Viesti La Heinä 21, 2018 11:33

Viulun viimeinen sointi //Rosalba

//Rosalban lapsuuden tapahtuma, joka osoitti hänen paikkansa ja sytytti vihan liekin.//

Minut täyttää kihisevä raivo, joka alkaa mahasta ja leviää kaikkialle. Tämä oli epäreilua! Olen paljon parempi kuin Misha! Olen fiksumpi ja nätimpi sekä minusta pidettään! Minä sain kauniit vaatteet ja hän sai vain käytettyjä, eikä kukaan vartijoista halunnut pelata hänen kanssaan ikinä. Hän ei voinut olla parempi kuin minä! Hän oli ehkä vanhempi, mutta minä osasin jo soittaa melkein yhtä hyvin! Minä olin erityinen, aikuiset sanoivat niin. Minusta tulisi erityinen tyttö, jota kaikki haluaisivat. Minä tulen olemaan kaikkein kaunein! ”EI! EI! EI! EN HALUA, ETTÄ HÄN KOSKEE SIIHEN!” kiljun kuin en olisi koskaan kuullut, kuinka neidin pitäisi aina puhua. Karjun kuin leijona raivoani ulos. Väännän kasvoni rumasti ja annan kuumien kyynelten valua. Yleensä muutama kyynel saa tahtoni läpi, mutta tällä kertaa yleisöni ei reagoi kuten halusin. Emäntä on täysin hiljaa ja puristaa vain huuliaan yhteen. Yksi huorista koettaa olla katsomaan minuun ja vartija kaivaa korvaansa kimeän lapsenäänen takia. Misha on pahin, hän hymyilee.

”Rosalba, minä varoitan sinua. Lopeta välittömästi tuo hupsuus”, Emäntä sanoo kuivalla äänellä. ”MISHA EI SAA!! MINÄ HALUAN TUON!” Ulvon ja näen, kuinka emännän otsa rypistyy. Ehkä hän väsyy ja antaa minun pitää pääni. Niin on käynyt ennenkin, tosin en ole huutanut näin useaan vuoteen. Kymmenen vuotiaan ei yleensä kannata huutaa tällä tavoin, mutta en aikonut antaa periksi. ”Rosalba…” Hän sanoo hiljaisella sävyllä, joka olisi saanut muut naiset varuilleen. Mutta minä en ole nainen, vasta tyttönen. ”EIEIEI! MINÄ EN ANNA! SINÄ LUPASIT! SINÄ SANOIT, ETTÄ TÄMÄ ON MINUN!” huudan ja pidän tiukasti viulun kaulasta kiinni. ”Ei, se ei ikinä tule olemaan sinun. Sanoin, että saat soittaa sillä, kun olet tarpeeksi iso. Sinun kätesi eivät vielä riitä ja olet liian varomaton”, Emäntä toteaa ja koettaa selittää asiaa minulle. En kuuntele. Kiljun ja minun tekee mieleni rikkoa jotain. Katson uhmakkaasti emäntää ja viskaan viulun maahan. Ennen kuin kukaan ehtii estää minua, hyppään päälle. Kuuluu ikävä ääni kun viulun kaula pettää altani. Olen ehkä pieni, mutta pompussani oli voimaa ja osuin juuri oikeaan kohtaan saumaa ajatellen. Lisäksi viulu on vanha ja nähnyt elämää enemmän kuin kukaan huoneessa olijoista. Minun pienet jalkani tosin päättävät sen sillä hetkellä. Hetken tunnen voitokasta riemua. Virnistän leveästi Mishalle. Hah! Siitäs sai. Nyt hän ei voisi soittaa minun viuluani!

