Friend will guide you through this anomaly || K-varoitus

[Crimson]

Kuulemma tummahipiäisellä naaraalla oli ollut ollut näppinsä pelissä Winderin kasvojen suhteen. Hyvä niin, että edes joku oli apuaan tullut tarjoamaan, Lorythas olisi sen tehnyt muuten, ellei olisi näin huonossa kunnossa vilttiensä alla lojumassa.
“Voin kiitän häntä myöhemmin puolestasi, ellet itse ehdi ensin”, puoliverinen tuhahti, taas kurkkuaan hieraisten samalla tyytyväisenä katsellen, miten Darius oli sängylle istahtanut. Olisihan leveälle sängylle mahtunut makaamaankin useampi, joten ei Haukansilmä siitä hirveästi tilaa vienyt.
Winderin puheiden mukaan ruhjeensa johtuivat siitä toisesta, sarvipäisestä kenraalista – ilmeisesti – ja heidän kuninkaastaan. Lorythas ymmärsi hyvin, mitä haltioiden majesteetti Haukansilmän teoissa näki – mutta silti Puoliverinen ei halunnut uskoa sitä todeksi, mitä Darius oli hänen vuokseen tehnyt. Ei hän ollut tätä ansainnut…

Vaernin turkoosi katse tarkkaili Dariusta, muuttuen jokaisen Haukansilmän kysymyksen myötä vain haikeammaksi. Kenraali halusi tehdä jotain. Kyseli mitä voisi tehdä Lorythasin hyväksi. Tarvitsiko Lorythas jotain? Miten Darius häntä voisi auttaa? Silmäpuoli, tuo puolituntematon haltia, halusi palauttaa puoliverisen rintaan sen liekin, jonka fauni jotenkin oli lukinnut, tai sammuttanut.
Hopeakäärme huokaisi hiljaa. Ei hän tiennyt mitä voisi sanoa Dariukselle, joka niin kovasti häntä halusi nyt… vain auttaa. Lorythasin katsekin valui alemmas, lopulta jääden väsyneenä seurailemaan niitä viltteihin kirjailtuja kuvioita. Muutaman kerran Puolikäärmeen suu aukesi, kuin tuo olisi jotain aikonut sanoa, mutta huulet painettiin toistuvasti aina uudelleen kiinni.
“Minä…”, Lorythas sai viimein rohistua ääneen, “En tiedä”. Se haikea, epäröivä katse nousi taas paremmin Dariuksen kasvoille, pahoittelemaan sitä ettei Lorythas oikeasti tiennyt vastauksia miehen kysymyksiin.
“En tiedä… mitä hän teki. Se tunne jos yritän kuumentaa liekkiäni – se vain... tai jokin… pidättelee sitä, ja repii minua sisältäpäin. Tunnen sen olemattoman leimun rinnassani, mutta en voi käyttää sitä”, Hopeakäärme selitti, yrittäen puheensa lomasta vain kivusta pienesti irvistäen saada turkoosin valon hohkaamaan taas paremmin kaulallaan, “Kukaan ei ole koskaan saanut sitä sinetöitymään näin, enkä halua… edes yrittää mitä tapahtuisi jos yrittäisin syöstä tulta. Ja sen… sen jälkeen mitä… tuvillanne tapahtui. Olen pahoillani jos näit sen tuhkani ja vereni sotkun… siellä lattialla”.

“En tiedä miten kauan kestän ilman… jos… tämä jatkuu näin. Näin ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut.”, Lorythas puhui äänensä väristen, peiton kulmaa vetäen paremmin suojakseen, sen varovaisen katseen katsellessa Dariusta harmaiden kulmien alta.
“Mutta en voi pyytää sinulta enää mitään. Olet tehnyt jo liikaa – aivan liikaa vuokseni, enkä minä ole avustasi, suojelustasi ja… luottamuksesta jota osoitat, mitään ansainnut. En ymmärrä… miksi haluat auttaa?”.


//MMMMM’MMM. Mutta oikein, niin sitä pitää :----DDDDD KEULITAAN JOOOO, RÖMPSÄRINKIÄ MENNÄÄN VETÄMÄÄN NAKKILAN KAUPPOJEN KULMILLE, EBIN VILJAMI. Jaa mitähän siitä maanantaista sit tuleekaan (DDDD//

[Aksutar]

Darius hymähti pienesti Puoliverisen puhuessa, että hän kyllä kiittäisi tummahipiäistä myöhemmin, ellei Haukansilmä itse ehättäisi. Sen näki sitten, juuri nyt se kiittäminen ei kuitenkaan ollut suurin murhe tässä tilanteessa. Huolestunut katse tuijotti alati Lorythasta haltian odottaessa, että tuo osaisi edes jotain kertoa paremmin tilanteestaan. Hän ei tosiaan tiennyt magian suhteen pahemmin mitään. Osasi hän varoa maagisia hyökkäyksiä ja arvioida moisten kantamaa ja liikkeitä, mutta ei Darius itse magian päälle ymmärtänyt. Ainoa vähääkään maagiseksi laskettava asia kenraalissa oli tuo katse, jonka ansiosta hän oli tähän asemaan päässytkin.
Mutta, aivan kuten Darius, ei Lorythaskaan tiennyt vastauksia kysymyksiin. Puristus rintakehässä kävi vain pahenemaan Dariuksen koittaen hammasta purren pidätellä raivonpurkaustaan. Häntä turhautti niin, kun ei voinut auttaa Lorythasia. Ei voinut, eikä kukaan osannut neuvoa hänelle, miten hän olisi voinut sarvipäistä auttaa. Oli niin kamalan toimeton olo ja jos Darius jotain vihasi, niin juuri tuota tunnetta.

"Älä sano noin", Darius kävi yllättäen napsahtamaan Lorythasin mainitessa, ettei kestäisi kauan ilman liekkiään. Kenraalin kasvoilta saattoi nähdä sen nousevan epätoivon, jota haltia koitti parhaansa mukaan piilotella. Ei hän tohtinut edes katsoa Lorythakseen, Haukankatseen valuen lattianrajaan tuijottamaan, Dariuksen kuitenkin kuunnellen puoliverisen viimeisimmät sanat, tuon kyseenalaistaen, miksi haltia halusi auttaa.
Darius pysyi hiljaa. Hetken, toisenkin. Miksi hän halusi auttaa? Tiesikö hän vastausta siihen itsekään? Ei hän haluaisi sanoa välittävänsä sarvipäisestä, johan hän oli koittanut tehdä selväksi ettei heidän välille saanut syntyä mitään, mutta tässä sitä taas oltiin.
"On minun syytäni, että olet tuossa kunnossa. Olisin voinut hoitaa tilanteen paljon rauhallisemminkin, mutta Kenraali Argenteus....", Darius aloitti vältellen sitä viimeistä kysymystä varsinaisesti, "Ehkä olisi jo vuorilla pitänyt käskeä teitä poistumaan... Ennen kuin ehditte edes auttamaan. Jos emme olisi hyväksyneet apuanne, et olisi nyt tuossa kunnossa...".

"Tämä on minun syytäni", haltia toisti, kääntäen päätään yhä paremmin poispäin Lorythaksesta, "Olisi pitänyt tehdä sinulle paremmin selväksi. Et olisi saanut tulla peräämme. Olisit vain unohtanut, kuten minä".
"Vaikka en minäkään siihen pentele vie pystynyt!", Kenraali kävi potkaisemaan yöpöytää samalla kun nousi ylös sängynreunalta, "En edes tiedä mikä sinussa on! Sinä vain... Tahdon vain... Tahdon ettet kuole. Minä... Välitän sinusta. Jostain aivan kummallisesta syystä, lieneekö syynä nuo kirotun silmäsi vai hyväksyvä asenteesi vai jokin muu!-- mutta en... En halua että kuolet. Olet... Ystäväni, vaikkemme tunnekaan toisiamme lähes lainkaan... Tahdon tehdä kaikkeni, ettei tämä pääty näin".

"Ja juuri nyt ainoa vaihtoehtoni taitaa olla palata kaupunkiin. Kohtaamaan heidät. Ja vaatia liekkisi takaisin", Viimein se katse kävi kääntymään takaisin Lorythaksen puoleen, kenraalin vaikuttaen olevan tosissaan lähtöaikeidensa suhteen.


