Viesti La Marras 16, 2013 11:00

Aleigan tarina: Ei epäröintiä, ei virheitä, ei katumusta.

Ei epäröintiä, ei virheitä, ei katumusta.

Ilmassa kaikuivat shamaanin jylisevät rukoukset ja pyynnöt henkille, kun vanha nainen tanssahteli jalalta toiselle kotkan sulat käsissään huiskien. Muuten oli täysin hiljaista, yön pimeys verhosi kaiken.
Ilma oli kirpeä pakkasesta.
Ilmassa tuoksui palanut iho ja liha, aiemmin komeasti roihuneen kokon päällä maaten hiiltyneen ihmisen ruumis. Se oli pitkä, harteikkuudestaan ja muutenkin muodoistaan päätellen miehen ruumis. Aiemmin se oli kiedottu poron taljoihin, koristeltu kaunein kivin, maalauksin, eläinten luilla ja sulilla. Nyt se kaikki oli palanut jättäen irvokkaan muistutuksen, mitä me loppujenlopuksi olimme. Pelkkää lihaa ja luuta, niin hauraita kuoria joista elämän saattoi riistää yhden pikku virheen takia.
Nuori ihmistyttö oli ainoa paikalle jäänyt shamaanin lisäksi. Aiemmin aukiolla oli ollut koko kylä, kaikki kunnioittaen ääneti edesmennyttä metsästäjäänsä. Tämän vaimo, sekä tytön äiti, oli itkenyt taivasta kohti huutaen miehensä nimeä. Sillä tämän päivän jälkeen kukaan ei enää mainitsisi metsästäjän nimeä, koska se toisi epäonnea koko kylälle.

Kokon hehkuvat hiilet valaisivat vielä ympäristöään pimeällä aukiolla, heittäen varjoja lapsen ylle. Tämä tunsi kasvoillaan polttavan kuumuuden, tunsi oksettavan hajun ja näki yhä terävillä silmillään isänsä jäänteet yhtä selkeästi kuin päivänvalossa. Äiti oli maanitellut tyttöään tulemaan kotiin, jättämään shamaanin laulamaan isän sielun taivaisiin henkien luokse.
Aleiga ei halunnut mennä kotiin.
Hän halusi jäädä ja katsoa kaiken loppuun asti. Hän halusi painaa jokaisen, pienenkin yksityiskohdan, syvälle mieleensä. Ettei hän koskaan, ikinä unohtaisi, mitä hänen epäröintinsä oli kerran aiheuttanut.

"Ei- Hä- Hätää elhaz."
He olivat saaneet poron ansaan, verkko oli sen päällä ja eläin maassa.
Aleigan tehtävä oli vain lopettaa eläimen kärsimykset iskemällä metsästyspuukkonsa sen sydämeen. Poro olisi ollut hänen ensimmäinen saaliinsa ikinä, kokeneen metsästäjän opastuksella hankittu kunniamerkki. Osoitus, että hänestä oli metsästäjäksi kuten kenestä tahansa kylän pojasta vanhimpien opastuksella.
Isä oli uskonut häneen.
"Se ei satu. Tarvitsen vain sinun kätesi elhaz."
Mutta kun... Kun hän oli kohottanut kätensä päänsä yläpuolelle, isänsä tekemän puukon kahvasta lujasti kiinni pitäen, hän erehtyi katsomaan eläimen silmiin.
"Se ei ollut vikasi... Aleiga."
Ne tuijottivat häneen suurina ja pelokkaina, täysin tietämättöminä siitä että sen elämä tässä maailmassa fyysisenä olentona loppuisi. Lapsi oli alkanut ajattelemaan. Sitä, miten oli nähnyt isänsä kanssa luonnon heräämisen aikana vasan. Pienen, kuhmurajalkaisen ja niin suloisen poron poikasen. Hän oli melkein päässyt koskettamaan makaavaa vasaa, ennen kuin sen emo oli tullut äyskennellen ja sarviaan heristellen kohti heitä.
Tyttö oli alkanut miettiä, oliko hänellä oikeutta riistää jonkin toisen olennon henkeä vain, koska se ei ollut kuten hän. Puhunut ja elehtinyt kuin ihminen. Tekikö se siitä vähempiarvoisen, ilman tunteita elävän olennon.

