Kirjoittaja Crimson » 07 Loka 2016, 14:59
Nelisiipi ei vilkaissut taakseen, keskittyen vain eteenpäin liitämiseen ja heidän saamiseensa täältä pois. Se oli nyt Lorythakselle tärkeintä, ihan vain Winderin tähden, jonka ahdistuksen Puolikäärme kyllä kykeni aistimaan kaiken aikaa. Ei hän ollut ihan tällaista lähtöä suunnitellut, mutta eipä puoliverisellä tainnut olla minkäänlaista valtaa sanoa, kuinka Shyvana olisi muuten voinut heitä kiittää tänne tuomisesta.
Siinä vaiheessa kun siivet eivät enää tuntuneet kivultaan kantavan, oli Lorythaksen pakko käydä lopulta lehahtamaan päin kalliota. Iskemään kyntensä sen lähes pystysuoraan kallionseinämään, ja kiipeämään sitä myöten ylemmäs tasaisemmalle kielekkeelle, jolle valkea serpentti nosti itsensä helponoloisesti, vaikka jokainen Vaernin lihaksista värisi yhä jännityksestä ja pelosta. Jännittyneenä serpenttilisko jäikin vain siipensä levitellen sijoilleen tuijottamaan Mor vuorten huippuja kohden, kuin odottaen ettei tässä ollut todellakaan kaikki mitä tuleman piti. Eikä varmasti ollutkaan, juuri äskenhän Pandemona oli maininnut tosimuotonsa näkemisen – ja jos Lorythaksella oli siihen tilaisuus, ei hän todellakaan olisi heittämässä sitä hukkaan! Omalla tavallaan äskeinenkin oli ollut ihan vaikuttava kokemus, mutta Lorythas olisi mieluummin kokenut sen itse lohikäärmeen selässä istuen, kuin joutunut tällä tavoin kamppailemaan Taivaanturmelijan puhuria vastaan…
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kai?
Shyvana oli saatettu takaisin vanhinten luolalle, nelisiipi ei aistinut minkään osapuolen yrittävän heidän peräänsä vanhimpia pienemmät liskot mukaan lukien. He olisivat ehkä saattaneet menettää henkensä Tuulenkantajan myrskytuulen myötä, mutta Seyr oli onnistunut kuljettamaan heidät pahimmasta pyörteestä pois, joka yhä näytti ulisten pitkin lumisia vuorenrinteitä kauempana piiskaavan armottomasti.
Ilmassa alkoi tuntua kuitenkin sähköinen katku, jonkin matalan jyrinän käydessä tärisyttämään Mor vuoria. Se jyrinä ei tullut taivaalta, siitä Lorythas oli varma, nelisiipisen etsiessä katseellaan vastauksia mistä moinen olisi mahdollisesti voinut johtua.
”Pyhät Jumalat ja edesmenneet kuninkaat…”, serpentti kävi kuiskaten lausumaan, katseensa nauliintuessa siihen, joka vanhinten luolalta esiin kaivautui. Luisevankaunis Taivaanturmelija, puhtaanvalkea kolossaalimainen serpenttipeto, josta vain tarinoissa ja legendoissa kerrottiin. Sen selkää koristi kuin kasa tummia myrskypilviä, jotka kipinöivät ja valaisivat hämärää luolansuuta ja vuorenrinteitä, peittivät allensa tähdet, jotka hirviön tielle tulivat sen kääntyessä kapuamaan Mor vuorten korkeinta rinnettä ylöspäin kohti taivasta.
”Katso tuota, Darius…”, vaikkei Vaern olettanut Winderin saavan itseään hänen niskavilloistaan ylös, halusi Puolikäärme jakaa tämän hetken kuitenkin Haukansilmän kanssa. Tähän oli tilaisuus vain kerran. Tähän oli mahdollisuus vain nyt. Eikä toista kertaa tulisi mahdollisesti enää koskaan, kun Tuulenkantaja näyttäytyi tällä tavoin kuolevaisten silmissä!
Jokaisella kolossaalisen pedon askeleella ilmasta kantautui täysin tyhjästä ukkosen kaltainen matala jyrinä ja aavemainen melodia, joka värisytti kalliota Vaernin jalkojen alla. Sinertävät salamat kipinöiden sen selässä värittivät Taivaantuultenvaltiattaren kiipeämistä kohden omaa valtakuntaansa, kohti kuunhohteesta vaaleita pilviä, jotka taivaalle kerääntyivät Shyvanan luo joka puolelta, kun karunkaunis peto otti tyhjän päälle askeliaan eteenpäin poistuakseen vanhinten luolalta.
Ja kun se kahdeksansilmäinen pää kääntyi kaikkine sinertävänkirkkaine valoineen hitaasti katsomaan Winderiä ja Seyriä päin, tuntui Puolikäärmeestä kuin elämä olisi loppunut niille sijoilleen, eikä nelisiipi uskaltanut yllättäen enää edes hengittää. Vaistomaisena reaktiona pää painui alas maata vasten siipien tavoin kumartavana eleenä, koko vuorten hiljentyessä puhtaaseen hiljaisuuteen, kun Lohikäärmeiden äiti heihin päin katsoi. Oli vain pehmyt tuuli. Kaukana pimeydessä kipinöivät ja rätisevät salamat. Ja vaimea, valaiden laulua muistuttava moniääninen, selkäpiitä karmiva melodia, jotka ilman täyttivät.
Lorythas ei ollut ikinä nähnyt mitään yhtä henkeäsalpaavaa. Ei yhtä valtavaa, kaunista tai voimallista – tuntui ihan kirjaimellisesti siltä, kuin olisi juuri suurimman Jumalansa kohdannut silmästä silmään ja viimein ymmärsi, millainen mahti tuolla suurimmalla käsissään oli.
Ilmaa riipivän voimakkaan melodisen ujelluksen kera Pandemonan katse kuitenkin nousi uudemman kerran kohden pilviä, joiden sekaan näkymättömiin Taivaan valtiatar lähti lipumaan muutaman nopeamman, hypähtävän askeleen ottaen. Aluksi vain hitaasti, mutta se vauhti kiihtyi kuin vauhkoontuva tuuli, joka jonnekin ylös pyörteen tavoin imeytyi.
Ja lopulta katosi näkyvistä pilvineen, jättäen jälkeensä vain kirkkaan tähtitaivaan kuutamoineen. Tuuli lakkasi. Kaiken kaaosmaisen alun tilalle jäi taivaalle tanssimaan vain ja ainoastaan revontulet kaiken sen muun hiljaisuuden ja kylmyyden keskelle. Ja vasta silloin Lorythas myös uskalsi päästää pitkän puhaltavan hengityksen sieraintensa kautta lunta edestään pilvenä ilmaan puhaltaen, nelisiipisen vain luhistuessa jännityksestään toipumaan vasten maata kunnolla.
//Erusta nimitetään viiksivartioston kenraali. Areth vaan lähettää Aranille viestin et nyt on tositilanne käynnis, vihanen kreivitär on irti ja viiksien perään :----DDD Areth pukeutuu parhaimpiin nahkatrikoisiin ja koittaa osallistuu viiksiviisuihin mukaan. Kai Aranki ottaa osaa luokkaan, näteimmät viikset? ::DD::D:DDD//