// MMmMMmmmMM. HIRVEE KEULIMINEN. KAIKKI KATTOO ET MITÄ. RÖMPSÄRINKIÄ NAKKILAN KIRKON PARKKIPAIKALLA EBIN MAKE. TUO ES. Siitä maanantaista tulee legendaarinen //

[Crimson]

Puolikäärme huokaisi syvään. Sanat Dariuksen suhteen alkoivat olla vähissä, eikä Lorythasilla olisi minkäänlaista käskyvaltaa käskeä tuota vain jäämään ja rauhoittumaan aloilleen, olla huolehtimatta hänestä.
Haukansilmä syytti kuitenkin itseään, joka sai Lorythasin kokemaan pienen piston sydämessään. Rauhallisesti se puoliverisen katse otti taas laskeakseen haikean, vinon hymyn kanssa niihin vilttien kuvioihin, Lorythasin kuunnellessa Dariuksen sanoja. Ja Darius syytti tästä kaikesta osittain sitä apua, jonka kyläpäällikkö oli siellä vuorilla aikaisemmin heille tarjonnut. Mutta siinä tapauksessa… Lorythas ei olisi koskaan tavannut Dariusta. Ja nuo olisivat saattaneet sinne menehtyä joka vain kuulosti niin… väärältä. Se yöpöytään potkaiseminen sai sarvipäisen kuitenkin hätkähtämään ja havahtumaan ajatuksistaan, katseen kiriessä katsomaan paremmin taas Winderiä.

Ne sanat saivat Lorythaksen hämilleen. Darius välitti hänestä, syystä tai toisesta, luetellen syitä yksi toisensa jälkeen ääneen. Ja väitti Lorythasta… ystäväkseen.
Hetkeksi se rauhallinen katse oli muuttunut täysin hämmentyneeksi, ympäri huonetta harhailevaksi. Lorythas ei tiennyt mitä tunsi, mutta se tunne lämmitti, yllättävän paljon kaiken sen muun kylmyyden keskellä, saaden sen sinisen tulenkin leimahtamaan yllättäen ilman minkäänlaista kipua tai tuskaa palamaan lujemmin. Ja se leimu kajasti tumman puolittain auki olevan kaavun kauluksen alta myös sinä tuttuna, sinertävänä hohkana rinnassa.

Jotenkin jäykästi, Lorythas kävi siirtämään niitä peittoja yltään syrjään, kavutakseen itse ylös vuoteestaan. Puolikäärme ei halunnut että Darius lähtisi. Ja jos tuo lähtisi väkisin, halusi Lorythas olla varmistamassa että haltia pääsisi ongelmitta matkaan, ja ennen kaikkea puoliverinen halusi jäähyväisensä toiselle tällä kertaa toivottaa paremmin.
“Tämä on minun syytäni”, se käheä ääni aloitti, sarvipäisen haparoidessa pienesti irvistäen vuoteen reunalta jaloilleen, “Ei sinun”.
“Sinä yritit vain puolustaa minua ja taistelutahtosi… ja sen seuraaminen vierestä… olisin halunnut astua väliinne jo paljon aikaisemmin, tai vähintään auttaa. En halua nähdä ketään runnottavan niin, minun takiani”, Lorythas selitti, näyttäen hetken siltä että voisi kaatua suorilta jaloiltaan alas hetkellä millä hyvänsä. Heikotti niin kamalasti, sen rinnassa ja kaulanliepeillä yhä näkyvästi palavan häilyvän liekin ollessaan oikeastaan ainoa voimanlähde, jonka avulla Lorythas pysyi ylhäällä.
“Menneisyyteni on kivisempi kuin kykenet ikinä kuvittelemaan – toisten väärinkohtelu, väheksyminen ja… ja se kaikki hyväksymättömyys, jota sinäkin olet varmasti joutunut kokemaan… tiedät kyllä”, Lorythaksen piti saada lyhyt hetki vetää hankalasti henkeä ja yskäistä hihaansa vasten, samalla hakea tukea jostain toisella kädellään. Se yskinnän kohteena ollut käsivarsi kuitenkin siirtyi lähemmäs Dariusta, kämmenensä laskeutuen varovasti tuon toiselle hartialle.
“Puolueeton tai puolueellinen - minäkin välitän sinusta. Olet ystävä, jota en ansaitse. Ystävä, jota haluan suojella”, Hopeakäärme kähisi, Dariusta katsellen haikea, mutta tyytyväinen hymy kasvoillaan, “Ja haluan pitää sinut sellaisena, enkä vain unohtaa”. Lorythas olisi voinut vaikka vannoa, että silmäkulmastaan olisi tipahtanut yksi tai kaksi nopeaa kyyneltä valumaan poskea pitkin alas. Kivusta, tuskasta, kylmyydestä, mutta myös siitä Dariuksen herättämästä lämpimästä tunteesta sisällään, jota Lorythas ei halunnut vain heittää pois. Se lämmin tuntemus sai jopa muuten niin kylmästä yhä kalpeille kasvoille nousemaan poskille häilyvän punan.
“En aio antaa sinun lähteä sinne yksin. En minä vielä kuole, jos se tahdonvoimastani on kiinni, ja jos… sinä… olet täällä… vierelläni”, puoliverinen kuiskasi, hermostuneesti taas naurahdellen sanojensa perään. Ei hänellä ollut oikeus vaatia mitään tuollaista...


//NO KAIKKIEN SIETÄISKIN KATTOA ETTÄ MITÄ KO ME LÄHETÄÄN RÄLLÄÄN. KIRKON PARKKIPAIKALLA NÄHÄÄN, TUON ES, TUO SINÄKIN. Siitä maanantaista tulee ikimuistoinen. Kato vaan niin hirnutaan jollekin propellille sun lattiallas sit loppujen lopuks :---DD//

[Aksutar]

Hätkähtäen Darius kävi ottamaan askeleen lähemmäksi Lorythasia, tuon pyrkiessä ylös peitteistä. Eihän hänestä ollut estämään sarvipäistä jos tuo ylös halusi nousta, mutta tullessaan lähemmäksi Darius tarjosi itsestään mahdollista tukea pidemmälle. Teki pahaa katsoa, kuinka puoliverinen pyrki ylös ja yritti seistä omilla jaloillaan. Kenraalin olisi tehnyt mieli käskeä toinen takaisin maaten, mutta ei hänellä tainnut mitään sanavaltaa tuohon olla. Lorythas ei ollut hänen alaisensa, ei Darius tuota voinut käydä käskyttämään samalla tavalla, mitä muita. Teki kuitenkin hyvää, kun Lorythas kävi kädellään ottamaan tukea haltiasta, Dariuksen tietäen että oli jotenkin avuksi ja täten myös tavallaan saanut luvan lähestyä sarvipäistä, mikäli tuo lattialle meinasi kumoutua. Haltia kävikin astahtamaan vielä yhden askeleen lähemmäksi, ollen valmiina nappaamaan kiinni puoliverisestä, mikäli tuo nyt romahtaisi.
”Voit syytellä itseäsi minkä haluat, mutta minä se syyllinen kaikkeen olen. Älä väitä vastaan”, Haukansilmä virnisti pienesti, ”Arvostan elettäsi, haluasi suojella, mutta et valitettavasti voi suojella minua siltä, jonka tahtoon itse alistun vapaaehtoisesti. Älä siis syytä itseäsi siitä, mitä minulle tapahtui… tai tulee tapahtumaan”.
Puheet sarvipäisen menneisyydestä sivuutettiin tällä kertaa, Dariuksen katsoessa paremmaksi olla puhumatta ja kyselemättä niistä sen enempää. Kyllä Lorythas vielä ehtisi kertomaan paremmin menneistään, aikaa heillä olisi, aivan varmasti. Sitä haltia itselleen uskotteli.

Darius oli kuitenkin avaamassa suunsa väittääkseen vastaan sen suhteen, lähtisikö hän nyt vai ei. Kuitenkin, Lorythaksen viimeiset sanat saivat haltian pidättämään kielensä ja katsomaan sarvipäistä erittäin kysyvästi, jälleen. Darius välitti puoliverisestä, mutta kaikki ne menneisyyden kokemukset lähelle pyrkivistä henkilöistä kävivät jälleen varoittamaan Haukansilmää tuon suhteen. Mutta toisaalta… Mikäli hän tällä tavoin voisi auttaa sarvipäistä, ihan vain pelkällä läsnäolollaan… Ei kai siinä mitään pahaa ollut.
”… Sinun pitäisi levätä”, Darius kävi toteamaan, käyden pakottaen työntämään puoliverisen takaisin vuoteelle istumaan ja siitä makaamaan vasten niitä kasattuja tyynyjä.
”Lupaan pysyä täällä. Tässä... Vierelläsi”, Haltia jatkoi, samalla kun pienesti liikkeidensä johdosta kävi irvistämään, peitellessään Lorythasia uudestaan niiden peittojen alle. Tuo paleli, joten parasta olisi vain pitää Lorythas vuoteessa, lämpimässä.


