Kehon tekemä taide... Sen sortin taidetta Kaydenkin osasi arvostaa aina kun sille tuulelle sattui. Mies naurahti hiljaa. Vaikutti siltä, ettei Darion pistänyt hänen aiempaa kommenttiaan ollenkaan pahakseen. Tämä sai pyövelin itsevarmuuden palaamaan aivan yhtä nopeasti kuin se oli lähtenytkin. Itseasiassa se ei vain palauttanut hänen itsevarmuuttaan vaan myös lisäsi sitä. "Melkoinen äiti", hän tyytyi kommentoimaan hymyillen, selvästi mitään pahaa tarkoittamatta, vaikka sanat olisi voinut tulkita niinkin. Miehellä itsellään ei ollut kokemusta minkäänlaisesta äidistä. Nainen, jonka Kayden luuli olevan äitinsä, oli tehnyt itsemurhan hänen ollessaan vasta kaksivuotias. Hänellä ei ollut minkäänlaisia muistoja tästä, eikä hän ollut myöskään kuullut juurikaan puhuttavan hänestä. Isänsä ei puhunut muusta kuin siitä, minkä katsoi tarpeelliseksi ja veljensä ei kyennyt puhumaan. Niinpä pyövelin poika tiesi oletetusta äidistään vain sen, mitä kyläläisten kuulopuheista oli poiminut.
Mistä päästiinkin hänen omiin silmiinsä. Niihin palavan oransseihin silmiin. Kaydenin isällä oli tummanruskeat silmät, kuten myös hänen veljellään Damianilla. Ja molemmilla oli tummanruskeat hiukset, siinä missä Kaydenin hiukset olivat selvästi punasävytteiset. Mies oli jo monta kertaa todennut yksinäisissä mietteissään, että häneltä oli taatusti salattu joitain yksityiskohtia hänen syntyperästään. "Ovathan ne... erikoiset", pyöveli myönsi katsahtaen puolidemonin puoleen hymyillen, "Mutta lienet ensimmäinen, jonka mielestä se on positiivinen asia." Mies hymähti. "Kun olin lapsi... monet kyläläiset pelkäsivät minua. Sanoivat, että olen paholaisen riivaama tai jotain..." Kayden muisti elävästi, kuinka pahalta se oli hänestä lapsena tuntunut. Kaikki kyläläiset mutisivat samaa - kuinka hän oli taatusti jokin likainen äpärä, kenties demonin lapsi. Kuinka hänen äitinsä oli saastainen huora, joka oli synnyttänyt demonin lapsen. Kayden pelkäsi suunnattomasti, ettei Harvey Coleman ollutkaan hänen oma isänsä. Hän teki kaikkensa täyttääkseen tämän odotukset ja toiveet, peläten että isä saattaisi muuten hylätä hänet. Ne tunteet olivat kuitenkin jo hiipuneet ja muuttuneet vain piileväksi katkeruudeksi, jonka pyöveli peitteli hymyilemällä. "Kaikki eivät vieläkään tahdo uskoa, etten ole demoni", hän sanoi siemaisten olutta tuopistaan. Kayden ei ollut tähänkään päivään mennessä saanut vastausta siihen, kenen lapsia hän oikeastaan oli, mutta enää hän ei jaksanut välittää. Olivat hänen vanhempansa ketkä tahansa... he olivat aina olleet poissa. Oli Harvey hänen isänsä tai ei, se ei muuttaisi mitään.
Kayden ei välittänyt siitä, oliko Damian hänen biologinen veljensä, vai ei. Sillä side heidän välillään oli paljon pelkkää verisidettä vahvempi.