Välit kuntoon || Crim! (K-varoitus)

[Aksutar]

Jatkoa


Darius Winder, Pumpkin


Darius saattoi huokaista helpotuksesta, saatuaan Iriadorin viimein parantajan käsiin. Tietenkin Kenraali auttoi parhaansa mukaan ja piti silmällä tuota parantajaa, haluten kuitenkin luottaa siihen että nainen osasi hommansa - sentään tuo oli näemmä haltia tai ainakin olento joka omasi haltiailluusion. Tosin, tässä tilanteessa Darius ei todellakaan olisi käynyt nirsoilemaan avun suhteen, tulkoot vaikka puhdasverinen ihminen, kunhan tuo osaisi auttaa Iriadoria. Kenraali pyydettiin kuitenkin syrjemmälle parantajan käydessä tarkistelemaan Iriadorin ruhjeita paremmin ja valmistautui parantamaan suurimmat näin alkuunsa. Kyllä siinä ohimennen kysyttiin myös Haukansilmältä tarvitsiko tuo parantajaa, josta Darius kieltäytyi nätisti. Ei hän juuri nyt, kaulaan tietenkin sattui ja mutta ei hänellä hengenhätä ollut.

Iriadorin telepaattinen viesti sai Kenraalin hymyilemään pienesti sivummalla, Haukansilmän kuitenkaan lähtemättä minnekään.
"Katson että kaikki sujuu täällä hyvin, sen jälkeen menen porteille", Darius vastasi telepaattisesti, seuraillen toimenpidettä vierestä hiljaa. Fritz oli näemmä ihan kunnolla rusentanut hintelän haltian alleen ja tehnyt kieltämättä rumaa jälkeä. Ei ihmekään, jos luita oli poikki ja Iriador vuosi verta sisäisesti. Apua tuo kuitenkin sai ajoissa, eikä korkeahaltia siihen nyt kuolisi. Toivottavasti. Kyllä rujokasvoinen parantaja näytti hommansa osaavan.
Darius alkoi kuitenkin vaikuttamaan levottomalta, naisen jäädessä vielä huoneeseen heidän seuraansa, varmistellen Iriadorin tilan olevan vakaa. Tovi sitten he olivat saapuneet, ei enää kauaa kun loputkin kuiskauksesta saapuisivat ja tarvitsivat varmasti ohjeistusta ja apua. Mutta sitä ennen Darius halusi suoda huomiota Iriadorille. Mieluiten kahden kesken.

Niskaansa nopeasti hieraisten Darius kävi lopulta nopeasti lähestymään Iriadoria, kumartuen tuon puoleen. Käsi pujahti varovaisesti nuoremman niskan taakse kenraalin painaen mitään häpeilemättä suudelman Iriadorin huulille. Yhden, pidemmän, jonka perään vielä toinen pienempi, se ainainen hyvästelevä pieni suukko suuremman perään.
"Koita levätä ja rauhoittua", Darius sanoi nyt ääneen, pysyen yhä kumartuneena Iriadorin lähellä, "Palaan niin pian kuin mahdollista".
Lopulta Haukansilmä suoristui nuorempansa yltä, vilkaisten pitkään, merkittävästi hoitajattaren puoleen joka kaksikkoa tuijotti jokseenkin hämmentyneenä. Tai ehkä enemmänkin yllättyneenä, mutta ei mitenkään tuomitsevana tai järkyttyneenä. Moinen reaktio oli jokseenkin uutta kenraalille... Mutta hyvä vain. Aivan sama että tuo oli nähnyt heidän suutelevan, kuka tuota uskoisi jos eteenpäin tästä kertoisi? Nainen oli vain puolueettoman kylän nimetön parantaja, tuon suusta salaisuutta ei varmasti kukaan uskoisi, ainakaan haltioiden kaupungissa.
Sen pidemmittä puheitta Winder kuitenkin kävi suuntaamaan kohti kylän portteja, vastaanottaakseen saapuvat sotilaansa.


Eläimellisen varoittavasti Pumpkin kävi sähähtämään takaisin uroskäärmeelle tuon käydessä varoittelevasti rääkäisemään, naaraan kuitenkaan lentämättä kauemmaksi tuosta. Siinä kuitenkin kävi selväksi, että Seyr taisi nyt olla arvaamattomalla päällä ja Pumpkin ymmärsi sen täysin. Välillä se pedon vietti vain vei mennessään, eikä sitä voinut vastustaa, oli sitten kuinka inhimillinen ja rationaalinen olento.
Pumpkin halusi vain lähelle Lokenea ja kun Lorythas kirjaimellisesti pyysi pientä naarasta laskeutumaan selkäänsä loukkaantuneen naaraan seuraksi, ei Pumpkin aikaillut yhtään. Lorythaksen kysymyksen sivuutettiin hetkeksi pienen serpentin lennähtäen Lorythaksen selälle ja muuttaen muotonsa samalla humanoidiksi. Tummahipiäinen kävi kyyneleet silmissään kirjaimellisesti halaamaan Lokenea, painanen kasvonsa vasten tuon pehmeää karvaa.
"Voi kiltti älä kuole nyt, et saa kuolla nyt", Saga kävi surkuhupaisesti parkumaan Lokenea vasten, halaten toista entistä tiukemmin, "Kenen kanssa minä muuten katolla kolistelisin!".
Paniikki valtasi nuoren naaraan, tuon todellakin toivoen että lokene tulisi toipumaan, ei hänelle ollut tullut mieleenkään että valkea naaras saattaisi johonkin kuolla! Menettämisen pelko oli suuri, vaikka Saga ei Lokenea pitkään ollut tuntenutkaan! Mutta, eläimellisesti pikkunaaras oli ehättänyt jo kiintyä vanhempaansa, tuo oli oikeastaan läheisin henkilö, mitä Pumpkinilla tässä valtakunnassa tällä hetkellä oli...
"M-muut palasivat kyllä juu", Viimein tummahipiä kävi vastaamaan Lorythasille, vilkaisten tuon puoleen, "Teitä odotetaan jo, kaikki ovat huolissaan!".



// PUUHÖYLIÄ KAIKKIALLA (D Vähän tahtoisin jaakon tattimuhennosta kyllä juu, en voi kieltää. EIKU :D:D:D:D:D:::D:: Black ei kyl välttämättä haluais kohdata Hecaa, Blackikin juoksis pakoon ja lujaa. EI SIILIÄ. NOT THE COOL CAT. ANYTHING ELSE BUT COOL CAT. //

[Crimson]

Lorythas, Iriador

Iriador huokaisi varovasti Haukansilmän sanojen myötä, kenraalin aikoessa katsoa hetken perään ennen kuin porteille taas aikoisi. Heikko hymy kohosi punapään huulille, tuon kuitenkin luottaen siihen että Darius teki kuinka parhaaksi itse katsoi. Ei hänellä ollut hätää. Se aroilla tuupertuminenkin oli vain oman tyhmyytensä seuraus, kun sillä tavoin kasassa oli pitänyt mennä ratsastamaan. Nyt kun ryhtinsä oli saanut suoristaa oli olo jo parempi, ja hengittäminen helpompaa. Onneksi Iriador ei kyennyt niitä mustelmia näkemään. Ne kun näyttivät ilkeiltä, tuntuivat kahta kauheammilta, hankalasti kohoilevan rintakehän saadessa luut naksumaan ja narisemaan hiljaa nahkan alla.
Varmasti parantaja lähti kuitenkin niitä pahimpia vammoja korjaamaan, tehden työnsä kaikessa rauhassa, mutta pätevästi. Ne mustelmat tietenkin jäivät näkyviin, mutta piilossa olevat vammat ja pinnassa olevat näkyvämmät haavat parannettiin kuntoon mutkitta. Haastavin työ oli vieläpä kohtuullisen nopeasti ohitse, Iriadorin tottuneesti pysyen vain paikallaan, sattui kuinka paljon hyvänsä.

Punapäinen sai puhtaan paidan yllensä, joka ei Lorythasin vaatteiden tapaan ollut niin kamalan valtava, mutta silti rento. Iriador sai oman vuoteen jolla levätä syrjemmällä muutamine viltteineen, eikä punapäisestä ollut tähän hätään valittamaan, etteikö lepo olisi kelvannut. Nyt kun lämpimät vaatteetkin ylle oli saanut, eikä varsinaista tarvetta minnekään heti lähteä ollut – vaikka mielellään punapäinen olisi pysytellyt Winderin lähellä nyt…
Sokea kävi katsettaan ylemmäs kohottaen reagoimaan kun Darius tuli lähemmäs, hätkähtäen pienesti sitä kun vanhempi yllättäen niskan puolelle kätensä laski ja soi kumppanilleen häpeilemättömän suudelman. Parantaja vierestä kävi sitä hymyillen, tosin yllättyneenä katsomaan, kuitenkaan pahakseen pistämättä miten kaksi miestä toisilleen sillä tavoin huomiota soi. Olihan noita Briarissakin, eikä heitä täällä ollut mikään uskonto tai erillinen määräys tuomitsemassa, Seyrin ollessa isällisesti vain neuvomassa muita elämään elämäänsä kuten tahtoivat. Toki tietyt asiat Briarissakin olivat kiellettyjä ja tuomittavia, ylipäätään rangaistavia, mutta kenet kukin kumppanikseen vierelleen halusi, oli täysin noiden itsensä päätettävissä. Ainoa seikka mikä siitä suudelmasta tekikin yllättävän oli se, että kyseessä olikin tällä kertaa kaksi puolueellista sotilasta…

Sen yllättyneisyyden näki myös Iriadorin kasvoilta, sokean katseen tuijottaessa vain vanhemman kasvoille, poskille nousten pienen hämmentyneen punan ja suupielten kohotessa hymyyn. Nuorempi vastasi niihin suudelmiin hellästi, jääden vuoteensa reunalle istumaan kenraalinsa sanoihin hymisen.
”Odotan teitä täällä, mene nyt”, punapää hoputteli, kuunnellen kuinka Haukansilmä kävi paikalta poistumaan. Heti sen myötä nuorempi pisti vuoteelle maaten, hoitajattaren vielä jääden loukkaantunutta paapomaan ja tuon toiveita toteuttamaan, Iriadorin kuitenkin tahtoen vain lasillisen vettä ja omaa rauhaa kaiken tämän jäljiltä. Palaisipa Darius pian…


Sivusilmin uros seurasi kuinka Saga kävi selkäänsä lähestymään. Lorythas ei pienemmälle mitenkään enää uhonnut, saati yrittänyt häätää pikkunaarasta tiehensä Lokenen läheltä, toivoen vain että Pumpkin täyttäisi Dariuksen paikan sisarpuolensa perään katsoen. Saga kirjaimellisesti kävi vollottamaan selästä käsin, saaden Lokenen hymisemään punaiselle paholaiselle rauhoitellen. Ei se jaksanut kommunikoida muuten kuin äännähdyksin, toivoen niiden riittävän Pumpkin rauhoitteluun, vaikka tunsikin miten pienempi itseään vasten kyynelehti. Ei karvaläjä ollut luovuttamassa. Lorythasin tähden. Ja pikku ystävänsä, jota se ei halunnut hylätä. Silloin vuoriltakin oli tehnyt pahaa lähteä matkaan ilman Pumpkinia, mutta onneksi pikkuinen oli Briariin vielä heidän perässään palannut! Pienuudestaan huolimatta Saga oli Lokenelle tärkeä. Serpentti oli naaraan ystävä, lähes kuin pikkusisko, jonka valkea sarvikruunuinen halusi pitää lähellään.

Vaernin pää kääntyi puolittain kohdatakseen nyt humanoidimuotoisen Pumpkinin, tuon kertoessa muiden saapuneen perille ja että heitä odotettiin jo saapuvan kotiin. Niiden sanojen myötä Lorythas nosti taas astelunsa tahtia, vaikka olisi itse halunnut jo kovasti nuutua – mutta Lokenen ja Kuiskauksen vuoksi nelisiipi jaksoi sinnikkäästi kävellen taittaa matkaansa eteenpäin. Ei olisi enää pitkämatka. Briar oli aivan edessäpäin, muurien portit avonaisina ja niiden ulkopuolella jo toisten ollessa valmiina ottamaan kyläpäällikön saattueineen vastaan.
Tietenkin siivekäs, korea, puhtaan valkea serpentti keräsi puoleensa ihailuja kuin myös hämmästelyjä. Ei kukaan ollut nähnyt Lorythasia ennen tuollaisena, vaikka jokainen taisi tietääkin sen mitä kaikkea kyläpäällikön sukujuurten kautta tuon suonissa virtasi. Oliko sitten älytön yllätys, että tällaisiakin salaisuuksia Puolikäärme itsessään piteli, kuten tämä… lohikäärmettä muistuttava olomuoto, oli se sitten illuusio tai mikä lie. Kukaan ei kuitenkaan Hopeakäärmeen tielle yrittänyt noiden astellessa muurien sisäpuolelle. Perässä seuranneet Kuiskauksen sotilaat päästettiin myös vielä kylään, ennen kuin portteja käytiin sulkemaan taas.

Ensimmäisenä Vaernin katse etsi väkijoukosta Dariuksen, joka myös porteille oli näemmä tullut vastaan. Ylipäätään Nárothen ja Iriadorin kanssa selvinnyt tänne saakka, punatukkaisen epäilemättä ollen jo lepäämässä, kun ei kenraalinsa mukana ollut. Mitään sarvikruunuinen uros ei Haukansilmälle käynyt sanomaan, katsoi vain haltiaa, pienesti päällään nyökäten kenraalille.
Siivekäs asettui paremmin makuulle, saaden viimein sijan hengähtää, varmistellen sitten että Lokene pääsisi selästään alas siinä missä myös Pumpkin. Karvaläjä kompuroikin alas, mutta päätyi vain nurin Lorythasin pehmeille höyhenten peittämille siiville, joilla Vaern kykenikin avittamaan isompaa naarasta. Sen haavat katsottaisiin tässä kuntoon, suotta sitä lähti pidemmälle erikseen enää raahaamaan, kun se ei tässä varsinaisesti tielläkään ollut.
”Katsoisitko Lokenen perään”, liskokielellä Hopeakäärme uteli Sagalta, lähemmäs pikkuista päätänsä tunkien, vuorotellen katseellaan Lokenen ja Pumpkinin välillä, ”Se… tarvitsee sinua, enkä minä voi jäädä tähän…”. Lorythas ei oikeastaan edes tiennyt enää mitä oli sanomassa, käyden niine hyvineen vain kohoamaan takaisin omille jaloilleen Lokenen viereltä. Urospuolinen serpentti lähti vain marssimaan paikalta pois, voimiensa hiipuen jo muutaman askeleen myötä, ja sen kookkaan serpentin, joka taas oli yrittänyt siivillään tasapainoaan palauttaa, tilalle vaihtui viimein takaisin Lorythasin humanoidimpi, paljon tutumpi muoto.

Kyläpäällikkö sortui samalla hetkellä jaloiltaan alas, hopeisesta verestään ja mudasta tahriintuneena. Katseensa oli myös väriltään toispuoleinen, vasemman silmän ollessa sen paksun ja tahrivan veren myötä sakean harmaa. Silmää särki, ja se kyynelehti kuivalta ja karhealta tunteelta, näönkin ollessa siltä puolen heikompi mitä toiselta, joka ei samalla tavalla ollut vahinkoa Fritzin nyrkeistä ollut ottanut. Äskeisen suorituksen ja metsässä käydyn kamppailun myötä Lorythaksen voimat olivat myös loppu, mutta kyläpäällikkö ei apua itselleen kaivannut. Ei hän aikonut edes parantajien puheilla käydä, antaen hoitajansa täysin vain Kuiskauksen käyttöön nyt, kun omansakin olivat jo varmasti apua saaneet. Puolikäärme pärjäisi. Hän tarvitsi vain lepoa, ja jahka tästä jaksaisi taas ylös nousta ja varmistua siitä että muut Lokenen kanssa pärjäisivät, lipuisi Lorythas vain kartanonsa suojiin mököttämään kaikessa yksinäisyydessään.


//Puuhöylät valtaa maan. Tästä johtuen meidän pitää tehä nyt wowiin hahmot eiollu ja puuhöylä, joilla pelataan sit vaan kahestaan. JA KARPOLLA ON ASIAA. Jätät nyt ne Jaakon tattimuhennokset rauhaan nytnytnytn (DDDDDD Heca senkin pikkupeto <3 NOT THE COOL CAT INDEED. OH PLEASE NO. Mä oikeesti tuijotin sitä videota sen kymmenen minuuttia. Ja nyt se on syöpyny mun mieleen. Nään siitä painajaisia//

[Aksutar]

Uroksen askel kävi selvästi nopeutumaan Sagan sanojen myötä, pikkunaaraan arvostaen toisen kiirehtimistä. Se oli huolissaan Lokenesta - kuten varmasti Lorythaskin, sitä Pumpkin ei epäillyt - ja halusi saada tuon vain nopeasti turvaan ja hoidettavaksi. Voi kun Pumpkin itse olisi ollut iso ja vahva, hän olisi enemmän kuin mielellään kantanut Lokenen turvaan! Sinällään siinä tuli myös miettineeksi ohimennen, miksi ihmeessä Kuiskauksen sotilaat olivat mukana ja miksi ihmeessä Lorythas ei lentänyt, mutta kysymyksille ei nyt ollut aikaa, sen Pumpkin ymmärsi. Toki sitä tuli miettineeksi, olikohan Iriadorkin näiden mukana, mutta ehkä se selviäisi sitten myöhemmin myös. Koko matkan naaras roikkui Lokenessa kiinni, silitellen tuota ja koittaen rauhoitella omaa yllättävää itkunpurkaustaan, samalla kun kuiskauksen sotilaat ihmettelivät kuinka lohikäärme oli tuolla tavoin kykenevä inhimillisesti itkemään ja suremaan lajitoverinsa takia. Jotenkin se tuntui hassulta sotilaista, jotka eivät eläessään pahemmin edes nähneet lohikäärmeitä...

Briariin kuitenkin saavuttiin vihdoin ja viimein, kuiskauksen sotilaiden ratsastaen sisään kyläpäällikön perässä. Darius oli ehtinyt paikalle ja otti vastaan omansa, neuvoen noille minne saattoivat ratsastaa ja ratsunsa jättää, pyytäen että kunnossa olevat sotilaat kiikuttaisivat loukkaantuneet toverinsa nyt ensitöikseen parantajille.
Jahka Kuiskausta oli ohjeistettu eteenpäin, jäi Darius seurailemaan vierestä Lorythaksen ja Lokenen kotiutumista. Varovaisesti Haukansilmä uskalsi Lorythaksen puoleen katsoa, vastaten kyläpäällikön nyökkäykseen pienellä, samanlaisella. Hän ei kuitenkaan katsonut asiakseen puuttua tuohon tilanteeseen, Lokene oli nyt osaavissa käsissä ja Lorythas kyläläistensä ympäröimänä, nuo varmasti osasivat auttaa - ja näemmä tuo tummahipiäinenkin oli paikalla säheltämässä.

Pumpkin laskeutui Lorythaksen selästä auttaen omalta osaltaan miten kykeni Lokenea alas, jääden naaraan viereen kyyneleitä pyyhkien. Katse kohosi kuitenkin Lorythaksen puoleen tuon kysyessä katsoisiko pikkunaaras Lokenen perään.
"Tietenkin, älä huoli, pidän hänestä huolen. Mene vain hoitamaan itsesi kuntoon", Valkoharja nyökytteli yhä kyyneleitä pyyhkiessään, kääntyen sitten Lokenen puoleen ja kipitti tuon pään luokse, jatkaen suurempansa halailua ja paijaamista. Ei hän voinut haavojen kanssa auttaa - tai no, olisi hän voinut polttaa niitä umpeen - joten parantaja kiikutettiin paikalle pikimmiten katsomaan kyläpäällikön ratsua kuntoon. Tietenkin Pumpkin oli huolissaan myös Lorythaksesta, mutta juuri nyt Lokene oli etusijalla pikkuliskolle.

Darius seurasi Lorythaksen muodonmuutosta sivusta, pysyen kunnioittavan välimatkan päässä lohikäärmeestä. Kuitenkin kun sarvipäinen humanoidi kävi maahan lankeamaan, oli Darius ottanut pari nopeaa askelta kyläpäällikköä kohden, pysähtyen kuitenkin kauemmas. Ei se ollut hänen paikkansa. Lorythaksen luokse kiiruhti Briarin asukkaita, nuo kyllä katsoisivat johtajansa perään. Ei Dariusta tarvittu tuohon tilanteeseen ja ehkä hänen oli vain hyvä pysyä kauempana Lorythaksesta. Kuiskaus lähtisi Briarista heti kun mahdollista, eivät he täällä kauaa aikoneet häiritä. Silti, Darius olisi halunnut puhua Lorythakselle, selvittääkseen heidän välinsä, mutta ei katsonut olevansa oikeutettu pyytääkseen juttutuokiota kyläpäällikön kanssa. Eikä hän uskaltanut. Jokseenkin haikeanvarovainen katse tuijotti hetken puoliverisen suuntaan, ennen kuin Darius kävi kääntymään kannoillaan ja suuntasi kapteeninsa kanssa kohden sairastupia, jonne kuiskaus kävi kokoontumaan näin ensialkuun...



// Ei perskele Crim :--D Todellakin tehään eiollu ja puuhöylä, katotaan kui moni taas kommentoi meidän hienoja nimiä. KARPOLLA ON AINA ASIAA. Nyt nyt nyt nyt. Heca on vähän tommone. Hyvä, sen kuuluu syöpyä mieleen. Mutta älä painajaisia nää kumminkaan, nää jotain kivoja iridari tai lorydari unia joo <: //

[Crimson]

Lorythasia suututti Fritzin tappamien nuorempien puolesta. Nuo olivat turhaan joutuneet sen kolossin tappamiksi, ja vain kyseenalaisten lentoreittien takia. Sitä oli liikuttu selvästi useamman kerran, ei Fritz muuten joukkoineen olisi osannut virittää sille paikalle väijytystä. Kallis hintahan se oli ollut maksaa henkiä moisesta, mutta toivottavasti se samalla toimi myös herätyksenä ja opetuksena nuorille, joiden omin päin annettiin liikkua siellä missä mielivät…
Ne hankalat ajatukset hälvenivät kuitenkin mielestä, muutaman kyläläisen tullessa sarvipäisen vierelle, katseensa käydessä pikaisesti myös varmistamaan että Winder sai omansa ohjattua porteilta eteenpäin. Briarilaiset varmistelivat että hopeaverinen oli kunnossa yhteenoton jäljiltä, lopulta avittaen Puolikäärmeen ylös maasta. Tietenkin nuo olivat ensimmäisenä ehdottamassa että Hopeakäärmeen tulisi vierailla myös parantajien luona, jotka suurella tuvalla Kuiskauksen apuna parhaillaan olivat – mutta Lorythas vain pudisti päätään. Ei hänen tarvinnut, tai niin sarvipäinen ainakin kovasti väitti itselleen, vaikka joka paikkaa Constantinen murjomisen jäljiltä kivistikin. Ei hän halunnut mennä häiritsemään ja olemaan sotilaiden tiellä. Puolikäärme vain… menisi kotiinsa, katsoisi itse haavansa kuntoon ja lepäisi sitten, tai palaisi takaisin Lokenen turvaksi ja tueksi.

