Viesti Su Joulu 08, 2013 7:26

Tarina karhusta, joka halusi olla ihminen

”No tarinanihan sinä varmaan haluat kuullakin, vai mitä? Ei se kovin kummoinen minusta ole, vaikka sen kuulleet kertovat tarinani kuullostavan ihan kuin sadulta. Heh. Mutta tässä sadussa ei ole lumottuja prinssejä, vangittuja prinsessoja ja pahiksia, jotka saavat palkkansa lopussa kaikkien hyvisten eläen elämänsä loppuun asti. Ei. Tämä on tarina typerästä karhusta, joka halusi olla ihminen...”

Olipa kerran karhu, joka oli metsän suurin ja voimakkain. Se saattoi syödä joen tyhjäksi kaloista ja juoda kaikki sen vedet halkeamatta. Mutta erityisen karhun siitä teki se, että se osasi puhua ihmisten kieltä. paremmin kuin muut metsän eläimet.
Kerranpa karhu loukkasi toisen etutassunsa metsästäjän ansaan, haava ollen niin syvä ja suuri, että veri ei millään meinannut tyrehtyä sekä kipu oli mittaamaton. Karhu vaikeroitsi omaa tukalaa oloaan ihmisten kielellä: ”Voi minua karhu poloa, niin olemattoman tuskan vuoksi kuoleva, onko surkeampaa koskaan kuultu?!” Mutta kuulipa karhu liikettä läheltä, vilkaisten uteliaana ja nähden nuoren ihmisnaisen. Niin kaunis ja heiveröinen hän oli, pitkät kultaiset hiukset kuin hunajaa ja niin siniset silmät kuin taivas itse.
”Puhutko sinä, kontio, ihmistenkieltä? Ja mikä on niin tuskallista että kuolla siihen meinaat?”
”Minä olen aina voinut puhua ihmisten kieltä, metsän neito. Ja tuskani on suuri ja kuolema lähellä, koska haava tassussani on niin julma, etten sitä saa parannettua yksin.”
Karhun kohtelias puhe ihastutti neitoa niin, joka kaikessa lempeydessään ei voinut olla auttamatta hädässä olevaa. Joten rohkeasti tämä lähestyi takaisin tuijottavaa petoa, katsoen sen haavaa ja silitellen sen tassua lohdutukseksi.
”Ei tämä haava ole melkoinen kontio kulta. Vain vähän yrttiä ja lepoa, niin jo pääset samoamaan metsiä neljällä tassullasi. Jos pysyt täällä, tulen nopeasti takaisin ja hoivaan haavasi.”

Ja niin karhu odotti ihmisneitoa, joka todentotta tuli takaisin korin kanssa, missä oli yrttejä, hunajaa, harsositeitä ja neula langan kera. Neito hoivasi karhun tassun kuten oli luvannut, paijaten ja leikkien lempeän karhun kanssa, joka oli halukas kuulemaan nuoresta naisesta kaiken.
Nähkääs, kontio oli niin perin ihastunut että oikein rakastunutkin ihmeelliseen neitoon. Mutta kun hämärä alkoi langeta metsien ylle, oli neidon kiirehdittävä kyläänsä ennen pimeää töihinsä. Kaksikko sopi että he näkisivät toisensa huomennakin samassa paikassa, karhun löntystellen ajatuksissaan metsään tassu sidottuna. Kyllä, rakastunut karhu oli ja perin olikin tähän lempeään ihmisneitoon. Mutta kuinka voisi neito ikinä rakastaa takaisin karhua, isoa ja kömpelöää petoa? Eräs varpunen kuuli karhun ääneen lausutuista huolista, pitäen karhua aivan hulluna, mutta päätti auttaa. Lintu neuvoi mesikämmentä menemään erään magian taitavan henkilön luokse, joka varmasti voisi auttaa karhun huolissa.
Niinpä karhu etsi tämän henkilön, kysyen tältä neuvoa.

”Jos ihminen haluat olla,
On sinun karhunturkistasi irti päästävä.
Puolikuu yönä pese lammessa turkkisi kunnolla,
Kivusta älä välitä vaan revi turkki kaikkialta, alhaalta ja päästä.
Kun turkkisi on irronnut, pue se viitaksesi ja ihmisenä voit neidon tavata,
Mutta varo kaiken paljastavaa aamuaurinkoa, katalata.
Sillä jos et ole varovainen, muutut takaisin karhuksi ensisäteiden myötä.”

Niinpä seuraavana puolikuun yönä karhu etsi lammen, asteli niin syvälle että vain sen pää ja kaula näkyivät enää. Ja niin karhu alkoi turkkiaan hangata, kiskoen ja repien sitä kaikkialta. Kipu oli suuri ja polttava, kuin tulessa olisi ollut että karhu karjui tuskasta kohi taivasta, mutta jatkoi turkkinsa kiskomista. Pikkuhiljaa, vähitellen alkoi jotakin tapahtua, kipu hellittää ja turkki irrota.
Karhusta tuntui oudolta, paljaalta katsoen oudoksuen käsissään olevaa paksua turkkiaan ja sitten säikähtäen omaa peilikuvaansa vedessä. Ihminen hän tosiaan nyt oli, vielä tosin karvainen kuin karhu ja silmät kuin karhun, mutta tarpeeksi ihminen, että hänestä jo erehtyisi. Niinpä karhumies ui rantaan, puki turkkinsa ylleen kuin viitan sen käpälistä, asteli kylään josta pyykkilangalta otti itselleen sopivat vaatteet, vaikka hieman pienet ne olivatkin.