Pääni napsahtaa sivulle lyönnin voimasta ja shokissa hiljenen täysin. Poskeani polttaa. Olen muutaman kerran saanut tukkapöllyä tai näpäytyksen sormille, kun olin tuhma, tietenkin, mutta tämä… Iskussa oli hillitsemätöntä voimaa, joka syntyy kun liike lähtee syvältä tunteista ja muovautuu koko keholla käden heilautukseksi. ”Sinä” hiljainen sana saa silmäni siirtymään emäntään. Hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat ja huulet ovat puristautuneet tiukaksi viivaksi. En kivultani tajua edes pelätä. ”Sinä löit minua!” Vinkaisen ja olen sanomassa lisääkin mielipiteitäni, kun emäntä tarttuu hiuksiini ja vetää. ”Minä opetan sinulle nyt tärkeän oppitunnin”, emäntä sihisee ja raahaa minut hiuksista penkille. ”Älä! Sattuuu!” Vikisen ja koetan päästä karkuun. Pitkät laihat sormet ovat kuitenkin vahvemmat ja vaikka kuinka kiemurtelen hiuksissani oleva ote pysyy. ”Muut ulos, paitsi Robert. Sinä saat auttaa tässä oppitunnissa”, emäntä käskyttää ja vain vartija jää paikalleen. Hänen ilmeensä on passiivinen, kun hän tulee lähemmäksi. ”Hae lasta”, emäntä sanoo ja alan protestoida voimakkaasti. Olen nähnyt kuinka jopa aikuiset naiset itkevät kun lasta on käynyt heidän ihollaan. Edellisestä raivosta ei ole merkejäkään, vaan kylmä pakokauhu on ottanut paikkansa. ”Minä olen pahoillani!” Kiljun ja pyristelen kun emäntä vain seisoo ja vääntää hiuksistani. Minusta tuntuu, kuin hän koettaisi irrottaa päänahkaani repimällä. Hän ei enää edes vaivaudu tiedostamaan minua sanoillaan. Kun Robert tulee lastan kanssa, hän tuuppaa minut ison miehen käsiin. ”Pitele”, emäntä komentaa hyytävällä äänellä. Koetan kiemurrella, mutta Robert vain puristaa käsivarsistani kovempaa. Lopulta luovutan, kun tuntuu kuin luuni napsahtaisivat. Alan nyyhkyttää nyt tosissani kun tunnen miten emäntä vain riisuu mekkoni repien niin, että napit lentelevät ja kangas repeää. Lempi mekkoni on hyvin pian pilalla. Alusmekkoni ja tunikani ovat myös pian riekaleina ja kylmä ilma pistelee ihoani. ”Ei saa”, koetan vastustella, mutta yhtä hyvin voisin puhua kivelle. Tähän saakka olen saanut kaiken, mitä lapsi voisi haluta ja rangaistukseni ovat olleet lähes aina vain napautuksia. Nyt kuitenkin aloin tajuamaan, että olin ehkä tehnyt jotain todella pahaa. Olin mennyt rikkomaan jotain muutakin kuin viulun. Olen ollut nokkava jo kauan, enkä enää aina uskonut olevani samalla tasolla kuin muut lapset bordellissa. Tiesin kyllä, että minut oli ostettu, mutta orjuus ei ollut siihen saakka vielä merkannut minulle mitään.