Aleigan kädet olivat alkaneet laskea puukkoa hitaasti alas, tytön seisoen epävarmuuden kielekkäällä. Isä oli kumartunut vieressä kysymään, mikä oli hätänä.
Ja silloin se eläin alkoi pyristellä vapautuaakseen verkosta. Sen terävä sorkka osui voimakkaalla potkulla suoraan Aleigan isää päähän.
Eläin pääsi irti verkosta, nilkuttaen karkuun kun tapahtuneesta vielä järkyttynyt Aleiga tuijotti sen menoa kunnes havahtui isänsä tuskaiseen korahdukseen.
Verta. Sitä oli niin paljon. Kaikkialla. Maassa, isän kasvoilla, päässä, vaatteilla- Sitä oli jopa Aleigan kasvoilla, tämän vain yrittäen tärisevin käsin siirtää hiuksia pois tieltä nähdäkseen haavan isänsä päässä. Se ei ollut mikään haava, se oli aukko. Niin tummaa verta pulppuava, että se oli lähes mustaa, aukko päässä.
Aleigaa oksetti ja pelotti.
Mutta isä, jotenkuten tajuissaan, neuvoi häntä. Tartu puukkoon, vie se isän rintakehälle.
"Sinun ei tarvitse tehdä sitä Aleiga... Mut- Mutta eh- En pyst- Pysty pitelemään si- Sitä."

Puukko oli koottu teroitetusta raudan terästä. Sen kahva oli kaiverrettua poron sarvea. Isä oli tehnyt sen lahjaksi, kaivertaen siihen kaikenlaista. Suojelevia riimuja. Metsästysonnea tuottavia kirjaimia. Sudenpään kahvan päähän osoittamaan Aleigan tunnustetun rohkeuden.
Tyttö oli saanut sen kaksi viikkoa sitten, odottaen innoissaan päästä käyttämään sitä ensimmäiseen saaliiseensa. Miettien minkä olennon verta ja lihaa hänen rautahampaansa pääsisi puremaan. Mesikämmentä? Vuorikissaa? Kruunupäätä?
Ei mitään noista. Vaan ihmistä. Aleigan oman isän verta, lihaa ja sydäntä.

Nyt puukko oli kokossa. Metalli hehkuen punaisena ja kahva tummuneena.
Tyttö tuijotti erityisesti sitä viimeisenä. Hän ei halunnut pitää sitä. Hän ei halunnut joka kerta nähdessään sen muistaa, minkälainen vitsi se oli. Riimut suojelemaan häntä, tuomaan metsästysonnea. Hän ei tarvinnut suojelua, kun hän itse oli onnettomuuksien ja kuoleman tuottaja. Metsästäjäksi hänestä ei olisi, ei jos hän ei kyennyt riistämään toisen olennon henkeä omansa pitimeksi. Sudenpää tunnustamaan hänen rohkeutensa.
Hän ei ollut yhtään rohkea.
Jos olisi ollut, tätä ei olisi tapahtunut.
Hänestä piti tulla vahvempi. Nopeampi. Rohkeampi.
Tyttö pyyhki kasvonsa hihaansa, niellen palaa kurkustaan kieltäytymästä alkaa itkemään samalla lailla kuin äitinsä. Hän ei saanut olla ollenkaan heikko. Jos hän halusi olla metsästäjä, korvata isänsä tässä kylässä ja siten virheensä, hänestä täytyi tulla vahvempi.
Seuraavalla kerralla, eikä koskaan myöhemminkään, hän ei epäröisi.
Jos hänen piti riistää toisen elämä, hän tekisi sen. Ja jos hänen pitäisi luopua omastaan toisen vuoksi, hän tekisi sen.
Ei epäröintiä, ei virheitä, ei katumusta.
Nardur, haltioiden yksi eliittikenraaleista oleva kuninkaan uskollinen minotaurus.
Aleiga, aiemmin pohjoisen henkien kiroama villinainen joka on saanut takaisin ihmismuotonsa.
Behg, synnynäinen ihmissusi rääpäle joka on tullut setänsä hylkäämäksi.