Hiroi
Aamulla kaikki oli alkanut jo valmiiksi väärällä jalalla. Hän oli hukannut mukavan lämpimät housunsa sekä uudet kenkänsä jonnekin talonsa syövereihin, ja niitä unenpöpperöisenä etsiessään hän oli palelluttanut jalkansa talon kylmän lattian takia, ja siitäkös se riemu olikin ratkennut. Se oli nimittäin vasta alkua. Komentajan ruokakaappi osoittautui nimittäin lähestulkoon tyhjäksi. Jäljellä oli pari nahistunutta hedelmää ja pahaa leipää, jota joku kiitollinen nainen oli joskus lykännyt hänen kouraansa, eikä Hiroi enää muistanut, minkä palveluksen oli hänelle aikanaan suorittanut. Hänen ei siis auttanut muuta kuin syödä tämän ei-niin-juhlallisen aterian, ja lähteä töihin.
Ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Hiroi oli nimittäin saanut partiointitehtävän, mikä nyt ei sinänsä ollut mikään hohdokas nakki hänen ja hänen ryhmänsä tasoa ajatellen, mutta tehtävä oli osunut länsikujille. Hiroi piti jostain syystä länsikujien partioimista yhtenä parhaista partiointipaikoista, sillä se oli ainoa, missä jännityksen kutina saattoi edes hiipiä selkärankaa pitkin, ja lisäksi länsikujilla oli lapsia, joiden kanssa Hiroi vietti jonkin verran aikaa juhlapyhien lähestyessä. Hänen kun niin kävi sääliksi noita ties minkälaisiin rääsyihin pukeutuneita, itseään huomattavasti alempana maankamaralla tallaavia lapsosia, joiden pöydästä löytyi kuivaa leipää ja joitain muita itsekasvatettuja ruokavaroja. Niinpä Hiroi oli ajatellut, että ehtisi nytkin vilkuilla mitä heille kuuluu. Eiväthän lapset varsinaisilla länsikujilla asuneet, sillä sieltä ei löytynyt enää mitään muuta kuin tuhkaa ja hiekkaa ja karrelle palaneita talojen perustuksia, kenties muutama pystyyn hiiltynyt savupiippu, mutta lapset tapasivat leikkiä siellä usein. Oikeasti he asuivat niissä tuulenpuskemissa hökkeleissä, jotka olivat lähimpänä palaneita länsikujia.
Tosiaan. Hiroi oli saanut partiointitehtävän. Lähtiessään valmistelemaan miehiään sotilastuvalle, olikin vastaan tullut eräs toinen komentaja, joka kertoi kuulumistenvaihdon yhteydessä saaneensa tismalleen saman tehtävän. Pikaisen vatvomisen jälkeen toinen komentaja oli itsevarmasti ilmoittanut, ettei länsikujilla mitään kahta partiota tarvita, ja sitäpaitsi hän "oli saanut tehtävän jo paljon aikaisemmin", joten Hiroin saama tehtävä "oli varmasti viallinen". Totta puhuen asia olisi varmasti täytynyt varmistaa joltain ylemmältä herralta, mutta Hiroin mieliala oli jo mustunut niin pahasti, että hän lähti tiehensä tuhahdellen ja käski mokomaa kollegaa ilmoittamaan hänen ryhmälleen, että he saisivat vapaapäivän. Aivan kuten hänkin, eikä hän ollut sitä halunnut.
Hampaitaan kirskutellen kauttaaltaan musta mies oli käynyt kotonaan heittämässä varusteensa lattialle ja pukenut päälleen mukavamman asun helpottaakseen edes jotenkin oloaan. Hän kiskoi päälleen valkoisen pellavapaidan, joka tuntui hohtavan valoa kaikkiin suuntiin hänen mustaa ihoaan vasten. Pellavapaidan päälle hän puki tummansinisen kangastakin, ja päänsä hän jätti paljaaksi. Onneksi hän oli lopulta löytänyt uudet kenkänsä, tummanruskeat, matalavartiset nahkasaapikkaat, sillä vanhat olivat alkaneet hiertää ja muut olivat tähän säähän liian kylmiä. Ulkona ei ollut vielä lunta, mutta puissa ei enää ollut myöskään lehtiä. Kaikki oli harmaata ja kylmää, eli maisemakaan ei pelastanut tätä päivää. Ihmisetkin näyttivät harmailta, joten ehkä kaiken takana olikin tämä ankea ja myöhäinen syksy. Ken tietää.