// SIINÄ NAKKILAN KIRKON PAIKKEILLA. SIEL NÄHÄÄN, SINNE RIEHUUN. TUON ES. TUON MYÖS CS. eiku. No aika varmana päädytään nauraan jollekin kauniille sanalle ja sit ihmetellään miks meitä pidetään hulluina (--D //

[Crimson]

"Voit väkisin yrittää kääntää päätäni, mutta et koskaan muuttaa näkemyksiäni ja arvojani toisenlaisiksi”, puoliverinen hymähti Dariuksen sanoihin. Ei hän voinut kääntää kenraalin päätä sanoillaan ympäri, siihen olisi vaadittu enemmän mitä Lorythasin omien alaisten kohdalla – mutta eipä se niin tärkeää ollut. Loppu peleissä. Ainakaan tässä tilanteessa ja hetkessä.
”Jos nyt olisit käskyvaltani alla, lähettäisin sinut juoksemaan kehään ympyrää joku pahainen lohikäärme perässäsi”, Lorythas virnisti vaikeasti, yskähtäen huvittuneiden sanojensa perään kuivasti, sen perästä kun Haukansilmä lähti sarvipäistä työntämään takaisin vuoteelle, väittäen että kyläpäällikkö tarvitsi lepoa. Eipä Puolikäärmeestä ollut kamalasti laittamaan vastaan fyysisesti, mutta eipä hänellä myöskään ollut syytä pysyä pystyssä, saati edes sitten tahdonvoimaa jaksaa tämän pidempään seistäkään. Se että Darius väitti jäävänsä tänne, lohdutti kuitenkin hitusen. Kukaan tuskin halusi Lorythasin juuri nyt olevan yksin, joten mikäli kenraali olisi täältä poistunut, olisi joku vähemmän mieluisampi henkilö todennäköisesti tullut tuon tilalle vahtaamaan päällikön jaksamista.
Vaikka Loryn mielestä sellaista ei kyllä olisi tarvittukaan - kyllä hän pärjäsi itsekin…

Sarvipäinen kävi kuitenkin vuoteeseen puolimakaavaan asentoon, tyynyihinsä nojaten ja vetäisten taas niitä vilttejä yllensä – vaikka eiväthän ne penteleet auttaneet sitten yhtään. Vaikka takassa oli tuli, ja ikkuna varmasti tilkitty kiinni ja paksujen vilttien olisi pitänyt jo mukavasti lämmittää… silti Lorythaksella oli kylmä, eikä keho yhäkään jaksanut lämpöä tuottaa, tai sitä kunnolla ilmeisesti ottaa vastaan. Ne peitotkin olivat yhä kylmiä, eivätkä tavallisesti allaan levänneen ruumiinlämmöstä lämmenneitä…
”Kiitos…”, puoliverinen pihisi, katsahtaen taas paremmin Dariukseen, ”Siitä että näet vaivaa… vaikkei sinun tarvitsisi”.

Se katse kuitenkin kääntyi terävästi kenraalista toisaalle, Lorythasin selvästi yrittäen taas olla tuijottamatta haltiaa väkisin. Vaikka se nyt… tuntuikin loogiselta ja… no, mukavalta, omalla tavallaan.
”Olisin tosin… vielä kiitollisempi jos…”, Lorythas aloitti sen hetken katseltuaan toisaalle, muttei yhäkään katsettaan nostanut Haukansilmään. Tämä oli huono idea. Lorythas saisi itsensä vaikuttamaan taas vain niin… väkinäiseltä ja tunkevalta, vaikkei sellaiselta halunnut vaikuttaa. Eikä hän mitään Dariuksen suhteen noin henkilökohtaisesti… aikonut. Lorythas tiesi että Winderillä oli jo kumppani, eikä Puolikäärme mitenkään halunnut sitä paikkaa riistää itselleen toiselta.
”Jos… tulisit viereeni… paremmin”, sarvipäinen jatkoi lopulta, varovasti katsettaan nostaen taas Dariukseen, näyttäen selvästi vaivaantuneelta. Ei Puolikäärme tiennyt miten olisi sanojansa niin muotoillut, ettei se olisi vaikuttanut tungettelulta! Lorythas kaipasi vain… lämpöä. Ja läheisyyttä…
”Jos se… jos se lämmittäisi… ruumiinlämpösi siis”. Hiljaa peittonsa alla Lorythas puristi toisella kädellään pienesti toista, hermostuneena repiessä samalla peukalonsa kynnen reunaa. Se Dariusta silmäilevä katse oli varovainen, vaikka Lorythasin kasvoilla lepäsikin vino hymy, joka korjaantui ja vaihtui kuitenkin käheän naurahduksen myötä osin huvittuneeksi, katseenkin laskiessa haltiasta alas katsomaan omaan syliin.

”Kuulostan taas tyhmältä…”, Vaern tuhahti, painuen paremmin peittonsa alle, ”Olen vain niin sekaisin… tästä kaikesta”.


//OKE. ON MY WAY ALREADY WITH MAH TUUNATTU MOPOAUDO. TUO CS JOO, SITÄ EI SAA UNOHTAA. Oli se mikä tahansa tunnepurkaus niin siellä me rollataan kolisten lattialla ja naapurit miettii vaihteeks että mitä (DD//

[Aksutar]

"No ehkä sitten on vain hyvä, etten ole käskyvaltasi alaisena", Kenraali virnisti jokseenkin huvittuneesti kyläpäällikön puheisiin kehässä juoksemisesta lisko kintereillä. Ei kyllä kauheasti huvittanut moinen ajatus, jos siitä lähdettiin.
Haukansilmä oli kuitenkin tyytyväinen, että oli saanut sarvipäisen takaisin vuoteeseen. Väsytti Lorythasia tai ei, lepo tekisi varmasti hyvää. Sitä paitsi, vällyjen välissä tuolla olisi ainakin hieman lämpimämpi oli. Tai niin Darius oletti, uskoi. Siinä pidempäänsä katsellessaan Dariusta alkoi jälleen suututtamaan tilanne ja se toimettomuus, hänen kirjaimellisesti kykenemättä tekemään mitään tämän enempää Lorythasin hyväksi. Hän halusi auttaa! Ja juuri nyt ainoa tapa millä Darius koki itsensä hyödylliseksi, olisi lähteä linnalle pieksemään liekki takaisin Atrevauxelta... Mutta se tuskin toimi niin yksinkertaisesti, mitä Haukansilmä päässään toivoi. Pientä lohtua toi kuitenkin se, että hänen läsnäolonsa auttoi edes hieman sarvipäisen oloa. Tietenkin se yhä ihmetytti, miksi juuri hän, mutta toisaalta... Ei Darius pahakseen pistänyt.

"Tahdon vain auttaa, kerta osasyyllinen olen", Darius hymähti pienesti, samalla kun kääntyi korjaamaan sen potkaisemansa yöpöydän takaisin paremmin paikoilleen.
Hiuksiaan taakse sukien Darius vilkaisi Lorythasiin, joka jälleen katsekontaktia vältteli ja aloitti jälleen sen takeltelevan puheensa. Selvästi sarvipäinen etsi jälleen sanoja, tietämättä miten mahdollisen pyyntönsä esittäisi taaskaan. Jo ennen kuin Lorythas ehti sanoissaan pidemmälle, oli Haukansilmä arvannut, mitä sarvipäinen tulisi pyytämään.
Haltia tuijotti hiljaa, ilmeettömänä puoliveristä, joka nyt kävi jälleen kertomaan kuinka tyhmältä kuulosti. Kuulostihan se aika... Hölmöltä, kysellä nyt moisia, mutta toisaalta... Jos siitä apua olisi...
Mitään sanomatta Darius kävi tuhahtamaan terävästi, käyden sitten potkimaan kenkänsä pois jaloistaan ja riisumaan käsistään ne teräväkärkiset hansikkaat, laskien mokomat yöpöydälle. Myös yllä ollut, musta villapaita käytiin riisumaan valkean pitkähihaisen kangaspaidan yltä, ennen kuin Darius kävi laskeutumaan nelinkontin vuoteelle ja luikki Lorythasin yli tuon toiselle puolelle, jossa enemmän sänkytilaa oli.

