Take me home tonight || Crimm

[Crimson]

Matka vuoria kohden taittui tasaista tahtia, liskon ratsastajineen ohittaen haltioiden kaupunginkin pikapuoliin korkealta sen yläpuolelta. Tuskin valkeaa liskoa huomasi edes niin korkealta – tuota saattoi ihan hyvin hämärässä luulla jopa erikoisemmaksi linnuksi! Kaupungin häilyvät valot kuitenkin jäivät myös nopeasti taakse, sarvikruunuisen suunnatessa kohden niitä hämäriä vuorenhuippuja. Ja lähemmäs niitä päästessä, hidastui myös nelisiipisen tahti.
Vaikka alue oli tietenkin Puolikäärmeelle tuttua ja puolipeto kykeni aistimaan lähellä mahdollisesti lentävät tai kivikkoisilla kallioilla asustelevat liskot, ei Lorythas silti tuntenut olevansa varsinaisesti näille rinteille kutsuttu. Hän olisi halunnut vain käännähtää ympäri, Hopeakäärmeen lihasten alkaessa väristä jännityksestä ja petoveren sekoittaa mieltä ja ajatuksia. Kunhan nyt ei tarvitsisi alkaa yhteen ottamaan kenenkään kanssa, sitä Vaern ei olisi enää jaksanut päivänpäätteeksi, eikä hänellä ollut ajatuksena alkaa vaarantaa selässään olevien henkeä yhtään…

Mutta vaikka miten olisikin tehnyt mieli kääntyä ympäri, lensi Lorythas Shyvanan ja Winderin kera vanhinten luolan suuaukolle. Koittaen laskeutua yhtä pehmeästi kiviselle luolan lattialle, jota valkea serpentti jäi askeltamaan hitaasti eteenpäin. Siinä missä Winder ja Seyr vaikuttivat olevan tilanteesta omalla tavallaan jännittyneitä, oli Shyvana enemmänkin kuin iloinen saapuessaan viimein kotiin. Tai no, kotiin ja kotiin. Tiettävästi luolissa majaili varsinaisesti vain vanhimmista vanhin, itse Archelaus, siinä missä kahdella muulla oli omat aluevaltauksensa ihan toisaalla, kuten Tuulenkantajalla sattui olemaan taivaalla, pilvien yllä.
Valkeahapsinen irrotteli ne remmit jaloiltaan, seuraillen kuinka he saapuivat siihen tuttuakin tutumpaan haarakohtaan luolastossa. Ja siinä samalla Darius myös päätti viimein avata suunsa, Shyvanan käydessä naureskelemaan miehen kommentille.

”Ai odottamaan vai?”, naaraskäärme myhäili laskeutuessaan alas Lorythaksen selästä, joka yhtä ihmeissään tuota naaraan menoa seurasi. Kyllähän Lorythas aisti Oraakkelin painostavan auran, mutta oliko se ihmekään, kun vuoret kuuluivat sille kolossaaliselle kivenlohkareelle! Tuo saattoi olla ihan missä vain. Ilmeistyä paikalle ihan mistä tahansa…
Shyvana kävi kuitenkin poimimaan katosta tipahtaneen pikkukiven käteensä, lähemmäs astellen helmojaan varoen ja nakkasi sen kiven sitä sortunutta seinämää kohden. Pikkukivi kimposi siitä takaisin luolan lattialle, valkeahapsisen jatkaessa peremmälle luolaan tuijottamista, vilkaisten jopa lopulta sinne oman luolastonsa puoleen, josta viileä tuulenvire puhalsi tänne saakka.
”Mokomakin draamakuningas, luulitko etten kivistä turpaasi muka siitä erottaisi? Olen ihan riittävän monta vuosituhatta katsellut sinua ja tunnistaisin kivisen ahterisikin vaikka toiselta puolen mannerta vuoren rinteeltä lojumasta”, Shyvana hymähti, katseensa tuoden takaisin kumppaninsa kiviseen turpaan.

”Minä tulin takaisin. Aivan kuten lupasin, kun haasteesi kehään heitit”, jäärouva madalsi ääntään lohikäärmeiden kielellä puhuen, kätensä puuskaan nostaen ja näyttäen siltä kylmemmältä ja vakavalta itseltään.



//Jää vaan musta hiilinen rantu ylähuuleen :--DDD Noel ottaa siitä kato halloween lookin ittelleen ja lähtee höyhenhattu päässä pelastaan aasin selässä nättejä tyttöjä! JACKAHAN KASVATTAA. Jacka kasvattaa niin tuuheet viikset et Deliki on ihan et en halu siittää lapsia minkään kanssa enää ikinä//

[Aksutar]

Darius kurtisti kulmiaan Shyvanan naureskellessa, ettei odottamaan tarvinnut jäädä. Eihän Oraakkelia missään näkynyt! Paitsi jos... tuo tosiaan oli läsnä, eikä Eliitti kivijättiä vain erottanut. Ja pian se tilanne selvisi myös haltialle, kun Shyvana kiven heitti päin "sortunutta" kivikasaa, mistä lähti kumpuilemaan mitä huvittavin, matalankaikuva naurahtelu, joka tuntui koko luolastoa vavisuttavan.
"Sinä tosiaan tulit, kuten lupasit. Aikaisemmin mitä oletin, luulin että viihtyisit kuolevaisten keskuudessa pidempäänkin - heihin kun niin kovasti olet tykästynyt", Pienesti valtava lisko turpaansa aukaisi kun lohikäärmekielellä kumisi, siten että kitansa saattoi nyt siitä kivikasasta erottaa, "Varsinkin tähän kaksikkoon, Kruunattuusi ja Aamutähteen".

Darius oli hiiren hiljaa ja pysyi paikoillaan, toivoen ettei häntä edes pahemmin erottaisi nelisiiven selästä, hän halusi vain nopeasti pois täältä! Hän tiesi ettei Oraakkeli Haukansilmän läsnäolosta varmastikaan pahemmin välittänyt ja jos totta puhuttiin, eliitti tunsi jälleen suurta pelkoa henkensä edestä. Kaikkein epämukavinta tässä oli se, ettei hän ymmärtänyt mitään, mitä liskot puhuivat. Kyllä hän ne pari nimeä erotti puheesta, mutta puhuiko Ajankiitäjä sitten hänestä ja Lorythasista, vai sattuiko tuon sanat vain kuulostamaan tutuilta...

"Ja nytkö oletat, että palkitsen sinut, vapautan kahleistasi ja päästän turmelemaan taivaita jälleen?", Vanhin jatkoi lohikäärmeidenkielellä, ihan vain Dariuksen kiusaksi - häntä kun huvitti niin suuresti katsella, kuinka epätietoinen haltia tunsi olonsa uhatuksi, "Mitä jos en suostu siihen, mitä jos vaadin lahjan siitä hyvästä, että sinut vapauttaisin, pieni tuulenpuuskani?".
"Vai toitko kenties heidät lahjaksi? Sieluja en ole saanut pitkään aikaan, Häväistyn ja Uhrilahjan sielut tosin eivät kovin palkitsevia...".
Archelaus ei liikahtanutkaan sijoiltaan, eikä tehnyt elettäkään sen suhteen, että muotoaan olisi muuttanut hieman sopivammaksi tilanteeseen. Kolmikko sai nyt luvan tuijottaa hänen kivistä kuonoaan ja puhua lähes kirjaimellisesti "seinille".



// NIIN! Noel ei nyt mee tyttöjä pelasteleen, Consta tulee muuten mustasukkaseks. eikun. JA MITÄ NYT TAAS EI :DDDDDDDDDD Jackan viikset vie Deliltä seksihalut. Jacka on se ultimate cockblocker //

[Crimson]

Siinä missä Dariuskin, kavahti nelisiipinen Oraakkelin naurua, muutaman askeleen taemmas jopa astahtaen ja päätään painaen alas. Vaern ei halunnut vanhinten kanssa riidellä, mutta kyllä hän puolustaisi kunniaansa taas, mikäli Archelaus halusi välttämättä alkaa kamppailemaan. Toivoa kuitenkin sopi, että naaraskäärme oli tällä kertaa se maalitaulu kaiken vanhimman kumahtelujen tiellä, eikä tuota kiinnostaisi alkaa Seyriä ja Winderiä ajaa vanhinten luolastolta tiehensä. Siltä se ainakin kuulosti, mitä Lorythas kaksikon puheita siitä vierestä nimenomaan kuunteli – mutta kun puheen kääntyivät hänen ja Dariuksen sieluihin, lipui nelisiipinen taas askeleen verran taemmas kahdesta vanhimmasta.

”No mutta enhän pieniä kullannuppujani sinulle anna, senkin ahne murikkaläjä. Johan sinulla on palikoita vaikka muille jakaa, ja minä kun vasta aloitin”, Shyvana naurahti Archelausin sanoihin lohikäärmeiden kielellä yhtälailla puhuen. Ei hän antaisi Vaernia ja Winderiä Oraakkelille, nuo kaksi kuuluivat hänelle ja Taivaanturmelijalla oli jo meheviä suunnitelmia kaksikon varalle entuudestaan. Olisi tylsää aloittaa tyhjältä pöydältä uudestaan!
Tyynesti valkeisiin pukeutunut naaraskäärme asteli lähemmäs sitä murikkakasaa, kevyt, ovela virne kasvoillaan.
”Puhe oli takaisin vuorille tulemisesta”, Pandemona hymisi, kädellään sivellen pientä kristallimaisenkiiltävää kohtaa Archelausin leuoissa, ”Ja sopimus on sopimus - sinä itse laadit ehtosi ja minä ne hyväksyin ja täytin”.
”Niistä sieluista kyllä voimme neuvotella – minulla on niitä säästössä viimevuosilta aika tavalla, voisit raahata kivisen olemuksesi pilviin niin voisimme niillä mässäillä, yhdessä”, naaraskäärme jatkoi päätään hieman kallistaen, mutta kääntäen kuitenkin selkänsä Oraakkelille, ”Vai ahneeksiko alat? Pitäisikö minun sittenkin palata takaisin kuolevaisten arkeen ja antaa vain sielujen vaeltaa ohitseni, en olisi täällä niitä keräämässä, enkä sinun nahkaasi silittelemässä, jos joku suurpeto tulee maitasi jälleen anastamaan”.



//Noelhan menee! Ihan Constan kiusaks. Sit Constaki liimaa muskettisoturiviikset nassulle ja ottaa Noelista mallia. Eikun. EIKU KYLLÄ NIMENOMAAN ::DD::D:D Jackan viikset on niin tuuheet et se kulkee siitä lähtien vaan viiksikampa kädessä pitkin katuja. Sen takia Eruki haluu ne viikset kasvattaa lopulta kato//

[Aksutar]

Ajankiitäjä liikahti pienesti sijoillaan, saaden koko vuoren murisemaan, kun Yliparantaja kertoi ettei noita kahta hänelle aikonut uhrata. Sääli sinällään, tuoreet sielut olisivat kelvanneet, mutta toisaalta, Hän tiesi mitä tuleva piti kaksikolle ja kieltämättä se oli jotain, mitä Archelaus halusi seurata itse vuoreltaan. Vielä ei ollut noiden aika, vaikka järkäle niin kovasti uhittelikin.

Darius sen kun vain ahdistui entisestään, Lorythasin lähtiessä askeleen jos toisenkin pää alhaalla perääntymään. Ilmeisesti jotain uhkaavaa liskot puhuivat, tuskin nelisiipi muuten tuolla tavoin olisi reagoinut! Haukansilmä pysyi kuitenkin hiljaa ja painautui entistä enemmän kumaraan, antaen sen nöyrän olemuksensa suorastaan paistaa kahden vanhimman edessä - nämä olivat niitä hetkiä, kun sitä ehätti katua kaikkia niitä rumia sanoja ja tekoja, mitä oli näiden muutaman päivän aikana suonut Shyvanalle. Sydän rinnassa hakkasi niin, ettei paikoilla pysyminen tuntunut hyvältä. Pakokauhu valtasi koko kehon, mutta samaan aikaan pelko lamaannutti haltian täysin. Voi kunpa Lorythas olisi vain älynnyt lehahtaa tiehensä ja jättää kaksikon rupattelemaan omiaan, ei heitä tarvittu täällä enää! Eihän...?

"Sopimus on sopimus", Archelaus toisti Pandemonan perässä hymisten, liskokielellä puhuen, "Ja minulla ei ole tapana sopimuksiani rikkoa", kivijätti virnisti, koko luolan jälleen täristen jo siitä, kun hän leukojaan liikutti.
"Hyvinhän sinulla kuolevaisten keskellä näkyi menevän, ehkä olisi pitänyt antaa sinun olla siellä kauemmin. Luotit tosin turhankin paljon siihen, että sinut pelastan jos tiukka paikka tulee. Olethan vain osa energiaa, korvattavissa, uudelleen luotavissa. Muista se, naaras, kun seuraavan kerran minulle alat niskojasi nakkelemaan", Marduk hymisi. Totta kai Shyvanan menetys olisi suuri takaisku jätille ja kuten joutsenpari konsanaan, surisi myös vanhin menetettyä kumppaniaan. Mutta hänen elämänsä ei siihen loppuisi. Se veisi aikaa ja energiaa, mutta hän kykenisi vielä ainakin kerran alkuenergiansa jakamaan.

"Mutta, sinua tarvitaan täällä. Emmehän saa unohtaa Aeschylusta, Helmiäistä, Lehtolasta syvyyksistä", syvään huokaisten vanhus hymisi. Huokauksen johdosta valtava ilmavirta puhalsi vasten kolmikkoa edessä. Darius kävi sen ilmavirran johdosta painautumaan entistä paremmin vasten Lorythasin niskaa, käsien hakien otetta ja turvaa lämpimän liskon niskasta.
Viimein Marduk kävi vaihtamaan muotoaan, siksi epäsikiöiseksi hybridiksi, valtavan seinämän edestä kadoten ja kutistuen, muuttaen muotoaan nelijalkaiseksi kummajaiseksi. Hitaasti Ajankiitäjä askelsi Shyvanan perään, kasvojen kuitenkin tuijottaen kylmänvarmasti nelisiipistä ja tuon ratsastajaa.
"Olette tekin kaksi yksi maanvaiva", Archelaus aloitti, puhuen nyt yleiskielellä, "Aina kun teidät näen, päiväni vain muuttuu huonommaksi. Ja sitten te lapset kehtaatte lehahtaa tänne kotiovelleni pällistelemään".



// Consta liimaa muskettisoturiviikset nassulleen ja ottaa Noelin. EIKUN MITÄ NYT. Ja ei herran jumala nyt :DDD Jackal semmoset viikset et Eru haluu ne kartanolle. Sit Areth on ihan mitä kettua mähän just ajoin viikset ja nyt sä annat ton pitää viikset. Ja Eru on vaan hiljaa tai tulee nyrkkiä perseeseen //

[Crimson]

”No mutta täytyihän minun jollakin heitä pelotella, miten tämän kokoisena muka muuten puoliani pitelisin, ellen sievästi valehdellen ja antamalla olettaa, että jotain pahaa sattuu jos kukaan olemassaoloani uhkaa”, Shyvana naureskeli käheänmatalalla äänellään, nenäänsä siinä samalla niiskauttaen. Naaras ei oikeastaan jaksanut alkaa edes miettiä millaisen sopan Archelaus siitä itselleen kehittäisi, jos menisi kumppaninsa uhraamaan tavalla tai toisella. Se olisi aikaa vaativa prosessi kerätä itsensä kasaan sen myötä. Jäisipä siinä useampi poikuekin välistä – vaikka makupalojahan ne pienet liskonkutaleet olivatkin, mutta hyviä sellaisia! Sitä piti itsensä vetreänä pienempiään jahtaamalla… niin kierolta kuin se kuulostikin. Vaikka vanhimmilla oli omat kränänsä, elivät Yliparantaja ja Oraakkeli kuitenkin keskenään liitossa energiansa jakaen. Kumpi tahansa takkiinsa ottaisi, vaikutti se yhtälailla sen energian toiseen osapuoleen.
Shyvana oli kuitenkin vähällä kaatua kumoon Oraakkelin henkäistessä hänen takanaan. Valkeahapsisen hiukset pyyhkäisivät pitkin hänen kasvojaan, naisen hakien muutamalla pienellä askeleella tasapainoaan takaisin. Mutta sitä ovelaa virnettä naaraskäärmeen kasvoilta se huokaus ei kuitenkaan kadottanut, Shyvanan seuratessa miten kumppaninsa muotoaan muutti sellaiseksi, ettei tuo nyt pelkältä luolanseinämältä enää näyttänyt.

Lorythas oli painautunut matalemmas lattiaa vasten Oraakkelin hönkiessä heitä päin. Siivet oli painettu pieniksi selkää vasten, osin ohjaamaan ilmavirtaa Dariuksesta ylemmäs, joka nelisiipisen selässä yhä istui. Vaikka miten olisi tehnyt mieli lehahtaa pois paikalta, ei Vaern sitä kuitenkaan tehnyt. Eikä hän tiennyt miksi. Ehkä omat vaistot käskivät odottaa lupaa ylemmiltä lähteä. Jos se yllättäen paikalta poistuminen olisikin saanut Oraakkelin provosoitumaan ja hyökkäämään nuorempaansa kiinni…
Kuitenkin, kun se erikoisen näköinen hybridi selvästikin kaksikolle alkoi yleiskielellä tavata, kohottautui Vaern ryhdikkäästi jälleen seisomaan. Vaikka eihän Oraakkeli muuta kuin kylmästi heitä katsoi ja mollasi. Eikä Lorythas uskaltanut vanhimmalle mitään takaisin sanoa.

”No mutta Archelaus”, valkeahapsinen jäärouva myhäili, ”Nämä lapsethan pitivät minusta hyvää huolta, älä viitsi heti näyttää nyreää naamaa vaikka he tänne tunkivatkin. Annetaan heille mahdollisuus”. Mikä mahdollisuus? Nelisiipinen kallisti päätään aavistuksen, valmiina viimein livahtamaan tiehensä jos se ”mahdollisuus” olisi jotain ikävää.
”Jos vain… voisimme mennä jo, pääsit turvaan kumppanisi tykö eikä… meillä taida olla sijaa olla täällä enää”, nelisiipi raotti leukojaan viimein hitusen ja lausahti kuiskaavan matalin sävyin, äänen kaikuessa tällaisessa tilassa pidemmälle luolaan.
”Etkö haluakaan tilaisuutta nähdä tosimuotoani? No tuo alkaa olemaan jo aika kiittämätöntä”, Shyvana naurahti vähätellen, ilkikurisesti Vaernille virnistäen. Kyllä naaraskäärme sen arvasi että kaksikolla oli varmaan kiire pois paikalta – eivät tainneet edes nähdä tilaisuutta siihen, että tässä oli jotain hienoa vielä seuraamassa, jahka Archelaus taikansa tekisi ja sen hepeneensä hänen kaulastaan ottaisi pois.
”Olisitte ensimmäisiä - jos tietenkään meitä ei lasketa”, käsi silitti hybridiotuksen etukoipea nätisti, naaraskäärmeen katseen ollessa kuitenkin naulittuna Seyriin ja Winderiin, ”Kultaseni, ottaisitko nätin luomuksesi kaulastani? Se alkaa olemaan niin kylmä, että kaulani alkaa hiljalleen varmaan jäätyä. Pistetään se talteen, jos siitä vaikka olisi iloa myöhemminkin”.



//EIKUN MITÄ NYT INDEED :DDDDDDDDDD Niitten viiksien takia Eru nimenomaan adoptoi Jackan sinne kartanolle. Jackan viikset ois niikö stressiviikset, Eru voi niitä kammata sit vihasesti jos alkaa liikaa vituttaan liikaa Arethin marinat. Areth kasvattaa ne viikset takasin salassa. Ei kerrota Erulle mitään//

[Aksutar]

Jollain heitä pelotella. Todellakin, sen Archelaus saattoi ymmärtää, pitihän naaraskäärmeen itsestään huolta pitää. Ja varsin viekkaasti oli itsestään huolta pitänytkin - ei Mardukilla ollut aikomustakaan lehahtaa paikalle ja pelastaa tilannetta, jos joku Shyvanaa olisi käynyt pahoinpitelemään. Mutta, jos naaraan henki olisi ollut uhattuna, sitten hän olisi kyllä tullut. Kukaan muu ei saanut Yliparantajaa tappaa, paitsi hän!

Syystä tai toisesta Darius tunsi pakottavaa tarvetta painaa katseensa umpeen, kun Ajankiitäjä kävi yleiskielellä viimein puhumaan. Hän halusi vain nopeasti pois täältä, yhä, eikä olisi jaksanut ollenkaan kuunnella liskojen puheita. Darius pitikin katseensa nöyrästi alhaalla ja olemuksensa kumarassa, välittämättä sen pahemmin katsella mitä ympärillä tapahtui. Hän aikalailla sokeasti luotti siihen, että Lorythas pitäisi hänestä huolen - eihän Darius edes olisi kyennyt itse mitään tekemään! Olihan hänellä keihäänsä mukana, mutta jos sillä edes lähtisi uhkaamaan kahta vanhinta, olisi Eliitti aika varmasti kuollut alta aikayksikön! Hän ei ollut mitään, täysi mitättömyys, yksi mato mullassa vanhimpien edessä - kuin myös Seyrinkin...

"Niin, ettekö haluaisi nähdä Pandemonaa, Lohikäärmeiden äitiä, Taivaan Turmelijaa, Tuulen puhaltajaa, kaikessa kauneudessaan?", Päätään kallistaen Oraakkeli hymisi, "Ette tietenkään, koska ette voisi sitä käsittää, arvostaa saatikka olettaa".
"Emme me olisi sen arvoisia...", Darius yllättäen avasi suunsa, lähinnä hiljaa henkäisten, mutta se hiljainenkin puhe jäi kaikumaan tähän suureen luolaan kymmenkertaisena.
"Siinä olet oikeassa, Aamutähti", Archelaus virnisti, tyytyväisenä siitä että Darius näemmä ymmärsi jo paikkansa. Samalla muotopuoli kävi toisen kätensä kohottamaan ylös, painaen etusormensa kevyesti Shyvanan hiusrajaan niskassa. Se sormi lipui kevyesti, kylmiä väreitä nostattavasti pitkin naisen kalpeaa ihoa, sen pannan yli, aina naaraan yläselkään asti, kunnes se kahle naaraan kaulassa kävi naksahtamaan auki ja putoamaan maahan kolisten, kolinan kaikuen pitkin luolastoja. Se kuulosti paljon raskaammalta, mitä näytti.