Iriador oli tuvalla havahtunut siihen, kun tuttuja ääniä kävi lähestymään lopulta paikalle. Punapäinen olisi halunnut auttaa, mutta hänestä ei juuri nyt ollut nousemaan sijoiltaan enää, kun oli siihen viltin kanssa mukavasti kääriytynyt. Paikkoja kolotti yhä, hengityksen rohisten uimareissusta ja Fritzin kovakouraisesti polkaisusta, vaikka suurimmat vahingot olikin jo korjattu. Sokea tarvitsikin vain lepoa, hetken, tai toisen. Ei hän tiennyt miten pitkään Dariuksella oli suunnitelmana viipyä täällä, saati jatkaisivatko he matkaansa samantien kaupunkia kohden iltahämärän myötä, kun kaikki olivat taas kunnossa ja saisivat hetken tilaisuuden levätä. Punapäistä kuitenkin kaiversi se ajatus siitä mitä Briarissa oli tapahtunut viimeksi, kun he täällä olivat olleet… tiedä sitten kuinka se vaikutti Haukansilmän päätöksiin, saati mitä tästä kerrasta sitten seuraisi, vaikka Briarin kyläpäällikkö taas vain osoitti tarjoavansa heille apuaan. Oliko siinä kyseessä henkilökohtaiset syyt vai se että nuo olivat yhteistä vihollista vastaan tavallaan yhdessä otelleet, ja Lorythas katsoi reiluksi puolellaan olleiden haavat hoitaa, sitä Iriador ei kuitenkaan tiennyt, jaksamatta oikeastaan ajatella mitään muutakaan siinä laiskasti maatessaan.

Lorythasin annettiin kuitenkin pihamaalla matkaansa jatkaa eteenpäin itse, vaikka kyläpäällikkö toista jalkaansa linkkasi ja muuten hankalalta vaikutti tilanteen johdosta, pysyi tuo kuitenkin silti omilla jaloillaan. Kukaan ei Hopeakäärmeen perään lähtenyt, Lorythasin kehotuksen tavoin jääden huolehtimaan muista loukkaantuneista, niin kyläläisistä kuin lohikäärmeistä, jotka osumaa olivat ottaneet. Tietenkin puoliverinen olisi halunnut vaihtaa Dariuksen kanssa sanoja paremmin, nyt kun siihen tilaisuus olisi tavallaan ollut mutta… tuolla oli omat joukkonsa, joista huolehtia nyt. Vaern olisi ollut siellä vain tiellä. Ja samalla tuntui ylipäätään väärältä yrittää tunkea kenraalin seuraan yllättäen viimekertaisen jälkeen.

Sarvipäinen kuitenkin tylysti nakkasi kartanolleen päästyään sotkuisen takkinsa oven viereen lattialle. Marssien aivan aluksi kylpytilojensa puolelle pesemään kasvonsa ja kätensä, sekä sotkuiset hiuksensa verestä ja mudasta. Oikeastaan muusta Lorythas ei välittänytkään, saaden kuitenkin paremmin esille paksun elämäneliksiirin alta hiusrajassaan olevan haavan, sekä ne monet muut pienemmät, joita nyrkit ja Fritzin panssaroidut hanskat olivat kasvoihin repineet. Hopeakäärme ei edes halunnut ottaa paitaansa yltä, sillä ei tahtonut nähdä miltä oma kehonsa muuten niistä murjonnan jäljistä näyttäisi.
Kaikessa hiljaisuudessaan, matkallaan ikkunoiden eteen verhoja vedellen Puolikäärme asteli hiljalleen hämärtyvän aulansa halki yläkertaan. Päällensä puoliverinen vetäisi tumman kaavun, katseensa kokoajan katonrajaan suunnattuna kun sitä ylleen puki kivuista sähisten. Mitään muuta Lorythas ei halunnut enää kuin omaa rauhaansa, pedonpuolikkaan astellessa kirjastonsa puolelle, jossa se entistäkin raadellumpi ovi yhä saranoillaan seisoi, Puolikäärmeen ollessa osoittanut sille vihaansa enemmän sen jälkeen kun Aran ja kumppanit olivat Briarista kaikonneet silloin talvella. Se muistutti omalla tavallaan Hopeakäärmettä velvollisuuksistaan ja siitä mitä saattoi tapahtua silloin, kun hänen asemaansa käytiin horjuttamaan – eikä se tuntunut hyvältä. Ei enää sen jälkeen, kun sitä samaa ovea oli jäänyt tuijottamaan monet kerrat jo pidemmäksi toviksi, ja sitten raadellut siihen taas yhdet jäljet lisää.

Selälleen sen luukun taas paiskaten julmasti niin että saranat vinkaisivat, äänen kantautuessa koko kartanon lävitse, kävi Lorythas huoneen puolelle askeltamaan. Valtavan ikkunan ääreen seisahtuen ulos katselemaan, siitä sisäänpäin tulvivan valon valaisten tavanomaista pölyisemmän huoneen, jossa Puolikäärme harvoin enää vieraili. Eikä sitä enää ollut jaksanut samalla tavalla siistinä pitää, sijan tuodessa lähinnä vain huonoja muistoja mieleen pidemmältä aikaväliltä. Mutta tännehän niitä hankalia mielialoja ja ajatuksia olikin helppo tulla kasaamaan, kun kirjastonsa oli muutenkin niin vastenmielinen paikka. Joutaisi poltettavaksi. Koko huone. Ja kaikki sen sisällä oleva.


//Täydellinen nimicombo ja silleen :------DDDDDD puuhöylän pitäis sit olla resto druid, jolla on se vanha puuformi kokoajan käytössä. KARPO ON ASIARIKAS, KARPO KERTOO MEILLE TOTUUDEN. NYTNYT. Ja siksi me rakastamme Hecaa. Paijaisin. Pitäisin taskussani aina mukana kun jonnekin lähtisin, ja se voi sitten mun taskusta irvistellä kaikille vastaantulijoille <: EN TAHDO ETTÄ HIEKKAISEN COOL CATIN NAAMA SYÖPYY MIELEENI NO. NO. NOOOOOOOOOOOO. No kyllä mä aikalailla painajaisia näin kun nukahdin taas vasta kuudelta aamulla. ETTÄ SEMMOTTA, OTA TÄSTÄ KUITENKIN VÄSYNYTTÄ KAKKEE. IT’s TIME TO RUN TO DA SHOPPE NOW//

[Aksutar]

Matka vei takaisin tuvalle, jonne Kuiskaus kävi nyt asettumaan aluksi. Osa sotilaista lähti kuitenkin läheiseen majataloon lepäämään, etteivät veisi turhaan tilaa tuvalla. Käsky kävi kuitenkin pysyä yhdessä ja olla hankkiutumatta hankaluuksiin kyläläisten kanssa, he eivät olleet täällä haastamassa riitaa ja jos jonkun kyläläisen rotu ei miellyttänyt, kannatti pitää suunsa kiinni. Kuiskauksen sotilaat kun osasivat olla äärimmäisen roturasistisia toisinaan, mutta jokainen kyllä ymmärsi, ettei tämä ollut oikea paikka ääntään korottaa. Kukapa sitä nyt haluaisi lohikäärmeitä täynnä olevassa kylässä haastaa riitaa paikallisten kanssa?
Darius katsoi kuitenkin omansa lepäämään ja hoidettaviksi, ennen kuin itsestään kävi huolehtimaan. Jahka aikaa oli, vaihtoi kenraali vaatteensa kuiviin vaihtovaatteisiinsa, vetäen ylleen löysät mustat housut sekä harmaan, pitkähihaisen paidan. Kaiken ylle vedettiin vielä tummansininen, polviin yltävä korkeakauluksinen takki, joka selvästi oli jo parhaimmat päivänsä nähnyt. Mutta se oli mukava ja lämmin, käytännöllinen taskujensa kera. Ei sitä komennuksessa tarvinnut niin kovin hienoja vaatteita mukanaan kantaa, ei metsässä kukaan katsonut mitä yllesi puit.

Pumpikin puolestaan jäi Lokenen seuraan, pitäen suuremmasta naaraasta huolen. Jahka tuon haavat oli saatu hoidettua ja Lokene siirrettyä mukavampaan paikkaan lepäämään, oli Saga ottanut lohikäärme muotonsa ja pistänyt maaten suurempansa kaulan ylle varovasti ja alkanut mukavasti lämmittämään toista. Ei Saga paljoa voinut auttaa, muuta kun kehräillä ja lämmittää toista, Lokenen levätessä. Varmaa kuitenkin oli, ettei Pumpkin lähtisi Lokenen viereltä ennen kuin vanhempi naaras oli kunnossa. Mielessä kävi tietenkin käydä katsomassa, miten Lorythas pärjäsi, mutta jokin kertoi Sagalle ettei Vaern tällä hetkellä halunnut ketään nähdä, todennäköisesti vähiten hänet. Kyllä joku varmasti katsoisi kyläpäällikön perään, ei Sagan sinne tarvinnut naamaansa mennä tunkemaan.


Aika kului. Darius keskusteli kapteeni Tannivhin kanssa tovin jos toisenkin tilanteesta, heidän tullen tulokseen että oli parempi viettää yö täällä, ellei heitä pihalle ajettu. Haavoittuneet kaipasivat lepoa ja pimeällä ei olisi muutenkaan mukava matkata, ties mitä petoja aroilla liikkui yön tullen ja tällä hetkellä heillä ei ollut varaa törmätä enää yhteenottoihin. Jahka sotilaat olisivat levänneet ja saaneet syödäkseen - täällä kun sai varmasti ostettuakin kunnon aterian majataloista, ei tarvinnut matkalla olleita ruokia mussuttaa - voisivat he jatkaa matkaa. Ratsutkin varmasti kaipasivat lepoa... Ja no, osa sotilaista halusi katsella vähän ympärilleen, harvoin sitä puolueettomassa kylässä pääsi vierailemaan, saatikka sitten lohikäärmeitä näin läheltä katselemaan. Toki Kuiskauksen sotilaat olivat varovaisia eivätkä liian nenäkkäästi käyneet paikkoja tutkimaan ja perääntyivät, mikäli käskettiin.
Illan tullen jokainen kuitenkin vetäytyi levolle päin ja Dariuskin uskaltautui istahtaa alas jahka jokainen Kuiskauksen sotilas oli tiettävästi rauhoittunut sisätiloihin. Kenraali itse kävi istahtamaan Iriadorin vierelle, hetken valvottaen korkeahaltiaa turinoillaan, ennen kuin hiljeni seuraamaan tuon lepäämistä. Iriador tarvitsi lepoa, kuten myös Dariuskin, mutta kenraali ei halunnut nukkua. Ei nyt, ei täällä. Ei hän uskonut edes saavansa unta, vaikka yrittäisi. Ahdisti ja ajatukset pyörivät päässä, Darius halusi vain nopeasti pois Briarista. He olivat täällä vain tiellä, he toisivat vain hankaluuksia Briarille.