"Tule tänne", Darius kävi hymähtämään luikahtaessaan vällyjen alle Lorythaksen viereen, kehottaen kyläpäällikköä tulemaan kainaloonsa, "Mutta varo sarvia".
"Ja jos varpaasi ovat kylmät, et iske niitä vasten kinttujani", Darius lisäsi pienesti virnistäen, samalla kun haki sen mahdollisimman mukavan asennon.
Ei hän sinällään nähnyt tässä mitään väärää. Hän vain lepäsi Lorythaksen vieressä, kyllähän Kuiskauksenkin miehet tuppasivat joskus nukkumaan kovinkin lähekkäin jos komennossa oltiin ja pihalla piti nukkua pakkasilla. Tietenkin, olihan tässä mukana se ihastumiselementti, sarvipäisen myönnettyä jollain tavalla kiintyneensä - tai siis ihastuneensa kenties - Haukansilmään, mutta Lorythas vaikutti sen verran fiksulta henkilöltä, ettei kävisi väkisin mitään yrittämään. Toisin kuin eräät.
Ja tietenkin... Täytyihän Dariuksenkin myöntää, että oli tainnut kokea jonkinlaisen ihastumisefektin Lorythasia silmiin tuijottaessa. Mutta ehkä se johtui vain siitä katseesta. Ei Darius muuten... Ainakaan hirveästi... Sillä tavalla.



// MOBOAUDO BÄRISEE. Ebin make. Siellä me päristään lattialla. MAANPÄRISTYS. OIS JO AAMU EN MALTA //

[Crimson]

Lorythas oli vähällä vain piilottaa kasvonsakin peittonsa alle, katsahtaessaan varovaisesti Dariuksen puoleen. Näin jälkeenpäin juuri esitettyä pyyntöä oli hyvä alkaa katua ja häpeillä – vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ollut. Ja oli toki ymmärrettävääkin haluta jotain viereensä lämmöksi. Mutta kun kyseessä oli Haukansilmä, joka sai Puolikäärmeen pyynnöt vaikuttamaan vain entistäkin… kummallisemmilta kysyjälle itselleenkin. Ehkä syynä oli se jo tiedostettu ihastumisenkaltainen tunne, joka häiritsi…
Darius lähti kuitenkin potkimaan saappaitaan jaloistaan ja riisumaan hansikkaitaan, joka sai Lorythaksen katsahtamaan hieman ihmetellen toisen toimia. Aikoiko tuo oikeasti tulla pyynnöstä hänen viereensä? Siltä se ainakin näytti, vaikkei Winder mitään ollutkaan ääneen kommentoinut Loryn kysymykseen.

Hopeakäärme hymyili vinosti, toista kulmaansa kohauttaen, kun Darius mönki hänen ylitseen toiselle puolelle. Se väsynyt turkoosi katse seurasi kenraalia aina siihen saakka, kunnes silmäpuoli Vaernia pyysi tulemaan kainaloonsa. Hetken se katse Lorythasin kasvoilla oli epäuskoinen ja hämmentynyt. Ei hän ollut kuvitellut että Darius oikeasti… vaikka Puolikäärmeestä ei kuitenkaan ollut itselleen myöntelemään, etteikö tämä nyt olisi ollut mukavakin tilaisuus olla lähempänä toista. Ja läheisyyttähän hän kaipasi…
Puolikäärme kuitenkin hymähti hiljaa, lipuen vällyjensä alla lähemmäs Dariusta, ja asetti sen kylmän kroppansa haltian lämmintä vasten. Se lämpö sai Lorythaksen hymyilemään tyytyväisesti ja painautumaan entistä paremmin Winderiä vasten, vaikka tiesikin Dariuksen olevan vain hetkellinen lämmön lähde. Ehkä Haukansilmä ei tämän jälkeen halunnutkaan enää maata Puolikäärmeen vieressä, kokiessaan toisen niin kylmänä halittavana.
Päänsä Lorythas laski lepäämään sarviaan varoen kenraalin rinnalle, samalla kun toinen kylmistä käsistä kietoutui Dariuksen ylitse puristamaan lakanoita haltian toiselta puolelta.
“Olet niin… lämmin”, Lorythas hymisi selvästi tyytyväisenä, pistäen myös merkille miten se turkoosi hohde rinnassakin kajosi taas kivutta himmeänä valona kaapunsa kauluksesta Winderin vaatteita värjäilemään kevyesti.

Vaikka kylmät varpaansa Dariuksesta kaukana pitikin, oli Lorythas silti muuten kuin yksi suuri jääpuikko, joka ei ottanut sulaakseen sitten millään. Siksi tuntui omalla tavallaan pahalta makaa tässä ja olla vain omasta puolesta tyytyväinen. Siitä ajatuksesta huolimatta Lorythas kiehnäsi varsin häpeilemättä, mutta varovaisesti Dariusta vasten, olematta kuitenkaan mitenkään päällekäyvä, vaan ennemminkin vain… lähelle haluava. Lorythas harvoin kenenkään vieressä sai levätä, ja tämä oli osaltaan täydellinen hetki täyttää sitä tarvetta omalla tavallaan.


//MOBOAUDOT. JOKO LÄHETÄÄN BÄRISEEN TÄSSÄ KRAPULASSA SINNE TORILLE?! :---DDD//

[Aksutar]

Varovaisesti Lorythas kävikin asettumaan kenraalin viereen, käyden aivan iholle kiinni. Tietenkin se ahdisti, tavallaan, mutta Darius koitti nyt hillitä sen pienen pintaan puskevan paniikin. Ei Lorythas ollut hänelle vaaraksi, ei tuo aikonut satuttaa häntä. Sarvipäinen tarvitsi vain lämpöä ja Kenraali sattui olemaan lähin henkilö, jolta sitä pyytää. Pienesti haltia kävi käsiään puoliverisen ympärille kiertämään, lähinnä antaen kuitenkin Lorythasin asettua aloilleen ensin. Tietenkin Dariuksen paikat olivat kipeät runnomisesta, mutta onneksi Lorythas ei nyt kovin rajusti käynyt lyhyempäänsä halaukseen repimään.
"Samaa ei voi sanoa sinusta", Darius hymähti pienesti Lorythasin kommentoidessa haltian lämpöä. Puoliverinenhän oli aivan jäinen! Tuo todellakin tarvitsi jonkun vierelleen lämmittämään, mikäli tuon paremmin ei kyennyt itseään lämmittämään edes vilttien välissä. Teki jälleen pahaa, kun sai tietää kuinka liekin varastaminen varsinaisesti vaikutti puolikäärmeeseen.
Kuitenkin se kajo, turkoosi hohde toisen rinnassa kävi väljymään kaavun sisältä. Se kiinnitti Dariuksen huomion, Haukansilmän käydessä muistelemaan viimekertaista vierailua. Sitä suudelmaa. Ja miten pelkkä ajatuskin siitä oli saanut Lorythasin lämpenemään - kirjaimellisesti.
Mutta auttaisiko se nyt?