Hiroi saapui tutun kyltin eteen ja katseli sitä hetken kädet taskuissaan, ennen kuin tekisi lopullisen päätöksensä. Kallen Kapakka. Koristellut kirjaimet puisessa kyltissä olivat vähän lohkeilleet, mutta teksti erottui edelleen selvästi. Komentajalla ei ollut muutakaan tekemistä, joten hän astui sisään kumarruksen saattelemana. Muuten hän ei olisi mahtunut kulkemaan ovesta, jonka yläparrut olivat huomattavasti alempana kuin hänen päälakensa. Hetken ajan Hiroita ärsytti myös hänen oma pituutensa, mutta hän pakotti itsensä unohtamaan pahan mielensä. Se kun oli syntynyt aivan turhista pikkujutuista, joihin ei kannattanut takertua.
Hiroi avasi takkinsa ja istahti tiskin ääreen piittaamatta niiden katseista, jotka eivät häntä vielä ulkonäöltä tunteneet. Hiroi kävi Kallen Kapakassa melko usein, jos näin voisi sanoa, ja kanta-asiakkaat tiesivät jo hänen roolinsa tässä kylässä eivätkä jaksaneet enää edes ihmetellä outoa ulkonäköä. Kuten kaikissa tilanteissa, myös tässä tilanteessa paikalla oli kuitenkin myös niitä, jotka eivät joko koskaan olleet nähneet tuota sinihiuksista ilmestystä, tai olivat liian humalassa muistaakseen edes omaa nimeään. Juuri tällainen päihtynyt ja kenties alkujaan tuntematon sattuma istui Hiroin viereen baaritiskille, vaikka oli jo ehtinyt tilata tuopin jos toisenkin. Hiroi ei välittänyt, vaan tuijotti eteensä ja sai Kallelta mukillisen kahvia. Hiroi joi niin harvoin alkoholia ja tuli vielä harvemmin humalaan, että kukaan ei todennäköisesti ollut nähnyt häntä päihtyneenä. Tässäkin tilanteessa hänelle maistui paremmin Kallen vahva kahvi, sillä murheiden upottaminen alkoholiin oli enemmän ihmisten heiniä. Qenacaerina hän ei sellaista ymmärtänyt. Kahvikin oli hänen mielestään jo tarpeeksi kitkerää, ja kenties se herättäisi hänet tästä synkeästä koomasta.
"Mikä perrrkele on synnyttänyt tuollaisen hirviön", avasi viereen istunut hienovarainen mieshenkilö viimein suunsa katseltuaan tovin kahvia särpivää komentajaa, ja Hiroi kääntyi katsomaan häneen hitaasti, kulmat kohollaan. Miehen kysymys ei kai ollut suoraan hänelle osoitettu, vaikka hänestä mies kyllä puhui. Humalainen näytti enemmänkin siltä, että oli yrittänyt herättää kysymyksellään muut asiakkaat puolelleen, mutta kapakassa olevan yleisen hälyn takia kukaan muu ei varmaankaan ollut kuullut kysymystä kuin itse hirviö. Hiroita kysymys jokseenkin huvitti ja jokseenkin ärsytti. Huvitti siinä mielessä, että ihminen oli itsekin melkoisen ruma isoinen nenineen ja huolettomasti hoidettuine kasvonkarvoituksineen, ja massaakin oli ilmeisesti kaljan saattelemana kertynyt vyötärölle. Ärsytti siinä mielessä, että kyllähän tuollainen kommentti loukkasi. Hiroi avasi jo suunsa vastatakseen miehelle, mutta käänsi sitten kasvonsa eteenpäin ja jatkoi kahvin juomista.
Tuntematon mies rypisti otsaansa, kun hänen iskurepliikkinsä ei toiminut.
"Kuuleksinä", mies huudahti ja potkaisi Hiroin säärtä melko voimattomasti tilansa ansiosta, ja osoitti sitten komentajaa tuopillaan.
"On se kumma kun helvett - hik - ttti tänne Cyp... Cypr... Cryptiin sikiää kaiken moailman paskaa, katso nyt, katso, me ei haluta tänne mitään saastuneita", mies mongersi ja katsoi Hiroita selkeän inhon vallassa. Hän oli jo noussut seisomaan. Mies oli vähän keskimääräistä ihmistä pitempi, mutta jäi kakkoseksi komentajalle, joka oli myöskin noussut seisomaan. Hänen pystyt hiuksensa hipoivat kapakan kattoa, ja hän tuijotti kirkkain silmin alaspäin tuota miestä, joka sai myös hänet tuntemaan inhoa. Kahvikuppi oli jäänyt siististi tiskille odottamaan. Humalainen riidanhaastaja ei näyttänyt vastustajansa pituutta hätkähtävän, vaan nousi lähellä olevalle, tyhjälle pöydälle ollakseen edes melkein Hiroin kasvojen tasolla ja huudahti ääni särkyen:
"JUMALAUTA! Se työskentelee haltioille, kuole!"
Samassa Hiroi sai väistää päänsä vierestä lentävän tuopin, jonka sisältö levisi kapakan lattialle. Hän tarttui humalaista miestä paidankauluksista.
//Jiah! Siinä on Lörrille areenaa johon astua. Tervetuloa (: