Oli lohdullista kuulla kaksikon olevan kunnossa, sen totuuden taas pienesti hilliten sitä kropan tärinää ja hermostuneisuutta. Vaikka yhäkään Vaern ei sitä ulospäin näyttänyt, mutta saattoihan sen erityisesti tämä tuttu seura hänestä jo arvata. Katse terävöityi, kohoten ylemmäs Haukansilmään tuon mumistessa että alkaisi lähtöään takaisin jo suunnittelemaan. Hulluko mies oli?! Tuohan nuukahtaisi jo pelkän ruokapöydän äärestä hetkenä minä hyvänsä lattialle, eihän kenraalia voinut matkaan ratsain päästää, ei tuossa kunnossa varsinkaan yksin!
“
Tuossa kunnossako muka?”, Iriador hymähti tympeänä vierestä, nousten ylös siinä missä Dariuskin, “
Älä naurata, lähden takaisin matkaasi jos tuossa kunnossa aiot mihinkään”, nuorin heistä osoitti huolensa, kävellen tummatukkaisen vierelle ja oli valmiina tukemaan kumppaniaan. Mikäli tuo tuosta nyt itseään yritti lattialle kumota, ei punapäinen sen antaisi tapahtua.
Siinä missä korkeahaltia huoltaan osoitti, oli Lorythas myös pöydän toisella laidalla kurtistanut kulmiaan ja pöydän äärestä noussut. Vaikkakin jäänyt vain sijoilleen seisomaan ja seurailemaan siitä käsin, pärjäisikö Darius. Mutta nuorukainen oli oikeassa, jonkun piti lähteä saattamaan kenraalia takaisin kaupunkiin mikäli tuo ratsaille kovapäisyyttään – ja tyhmyyttään – meinasi. Ja luonnollisesti järkevin vaihtoehto siihen olisi Iriador itse… mutta…
Ei Vaern aikonut noita päästää enää lähtemään minnekään.
Ilta alkaisi hämärtää pian, pihalla oli kylmä ja Lorythas majoittaisi enemmän kuin mielellään myös Dariuksen luokseen toistaiseksi.
Sarvipäinen kävikin sen koommin asiaa ääneen selittelemättä astelemaan parivaljakon vierelle, harkiten vielä hetken, mutta nojasi sitten kaapaisemaan niin Iriadorin kuin Dariuksenkin halaukseensa. Painaen nuo kevyesti itseään vasten molempiin kainaloihinsa ja laski oman päänsä siihen heidän väliinsä. Siinä oli uskomattoman ihanan lämmin, ainakin Iriadorin mielestä, joka vinosti vain Seyrin tempaukselle siinä hymyili itsekseen.
“
Et sinä minnekään tuossa kunnossa lähde”, puolipeto hymisi rauhallisesti kenraalin korvanjuuressa, näin läheltä kyllä aistien paremmin sen vilun tummatukkaisesta miehestä painaessaan kuumeista paremmin lämmintä kehoaan vasten. Samalla tietenkin tukien paremmin tokkuraisen oloista Winderiä pysymään pystyssä.
“
Saatan teidät lepäämään kotiini, katsotaan sinulle lämpimät vaatteet ja lääkkeitä lievittämään kuumettasi”, Puolikääreen rauhallinen ääni toisti, “
Saat luvan levätä pari päivää ennen kuin suostun päästämään sinut matkaamaan kaupunkiin takaisin itseksesi”.
Vielä kevyesti Hopeakäärme halasi tiukemmin ystäviään, ennen kuin muutaman seläntaputuksen myötä suoristi paremmin ryhtiään, laskien isällisen katseensa alas kaksikkoon.
“
Säikähdin oikeasti… kun siten vain ilmoittamatta tänne tulitte. En… tainnut olettaa että repäisisitte tällä tavoin ja vain ilmestyisitte luokseni tyhjästä”, sarvipäinen tuhahti, hymyillen silti lempeästi ja lohdullisesti noille.
//Riimittely loppuu siihen että me molemmat kuollaan johonki kaasumyrkytykseen. Elastinen perkele. Nyt, kelaa kaikkialle hytkymään
tämä. SANOT VAAN ET SÄ OIKEESTI MITÄÄN KADU. Kato seuraavan kerran kun lähetään juokseen porukalla destinyyn nii vaihetaan killan nimi hetkellisesti Triple D:ksi//