Toinen käsi kävi sukimaan varovaisesti Lorythasin hiuksia, välistä kevyesti kokeillen puoliverisen sarvia. Olivathan ne komeat, joskin Darius näki ne erittäin epäkäytännöllisinä. Kai sarvilla oli sitten jotain tunnearvoa tai jotain tekemistä aseman, egon ja kunninan kanssa, kerta Lorythas niitä päässään piti eikä esimerkiksi tylpistänyt niitä. Tosin, täytyi myöntää, että sarvet kyllä sopivat puoliveriselle...
"Sarvien kanssa mahtaa olla vaikeaa nukkua...", Kuului kommentti, joka oli lähinnä itsestään selvää ääneen pohdiskelua, Dariuksen kuitenkin miettien aivan jotain muuta mistä oli puhunut. Se ajatus ei sinällään tuntunut kovin hyvältä, mutta ehkä kannattaisi kokeilla, jos se Lorythasin oloa helpottaisi.
Hitaasti päätä silitellyt käsi kävi kuitenkin sukimaan Lorythasin hiuksia pois puoliverisen kasvoilta. Samalla haltia itse kävi valumaan hieman alemmaksi, ohjaillen kädellään sarvipään kasvot paremmin kohden omiaan, Dariuksen hakien sen katsekontaktin turkoosiin katseeseen.
"En tiedä.... Auttaisiko se jos...", Tällä kertaa kenraali sai hakea niitä sanojaan, henkäisten pienesti samalla kun kevyesti nenänpäällään kosketti Lorythasin nenänvartta, "Jos... Niin kuin viimeksi...".
Ei Darius osannut tässä tilanteessa hakea sanoja, ei Lorythasin seurassa. Se puna oli jälleen väkisinkin kohonnut poskille, kenraalin tuijottaessa Lorythasin silmiin. Eiköhän sarvipäinen itsekin tiennyt mitä Haukansilmä haki sanoillaan.
Mitään vastausta odottamatta kävi Darius kuitenkin painamaan huulensa varovaisesti, lupaa pyytävästi vasten puolikäärmeen huulia. Ollen kokoajan valmiina perääntymään, jos Lorythas niin tahtoi, mutta samalla Haukansilmä oli valmis jatkamaan sitä suudelmaa pidemmälle, mikäli toinen siihen kävisi vastaamaan.
Kannattihan sitä kokeilla, ainakin Dariuksen mielestä. Ehkä se saisi tulen jälleen palamaan, ehkä ei, ei haltia sitä tiennyt, mutta näki sen yrittämisen arvoisena. Mitä vain, kunhan Lorythas saisi lämpönsä, liekkinsä takaisin.



// :-------DDDD Mutku tuol sataa ja sä oot niin mukavasti siellä vilttien välis ni ei tänään mennä bäriseen torille. BÄRISTÄÄN VAAN KOTONA. //

[Crimson]

Puolikäärme otti itselleen mukavan sijan, jääden rauhallisesti vain värjöttelemään Dariuksen kylkeen kiinni ja ahmimaan sitä lämpöä, joka haltiasta irtosi. Kenraalilla oli jatkuvasti mahdollisuus vain lähteä hänen vierestään, ei Lory halunnut toista pakottaa tähän, ellei vapaasta tahdostaan halunnut. Hetkeksi ne silmätkin painuivat kiinni, Lorythasin tuntiessa kuinka Darius hänen hiuksiaan suki niin mukavasti. Ei puoliverinen tehnyt elettäkään kieltääkseen sitä elettä, saati sitten estänyt Dariuksta ihmettelemästä niitä vaaleita sarvia, jotka Puolikäärmeen päässä kasvoivat. Eiväthän ne nyt niin kamalan ihmeelliset voineet olla, kai Darius oli sellaisia aikaisemminkin nähnyt, kun virkaveljensäkin sellaiset omisti.
“Nukun tavallisesti istuen, repisin niillä muuten kaikki lakanat…”, Puolikäärme hymisi ohimennen, katsettaan suunnaten lähemmäs kasvoja tulleeseen käteen, joka niitä hopeanharmaita hiuksia suki kasvojen tieltä syrjemmälle.

Puoliverinen kohotti toista kulmaansa, miettien meinasiko Darius jo nousta. Hän kun oli ehtinyt olla vieressä vasta niin vähän aikaa…
Mutta Winder valahtikin vieressä vain alemmas, saaden Lorythasin kohauttamaan päätänsä hieman ylemmäs, vaikka niitä kasvoja ohjattiinkin kohtaamaan haltian kasvoja paremmin. Lorythas näytti hämmentyvän samantien, silmien avautuessa väsymyksestä huolimatta reilummin auki, ja sen puoleensavetävän katseen nauliutuessa kiinni Haukansilmän katseeseen. Se toinen katsominen näin likeltä sai taas sydämen lyömään kiivaammin rinnassa, Lorythasin tuntiessa myös kuinka se kalpea puna nousi värjäämään poskia.
Hiljalleen se ovela hymy laskeutui paremmin Hopeakäärmeen kasvoille, kun Darius yritti jotain sanoja hakea vuorostaan ja henkäisi puoliverisen kasvoille. Kyllä Vaern näki myös sen punan joka Dariuksen kasvoilla oli, arvaten jo mistä tässä kaikessa oli kyse. Se kevyt kosketus nenänpäällä sai Lorythasin värähtämään, maagisen hohteen vain alati tuntuen kasvavan näyttävämmäksi Puolikäärmeen rinnassa. Mitä varmemmaksi ne Winderin aikeet mielessä kuitenkin tulivat, sitä rauhallisemmaksi ja vahvempaa katsekontaktia vaativaksi Lorythasin katse muuttui, samalla kun puoliverinen pienesti nyökkäili kuin lupaa antaen Dariukselle.

Haukansilmä kävi lopulta painamaan ne pehmeät huulensa Lorythasin hymyileviä vasten. Puoliverinen nosti toisen kätensä paremmin Dariuksen kyljeltä ottamaan pienesti tukea, mutta suomaan myös hellän kosketuksen toiselle, joka veti silmäpuolta lähemmäs jäätymäisillään olevaa Puolikäärmettä. Varoen, mutta tottuneesti Lorythas vastasi siihen lupaa pyytävään suudelmaan, tuntien kuinka kuumotus nousi ohimoille ja puna värjäsi varmasti jo korvanpäitäkin. Mitä pidemmälle se läheisyydenosoitus jatkui, sitä voimakkaammaksi se turkoosi kajokin muuttui, mutta sitä enemmän se myös alkoi taas sattua.
Lorythas ei voinut olla henkäisemättä hankalasti suudelman lomasta, tuon kasvoilta nähden hetkittäin sen, miten tuska kävi hiljalleen palaamaan. Samalla sarvipäinen myös tuntui painavan Dariusta voimakkaammin itseään vasten, haluten vain pitää toisen lähellään ja sivuuttaa kaiken sen ilkeä, repivän ja tukahduttavan tunteen rinnassa – kunnes lopulta Lorythasin oli vetäistävä itsensä suudelmasta pois varsin terävästi. Ei hän olisi halunnut siitä irtautua, mutta puoliverinen kävi kuin voimakkaasti tukehtuen yskimään sitä tuhkan ja verensä sekoittamaa paksua nestettä taas suustaan jonnekin lattianrajaan kehonsa väristen ja toinen käsi rintaa puristaen...


//Sade on kakkaa. Vilttien välis on kivaa. Niinku Lorylla ja Darilla – ja sillä subilla :-----DDDDDDD KOTIBÄRINÄT//

[Aksutar]

Lorythas kävi vastaamaan siihen lupaa pyytävään suudelmaan, jonka myötä Darius kävi jatkamaan suudelmaa paremmin. Nätisti, menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin sen pienen yhteisen hetken kanssa. Suudelman lomasta kenraali kävi hymähtämään pienesti puoliverisen vetäen häntä paremmin vasten itseään. Toisaalta tämä alkoi myös tuntua huonolta idealta. Mitä jos tämä toimisikin? Mitä jos se toimiminen johtaisi pidemmälle? Olisiko Dariuksella oikeus perääntyä nyt, kerta itse tämän oli aloittanut ja jos se tosiaan Lorythasia auttaisi? Moiset ajatukset saivat kenraalin henkäisevään värisevästi suudelman lomasta siinä missä Lorythas kävi hankalankuuloisesti henkäisemään myös. Tietenkin se kiinnitti kenraalin huomion, Haukankatseen käydessä tarkkailemaan paremmin sarvipäisen kasvoja. Se turkoosi kajo toisen rinnassa oli voimistunut, selvästi tämä tuntui toimivan - kunnes Lorythas kävi äkillisesti vetäytymään kauemmaksi kenraalista, käyden yskimään tuhkansekaista verta ulos suustaan lattialle.