Hetkellisesti kenraali oli ehättänyt torkahtaa tuolillaan, kun heräsi varovaiseen ravisteluun hätkähtäen. Katse nousi nuoren lohikäärmeratsastajan puoleen, joka pahoitteli syvästi että oli kenraalin tällä tavalla herättänyt, mutta hän toi viestiä. Viestiä kyläpäälliköltä, joka toivoi Winderin vierailevan luonaan. Nyt.
Darius tuijotti hetken aikaa jokseenkin järkyttyneenä tuota viestinviejää, kunnes kävi nousemaan ylös tuoliltaan ja lähti pojan saattamana kohden Seyrin kartanoa. Ohi kävellessään Kenraali huomautti hereillä oleville sotilailleen, että kävisi kyläpäällikön luona, ettei noiden tarvinnut ihmetellä minne kenraali oli kadonnut.
Mitä lähemmäksi he pääsivät tuota kartanoa, sitä enemmän Dariusta alkoi ahdistaa. Päivällä sitä ei osannut miettiä pahemmin mitä Lorythas kenraalista ajatteli ja mitkä heidän välinsä nyt olivat, mutta nyt kun oli tilanteesta rauhoittunut ja piti puoliverinen kahden kesken tavata...
Pelotti melkein yhtä paljon, kuin Aranin kohtaaminen.
Kartanon ovilla nuorempi mies neuvoi kenraalille kyläpäällikön olevan kirjastossaan, alakerrassa. Nyökäten kenraali kiitti viestinviejää ohjeista ja astui sisään kartanoon, joka aavemaisen hiljainen oli. Ahdistus kasvoi, pulssi kiihtyi. Kenraali halusi vain juosta pois paikalta, mutta jokin sai kenraalin jatkamaan matkaa peremmälle kartanoon, kohden juuri sitä huonetta johon ei todellakaan tehnyt mieli palata. Yksisilmäinen katse tarkasteli sitä avoinna olevaa raadeltua ovea, Dariuksen kyllä muistaen kuinka kyläpäällikkö vihaansa tuohon oli purkanut... eikä ilmeisesti viitsinyt ovea korjauttaa tai uutta hankkia.

Haukansilmän katse kävi kuitenkin kääntymään Lorythaksen puoleen, haltian pysähtyessä niille sijoilleen oven lähettyville. Kaikkien tapojensa vastaisesti, Darius kävi kumartamaan syvään, polvistuen aina maahan asti puoliverisen edessä. Katse laskettiin maahan, eikä Darius edes harkinnut katseen nostamista saatikka sieltä maasta ylös nousemista ennen kuin mahdollinen lupa oli annettu. Viimekertaisen johdosta Darius tunsi tarvetta olla nöyrä, aneleva puoliverisen edessä.
"Halusitte tavata minut, herra Seyr", viimein Winder sai sen suunsa auki, katsoen tarpeelliseksi teititellä Seyriä nyt.



// Todellakin :---D Sun pitää tehä resto druidi, mul on jo beefhoven. KARPOLLA JUTTUA RIITTÄÄ KATSOS. Semmonen Mini Heca taskuun ja menoksi <: SINNES E SYÖPYY MIELEEEN. Voi sun kanssa, tarviit oman Sethosin sinne painajaisia paimentamaan. SHOPPE OSTITKO VISKIÄ?! //

[Crimson]

Kun Kuiskauksen sotilaat olivat ennättäneet asettua paremmin aloilleen, oli Iriador myös torkahtanut siinä tutummassa seurassa, ilman että oli tarvinnut pelätä mitään sattuvan ympärillä. Punapäinen lähinnä vuoteellaan pyöri, välillä havahtuen ääniin, välillä vain silmät kiinni leväten sijoillaan. Muutamat kävivät sokeaa jututtamassakin kun tuo hereillä osoitti olevansa. Nashirakin oli kuulemien mukaan saatu lepäämään muiden ratsun kanssa, ja nyt he voisivat vain rauhoittua aloillensa, Winderin sekä kapteenin päättäessä yhteistuumin, että olisi fiksumpaa jäädä viettämään yötä Briariin. Se sopi Iriadorille. Enemmän kuin paremmin, kun sai viimein viettää yönsä lyhyeen hetkeen jossain sisätiloissa. Vaikka samalla korkeahaltia arvelikin tämän olevan todennäköisesti hankala päätös Haukansilmälle…
Darius tuli myöhemmin pitämään nuoremmalleen seuraa hetken. Tietenkin nuorempi oli siitä iloinen, vaikka kamalasti väsyttikin nyt pitkälle päästyä kunnolla moneen päivään, eikä punapäinen kamalasti keskustelussa jaksanut mukana olla. Muutamaan otteeseen Iriador huomautti kenraalille, että tuonkin olisi hyvä hetkeksi pistää maaten. Aika kuluisi nopeammin ja aamu koittaisi ja he olisivat taas kotona ennen kuin Darius ehättäisi sitä edes huomata.

Missään välissä hiljalleen nousevan hämärän myötä Iriador ei kuitenkaan huomannut Haukansilmän lähtevän jonnekin, jatkaen tyytyväisenä vain tuhinoitaan vilttinsä välissä…

Puolikäärme oli kartanollaan istunut pölyisissä nurkissaan aivan yksin. Ajatuksiaan purkaen, välillä yrittäen unohtaa kaiken johonkin mukavaan kirjaan uppoutuen pidemmäksi toviksi. Mutta lähinnä se aika oli kulunut ympäriinsä huonetta kulkien tai divaanin kulmalla laiskasti röhnöttäen ja lattiaan tuijottaen kuin muka parempaakaan tekemistä ei olisi ollut. Ei huvittanut tehdä mitään. Teki mieli oikeastaan vain katkerana vain miettiä sitä mitä oli tullut tehneeksi, asioita joita ei kyennyt enää kääntämään päälaelleen millään tavalla. Lorythas vain odotti, että aika kuluisi eteenpäin. Ja että olisi jo huominen…
Yhdessä välissä iltaa kuitenkin joku oli kyläpäällikköä tullut tuon kartanolta huhuilemaan. Ilmoittamaan että Kuiskaus oli ilmeisesti viettämättä Briarissa yönsä, eivätkä sotilaat lähtisi enää yötä vasten taittamaan matkaa arojen halki etelänpään kaupunkiaan kohden. Ehkä niin oli todellakin paras. Ties mitä aroilla liikkui - vaikka olisihan se tietenkin ollut viileämpää matkata viileän hämärän aikaan takaisin, mutta ei Winderiä miehineen poiskaan oltaisi ajamassa. Briarissa oli hyvät mahdollisuudet pysähtyä ja levätä, jatkakoot suippokorvat matkaansa taas sitten, kun parhaakseen katsoivat.

Mutta tämän myötähän Puolikäärmeellä olisi tilaisuus pyytää Winderiä luokseen, eikö? He voisivat selvittää välinsä, Lorythas voisi viimein pyytää kasvotusten anteeksi ja pahoitella käytöstään. Selittää myös paremmin miksi Dariuksen oli tänne raahannut mukanaan… helpompaahan olisi ollut vain antaa noiden mennä omia menojaan täysin toiseen suuntaan. Mutta kun…
Sarvipäinen syöksähti kuin salama tuoliltaan ylös, kirjaston oviaukolle ilmestyen ja nuoren koltiaisen perään huutaen, ennen kuin tuo ehätti poistua. Lorythas lähetti nuorikon viemään viestinsä Dariukselle. Ilmoittamaan silmäpuoliselle kenraalille, joka todennäköisesti Kuiskauksen sotilaiden kanssa tuvalla olisi, että Hopeakäärme halusi tuon tavata. Tulisipa Darius sitten paikalle tai ei, eihän tämä mikään virallinen kutsu kuitenkaan ollut… ainahan sitä saattoi yrittää edes. Pienen hirvityksensä kera Puolikäärme palasi kirjastoonsa nyhjäämään lähetettyään viestinviejänsä matkaan. Odottelemaan josko kenraali paikalle saapuisi ennemmin tai myöhemmin. Sekunnit ja minuutit tuntuivat yllättävän pitkiltä, vaivautuneisuuden merkiksi puoliverisen nakuttaessa kynsiään yhteen ja edestakaisin huoneessa kulkien, koittaen samalla miettiä mitä hän Winderille muka voisi sanoa.

Vaern oli ehättänyt taas huoneen ikkunan ääreen jumittua, kuullen kyllä miten kartanonsa ovi lopulta kävi, ja askeleet lähestyivät käytävältä kirjastoaan kohden. Aistien sen jonkun viimein olevan huoneen puolella, käänsi Puolikäärme katseensa olkansa ylitse tulijaan – joka paljastui Dariukseksi. Hopeakäärme pyörähti paremmin kenraalia päin, hyvin vaivautuneesti seuraten kuinka toinen kumarsi hänelle syvään… ja polvistui alas. Ja puhutteli puoliveristä vielä niin virallisesti, niin nöyränä. Lorythasta ahdisti yllättäen aivan kamalan paljon, sinisen katseensa siirtyessä hetkeksi Haukansilmästäkin toisaalle.
”Ei sinun tarvitse puhutella minua noin…”, puoliverinen henkäisi, vaivaantuneena katseensa kohdistaen taas Dariukseen, ”En myöskään pyytänyt sinua polvistumaan… nouse ylös”.
Lorythas asteli ikkunan luota hitain askelin tuolien vierelle, toista käsivarttaan kevyesti kaavun hihan yltä raapien, ”Halusin vain… jutella kanssasi”. Toinen käsistään ojentui mukavan näköisen nojatuolin puoleen, Hopeakäärmeen avokämmenellään osoittaen Winderille sijaa istahtaa alas, sinertävän katseen tarkkaillen osin kulmiensa alta arkaillen kenraalia.
”Istuisitko alas?”.


//No edellisen illan myötä mulla nyt on siellä hahmolistalla se puuhöylä lehmä et. Joo :-----DDDD KARPO PERKELE. Mini Heca on tärkeä <: Avaiskohan niillä hampailla pullotkin, ei tarvis enää erikseen pullonavaajaa. COOL CAT! Mulle oma Sethos joo. Vähän vois slaagi kyl tulla jos semmotteen otuksen naaman näkis katossa keskellä yötä… EN OSTANU VISKIÄ, OSTIN VIINIÄ//

[Aksutar]

Voi kuinka tilanne tuntui niin kovin kiusalliselta ja vaikealta. Ehkä sittenkin olisi pitänyt jättää tulematta, vedota siihen että Kenraali halusi levätä. Toisaalta, ei hän kehdannut kieltäytyä kutsusta, eikä kenraali voinut valehdella, etteikö jossain mielensä sopukoissa olisi halunnut jutella Lorythakselle. Siitä oli niin pitkä aika kun he viimeksi olivat nähneet - vaikka eihän puolivuotta tunnu nyt pitkältä kun on itse elänyt satoja vuosia... - ja kieltämättä viime tapaamisen myötä Darius ei ollut varma mitkä heidän välinsä olivat. Lorythaksella oli oikeus ja syy olla vihainen Haukansilmälle ja siinä uskossa Darius oli elänytkin nämä kuukaudet, mutta oliko se sitten totuus?
Lorythas kävi heti huomauttamaan, ettei kenraalin tarvinnut kyläpäällikköä tuolla tavoin puhutella, saatikka tuon edessä polvistua. Ei varmasti tarvinnutkaan, kenenkään mielestä, mutta tämä tuntui oikealta vaihtoehdolta. Hitaasti Darius kuitenkin nousi ylös polveltaan, pitäen kuitenkin katseensa lattianrajassa ja päänsä alhaalla. Sivusilmällä kenraali kuitenkin näki, kuinka hermostuneelta sarvipäinen vaikutti. Jostain syystä se rauhoitti mieltä, vihaisena Lorythas olisi varmasti ollut paljon kylmempi ja määrätietoisempi, ei noin... eksyksissä. Tai näin Darius arvioi, eihän hän sarvipäistä vielä tuntenut täysin. Ehkä tämä oli vain tyyntä myrskyn edellä.

Sanojensa mukaan Lorythas halusi vain jutella Haukansilmän kanssa, käyden tarjoamaan kenraalille mahdollisuutta istua. Katse nousi pölyistä huonetta tarkkaillen sen tuolin puoleen, kenraalin seisten paikoillaan tovin kaikessa hiljaisuudessa. Hiljaisuudessa, joka alkoi tuntua entistä enemmän kiusalliselta. Istuminen ei kauheasti houkutellut, kenraalin tuntien olonsa turvallisemmaksi tässä seisten... Mutta ei hän tarjouksesta kehdannut kieltäytyä.
Askel kävikin lopulta kaikessa hiljaisuudessa viemään sille tuolille, jolle Lorythas oli viittonut, kenraalin istahtaen jäykänoloisesti alas. Selkäänsä hän ei kuitenkaan nojannut selkänojaan, lähinnä siksi ettei halunnut turhan rennoksi käydä tässä seurassa, ainakaan vielä. Katse pysyi maassa, vaikka kasvoja käännettiinkin jo Lorythasin puoleen.
"... En lukenut kirjeitänne", Teitittely jatkui Lorythasin huomautuksesta huolimatta, "Mir Valdoren otti ne vastaan... Välttelin niistä puhumista hänen kanssaan... En uskonut Hänen Majesteettinsa arvostavan jos...".

Silmäpuoli hiljentyi, kasvojen kääntyen poispäin Lorythasista. Ehkei olisi kannattanut puhua kuninkaasta ja tuon mielipiteistä tässä tilanteessa, mutta Darius katosi tarpeelliseksi mainita senkin sivuseikan, että häntä yhä tarkkailtiin. Tästäkin käynnistä Aran tulisi tietämään, mikä tarkoitti sitä, että kenraalin oli satutettava itseään tavalla tai toisella, kuten siniverinen oli vaatinut.
Eihän Lorythas ollut varsinaisesti pyytänyt kenraalia avaamaan suutaan, mutta ehkä sarvipäisen olisi helpompi oma suunsa saada auki jos kenraali aluksi jotain sanoisi. Edes jotain.


// :----------DDD Puuhöylä. Mul on siellä se eiollu. KARPO. Nii, Heca ois semmonen monikäyttö taskuhirviö. Kieltämättä vois olla slaagin paikka jos se siellä katossa kurkkis. Kato pitää pitää vaan silmät kiinni ni sitä ei nää 8) VIIINIÄ. Oispa viiniä //

[Crimson]

Huomatessaan Dariuksen lähtevän askeltamaan paikoiltaan, kävi Lorythas heikosti hymyilemään silmäpuolelle. Eriparinen katseensa seurasi miten toinen sitä hänen osoittamaansa nojatuolia lähestyi, sarvipäisen askeltaessa takavasemmalle tuolin luota, itsekin asettuessa takaisin alas divaanilleen. Tosin sille kauimmaiselle reunalle Haukansilmästä. Turha läheisyyden osoittaminen tuntui vain väärältä, Lorythasin tiedostaessa harvinaisen selvästi sen mitä viimekertaisesta oli seurannut, vaikka mikään mitä he olivatkin tehneet sanojen vaihtamista myöten ei todellakaan ollut väärin. Paitsi Aranin mielestä. Kuninkaan, jota Hopeakäärme ei osannut enää lainkaan arvostaa.
Katseellaan Vaern tarkkaili Dariusta, yrittäen piilottaa sitä hermostuneisuuttaan. Winder ei ollut oma itsensä, tai ainakaan sellainen, jollaisena Puolikäärme oli tottunut miehen kohtaamaan. Tuo oli jäykkä, nöyrä, kaikkea sellaista mitä Lorythas ei olisi enää tämän päivän päätteeksi halunnut nähdä. Mutta siitä huolimatta hän halusi selvittää heidän välinsä. Päästä jonkinlaiseen ymmärrykseen siitä mitä puolen vuoden sisällä oli tapahtunut heidän suhteelleen. Ja ylipäätään kuinka Darius talven jäljiltä voi…

Katse nousi paremmin kohtaamaan taas kenraalin, tuon avatessa suunsa ja kääntäessä päätään paremmin sarvipäistä kohden. Darius kertoi ettei ollut lukenut niitä kirjeitä, joita Lorythas oli tuolle lähettänyt. Kyllä Puolikäärme siitä oli tietoinen ollut jo pitkään, vaikka olikin toivonut, että punatukkainen nuori olisi kumppanilleen kyennyt niiden kirjeiden sisällöstä puhumaan paremmin. Ilmeisesti ei. Lorythas tietenkin kunnioitti korkeahaltian päätöstä, vaikka toki se harmittikin, ettei se anteeksipyyntö ollut koskaan Winderiä tavoittanut.
Puheen kääntyessä kuitenkin haltiakuninkaaseen, Lorythas nosti kovin terävästi päätänsä, leukaansa ylemmäs ja katsoi harvinaisen kylmästi Dariuksen puoleen. Jossain sisällään syttyi heti kytemään kuumempi tuli. Lorythas ei todellakaan halunnut kuulla Cúthalionista sanaakaan tai saattoi vannoa, että olisi pian suippokorvien muureja murtamassa käärmeidensä kera. Päättyi se sitten miten hyvänsä, päivä oli jo valmiiksi huono, enäähän tästä varsinaisesti olisi puuttunut se, että Lorythas olisi henkensä menettänyt tavalla tai toisella.
”Älä tuo sairaan kuninkaasi nimeä tänne. Minä tai Briar ei halua kuulla hänestä sanaakaan enempää”, olivat ne terävät, halveksuntaa täynnä olevat sanat, jotka Hopeakäärme ehti Haukansilmälle lähes sähistä – kunnes puoliverinen tajusi kuinka kylmästi Dariusta kohden nyt käyttäytyi.

Lorythas nojasi itseään paremmin divaanin selkänojaa vasten, katseensa kääntäen hetkeksi muualle ja terävästi nielaisten. Puolikäärme ei tiennyt johtuiko tällainen tiuskiminen ja mielialojen vaihtelu täysin taas lohikäärmeverestään, joka tänään oli niin pinnassa tuntunut olevan. Lorythas ei halunnut enää kiivastua, peläten taas vain menettävänsä itsensä petopuolensa valtaan, jonka jälkeen tapahtui tavallisesti asioita, joista puoliverinen vaikeni suosiolla iäksi.
”Mutta niin oletinkin”, puoliverinen totesi nyt kovin hiljaa, säikähtäneenä sitä omaa kiivastustaan, joka sillä tavoin oli yllättäen pintaan kirinyt, ”Iriador kertoi minulle kyllä - olemme vaihdelleet kirjeitä talven yli silloin tällöin, kun siihen tilaisuus on ollut”, Lorythas selitti paremmin, rohjeten taas Winderin puoleen katsahtaa.
”Hän on lähettänyt minulle muutaman kirjasenkin, joita olisin… alun perin pyytänyt sinulta”, ajatus ehti hetken lämmittää mieltä, Lorythasin olemuksen kuitenkin vaihtuessa nopeasti sen hyytyvän hymyn myötä taas hermostuneeksi, ”Mutta siihen ei nyt ole ollut mahdollisuutta, sattuneista syistä. Syistä joita…”.

Hopeakäärme hiljentyi hetkeksi. Seisahtui vain aloilleen kuin kivettynyt patsas, joka tuijotti Dariusta varovasti. Yrittäen pyytää edes kerran kenraalilta katsekontaktia, itselleen antamatta lupaa katsoa nyt muualle. Se katse oli kaikkea muuta kuin kylmä, enemmänkin anova, katuva, anteeksi pyytävä, sekä hankala.
”Haluaisin… pyytää anteeksi”, Vaern lopuilta huokaisi syvään.


//PYYHÖYLÄ (DDD PYYLEVÄT HÖYLÄT. No nyt meiltä puuttuu enää se Karpolla on asiaa kilta :DDD::DD:D Taskuhirviö Heca. Napataanko niitä pokepalloilla? 8> Silmälaput silmille niin ei nää kuin se killuu siä katossa. Vähän kyllä silti hirvittäis |8 VIINIIII. TUU TÄNNE NIIN TARJOON SAMANTIEN SULLE LASILLISEN//

[Aksutar]

Pää kävi painumaan terävästi alempaan kulmaan Lorythasin käydessä terävästi, kylmästi huomauttamaan Haukansilmälle, ettei tuo saisi kuninkaastaan puhua täällä. Ymmärrettävää, ottaen viimekertaiset tapahtumat huomioon. Silti, moinen halveksintaa tihkuva komento sai kenraalin entistä enemmän varuilleen, ei hän halunnut puoliveristä suututtaa. Darius pysyi hiljaa, pitäen katseen yhä maassa, kuunnellen samalla kuinka Lorythas kertoi vaihtaneensa kirjeitä Iriadorin kanssa talven yli. Näin kenraali oli arvellutkin, eikä aikonut estää jos Iriador halusi Briariin ja Lorythasiin yhteyttä pitää - asuihan se pikkuliskokin täällä, josta Iriador oli kysellyt taannoin Lorythasilta - mutta hän oli vältellyt koko tämän ajan edes ajattelemasta puoliveristä ja tätä kyläpahaista. Kuten jo alun alkaen oli sanonut itselleen ja sarvipäiselle, heidän pitäisi vain unohtaa toisensa, antaa tämän olla. Mutta, tässä sitä taas istuttiin, Seyrin kirjastossa, Briarissa. Vaikutti siltä, ettei kohtalo halunnut heidän vain unohtavan toisiaan.

Kuunnellessaan sarvipäistä nosti Darius toisen kätensä varovaisesti kokeilemaan kaulaansa, joka yhä mustana oli kauluksen suojassa. Sattui, mutta se kipu ja siihen keskittyminen tuntui jotenkin pitävän ajatukset kasassa ja tilanteen rauhallisempana, ei niin pelottavalta Dariuksen osalta.
Viimein Haukansilmä kohotti katsettaan Lorythasin puoleen tuon kertoessa, että halusi pyytää anteeksi. Vaikka katsokin hopeakäärmeen suuntaan, ei Darius hakenut sitä katsekontaktia toisen kanssa. Ei hän kehdannut katsoa Lorythasta silmiin, häntä hävetti niin. Ja tietäen mihin se kauniinturkoosi katse kykeni, ei Darius halunnut ottaa sitä riskiä, että toisen katse kävisi herättelemään taas jotain tukahdutettuja tunteita toista kohtaan.
"Ei teidän kuuluisi pyytää anteeksi minulta", Darius aloitti, varovaisesti, puhuen lähes kuiskaten, "Minun tässä kuuluisi pyytää anteeksi. En tehnyt sanojani tarpeeksi selväksi ja saatoin kylänne Hänen Majesteettinsa vihan kohteeksi. En olisi koskaan saanut tulla tänne, olisi pitänyt kieltäytyä avustanne jo vuorilla".

