tänne haltoita hiiviskelemään.. Ihmisille hän ei ikäväkseen mitään voinut, vaikka halua olisikin ollut.
Jaaha, nousisiko hän vampyyrejä vastaan.. Ei ainakaan niin kauaa, kunhan pysyvät erossa hänen kaulastaan, se kun tuntui välillä olevan turhankin haluttu herkkupala vampyyrien keskuudessa. Tiedä sitten miksi.
Ja hän oli jo tottunut tähän ummetukseen, plus hänen omassa kodissaan oli ihan toimiva ilmastointi. Se mistä ilma tuli oli Kalmallekkin mysteeri..
Kalma oli saada sätkyn kun velho sitten teleporttaisi itsensä siihen hänen lähelleen ja jäi tuijottamaan tuota hetkeksi aikaa aavistuksen toruvammin.
"Onko sinulla pakkomielle säikytellä muita?" Kysymys jota Kalma ei ole koskaan kysynyt, mutta ajatuksissaan yleensä todettu. Toisinaan aavekoira epäili ettei saisi mitään kunnollista vastausta tuohon kysymykseen. Kalma vilkasi koti ovensa päälle ja sitten Blackiin hymähtäen pienesti.
"Pitäähän sellainenkin olla..kodikkaampaa katsos." Kalma naurahti kävellessään velhon ohi asunnonsa ovelle ja avasi sen kunhan ensin oli ottanut sen hakaastaan pois. Niin tässä ei ollut hienoja lukkoja, koska murtovarkaista ei tarvitsisi huolehtia ja hän varmasti olisi surkein mahdollinen valinta. Kalma ei ainakaan haluaisi olla varkaiden kengissä jos hän pääsisi yllättämään rysän päältä. Toinenkin syy oveen ja sen hakaan oli:
Kalma avasi oven eikä mennyt sekuttia kauempaa kun sisältä rynnisti vähän karvaisempi tuttavuus vieraita katsomaan, häntä heluen iloisesti ja pomppien siinä kuin väkkärä käyden kummankin tulijan tarkistamassa pomppien suurinpiirtein syliin koittaen naamaa pestä siinä sivussa. Kalma toisinaan taisi saada puolet enemmän huomiota mitä Black itse.
Niin Kalmalla oli lemmikki, koira, tarkemmin sanottuna saksanpaimenkoira normaaleine rodulle ominaisen värityksen kera, mustaa rusekalla siis. Eikä siinä ollut mitään muuta poikkevaa kuin kolmijalkaisuus... ja koiran nimi oli muuten Luca, kuten kaulapannasta saattoi lukea, vaikka siinä olikin vanhan omistajan osoite. Kuollut tai kadonut jonnekkin mokoma ja jättänyt koiransa hänelle jonkin ihme syyn takia.
"Joo, joo tulin minä... Jospa nyt rauhoittusit hieman." Kalma puheli Lucalle pörröttäen tuon päätä ja patistaen koiransa sisälle. Nyökkäys Blackiä kohden että tuokin tulisi ja asteli peremmälle jättäen takin naulakkoon roikkumaan astellen itse sisään peremmälle.
Takassa paloi punainen hiillos (ja älkää pelätkö savu ei tuprutellut sisällä), mikä lämmitti luolaa mukavasti ja piti sen muutenkin vastaisuudessaan lämpösenä. Muutama kynttilä valaisi luolastoa ihan vain Lucan iloksi ettei tuo seiniä päin kävelisi pimeässä. Kalma itse ei olisi niitä tarvinnut.. Luola itse oli tilava ja avara josta johti muutama käytävä muihin "huoneisiin"..
Aavekoira istahti alas tuoliin pienen pöydän eteen, jossa oli jos jonkin moista paperia mistä ei saanut ensi näkemällä mitään tolkkua, kuin Kalma itse. Muutama kirjakin lojui paperien seassa päällä tai alla, mutta ehkä mielenkiintoisin oli Cypritin kartta.. Mutta sen mistä Kalma oli tuon saanut jääkööt mysteeriksi kokonaan. Kalma kuitenkin hieman siisti pöytää näin äkkiseltään ja asetti paperit siistiin pinoon siihen pöydän kulmalle ja kirjat siihen päälle... kartta taiteltiin yhden kirjan väliin. Jos Black kävisi tästä jotakin kysymään Kalma olisi hiljaa, jokainen salaisuuksillaan. Oli hänelläkin omansa..
Luca taas näytti tekvän tuttavuutta velhoon..
"No tervetuloa vain kämpääni." Kalma hymähti seuraillen siinä Lucan ja Blackin yhteistä hetkeä.