Darius kävi sillä samalla sekunnilla nousemaan ylös ja kääntymään Lorythasin puoleen, asettaen toisen kätensä Lorythasin hartialle, toisella taas koskien varovaisesti puoliverisen rintakehää.
"Ilmeisesti se ei auta", Darius kävi hermostuneenhätääntyneenä naurahtamaan, koittaen hakea katsekontaktia Lorythasin kanssa, "Olethan kunnossa?".
Jahka oli saanut varmistuksen Lorythasilta, että tuo kyllä pärjäisi eikä hoitajaa tarvinnut paikalle hakea, nousi Darius hakemaan huoneen reunalta, lipaston päältä pyyhkeen, käyden sillä siivoamaan ne Lorythasin oksentamat sotkut lattialta näin alustavasti. Eihän se hänen hommansa olisi ollut, varmasti Lorythasilta löytyi siivoojia - tai niin Darius oletti - mutta kerta kenraali oli paikalla ja kykeneväinen, saattoi hänkin tehdä sen näin nopeasti pois alta.
"Anna anteeksi, en halunnut satuttaa...", Darius kävi varovaisesti pahoittelemaan äskeistä, samalla kun kyykkimästä nousi ja katsahti varoen sarvipäisen puoleen.
"Tarvitsetko jotain? Voinko hakea sinulle jotain? Tahdo---", Kyselyt jäivät kesken Dariuksen käydessä nopeasti kokeilemaan ohimennen tottumuksesta rintakehäänsä, povitaskun kohdalta, tajuten ettei hänellä ollut takkiaan yllä, "O-odota hetki".
Teki pahaa lähteä sillä tavalla ykskaks Lorythasin luota, mutta Darius tarvitsi takkinsa. Tai no, ei se takki ollut se tärkeä asia mitä Darius kaipasi, vaan se pieni puurasia joka povitaskussa oli. Sitä hän ei saanut hukata ja nyt kun tajusi jättäneensä takin eteisaulan penkille, iski kenraalille pieni paniikki. Takki kuitenkin löytyi juuri sieltä minne oli jätettykin ja puurasia povitaskussa oli yhä tallella.

Takkinsa kera Darius palasi takaisin Lorythaksen luokse, sujauttaen sen puurasian housuntaskuunsa talteen. Tuntui turvallisemmalta kantaa sitä mukana, lähellä, kuin jättää esimerkiksi Lorythasin pöydälle. Tuskin se siitä minnekään katoaisi, mutta silti.
"Anteeksi. Unohdin takkini ja tarvitsin sen... mukaani", Darius selitti jokseenkin vältellen puhumasta siitä puurasiasta, vaikka varmasti sarvipäinen sen oli nähnyt sujahtavan housuntaskuun.
"Mutta... Tarvitsetko... Mitään? Tahdotko minut takaisin viereesi vai...?"



// NYT NE SUBIT :--------------DDD Dari vaan tykkää oikeesti. Eiku. KOTIBÄRINÄT //

[Crimson]

Tuntui pahalta kakoa sillä tavalla. Taas jonkun toisen nähden. Hetken Lorythas oli ehtinyt ajatella että suudelma olisikin toiminut ja saanut sen liekin taas elinvoimaisesti palamaan rinnassa, mutta näemmä se halusi yhä pysyä sinetöitynä. Ja nyt hän oksensi taas sitä kuvottavanmakuista sotkua kidastaan, joka sai olon taas niin heikoksi ja huonoksi. Pientä lohtua siihen kuitenkin toi vierelle saapunut Darius, joka vaikutti myös hätääntyneen Lorythasin yllättävästä vedosta. Mutta ei Puolikäärme halunnut kenraalin olemusta sotkea…
Raskaasti hengittäen ja lattialle sotkua tuijottaen Lorythas yritti kasailla itseään äskeisen jäljiltä, päätään pudistellen hieman Haukansilmän mainitessa ettei suudelma tainnut tällä kertaa heitä auttaa. Voi kun se olisikin toiminut. Lorythas olisi ollut siinä niin kiitollinen.
Mitään puoliverinen ei Dariukselle kuitenkaan ehättänyt vastata, kurkkuaan hieraistessa kevyesti kun sitä niin raastoi. Lorythas kuitenkin nyökkäsi muutaman kerran vastaukseksi kenraalin kysymykseen siitä, oliko hän kunnossa. Ei tässä mitään hätää ollut, vaikka se saattoi ehkä toiselta vaikuttaakin noin sivustakatsojana. Samalla se turkoosi katse nousi hetkeksi katsahtamaan Dariukseen, joka ystävällisesti sen lattialle kaotun moskan kävi pian siivoamaan.

Hopeakäärme kapusi itseään paremmin taas vuoteelle, hetki sitten nousseen hohteen rinnastaan ollen jo kadonnut tyystin. Omat varpaat liu’utettiin paremmin vilttien alle, Lorythasin vaipuessa hiljalleen taas epätoivoonsa.
“Ei se… mitään”, ääni totesi pahemmin taas kähisten, Lorythasin nieleskellessä verenmakua suustaan alas, “Et voinut tietää”. Eikä kyllä Puolikäärmekään tietänyt, että näin kävisi uudelleen kaikesta siitä mukavanrauhallisesta suudelmasta huolimatta. Sarvipäinen ei halunnut kokea sitä repivää tunnetta enää, edelliskertojen tuntuessa jo niin kuvottavalta ja rajoja koettelevalta, että teki pelkästään pahaa ajatella asiaa näin jälkikäteen.
Lorythasin katse pysyi Dariuksessa, puoliverisen näyttäessä nyt entistäkin surkeammalta mitä viimeksi, ja ihan ymmärettävästä syystä. Heikosti kyläpäällikkö kuitenkin vain pudisteli päätänsä Haukansilmän kysellessä halusiko hän jotain. Ei Lorythas tarvinnut mitään, saati kyennyt kunnolla pyytämään edes Dariukselta mitään tai hyväksymään niin avokätisen avun, jota kenraali hänelle oli tarjoamassa. Sarvipäisen suu ehti aueta, mutta mitään Lorythas ei ehtinyt kuitenkaan sanoa, kun Winder pyyhälsi huoneesta ulos. Syystä tai toisesta, puoliverinen katseli kuitenkin tuon perään hymyillen, hieman haikeana, ennen kuin valahti rennommin peitteitä vasten sängylle puoliksi kyljelleen. Ainakin Lory sai hetken olla omassa rauhassaan ja vetää henkeä surkeana, ilman että kenenkään tarvitsi siitä huolestua.

Leukansa lepäsi vasten peittoja, Lorythasin kohauttaessa katseensa huoneeseen tulijan puoleen. Puolikäärme pisti heti merkille sen pienen rasian, jonka Darius sujautti housujensa taskuun. Vaern vain huokaisi syvään, kohottaen itsensä paremmin taas pystyyn sängylle, vaikka oli taas vain niin väsynyt, voimaton ja kylmissään. Puoliverinen rojahtikin takaisin selälleen, kädellään ohimoitaan pidellen ja kämmenen siitä valuen pitkin kasvojaan.
“Tulisitko… takaisin”, Lorythas henkäisi heikosti, katseensa nostaen kohtaamaan paremmin Winderin katseen, “Vierelläsi oli… hyvä olla”. Siinä oli ollut turvallista. Ja lämmin. Ja mukavaa. Eikä siinä suudelmassakaan ollut mitään vikaa ollut, päin vastoin! Vika oli Lorythasissa, siinä rinnassa kytevässä kivussa…
“Mutta älä tällä kertaa yritä… suudella minua”, Puolikäärme naurahti osin huvittuneena, vinosti hymyillen, tuntien taas miten se kalpea punastuminen nousi kasvoille, “Vaikka tekisinkin sen mielelläni uudelleen”.


//SSSSUBIIIIIII ja kääpä :------DDDDDD Dari senkin <3 EI OLLU KOTIBÄRINÄT, RIKOTTIIN SÄÄNTÖJÄ JA LÄHETTIIN SITTENKIN PIHALLE JA SIT SAATIIN NANNAA//

[Aksutar]

Syyllisyydentunne kasvoi haltian sisällä, Dariuksen tarkkaillessa huonovointista sarvipäistä. Hän oli vain pahentanut tilannetta omilla toimillaan, tai niin hänestä ainakin tuntui. Ehkä Dariuksen ei olisi pitänyt yrittää auttaa näin, ehkä hänen olisi kannattanut vain lähetä haastamaan Argenteus. Niin typerältä kuin se kuulostikin.
Minnekään Haukansilmän ei kuitenkaan palavasta halustaan huolimatta lähtenyt, Lorythasin pyytäessä häntä palaamaan vierelleen, kuitenkin mainiten, ettei suuteleminen ollut ehkä se paras idea nyt. Darius kävi vinosti hymyilemään antaen katseensa laskeutua lattianrajaan hetkeksi.
"Se oli typerä veto minulta. Ei se tule toistumaan", Kenraali lisäsi, samalla kun kävi lähestymään jälleen vuodetta.
Varovaisesti haltia jälleen kömpi Lorythaksen viereen vuoteelle, pujahtaen tuon seuraan vällyjen väliin. Jahka mukavan asennon oli löytänyt, kävi Darius jälleen pyytämään Lorythasta asettumaan lähelleen niin kuin itse mieli. Puoliverinen oli yhä pelottavan kylmä, mutta sentään Darius saattoi yrittää lämmittää tuota. Tuskin siitä mitään tulisi, Darius katsoi ennemminkin olevansa tuki ja turva kuin se lämmönlähde tässä tilanteessa...