"Ja vaikka kieltäisitte minua puhumasta Hänen Majesteetistaan, hän kulkee aina mukanani. Olen Hänen Majesteettinsa eliitti, kannan hänen käskyjään, hänen merkkiään. Minä ja Sininen Kuiskaus kuulumme Aran Cúthalionille, kenelle olemme vannoneet uskollisuutemme. Olen Hänen koiransa, tottelen Hänen käskyjään", Katse laski jälleen maahan Kenraalin yhä kaulaansa hieroen, kuulostaen pidättelevän katkeruuttaan, "Teidän tulisi jo tietää se, Herra Seyr".



// PYYLEVÄ HÖYLÄ. Pitää tehä karpolla on asiaa kilta. Tai sit kato muutetaan vaan ZLän nimi. Taskuhirviö Hecoja napataan joo pokepalloilla (DDDD NIII! Pikkasen kuitenkin aina hrivittää. OKE MÄ TUUN OOTA HETI SOITAN KOHTA OVIKELLOO //

[Crimson]

Turhaan Lorythas yritti toiselta katsekontaktia pyytää, vaikka miten sitä yrittikin etsiä. Darius selvästi vältteli hänen katsettaan, ja se sai epätoivon vain nousemaan hiljalleen ylemmäs tunneskaalassa, jota puoliverisen oli Winderin seurassa nyt yllättävän vaikea hallita. Kenraalin kutsuminen tänne alkoi vaikuttaa vain huonolta päähänpistolta. Etenkin kun Haukansilmä taas suunsa avasi.
Darius väitti, ettei kyläpäällikön kuulunut pyytää häneltä anteeksi, vaan Winderin olisi pitänyt pyytää anteeksi Lorythasilta. Muttei Darius ollut tehnyt mitään väärää! Ei Hopeakäärme ollut tuolle vihainen, saati syyttänyt kenraalia mistään. Ei Winderillä ollut yhtä ainoata syytä pyytää hopeaveriseltä anteeksi! Turhautuneen terävä henkäys karkasi sarvipäisen suusta, hänen pidätellessä halua vain keskeyttää Dariuksen sanat ja sanoa jotain väliin. Mutta mitä hän muka olisi sanonut? Väittänyt vastaan?

Dariuksen alkaessa puhua enemmän kuninkaastaan, alkoivat sanat viimein kantautua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lorythasin kulmat laskivat jo varoittavan alas, tuon tuhahtaessa taas turhautuneena, mutta nyt sen puhalluksen myötä sieraimistaan nousi myös häilyvää savua. Hopeakäärmettä suututti. Suututti niin vietävästi. Niin Dariuksen tapa nöyristellä ja katkerana puhua kuninkaastaan, kuin se, ettei Lorythas itse oikeastaan juuri saanut sanaakaan suustaan. Hän tiesi ettei Winderin päätä käännetty sanoin. Hän tiesi että Darius kääntäisi sanat takaisin, kaikki ne kohteliaisuudet ja ystävyydentahtoiset, joita Puolikäärme tuolle yritti antaa. Darius oli itsensä orja. Heti sen kyseenalaisen uskollisuutensa jälkeen, jota tuo ruoja niin halusi Cúthalionin pirulle näyttää, vaikka monarkki oli selvästi jo kenraalinsa elämän pilannut pohjalukemiin.

Kuullessaan ne teitittelevät sanat, kohotti Puolikäärme terävöityneen, lähes riidanhaluisen katseensa Dariukseen. Se katse oli julma. Kylmä. Ja se katse pysyi myös harvinaisen varmasti Dariuksessa, hiljalleen syttyen eriparisena leimuavaksi.
”SINÄ ET PUHU MINULLE NOIN”, Vaernin ääni kumahteli pitkin huonetta, muistuttaen nyt enemmän sitä miltä se oli kuulostanut silloin metsässä, tuon huutaessa Fritzin päänmenoksi. Lohikäärmeveri kirposi hiljalleen taas pintaan, muuttaen hiljalleen Hopeakäärmeestä taas sitä hirviötä, joka tuon niin lempeän isällisen kuoren alla piilotteli.
”ET LAUSU SEN SAASTAN NIMEÄ TÄÄLLÄ”, Lorythas kohosi uhkaavasti tuoliltaan ylös, jääden paikoilleen kuitenkin seisomaan näyttäen siltä, että hyppäisi nyt Winderin kimppuun hetkenä minä hyvänsä. Haastava katse tuijotti suoraa Haukansilmän kasvoille. Ilma alkoi väreillä puoliverisen ympärillä, turkoosin hohkan noustessa aina kaulalle saakka hohtamaan, siinä missä terävien henkäyksiensä lomasta kattoa kohden lähti nousemaan aina uusi sankka savupatsas. Joku kuitenkin pidätteli hopeaveristä yhä paikoillaan…

”ET VÄITÄ SITÄ OMAHYVÄISTÄ, KUOLEMAA TEKEVÄÄ TYPERYSTÄ ISÄNNÄKSESI, SINÄ KAPINEN RAKKI, JOKSI ITSEÄSI NIMITÄT”, Vaern jatkoi jylisten, äänensä kuin voimistuen lause lauseelta enemmän, siinä missä se tuli rinnassaan näytti kirkastuvan. Koko huone kävi värähtelemään, kun ne maagiset, lohikäärmemäiset, säröiset valitukset jostain Puolikäärmeen sisältä kantautuivat, Lorythaksen paljastaen ne terävät hampaansakin hengittäessään raskaasti suunsa kautta. Aggressiiviset valitukset kuitenkin vaihtuivat pian kuiskaileviksi naurahduksiksi, sitten silkaksi nauruksi.
”VOI KUINKA OLISIN HALUNNUT JO SILLOIN PÄÄSTÄÄ TEISTÄ JOKAISEN PÄIVILTÄNNE”, Hopeakäärme pakotti itsensä liikkeelle, sysäten kylmästi vierellään olevan pöydän nurin yhdellä kädenhuitaisulla, kynsillään sen kyljestä raapaisten puunkappaleita irti. Tietenkin puinen esine siitä valitti omalla tavallaan, Lorythasin katsahtaen vain sen perään, lainkaan säälimättä huonekaluaan kun se nurin lattialle mätkähti tavaroineen.
”VOI MITEN OLISIN HALUNNUT NÄHDÄ TEIDÄN PALAVAN TUHKAKSI KATSEENI ALLA”, julma katse palasi nopeasti takaisin Dariukseen, Lorythasin jännittäessä hartioitaan ja laskiessaan leukaansa alemmas kuin mikäkin peto, joka hyökkäykseen valmistautui, ”MINÄ KOSTAN VIELÄ – JA VOI KUINKA SITÄ KOSTOANI JANOAN”.


//(DDDDDD NIIIIIII tai sitten sen allu killan nimi kato! Taskuhirviö Hecat himoitsee pokepalloja. Ne ei mee sinne pokepalloon mut jos niille antaa sen pokepallon, niin sit ne kulkee nätisti mukana <: NNNNNNGH TARVITSEN TASKUHECAN <3 Nii nii. Pikkasen. Eli ihan perkeleesti. OKE TUU JOO, BLACK TOWER BILEET. Tää on tärkee :-----DDDDD//

[Aksutar]

Hätääntynyt katse kohosi terävästi Lorythasin puoleen tuon avatessa suunsa, äänen kumisten jälleen uhkaavana. Miksi hitossa Darius oli Aranista mennyt puhumaan enemmän, ei hän edes tiennyt, mutta nyt kävi ilmi että ehkä olisi kannattanut pitää vain suunsa kiinni. Puoliverinen oli raivona, eikä Darius voinut itseään tuolta puolustaa mitenkään, jos sarvipää nyt kävisi päälle. Ja nyt kun oli tietoinen Lorythasin lohikäärmemuodosta, ei kyllä tehnyt yhtään mieli haastaa tuota. Tosin, jos Lorythas kenraalin päättäisi nirhata, kävisi kuiskaus kostamaan, tai ainakin yrittäisi. Heistä moni oli loukkaantunut ja lepäämässä, nyt jos Briar päättäisi puukottaa selkään, ei kuiskauksen sotilailla ollut oikein mahdollisuuksia selvitä.
Haukansilmä ponkaisi ylös siinä missä puoliverinenkin, hän ei todellakaan aikonut istua aloillaan tuon raivotessa. Sarvipäisen sanat saivat kenraalin puremaan hammasta yhteen, miehen tuntien epätoivon ja pelon vain kasvavan sisällään. Ei Lorythas tiennyt hänen tilanteesta mitään, kuka tuo oli kenraalin asennetta kuningasta kohtaan kommentoimaan. Oli helpompi vain alistua ja ottaa se koiran rooli, kuin hyppiä sen itserakkaan pirun silmille ja katsoa, kuinka kaikki siitä saivat kärsiä. Voi kuinka Darius halusi vain pois, mutta vaikka kroppa käski ottaa jalat alle ja juosta pois, ei kenraali mihinkään vielä pinkaissut. Lähinnä siksi, ettei halunnut kääntää selkäänsä sarvipäiselle.

Haukansilmäinen lähti paniikissaan perääntymään heti, kun Lorythas liikkeelle kävi. Pöytä sarvipäisen vierellä sai osansa pedon raivosta, huonekappaleen lentäen sivulle, terävien kynsien myös jättäen jälkensä puiseen pintaan.
"No mikä esti sinua, Vaern?!", Darius kävi yllättäen parahtamaan raivon ja epätoivon vallatessa äänen, "Mikä esti sinua tappamasta meitä?!".
"Olisit ottanut kostosi siinä saman tien, olisit vain tappanut minut - Cúthalion olisi menettänyt yhden eliiteistään ja sinun ei olisi tarvinnut nöyrtyä hänen pyyntöihinsä", värisevä ääni sähisi huulten lomasta, Dariuksen perääntyessä varovaisin askelin kohden huoneen ovea.
"Olisit vain tehnyt tästä lopun....", Haukansilmä lisäsi lähes parahtaen, kuiskaten.

"Näen kuitenkin parhaaksi poistua kylästänne Kuiskauksen kera nyt. Emme vaivaa teitä tai kyläänne tämän enempää, Herra Seyr", se perääntyminen jatkui, Dariuksen käyden samalla kumartamaan pienesti. Ehkä oli parasta poistua, Lorythas saattoi olla arvaamaton, eikä kenraali halunnut vaarantaa sotilaidensa henkeä. Omastaan hän ei välittänyt, hän oli liian väsynyt kaikkeen välittääkseen. Iriador oli ainoa syy, miksi kenraali vielä jaksoi yrittää ja hymyillä.



// NIIII. Ja äläpä :-D Anna sille mikä tahansa pallo niin kulkee kyllä nätisti mukana. NNNGHHHH SUN PITÄÄ METSÄSTÄÄ TASKUHECA JOSTAIN. Ihan himona. BLACK TOWER BILEET KYLLÄ KIITOS (D JA EI. EI TUOTA. CRIM MÄ YRITÄN KIRJOTTAA <3 //

[Crimson]

Eriparinen katse seurasi avonaisena, raivon valtaamana Haukansilmää, joka perääntyvin askelin kauemmas sarvipäisestä ehätti. Savu nousi uhkaavasti suupielistä, ennakoiden taas että ne kuumempaakin kuumemmat lieskat saattaisivat lentää huoneen poikki hetkenä minä hyvänsä. Mutta niitä liekkejä ei koskaan näkynyt. Pelkkää sankantummaa savua, sekä kipinöitä, Vaernin pidätellessä yhä sitä silmitöntä raivoa, joka saattaisi hyvin loppua siihen, että lohikäärmemuotonsa pääsisi taas valloilleen. Eikä kukaan olisi Turmiontuojaa estämässä. Pysäyttämässä tuhoamasta kaikkea sitä, joka serpentin tielle tulisi Briaria myöten.
Se Winderin vihan, mutta samalla myös epätoivon täyttämä puhe vain kasvatti sitä poltetta Hopeakäärmeen rinnassa, saaden puoliverisen näyttämään entistäkin raivokkaammalta toisten silmissä. Lohikäärmepuolensa todellakin teki tehtävänsä. Hyvä ettei koko huone räjähtänyt ilmiliekkeihin Lorythasin paahtaessa niin kuumana, että se sai lähellä olevien paperien kulmatkin jo käryämään savusta, tummumaan silmissä.

