Kirjoittaja Crimson » 25 Syys 2016, 16:46
Voi kuinka vain paikoillaan makaaminen onnistuikin tuntumaan yllättäen niin hyvältä, Lorythaksen yrittäessä kipujensa keskeltä tasailla hengitystään. Olisi tehnyt mieli nukahtaa hetkeksi, kerätä voimia ja yrittää sitten uudelleen ylös – mutta toistaiseksi kolossaalisten petojen tamppaamassa sotkuisessa maassa vain oli helpompaa pysytellä paikoillaan. Ainakin siihen saakka, kun Puolikäärme aisti jonkun tulevan lähemmäs – ja se joku oli Leto.
Lorythas yritti takoa sotkuisille kasvoilleen hymyn, raottaen silmiään sen verran että saattoi nähdä kuriirin olevan päällisin puolin kunnossa. Hyvä niin, Seyrin olisi tehnyt muuten mieli hakata päätään vasten seinää. Myös viereen astellut Lokene vaikutti olevan haavoittumaton – siitä Lorythas osasi todennäköisesti olla tällä hetkellä eniten kiitollinen…
Puolikäärmeen yllätykseksi Leto kuitenkin kävi nostamaan hänet syliinsä. Lory sähähti kehonsa vihlovia kipuja, kasvoillaan uupunut ja aneleva ilme. Hän halusi vain takaisin alas – vaikka toisaalta… Leton syli tuntui sillä hetkellä jopa yllättävän lämpimältä ja mukavalta, eikä puoliverinen yllättäen halunnutkaan työntää itseään siitä irti vaan ennemmin painautua vielä hitusen enemmän toista vasten. Tunne oli niin omituinen, eikä Lorythas aluksi edes huomannut Leton parantavan hänen haavojaan, ennen kuin oma katse valui siihen lantiolle iskettyyn haavaan, johon yksin jätettynä hopeaverinen olisi varmaan onnistunut jopa kuolemaan verenhukan tähden.
Haavahan umpeutui, jättäen jälkeensä raapaisunkaltaisen jäljen, joka pienesti reunoistaan tiputti verta vielä vaaleaa ihoa vasten, ” ”Ä-älä…”, sarvikruunuinen sai sanotuksi, yrittäen jopa hetken työntää Letoa kauemmas itsestään - tuloksetta. Kipukin hälveni aavistuksen, sarvikruunuisen nostaen väsyneen katseensa paremmin Letoon, jonka hän epäili olevan tämän kaiken takana. Ainakin siltä se näytti, aivan kuin tummahipiäinen olisi siirtänyt hänen haavojaan itseensä… tuo… vuosi nyt yhtälailla verta, mitä hänkin. Ja laiska hipaisu Leton lantiolle riitti kertomaan, minne oma hätä oli osin kadonnut.
”Mikä… sinä olet…?”, Vaern kuiskasi väristen Letolle sen ensimmäisen kysymyksen, jota Lorythas oli ehtinyt jo tovin päässään pyöritellä vastauksia löytämättä. Ehkä se tuli niin suoraan tokkuraisuutensa tähden, Seyrin ollessa kutakuinkin valmis vain heittämään tajuntansakin jo tämän kaiken tähden siksi aikaa pois, että olisi saanut voimiaan kerättyä edes hitusen. Osin jopa surullisenpaheksuvasti Puolikäärme vain tuijotti, miten tummahipiäinen kaikesta huolimatta jaksoi yhä hymyilläkin hänelle tuolla lempeänrauhallisella tavalla. Vielä senkin jälkeen, mitä Puolikäärme oli kaikkien edessä tehnyt…
Ei Lorythas huomannut sillä hetkellä enää ketään muita ympärillään. Häntä vain uuvutti niin kamalasti…
”Vain, jos sinä selviät veljesi kanssa sen hetken kaksin”, Lokene kävi tuhahtamaan Sagalle, astellen pikkuliskon puoleen ja varovaisesti tuota kuonollaan tökki tarkastaakseen, että Pumpkin oli kunnossa. Pikkuinen oli tehnyt niin hienon työn jälleen kerran, että Lokene alkoi jo suunnitella kuinka omasta puolestaan ystävänsä palkitsisi urotyöstään!
Valkea naaras vilkaisi vielä valtavan mustan ruhon puoleen. Kyläläiset tulisivat kyllä hakemaan siitä omansa pois – panssarimaista nahkaa, hampaita ja luita, niistähän tekisi myöhemmin vaikka mitä! Ja varmasti myös lihaa ja rasvaa otettaisiin talteen… kaiken varalta…
”Sigurdhan voi tulla kylään myös”, karvakasa kurisi ystävällisesti urokseen katseensa kohottaen, ”Pääset lepäämään, tulet Sagan ja minun kanssa sinne, niin toiset eivät kyseenalaista. Helpottaisihan varmaan… jos pystyt muuttumaan humanoidiksi”, Lokene ehdotteli, ”Mutta sitä ennen vien Loryn ja hänen ystävänsä toipumaan kotiin”.
