Scylla, Nuka
Matka oli edennyt jo pitkälle kentauriheimon taivaltaessa kohti etelää kauppatavaroiden kera. Se matka oli tavanomainen kaikille, paitsi uusille, joihin lukeutui myös Nuka. Vihdoista viimein hän oli päässyt isänsä kanssa matkaamaan etelämmäs valtakunnassa, tutustuakseen uusiin kulttuureihin ja tapoihin ja sekös innosti nuorta tammaa. Tosin, samalla se matka pelotti, kaiken suhteen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nuka jätti klaanin taakseen ja lähti kauppamiesten matkaan. Tietenkin hän oli pakannut laukkuihinsa omia käsitöitään ja viltin, joka toimi "turvana" kaikelta kamalalta.
Matka oli taittunut suhteellisen mukavasti, rauhallisesti, metsäteitä pitkin. Ketään ei ollut tullut vastaan ja jos johonkuhun oli törmätty, eivät nuo vaaraksi olleet. Sekös miellytti Nukaa, joka parhaansa mukaan koitti karavaanin tahdissa pysyä – onnekseen tamma oli sen verran pieni ja kevyt, että saattoi hypätä kauppatavaravankkureihin makailemaan, jos matkanteko kävi pienten kavioiden päälle.
Nyt he olivat matkanneet pidemmän tovin iltaa kohden, toivoen saavuttavansa tietyn määränpään. Nuka oli ylpeä itsestään, kun oli jaksanut kävellä karavaanin mukana näinkin pitkän matkan, mutta kieltämättä näin iltaa kohden alkoi askel painamaan. Nuori tamma ei uskaltanut edes kuvitella, kuinka paljon pitkät matkat vaikeassa tai kovassa maastossa kävivät isänsä jalkojen päälle. Nuka olikin pakannut mukaansa yrttirohdosta, joka auttaisi kipeisiin lihaksiin, kavioihin ja niveliin, jotta voisi isäänsä auttaa, mikäli tuolle tulisi tukalat oltavat. Ja tietenkin hän käytti rohtoa myös omiin koipiinsa, eihän hän ollut tottunut matkaamaan näin pitkiä matkoja.
Totta kai nuori tamma oli toivonut heidän pääsevän seuraavalle etapille ilman suuria ongelmia, kuten tähänkin asti, mutta hämärän saapuessa oli saattue nähnyt puiden lomasta leiritulen. Tulen, jonka äärellä oli valtavia kaksijalkaisia. Nuka oli sillä samalla sekunnilla jäätynyt sijoilleen, kun hurjapäisimmät orhit olivat lähteneet lähes suuna päänä hyökkäämään näiden "ihmisten" kimppuun.
Nuori tamma seuraili järkyttyneellä katseellaan isäänsä, joka muiden perään huusi ja samalla niin levottomana edestakaisin ravaili. Ja se hermostunut olotila tarttui alta aikayksikön Wyriuksen nuorimpaan, joka lähes nähtävästi värisi sijoillaan. Sanaakaan hän ei tietenkään saanut suustaan, isän pihisten kiukkua lähellä, samalla kun vanha ori lähti kuormaansa keventämään.
Nuka ei edes pysynyt tilanteen tasalla enää. Hän oli mennyt shokkiin, tuijottaessaan puiden lomasta näkyviä liekkejä ja varjoja, kaksijalkaisten ja heidän, jotka nostivat heti mieleen ne lähimuistojen traumat, muistot, kivut. Selän haavaan alkoi heti vihloa, nuoren tamman nostaessa kätensä kasvoilleen ja vikisten kivusta ja kauhusta, samalla kun kyyneleet lähtivät virtaamaan silmäkulmista...
Scylla puolestaan ei ollut yhtään harmissaan. Siinä missä hän, ottivat muutkin haasteen vastaan iloiten, sen sijaan että olisivat jääneet miettimään kuka, missä ja miksi. He eivät aloittaneet tätä yhteenottoa, joten syyttäkööt nuo nelijalkaiset humanoidikummajaiset itseään, jos sattui! Totta kai raivotar pisti merkille Anen "mystisen" katoamisen, mutta ei käynyt siitä matkalaista syyttämään. Eihän tuo ollut heidän kaltainen taistelija, joka eli kuollakseen ja kuoli elääkseen. Tai sellaisen kuvan Scylla oli Anesta saanut tähän mennessä.
"Antapi tulla si pirujalkaset!", Raivotar huusi yli yhteenottojen äänien, samalla kun miekkaansa suurella kaarella pyöräytti, "Myö tehään teis silppua, enne ko ehitte ees tajuta!".
// Kyllä, mut
T Wyrri //