Tosinimensä kuuleminen sai pedon taas päästämään sen jyrisevän värinän, joka taisi jossain taempana tipauttaa muutaman kirjan jostain ylemmiltä hyllyiltä. Darius mietti miksei Vaern ollut kostoaan jo ottanut.
”Se pieni, mitä ilmeisimmin olematon näkemys, jonka luulin kohdallasi olevan toivoa. Toivoa jostain paremmasta”, Puolikäärme sähähti, katsellen Haukansilmän perään tuon perääntyessä ovea kohden, ”Mutta oletkin vain yksi niistä puhdasverisistä, joihin en olisi saanut valaa uskoani millään tasolla”.
”MINÄ EN NÖYRTYNYT KENENKÄÄN EDESSÄ!”, Vaernin ääni jyrähti, puoliverisen ottaessa muutaman nopean askeleen Winderiä kohti, rauhattomasti taas huokaisten, ”Se oli velvollisuuteni, jonka seurauksena häpeä ja sairas alistuvaisuutesi lihaasi poltettiin merkiksi muidenkin nähtäville”.

Hetken Hopeakäärme jaksoi vielä katsoa kenraalin perääntymistä, lähtien uhkaavankiertävien askelin lähestymään aluksi vain hitaasti silmäpuolta. Niiden askelten kuitenkin muuttuessa yhä vain pidemmiksi ja nopeammiksi, koko ryhtinsä suoristavan sarvipäisen marssiessa Dariuksen perään nyt kunnolla. Antamatta kenraalin koskaan paeta ovesta pidemmälle…
Toinen pitkien kynsien koristama käsi tarrasi tummatukkaisen käsivarresta, toinen kaulanpielestä, välittämättä että kevyempikin kosketus siihen mustelmilla olevaan kaulaan saattaisi toista satuttaa.
”JUURI KALTAISTESI TAKIA OLEN SAANUT KÄRSIÄ KOKO IKÄNI!”, Lorythas kirjaimellisesti huusi kumisevalla äänellään silmäpuolisen kasvoja vasten, työntäen Dariuksen selän väen väkisin lähintä seinää vasten, ”KALTAISTESI TAKIA ME KAIKKI TÄÄLLÄ KÄRSIMME!”.
Käsi otti paremmin otteen Dariuksen kaulanpieliä vasten, Hopeakäärmeen hakien nyt vaatien sen katsekontaktin yksisilmäisen kanssa, ”Katso minua”. Pakottaen kehollaan kenraalin pysymään sijoillaan hänen ja seinän välissä, ohjaten vaikka kynsillä toisen nahkaa naarmuttaen Dariuksen kasvoja sarvipäisen omia kohti katsomaan.

Hetken ne paikoitellen sinisenä kuumuudesta hehkuvat kasvot, valkeana ja sinisenä liekehtivät silmät vain katsoivat haltiaa, Lorythasin seisahtuen taas aloilleen niin paljon sitä vihaansa uhkuen kuin saattoi. Sen jopa jossain sisimmässä jo sattuen puoliveristä itseäänkin, siinä missä otsalla ollut tuore haava kävi jälleen aukeamaan, ja vuotamaan sitä hopeista nestettä ohimoa myöten kasvojensyrjältä alemmas.
”KATSO MINUA”, Hopeakäärme huusi taas, kasvojaan tunkien turhankin lähelle Dariusta, savua sieraimista puhaltaen, ”Näet vain sekaverisen paholaisen, joka jakaa oikeutta niille, joilla ei paikkaa ole muualla. KOSKA HEITÄ SYRJITÄÄN. HEIDÄT TAPETTAISIIN. MESTAUSLAVOILLA. HIRTETTÄISIIN KALTAISTESI SILMIEN ALLA, JOTKA EIVÄT YMMÄRRÄ MITÄ TARKOITTAA ELÄÄ VAPAANA ILMAN NIITÄ, JOTKA YRITTÄVÄT TAHALLAAN PILATA ELÄMÄSI KAIKIN KEINOIN. JA SITÄ KOHTALOA MYÖS SINÄ HALUAT SISIMMÄSSÄSI MINULLE, KUTEN MINÄ HALUAN SEN KURJUUDEN OSUVAN TEISTÄ JOKAISEN KOHDALLE, KETKÄ MINUA SORTAVAT”.
Kätensä lähti nyt kirjaimellisesti kuristamaan Dariusta. Painamaan tuota lujasti vasten seinää, hyvä ettei Puolikäärme innostunut hintelämpää haltiaa nostamaan seinälle roikkumaan. Se otekin kävi rumemmaksi hetki hetkeltä, pelkän raivoamisen ajaessa puoliveristä tekojensa kanssa eteenpäin harvinaisen varmasti siinä, mitä tuo oli Dariukselle parhaillaan tekemässä…
”ET SINÄ. EI KUMPPANISI. TAI KUNINGASKUNTASI OLE TURVASSA SILLOIN, KUN ME NOUSEMME TEITÄ VASTAAN”, Vaern karjui vasten Haukansilmää, näyttämättä antavan toiselle lainkaan armoa, ”Mutta sinä et ole sitä koskaan näkemässä, Darius”. Täristen se käsi rutisti toisen kaulaa allaan…
”SINÄ ET PUHU MINULLE NOIN - ENÄÄ KOSKAAN!”.


//Oikeesti se Heca pyörittelee niitä siilejäkin jotka kerälle on menny sinne Jaakon sijoille. Siellä se Jaakko sit kattoo aina et tänne on minkään luontokappaleen ihan TURHA TULLA RIEHUUN TOHON VIIME KESÄNÄ KÄÄPIEN REUNAAN ISKOSTU SEMMONEN SIILIPERHE JA SINNE EI VOINU MENNÄ ENÄÄ KÄVELEEN KO NE SIILIT NAURO MULLE PÄIN NAAMAA JA MÄ NE SIILIT MYRKYTIN. Noni mä meen pois :------DDDDDDD MUT MÄ METÄSTÄN TASKUHECAN JOOOOO <3 MMMMMM BLACK TOWERRRR. Mun pitää enskerralla kattoo sitä valkoviiniä itelleni <: JA KYLLÄ NIMENOMAAN JUURI SE. Vielä mä piirrän tosta jonku part kakkosen. Heti kun mä tietäisin taas mitä suttaaminen tarkottaa (D//

[Aksutar]

Darius ei enää halunnut puhua Lorythasin kanssa. Varsinkaan siitä viimekerrasta. Kenraali halusi vain pois, jatkaen perääntymistään kuumana hehkuvan jyrähtelyitä kuunnellen. Parempi pitää vain suunsa kiinni nyt, ettei tuota enempää suututtaisi. Tosin se taisi olla jo liian myöhäistä, kenraalin olisi pitänyt olla vain nöyrä ja hiljaa, totella heti ensimmäisen varoituksen myötä eikä näyttää mitään tunteitaan. Mutta, tässä sitä taas oltiin. Hankaluuksissa sen takia, ettei Darius osannut pitää turpaansa kiinni.
Eipä Darius ehättänyt mitään sanoakaan, kun Lorythas viimein kävi käsiksi haltiaan. Se perääntyminen oli hetkellisesti nopeutunut sarvipäisen harppoessa lähemmäksi, mutta ei peruuttaen tuota pakoon päässyt. Lorythaksen ottaessa kiinni kaulasta kävi Darius parahtamaan kivusta, kenraalin totta kai yrittäen alkuunsa irti toisen otteesta. Vapaana ollut käsi kävi kohoamaan sarvipäisen rintakehää kohti, kenraalin työntääkseen tuota poispäin itsestään, mutta kuumuus toisen rinnassa oli liikaa. Koko puoliverinen hohkasi, saaden olon tukalaksi. Ote kaulalla vaikeutti hengitystä ja sattui, kenraalin irvistäen kivusta. Haukansilmä rimpuili, kiemurteli minkä kykeni, muutaman kerran nopeasti tönäisten kyläpäällikköä hartiasta. Mitään Darius ei yrittänyt edes sanoa sarvipäiselle. Lähinnä siksi, ettei aikonut kiistää mitään, mitä tuo juuri oli huutanut. Kenraali oli osasyy siihen, miksi jotkut saivat tällä mantereella kärsiä, ei hän sitä voinut kieltää. Mutta sota oli rumaa ja haltiat vaativat oikeutta. Dariuksella oli omat vakaumuksensa, joita hän ei ollut katunut kertaakaan... ennen kuin Lorythasin tapasi.

Ensimmäinen käsky meni kuuroille korville, silmäpuolen yrittäen vain irti ja kauas lämpöä hohkaavasta puoliverisestä. Kuitenkin, se katse kävi viimein avautumaan ja kohdistumaan Lorythakseen tuon käydessä huutaen käskemään haltiaa katsomaan itseensä. Se kaikki uho ja viha oli kadonnut katseesta. Tilalla oli vain tuskainen ja pelokas katse, joka paniikin keskellä koitti hakea jonkinlaisia inhimillisiä, tuttuja piirteitä Lorythaksen katseesta.
Pikkuhiljaa se rimpuilu alkoi hiipua ja muuttua hengen haukkomiseksi, Vaernin tiukentaessa otettaan. Kenraali korahti, puoliverisen kirjaimellisesti käydessä uhkailemaan, vetäen Iriadorin mukaan keskusteluun. Darius ei olisi koskaan saanut luottaa Lorythasiin. Tuo oli samanlainen kuin muutkin, tuo oli vain käyttänyt heitä hyväkseen. Leikitellyt heidän tunteillaan, tuudittanut turvallisuuden tunteeseen puheillaan hyväksynnästä. Nyt tuo uhkasi Iriadoria. Aivan sama mitä puoliverinen oli siinä samalla maininnut, ei kenraali enää kuunnellut sen jälkeen kun Lorythas hänen kumppaninsa oli maininnut.

Kyynel vierähti silmäkulmasta, Dariuksen vain tuijottaen pikkuhiljaa umpeen painuvalla katseellaan sarvipäistä. Happi ei kulkenut eikä veri päähän, kenraalin käydessä hetki hetkeltä veltommaksi Seyrin otteessa. Ei hän halunnut pistää vastaan. Tappakoot hänet tähän, saisipahan kostonsa, mitä sitä suotta odottamaan jos kerran muutenkin halusi Haukansilmän hengiltä. Darius tunsi itsensä niin typeräksi. Heikko, typerä, mitätön.
Hän ansaitsi tämän. Seyrillä oli oikeus.