Emäntä ei sanonut mitään. Hän vain seisoi ja antoi minun odottaa. Hän tiesi sen olevan pahinta. Odotuksen. Katseessa ei ollut enää mitään, mikä olisi säästänyt minut tulevalta selkäsaunalta. Ensimmäinen läimäisy lopulta laskeutui iholleni ja huusin enemmän pelosta kuin kivusta. ”Hiljaa”, emäntä sanoi äänellä, jonka kylmyys olisi voinut jäädyttää meren. Toinen lyönti ja kolmas seurasivat pian perässä. Ei vaatinut paljoakaan saada vaaleaa ihoani punaiseksi ja minua lopulta kiljumaan kivusta. Sillä ei ole enää väliä, kuinka monesti minua lyötiin. Jossain välissä emäntä hylkäsi sen ja minut käännettiin ympäri. Iskut olivat todella kipeitä ja pian tuntui, kuin maailmassa ei olisi muuta kuin kipua. Emäntä otti tiukan otteen kaulastani ja puristi, kun aika oli menettänyt merkityksensä minulle. En saanut henkeä ja koetin epätoivoisesti pyristellä Robertin otteesta pois. ”Minä voisin pitää kiinni, kunnes et enää liiku. Eikä kukaan välittäisi. Sinä olet minun. Kuulitko?”Emäntä ravisti minua niin, että hampaani tuntuivat putoavan suustani. ”Sinä et ole mitään muuta kuin orja. Sinä olet niin kuin tuo viulu. Esine. Minä voin katkaista sinunkin kaulasi. Haluatko sinä sitä?” silmissäni pimeni kun yhtäkkiä sainkin jälleen hengittää. Sain jotenkin ravistettua päätäni. ”Sinä olet velkaa minulle kaikesta, mitä sinulla on ja jokin päivä, sinä maksat sen takaisin sekä tuon viulun. Sinä olet minun. Äitisi oli alhainen orja ja sinulla ei ole mitään arvoa. Sinä et kelvannut kenellekkään muulle. Sinä olet velkaa kaiken minulle”, emäntä sihisi ja iski kipeästi Rosalban kasvoihin ennen kuin hän suoristautui hitaasti ”Robert, vie hänet kellariin ja telkeä sinne. Ei ruokaa, ei vettä. Odota kunnes sanon toisin”, emäntä sanoi kääntyen ikkunaa kohti. Robert nakkasi minut olalleen kuin perunasäkin ja lähti huoneesta. Matkalla kellariin palvelijoiden portaista, kukaan ei katsonut minuun. Kukaan ei edes välittänyt lohduttaakseen pientä itkevää tyttöä. Kukaan ei uskaltanut, sillä he tiesivät emännän hyökkäävän heidän kimppuunsa myös pienimmästä sympatian osoituksesta. Enkä minä varsinaisesti inspiroinut suurta rakkautta käyttäytymällä kuin omistaisin koko paikan. Misha ei ollut yksin virneensä kanssa, kun tuo astahti sivulle rappusissa.


Lopulta Roberts nakkasi minut kylmälle hiekkalattialle kellarissa. Pienessä komerossa ei säilytetty mitään. Se oli tarkoitettu rankaisemaan ilkeitä huoria. Tiesin sen, sillä olen joskus muiden lasten kanssa sylkenyt rankaistavien päälle ja ilkkunut pienestä luukusta ovesta. Nyt sain tietää, miltä tuntui olla oven toisella puolella. Kaikkialle sattui ja pelkäsin. Pelkäsin eniten emäntää ja sitä, kuinka muut kiusaisivat minua. Minulla oli nälkä, sillä olimme olleet keskellä illallista, kun kaikki oli tapahtunut. En ollut tottunut nälkään, sillä olin aina saanut syödä kun siltä oli tuntunut. Kun Robert sulki oven, ryömin pieneksi palloksi yhteen nurkkaan. En tiedä kauan olin kellarissa, kunnes nukahdin.

Seuraavana päivänä odotin, että joku tulisi päästämään minut pois ja hoitamaan ruhjeeni. Luukkui aukesi ainoastaan, jotta muut kykenivät osoittamaan halveksuntansa minua kohtaan. Liikkuminen sattui, hengittäminen sattui, enkä päässyt pakoon minnekään. Kyyneleeni eivät enää edes suostuneet virtaamaan. Hiljalleen pelon rinnalle alkoi tulla kasvava tunne. Se hiipi mieleeni ja kietoi minut syliinsä. Se kuiskutteli korvaani lohdullisia sanoja. Lapsen maailma katosi silmistäni ja nälkä, jota mikään ruoka ei voisi ikinä tyydyttää täytti minut. Minä halusin tulla paremmaksi kuin kukaan ennen minua tai jälkeeni. Kun olisin päässyt ylös, muistaisin tämän päivän. Minä kostaistin ja minä pääsisin pois täältä.

Kun illalla rangaistushuoneen ovi aukeni, en enää tuntenut olevani lapsi. Tiesin myös, että emäntä ei enää epäröisi tehdä tätä uudelleen. Hän oli varonut, ettei ihoni mennyt rikki ja jättäisi arpia, mutta satuttaa kykeni muutenkin. Sen saisin oppia, mutta hiljalleen kiipesin kohta tavoitettani. Omistauduin koulutukselleni ja vihalleni.

//Rosalban lapsuuden tapahtuma, joka osoitti hänen paikkansa ja sytytti vihan liekin.//