Nyt ihmismuodossaan ihmiskarhu kuljeskeli ihmisten kylässä, ympärilleen hämmentyneenä katseli ja varoi muita vastaantulevia. Lopulta se tuntui löytävän sen, mitä etsikin: Kapakan, jossa neito oli kertonut olevansa tarjoilijana. Melu ja tuoksut olivat huumaavia karhumiehelle joka hetken aikaa seisoi ovella, kunnes näki tutun hunajankeltaiset hiukset väen joukossa.
Karhumies lähestyi rohkeasti neitoa, joka katsoi tuntematonta miestä ihmeissään. Barneksi, ottaen nimensä erään ohikulkeneiden ihmisten keskustelusta, esittäytyen karhumies lähestyi neitoa joka ystävällisesti tervehti. Kaksikko jutteli pitkään, karhumiehen kertoen valehenkilöstään ja kuunnellen neidon naurua sekä puheita. Niin iloinen karhu oli tästä yhteisestä hetkestä, että melkein unohti varoituksen muutoksestaan. Niinpä ennen aamua karhumies hyvästeli neidon, komeasti kumartaen ja kättä hellästi suudellen, kiirehtien metsän suojiin. Siellä hän riisui vaatteensa ja puki turkkinsa jälleen ylleen ennen ensimmäisiä aamuauringon säteitä, muuttuen sitten takaisin karhuksi.

Karhu teki näin seuraavien kuuden yön aikana enää tarvitsematta odottaa puolikuuta, kylpien ja repien turkkinsa yltään, ottaen vaatteensa piilosta ja kiirehtien tapaamaan neitoa. Kovin nopeasti kaksikko rakastuikin toisiinsa, luvaten ikuista lempeä ja uskollisuutta. Ja niin seitsemäntenä yönä kaksikko vietti yön yhdessä neidon kotona, nauttien lihallisista nautinnoista joita karhumies ei koskaan tiennyt edes olleen...

Mutta niin vain kävi, että lemmenhuumassa karhumies unohti kokonaan aamun. Sängyssä turkkinsa alla neidon kanssa yhdessä nukkuen muuttui kontio takaisin todelliseen muotoonsa, neidon heräten ja kirkuen pakeni ulos talosta. Hädissään karhu pakeni metsään kylän miehiä, kirosi itseään ja muistiaan.
Ja niinpä seuraavana yönä, ennen kuin neito ehti kotoaan töihin lähteä, yritti karhumies ihmismuodossaan neitoa lähestyä ja selittää. Mutta neito ei kuunnellut huutaen apua ja heitellen karhumiestä kaikella mitä käsiinsä sai. Karhumies epätoivoissaan yritti saada neidon kuuntelemaan, mutta paikalle miekkojensa ja jousiensa kanssa rynnänneet miehet ottivat kiinni ja vangitsivat karhumiehen riistäen tältä tämän turkkiviitan.
Puuhäkissään, jossa kylänväki piti suuria elikoita ennen teurastamista ja lihoiksi laittamista, karhumies hiljaa suri kohtaloaan. Särkynyttä sydäntään ja hölmöyttään.
Vielä karhumies uskoi takaisin karhuksi muuttuvansa aamuauringon koittaessa, pääsevänsä pakoon ja unohtaa kaiken ihmisenä leikkimesestä.
Mutta ilman turkkiaan, ei karhumies enää karhuksi muuttunut, vaikka aamu jo ohi asteli.

Huomatessaan kauhukseen, ettei enää kyennyt omaksi itsekseen muuttua karhumies murtautui puuhäkistään, etsien koko kylästä turkkiaan surmaten eteen erehtyviä ihmisiä. Mutta mistään ei turkkia löytynyt, eikä liiemmin neitoa vaikka tämän karhu olisi kokonaan halunnut unohtaa. Niinpä haavoittuneena ja miekkoja sekä nuolia paeten karhumies juoksi pois kylästä metsään, ja vielä syvemmälle siellä.
Tietämättä mitä tehdä karhumies yritti löytää häntä neuvonneen maagin jälleen, mutta turhaan. Murtuneena karhumies alkoi samota maita ja mantuja, yrittäen löytää keinoa palata takaisin karhuksi... Ja näin hölmö karhu sai iänikuisen opetuksen siitä, miten käy jos yrittää turkkiaan riisua ja ihmistä leikkiä.”


”Ja miten minun sitten kävi? No, en ole pahemmin muuta voinut tehdä kuin tässä ihmismuodossa yrittää elää, vaikken tiedä minkä vuoksi, itse elämän vuoksi kai. Sekä jos minä lopulta muuttuisin karhuksi taian kuluttua, kuka sen tietää.
Vähästä minä aloitin, mutta onnekseni olen minä pohjimmiltani karhu vaikka ihmiseltä näytän. Metsästäminen oli helppoa, ja saaliin myyminen että sain ihmisille tarpeellisia tarvikkeita itselleni. Siitä olen kasvattanut omaisuuttani sen verran kuin olen tarvinnut.
Nykyään asustelen lumien sulattua metsässä, salapiilossani lähellä Aodhá järveen juoksevan joen vieressä. Sitten, joskus toisinaan, minä menen talveksi ylöspäin, Kleth vuorille erääseen luolaan jossa elelin jo karhuna... Ihmisten keskuudessa en elä, en ikinä, ja haltioiden sekä tarueläinten seura nyt riippuu tilanteesta. En minä niiden sodasta välitä, olenhan oikeasti vain karhu, eläin. Mitä se minua painaa, kuka tätä maata hallitsee?”
Nardur, haltioiden yksi eliittikenraaleista oleva kuninkaan uskollinen minotaurus.
Aleiga, aiemmin pohjoisen henkien kiroama villinainen joka on saanut takaisin ihmismuotonsa.
Behg, synnynäinen ihmissusi rääpäle joka on tullut setänsä hylkäämäksi.