// :------------------DDDD SUUNNATONTA VIHAA SIILEJÄ KOHTAAN. <33 Älä mee pois kun meinaa taas tulla QQ voi äiti miksi. Black towerrrrr kato kerätään ne kaikki mahdolliset black tower viinit ja sit pidetään viininmaisteluilta. (D Voi voi voi voi. Sitä kakkososaa odotellessa sitten //

[Crimson]

Armoa antamatta Lorythas tuuditti kenraalia hiljalleen kohden tajuttomuutta ja sitä ankeaa kuolemaa, joka tuosta mahdollisesti seurasi. Päättäväisesti. Julmasti. Kylmäverisesti minkäänlaista sääliä tuntematta.
Mutta ei hän ollut tällainen…

”Miksi kukaan haluaisi pitää sellaisen puolia, joka ei osoita oikeudenmukaisuutta kaikille”, Lorythas jatkoi, tarkoin seuraten miten Darius ei henkeä saanut ja veltommaksi muuttui. Tietäen myös ettei toinen kykenisi hänelle mitään vastaamaan.
Vaern löi terävästi Haukansilmän selkää seinää vasten, taas sitä kaulaa lujemmin painaen, ”MIKSI KENENKÄÄN PITÄISI LUOTTAA SELLAISEEN, JOKA KOHTELEE ALAISIAAN HUONOSTI, EIKÄ OSOITA OLEVANSA LUOTETTAVA”. Lämpö puoliverisen ympärillä alkoi olla tavalliselle humanoidille sietämätön. Sentään se tuli ei sytyttänyt Dariusta palamaan siltä seisomalta, tai tuon kaulaa pitelevän käden kautta polttanut lisää tahroja jo valmiiksi kärsineen kenraalin kehoon.
”MIKSI PALVELET SELLAISTA JOKA RUOKKII ITSEÄÄN MUITA NÖYRYYTTÄMÄLLÄ?!”. Ja sitten Lorythas näki sen kyyneleen, joka Dariuksen toisesta silmäkulmasta oli vierähtänyt alas…

Sydän hakkasi rinnassa lujaa kuin pienellä päästäisellä, joka oli saalistaja perässään juossut elämänsä puolesta peläten karkuun ja onnistunut viimein piiloutumaan jonnekin. Se tunne yllättäen sattui niin kamalasti. Tukahdutti jokaisen mahdollisen halun ja himon. Sammutti sen raivosta roihuavan tulen Puolikäärmeen rinnasta, palautti sen tavanomaisemman katseen Lorythasin lempeisiin silmiin, joista nyt paistoi ulospäin kuitenkin vain pelkkä järkytys.
Käsi Dariuksen kaulalla laski sen painostavan otteensa nopeasti irti, käden valahtaen mustelmien värjäämältä kurkulta Haukansilmän toiselle hartialle tukemaan haltiaa pysymään pystyssä, vaikkei Puolikäärme tuosta edes varsinaisesti vielä perääntynytkään muulla kehollaan. Hopeakäärme kykeni vain tuijottamaan eteensä, ahdistuksen vallatessa mielen kun sarvipäinen tajusi mitä oli tehnyt. Menettänyt itsensä sille hirviölle. Kuinka oli huutanut niin julmasti. Ystävälleen – vai kykenikö hän enää kutsumaan Dariusta sellaiseksi…?
Ei Lorythas ollut sellainen…

Toinen käsistään nousi peittämään omaa suuta, käpälän ja leukaluun vapisten siitä pelosta, jota Puolikäärme yllättäen niin vahvana tunsi, ymmärtäessään että oli satuttanut Dariusta. Jotakuta sellaista, joka hänelle niin tärkeä henkilönä oli.
”Anna anteeksi”, värisevä ääni lausui hiljaa, jonka myötä hopeaverinen puri hampaansa yhteen. Käsi nousi huulilta peittämään omia silmiä. Peittämään niitä kyyneliä jotka niihin yllättäen kirposivat, ja kämmenen alta muutamien valuessa hopeisen veren tahrimia kasvoja kastelemaan. Lorythas kirjaimellisesti valahti vasten Dariusta, jota yhä seinää vasten painoi, iskien jopa julmasti oman otsansa seinää vasten toimituksen ohessa.
”Anna minulle anteeksi”, Puolikäärme aneli, ryhtinsä kadoten, kun sarvipäinen lähti valumaan Winderiä vasten tuon eteen polvilleen, ”Olen niin pahoillani”. Toinen käsi pyrki piilottamaan sitä surkeaa katsetta, jonka Fritz niin rumaksi oli lyönyt, toisen käden valuessa Dariuksen hartialta tuon käsivartta ja kylkeä myöten, pysähtyen varoen toisen vyötärön tienoille. Lorythas painoi päätänsä sivuttain Dariuksen toista reittä vasten, pidätellen sitä silkkaa tarvetta romahtaa vain tähän ja hajota palasiksi sellaisen edessä, jolla ei olisi koskaan pitänyt olla minkäänlaista osaa kyläpäällikön elämässä. Sen saattoi huomata niistä värisevistä henkäyksistä ja raivokkaista sydämenlyönneistä, jotka painoivat Puolikäärmettä vain lujemmin Haukansilmää vasten, ”Älä tee… minulle näin…”.
”Älä puhu minulle niin…”, Lorythas puheli lähinnä vain itselleen, hysteerisenä naurahdellen, toisenkin kätensä nostaen kasvojensa yltä Dariuksen keholle, ”En ole ansainnut mitään, mitä olet minulle antanut…”, puoliverinen huokaisi epätoivoisesti hymyillen, päätään ojentaen enemmän lattiaa kohden.
”E-en ole… sellainen”.


//JAAKOLLA ON KUN SIILIT TARTTUU TAKKUIHIN :--------DDDDD HIRVEE QQ VOI ÄITI MUN OLI PAKKO LAITTAA TAUSTALLE KUMMELIT TAKAS PYÖRIIN KUN EI KASETTI KESTÄNY ENÄÄ DÖLAKJNDUKWAGD. Mut jooooooo o3o Viininmaisteluilta, ja sitten katotaan ne weedit (DD Kakkososa sisältää sitten niitä kärrynpyöriä!//

[Aksutar]

Lorythasin sanat upposivat syvälle kuin tikari selkään, kenraalin kykenemättä saatikka haluamatta edes vastata niihin mitään. Päättäisi tämän jo, nopeasti, jos nyt kuolisi, jäisi Haukansilmä katumaan vain sitä että jätti Iriadorin ilman hyvästejä. Hetkeksi se hiipuva katse kävi terävöitymään puoliverisen iskiessä haltian uudemman kerran vasten seinää. Yhä kenraali jaksoi tuijottaa Lorythasta, tuon raivosta leiskuvaa katsetta. Myös se kuumuus mitä puoliverinen hohkasi, alkoi käydä sietämättömäksi. Mikäli olisi omannut minkäänlaista energiaa pistää vastaan, olisi haltia jo pakokauhunvallassa pyrkinyt kauemmaksi polttavasta lämmöstä, mutta ei hän tästä mihinkään päässyt.
Lopulta se katse kävi painumaan kiinni, kenraalin ollen juuri ja juuri vaipumassa tajuttomuuteen, kun yllättäen se ote kaulalla hellitti. Katse rävähti auki Dariuksen vetäen henkeä sisään haukkoen, hengityksen rohisten ja pihisten, samalla väristen pelosta. Hätääntynyt ja vastauksia etsivä katse kiersi nopeasti Lorythaksen kasvoilla, puoliverisen nostaen kätensä suunsa eteen. Enää tuo ei näyttänyt niin... vihaiselta. Oliko kaikki äskeinen ollut vain petopuolen raivoa? Oliko Lorythas edes ollut tietoinen tekemisistään? Darius ei tiennyt, mutta ei voinut sanoa pitävänsä siitä ajatuksesta, että sarvipäinen saattoi menettää itsensä sille aggressiiviselle pedolle. Dariuksella oli jo yksi mielipuoli lähipiirissä, ei hän toista kaivannut. Joskin, kerta hänellä kokemusta moisista oli... osasi kenraali jokseenkin ymmärtää sarvipäistä.

Nopeanraskaasti hengittelevä haltia kävi ynähtämään pienesti Lorythaksen käydessä valahtamaan häntä vasten, pyydellen anteeksi. Lorythas vaikutti olevan tilanteesta yhtä lailla hämillään mitä kenraalikin, eikä Darius osannut tältä seisomalta vastata mitään puoliveriselle. Tuo lähti valumaan kenraalia pitkin alemmas, polvilleen haltian eteen, Dariuksen katseen seuraten toista aina alas asti. Ahdisti, katsella tosita nyt tuossa tilassa. Ahdisti myös se kosketus vyötäröllä, kenraalin haluten vain vääntää itsensä pois tästä, mutta jostain syystä hän ei sitä tehnyt. Sääli nousi jälleen päällimmäiseksi tunteeksi Haukansilmän katsellen alas anteeksipyytelevään kyläpäällikköön. Haltia pysyi hiljaa, antaen Lorythaksen puhua ja rauhoittua äskeisestä.
Varovaisesti toinen kenraalin käsistä kävi nousemaan Lorythaksen puoleen, pysähtyen hetkeksi paikoilleen haltian miettien oliko tämä sittenkään hyvä idea. Kuitenkin, se hansikkaan peittämä käsi kävi lopulta varovaisesti laskemaan puoliverisen päälaelle, varovaisesti alkaen sukimaan tuon hiuksia. Kaikessa hiljaisuudessa, varovaisesti välillä laskeutuen pään syrjälle silittämään Seyrin kasvonsyrjää kämmenselällä.

"Luuletko että kestän hänen kohteluaan, koska haluan?", Darius kävi lopulta kuiskaamaan ääni väristen, "Luuletko, että tottelen hänen käskyjään, koska tahdon?".
"Luuletko tosiaan, että nautin tästä?", Haukansilmä jatkoi samalla kun työnsi kehollaan Lorythasia sen verran kauemmas, että haltia itse saattoi valua seinää pitkin polvilleen pidempänsä eteen. Lorythasia silitellyt käsi laskeutui hopeisista hiuksista puoliverisen poskelle, Dariuksen pakottaen tuon kääntämään kasvonsa kohden lähelle tullutta silmäpuolta, "Minulla ei ole vaihtoehtoja, Lorythas. Jos sanon vastana, hän satuttaa läheisiäni. Hän on satuttanut Iriadoria niin. Niin monesti, vain jotta minä...", lause jäi kesken Dariuksen painaessa katseensa kiinni estääkseen itseään kyynelehtimästä enempää.
"Ja hänellä on siskoni!", Haltia jatkoi parahtaen painaen kasvojaan nyt alemmas, "En voi paeta, hän löytäisi minut, en voi paeta tai muuten joku muu saa kärsiä. Joku minulle tärkeä. Ja kaikkein pahinta on, että kansa rakastaa häntä. Kukaan ei uskoisi, jos kertoisin siitä mitä kulisseissa tapahtuu! Hän oli se kuningas, joka meidät nosti sodassa voitolle. Sano jotain häntä vastaan ja sinut hirtetään kansanjuhlissa!".
"Joten luuletko tosiaan, että olen tässä asemassa vapaasta tahdostani!?", Kenraali parahti nostaen katseena takaisin Lorythakseen, pidätellen hammasta purren niitä kyyneleitään, "Minä en--!... en jaksa enää...".
"Olisit vain jatkanut loppuun...", Darius parahti pienesti, nojautuen nyt lähemmäksi Lorythasta, painaen otsansa vasten sarvipäisen hartiaa.


// Kelaa nyt jaakolla kauhee siiliperhe koipikarvoissa sähisemässä joku kerta ja sit se menee huutaan Hecalle et mitä viddua. KUMMELIT PELASTAA HIRVEE QQ VOLLOTUS ISKEE ÄITI. Viininmaistelua ja weediä, kuulostaa hyvältä. Voi äiti ei kärrynpyöriä (DDDDDD //