Darius pysyi tovin jos toisenkin hiljaa, lähinnä vain rauhoittuen äskeisestä säikähdyksestä. Tietenkin se pisti pulssin koholle kun toinen tuolla tavalla kävi reagoimaan suudelmaan - siinä missä itse suudelmakin oli pulssia kohottanut. Täytyi olla varovainen kaiken suhteen, ei hän halunnut nähdä - saatikka itse aiheuttaa - Lorythasin kärsivän.
"Se naaras...", Darius aloitti lopulta varovaisesti, jälleen pienesti käyden sukimaan sarvipäisen hiuksia, "Kutsui sinua Vaerniksi... Onko se oikea nimesi...?".
Katse tarkkaili jälleen Lorythasin kasvoja, eksyen kuitenkin vähän väliä tutkimaan niitä kaulalta alkavia haavoja, joita sarvipäinen oli aikaisemmin esitellyt - ja myös piiloon paremmin vetänyt. Herättihän ne kysymyksiä, varsinkin kun muisteli missä asiayhteydessä sarvipäinen oli ne esitellyt. Kenraali oli tuolloin häpeissään peitellyt omaa silmäänsä, joten Lorythas oli katsonut parhaakseen mainita ja näyttää omansa.
"Kuinka sait ne...?", Kuuluikin pian kysymys, käden käydessä varovaisesti laskemaan puoliverisen hiuksista tuon kaulalle, arpien puoleen, "Arpesi... Mikäli siis saan kysyä... Ei sinun tarvitse kertoa, jos et halua... tietenkään...".



// VOI PERSE NYT NE KÄÄVÄT JA HERKKUTATIT :-----------DDD Mun posket halkee jo muutenkin. NO MUT LETTUJEN TAKIA OLI LUVALLISTA LÄHTEÄ PIHALLA KÄYMÄÄN eikä sillon enää satanu! //

[Crimson]

Pienesti puoliverinen teki tilaa Dariukselle vierelleen, ja antoi haltian asettua aloilleen sängylle, ennen kuin itse lipui tuon kylkeen taas kiinni. Otti paikkansa toisen rinnalta sarviaan varoen, ja kietoi kätensä taas Dariuksen ylitse, kevyesti toisen kyljelle lepäämään. Siinä oli taas hyvä. Ja se hyvänolontunne sai Puolikäärmeen taas hymyilemään varovaisesti.
Kenraalin ensimmäiset sanat sen hiljasuuden jälkeen saivat Lorythasin nostamaan hieman päätänsä, ja kohottamaan katsettaan paremmin Winderin hakattuihin kasvoihin. Nyt kun niitä taas tästä läheltä katsoi, olisi Lorythas halunnut olla Dariukselle vain avuksi ja hoitaa tuon vammat… mutta nyt ne roolit olivat toisinpäin. Tuskin Puolikäärmeestä oli enää edes nousemaan sängystään muuten, kuin että olisi kontannut pitkin lattioita eteenpäin päästäkseen.
“Se… on tosinimeni. Lohikäärmeverellisillä on tavallisesti sellainen”, Lorythas selitti jokseenkin vaikeana, “Vaern tulee lohikäärmeidenkielestä ja… no… tarkoittaa…”, Lorythas hiljeni täysin, aiheen ollessa hänelle yksi niistä aroista asioita, joista kukaan tuskin tiesi. Ei kukaan koskaan oikeastaan ollut tällaista kysynyt häneltä. Ja lohikäärmeiden keskuudessa nimensä merkitystä ei koskaan tarvinnut kääntää erikseen. Rauhallinen katse laski hankalana alemmas, Lorythasin kadottaen sen koko katsekontaktinsa hetkellisesti Dariukseen.
“Turmiota”.

“En ole ylpeä siitä, tuskin kukaan siitä tavallisen kansan keskuudessa edes tietää – noin… lisäksesi nyt”, Puolikäärme hymähti, nostaen taas päätänsä paremmin toista vasten. Se kun oli valunut alemmas äskeisen myötä, ja niskassa alkoi tuntua pahalta moinen roikkuminen ja itsensä piilottelu. Hetken Lorythas ehti taas keräillä sitä tyytyväisyyttään, nauttia siitä kun Darius niitä pehmeitä, hopeisia kutreja suki – kunnes se käsi hiuksista valui niihin kaulalta selvästi erottuviin uriin.

Lorythas hätkähti sitä kosketusta pienesti. Kukaan ei koskaan aiemmin ollut niihin arpiin koskenut! Ne olivat Hopeakäärmeelle pelkkiä häpeäntäytteisiä tahroja, joista hän ei koskaan pääsisi mitenkään eroon. Arpia jotka merkitsivät puoliverisen, ja tahrasivat sen karun nimensä lisäksi hänet, kuin minkä tahansa roskan. Verisuvuistaan sen mahtipontisemman hylkäys sille, ettei Lorythas koskaan saisi lohikäärmeiden parissa elää – mutta Puolikäärme oli päättänyt näyttää noille, ja tässä sitä nyt oltiin!
“Ne… ovat... tai se on… pitkä tarina”, Vaern huokaisi, vetäytyen hieman kippuraan toisen vierellä, painautuen enemmän vasten Dariusta kuin turvaa hakien.
“Osa niitä häpeätahroja siitä etten minnekään kuulu, eikä… minua omieni… - siis lohikäärmeiden, ehkä oikeammin - parissa hyväksytä. Lohikäärmeiden kiitos puoliverisyydestäni, tavallaan yksinkertaistettuna”, Lorythas selitti taas kovin hankalana, turkoosin katseen kohotessa puolittain Dariuksen kasvoja silmäilemään.
“Ne jatkuvat lapaluihun saakka ja… yhdistyvät sitten… toisiin – kokeile itse, jos… haluat tietää, en kiellä sitä sinulta, nyt kun… siinä olet vieressäni. Ne tuntuvat kyllä kaikkien vaatekerroksien läpi”, puoliverinen jatkoi, toisella kädellään selkänsä takaa taivuttaen kokeilemaan niitä valtavia, outoja koloja selässä, jotka irti revityt siivet ja niiden puuttuvat lihakset olivat sinne aikoinaan poranneet.
“Ei niitä voi selittää… ne pitäisi... nähdä”.


//ITSE ALOTIT SYYTÄT NYT VAAN ITTEES – MÄ TULIN VAAN KÄÄVÄLLÄ MESSIIN :-----DDDDDD Mun posket halkes jo. Nyt ne vaan kramppailee kun meillä on niin laatujutut. LETTUJA JOO MDJNLAKDAMWILUDWA – olen nyt ruisleipäni ansainnut!//

[Aksutar]

Vaern oli puoliverisen tosinimi, ainakin näin sarvipäisen sanojen mukaan. Darius ei ollut tietoinen moisista nimistä lohikäärmeiden keskuudessa, mutta eipä hän muutenkaan tiennyt lohikäärmeistä pahemmin, vieläkään. Olihan se mielenkiintoista saada tietää lisää niistä pedoista ja niiden tavoista, vaikka Darius ei voinut sanoa olevansa kovinkaan kiinnostunut mokomista, ainakaan normaalisti. Mutta nyt, kun Lorythas kävi kertomaan näistä asioista omalla kohdallaan, halusi Darius kuunnella.
"... Taidan siis kutsua sinua yhä Lorythakseksi", Haltia kävi hymähtämään pienesti, jokseenkin pahoittelevasti kuullessaan tosinimen käännöksen. Ei se kuulostanut kovinkaan mieluisalta, tuskin kukaan sellaista nimeä itselleen halusi. Ellei varta vasten halunnut jotain tuomionpäivän enteilevää nimeä ja lähteä sen avulla kylvämään kauhua helposti peloteltaviin talonpoikiin.
Puoliverinen mainitsikin, ettei ollut itse kovin ylpeä nimestään, eikä kovinkaan moni tuon tosinimeä tiennytkään. Nyt Darius - ja myös Iriador, jos siitä lähdettiin... - oli yksi niitä harvoja, jotka sen olivat saaneet kuulla. Lienikö tummahipiä tarkoituksella sen "lipsauttanut" vai oliko tuolla lohikäärmeenä tapana käyttää puoliverisestä tosinimeä, sitä Darius ei voinut tietää.