Lokene poimikin veljensä ja tuon tummahipiäisen outoäänisen selkäänsä, luottaen siihen että Seyrin ystävä osaisi katsoa että toinen myös selässä pysyisi. Ei naaras uskaltanut korkealle lentää, se pysytteli lähinnä matalalla liitämässä kaiken varalta, Briaria kohden suunnaten, josta muutamat olivat jo käärmeittensä kanssa lähtemässä lentoon ihmettelemään mitä oikein oli tapahtunut. Lorythaksen ja Lokenen nähdessään useimmat tietenkin säikähtivät kyläpäällikön heittäneen yhteenotossa henkensä – kyllä jokainen tunnisti nykyisin sen nelisiipisen, mutteivät olleet nähneet sitä vastaavasti niin isona, kuin nyt toiset, jotka kolossien ottelua olivat muurille ja kylän ulkopuolelle ehtineet seuraamaan.
Kyläpäällikön valkea ratsu uskoikin haavoittuneen, tajuttomaksi vajonneen sarvikruunuisen ja Leton kyläläisten huomaan porteille päästyään – pitihän sen vielä mennä vastaan Sagaa ja Sigurdia. Vaikka Saga olikin Briarissa monelle tuttu, oli tuo siniharja kuitenkin tuntematon tapaus, joka varmaan ensimmäisenä olisi haluttu ketjuun tai häkkii pistää, jos tänne itsekseen olisi tullut. Lokenen oli parempi olla mukana, sen seuralaisia ei kukaan häätäisi pois tai saisi todennäköisesti turpaansa joko naaraalta itseltään, tai myöhemmin kuulla perästä asiasta itse Seyriltä.
---
Taisi kulua kuitenkin useampi tunti, Puolikäärmeen tuhistessa ja ähistessä unissaan nähdessään painajaisia torkkumisensa ohessa. Välillä vaikutti jopa siltä kuin Seyr olisi ollut pelkässä puoliunessa, miehen mutistessa välillä unissaan outoja asioita ja lauseenparsia, välillä jopa räpsäyttäen silmiään auki tai muuten sätkähtäen vällyjensä välissä ennen kuin syvemmälle peittojen alle painui. Kartanolle saakka sarvikruunuinen oli kuitenkin kannettu, omaan leveään vuoteeseensa lepäämään. Myös Iriador oli tullut huolestuneena kaksikkoa vastaan aikaisemmin, avittaen omalta osaltaan kyläpäällikön kanssa, sekä vahvistanut myös sen että Leto oli kyllä heidän ystävänsä ja voisi tulla punapäisen kera katsomaan että Seyr pärjäisi. Ei nuorukainen tiennyt mitä taas oli ehättänyt varsinaisesti tapahtua, mutta ehkä Lorythas kertoisi sitten herättyään… varmaa oli kuitenkin, että punapää omanlaisestaan hädästä kärsi, tietäen kyllä ettei kyennyt ja osannut kyläpäällikköä auttaa sen enempää kuin oli jo tehnyt.
Hiljalleen Lorythas kuitenkin tajuttomuudestaan ja surkeista unistaan alkoi havahtua paremmin hereille ja tilanteen tasalle. Hankalasti ja raskaasti hengittäen Hopeinen kävikin yskäisemään aroilta hengittämäänsä pölyä keuhkoistaan peitonkulmalta, irvistäen, raottaen silmiään hitusen että saattoi tutun ja kotoisen seinän ja yöpöytänsä tavaroineen erottaa silmiensä edestä.
Kolotti aivan kamalasti. Lorythaksesta tuntui juuri siltä, kuin joku olisi juuri nakannut hänet alas vuorelta vierimään alas kuin mikäkin kivi. Olo oli yhä niin kovin voimaton, eikä sarvipäisestä olisi kyllä nousemaan tästä yksin seuraavaan toviin… eikä hän tainnut olla kykenevä tekemään toistaiseksi minkäänlaista fyysistä työtä.
Mutta hän oli näemmä kotona. Syystä tai toisesta, kenelle siitä lieni kiitos annettavan, selviäisi kai myöhemmin. Toistaiseksi Lorythas tyytyi vain heikosti hymyilemään peitonkulmalta päänsä paremmin tyynylle asetellen ja miettien, että tulisi tarvitsemaan seuraavan ikuisuuden kestävän loman tämän myötä.
//KAIKKIEN JANOISTEN SANKARI, FRANI GRANDI vai miten se meni. SEURAAVALLA KERRALLA PISTÄN PIPAN VAAN TASKUUN JA VIEN MUKANANI. No mut niinpä. Oikeesti Fran ja Timi on salaa lukenu meidän Lilynoel pelejä. Hävetkää//