Se pieni hätkähdys sai Dariuksen vetämään sormensa irti arvista, Haukansilmän hetkeksi vain jääden tuijottamaan Lorythasia mahdollisten lisäreaktioiden suhteen. Sen kummemmin sarvipäinen ei kuitenkaan kosketuksesta suuttunut, vaan kävi kertomaan paremmin arvistaan. Tosin, tarina oli kuulemma pitkä, mutta ilmeisesti niillä oli jotain tekemistä tuon puoliverisyyden suhteen. Darius tunsi piston sydämessään, hänhän itse vihasi - tai ehkä enemmänkin halveksui - puoliverisiä. Oliko hänellä nyt oikeus sitten sääliä tätä sarvipäistä ja katsoa lohikäärmeiden "kiitokset" tuon puoliverisyydestä julmina tekoina. Eihän Darius aluksi olisi edes halunnut Lorythaksen kanssa olla tekemisissä, suurena osasyynä nimenomaan se puoliverisyys... ja puolueettomuus. Ja olihan hän itsekin aikanaan ties kuinka monen puoliverisen hylännyt, jotka Kuiskaukseen olivat pyrkineet, vain koska nuo olivat... puoliverisiä.
Darius tuijottikin aivan hiljaa, jokseenkin jopa häpeissään Lorythasia, käyden varovaisesti laskemaan kämmenensä sarvipäisen yläselälle, tuon kehotuksen myötä, tunnustellen kankaiden läpi varovaisesti ne arvet, joista puoliverinen puhui. Kenraali ei oikeastaan halunnut, mutta uteliaisuus vei voiton. Varoen se kosketus lipui alemmas, aina lapaluiden puoleen, haltian tuntien ne syvemmät arvet - vai kuvailisiko niitä nyt ennemminkin kuopiksi - Lorythasin selässä.

Ote nousi heti irti, aivan kuin Darius olisi koskenut jotain kuvottavaa. Olihan se ehkä jollain tavalla, mutta ennemminkin kenraali oli pelästynyt. Jotain sarvipäisen selästä tuntui puuttuvan ja siitä oli nyt jäljellä enää nuo syvät arvet.
"Minä...", Darius aloitti hiljaisesti, tietämättä mitä varsinaisesti olisi pitänyt sanoa, "... Olen pahoillani".
Eihän hänen olisi pitänyt pahoitella? Eihän? Toisaalta... Juuri samanlainen sekaveristen syrjintä, jota Haukansilmä kannatti, oli aiheuttanut Lorythasille nuo arvet. Dariuksesta tuntui pahalta ja ensimmäistä kertaa elämässään Winder tuli miettineeksi, kuinka ilkeä oikeastaan oli, puoliverisiä syrjiessään. Eiväthän kahden eri rodun rakkauden tuotokset olleet syyllisiä veriperintöönsä, mutta toisaalta taas.
Kuka nyt haluaisi sotkea haltioiden jaloa verta ihmisiin?
Sitä Darius ei vain pystynyt ymmärtämään.

"... Tämä tuskin on mieluisin aihe sinulle puhua", Haltia jatkoi kuitenkin, koittaen nostaa pientä hymyä kasvoilleen, "Ja tuossa kunnossa en haluaisi nähdä sinun miettivän tai puhuvan vaikeista asioista...".
"Ehkä olisi parasta jos koittaisit levätä..."



// Kääpä liittyi tatteihin out of feckin nowhere :---D Poski parat, sattuu. Laatujutut pitää olla. RUISLEIPÄSI ANSAITSIT KYLLÄ //

[Crimson]

Lorythas lepäsi sanojensa perään vain aivan hiljaa Dariuksen vierellä. Omalla tavallaan Puolikäärmeen olisi tehnyt mieli vain väistyä tästä kauemmas. Perääntyä siitä Haukansilmän kosketuksesta, läheisyydestä ja lämmöstä, vain päästäkseen niiden arpiensa kanssa kauemmas uteliaita kosketuksia ja katseita. Lory kuitenkin päätti pysyä tässä. Antaa Winderille sen tilaisuuden, jota puoliverinen tuskin soi koskaan kenellekään, edes lähimmilleen. Oma käpälä valui omalta selältä alas, palaten lepäämään kevyesti Haukansilmän toiselle kyljelle takaisin ja vetämään tuota taas varoen lähemmäs. Puolikäärmeen katse pysyi osin haltian kasvoilla, sarvipäisen naamalla leväten heikon hymyn. Aivan kuin Lorythas olisi yrittänyt sillä piilottaa sitä pahoinvointiaan, joka tästä aiheesta keskusteltaessa oli noussut ylös, ja tuntui painavan rintaa enemmän kuin se kylmyys.
Kun Dariuksen käsi lähti lipumaan alemmas, tunsi Hopeakäärme kuinka yritti alitajuisesta kaartaa kehoansa pois sen kosketuksen tieltä. Kauemmas niistä häpeäpilkuista. Mutta ei aikaakaan, kun Darius oman uteliaisuutensa uhrina repäisi kätensä irti puoliverisen selästä. Johtuiko se sitten inhosta, vai jostain muusta, sitä Lorythas ei tiennyt.

Puolikäärme suoristui Winderin vierellä taas paremmin, kun se jokseenkin epämieluinen kosketus ei enää selkäänsä hiponut. Turha jännittyneisyys katosi, Lorythasin kyeten taas rauhoittumaan ja lepäämään vain aloillansa, hiljaa tuhahtaen Dariuksen sanoihin, vaikka kykenikin surumielisesti niille hymyilemään.
“Jokainen meistä maksaa täällä hinnan olemassaolostaan, ja minun hintani on häpeä – suotta olet pahoillasi puolestani”.

Hopeakäärme huokaisi syvään toisen vierellä, yrittäen nostaa nyt rauhoituttuaan katseensa paremmin Winderin ainoaan silmään. Darius hymyili, hankalasti, mutta hymyili joka tapauksessa, ja se jaksoi hieman lämmittää Vaernin mieltä. Vaikkei Lorythas yhä tiennytkään olivatko syvät arpensa selässä toista kuvottaneet, niin siitä huolimatta Haukansilmä pysyi hänen vieressään ja yritti yhä puhua.
“Tuskin siitä saa mieluista yrittämälläkään”, Lorythas hymähti huvittuneena, kyeten jopa virnistämään sanoilleen, “Olen sen… totuuden kanssa elänyt koko ikäni, ja tuskin paljastanut kenellekään yhtä paljon kerralla, kuin sinulle juuri. Toisaalta sen tiedon jakaminen helpotti… omalla tavallaan…”.

“Mutta luuletko oikeasti että saisin tässä kohmeessa unta? Elleivät silmäni sitten jäädy kiinni…”, Lorythas tuhahti, siirtäen leukaansa varoen lähemmäs Dariuksen kaulaa, jota vasten se viileä hengitys kävi puhaltamaan. Sivusilmällä se oma katse kiinnittyi silmäilemää ohimennen sitä arpea vuorostaan, mutta ei Lorythas jaksanut sen perään kysellä ja latistaa keskustelua uudestaan. Puolikäärme voisi kysellä siitä lisää myöhemmin. Sitten kun kenraali hänen seurassaan viitsi kunnolla ilman silmälappuaan kulkea, ja osoittaa sillä tavoin luottamusta sarvipäiseen.
“Mitä siinä puisessa rasiassa oli jonka taskuusi laitoit?”, Lorythas kyseli, painaen silmänsä kaikesta huolimatta kiinni uupumuksestaan, “Aikaisemmasta epäröinnistäsi päätellen jotain tärkeääkin, jos se takkisi taskussa oli aikaisemmin”.


//Sienet vaan lisääntyy, en ehkä kestä :----DDD Posket on entiset tän viikon jälkeen. Laatujutut on parhaita, niitä jatketaan ja varjellaan. RUISLEIVÄN ANSAITSIN. NÄEMMÄ MYÖS HOMEJUUSTON. MITÄHÄN KEKSIN SEURAAVAKS SYÖDÄ, KOSKA EN VARMASTIKAAN OO VIELÄ SYÖNY TARPEEKS//