Dariuksen kuullessa sen raskaan kilahduksen, käänsi haltia kasvonsa poispäin äänestä, avaamatta katsettaan lainkaan. Hän ei halunnut nähdä, mitä tapahtuisi, hän halusi vain kotiin nyt, mahdollisimman pian.


//Eru siellä kampaa niitä viiksiä ihan ilosena ja Jacka on ihan HOHOHOHOOHOHOOHONHONHON. Areth kasvattaa viikset takas ja heti kun kehtaa Erulle näyttäytyä, niin viikset on vainaat!! //

[Crimson]

Shyvana tyytyi myhäilemään kumppaninsa vierellä, Oraakkelin sanaillessa kaksikolle. Hyvä jos Dariusta edes puoliverisen selästä erotti, niin matalaksi tuo oli vasten Seyrin niskaa painautunut, siinä missä Vaern selvästi yritti yhä pidellä kunnioittavasti itseään pystyssä vanhimpien edessä seistessään. Mihinkään ei nelisiipinen ollut itseään saanut liikkeelle tänä aikana, liekö saisi ollenkaan, ellei tuohon hieman vauhtia pistäisi ja sekös Pandemonaa innosti.
Lopultakin Archelauksen sormi lähti lipumaan pitkin naaraan niskaa, Shyvanan päästäen korkean hymisevän äänen kun niskavillat kananlihalle nousivat. Naksahdus omiin korviin kuulosti kovalta, mutta se oli äärimmäinen helpotus samalla, Taivaanturmelijan kyetessä tuntemaan sen miten patoutuneet voimansa heräsivät jälleen eloon. Saivat kylmän ja nuhaisuuden, kaiken kuolevaisen tunteen kaikkoamaan, Shyvanan pelkän hahmon lähtiessä kasvamaan kokoaan massiivisemmaksi. Aina niin isoksi, että aikaisemmin niin pieni valkeahapsi kasvoi mitassaan Archelauksen hybridiolennon tasolle.
Ja sitä kasvua seurasi suorastaan räjähtävä tuulenpuuska ja pyörre, joka löi luolan suuaukolla pönöttävää kaksikkoa päin. Se tuuli vetäisi Lorythaksen siivet mukanaan harvinaisen helponoloisesti, hyvä ettei repinyt lihaksia paikoiltaan! Vaernin kidasta pääsi särömäinen värinä, Puolikäärmeen yrittäessä varovaisesti perääntyä tuulen alta poispäin, sitä suurta suuaukkoa kohden, josta tänne oli tultukin.
Mutta eihän siitä mitään tullut.

Koko vimmatun tuuli tuntui vain voimistuvan, Lorythaksen kyetessä näkemään kaiken kohti lentävän kivipölyn ja roskien seasta Shyvanan tummaksi muuttuneen hahmon leijuvan ilmassa kätensä sivuille levitettyinä. Tuulen mukana korviin kantautui lumoavia sointuja, kuin soljuvaa laulantaa, mutta niitä Seyr ei ehättänyt jäädä ihmettelemään hetkeä pidemmäksi toviksi.
Lorythas yritti kääntyä – turhaan, sillä tuuli otti vain tarttuakseen serpenttiin lujemmin, heilauttaen nelisiipisen pitkän käärmemäisen kehon vasten luolan kivistä seinämää. Vaikka jälleen suotta otettu osuma tuntui tietenkin ikävältä, auttoi se kuitenkin Vaernia vaihtamaan suunnan täysin nyt sinne, minne varmaan kannattaisi Ylimmän naaraan tieltä kaikota ja vähän äkkiä.
”Koita vain… pitää lujasti kiinni”, sinisilmäinen lausahti telepaattisesti Winderille, jonka toivoi yhä tietenkin olevan selässään yhtenä kappaleena äskeisen jäljiltä. Ei hän antaisi anteeksi itselleen, jos oli jälleen mennyt Haukansilmää satuttamaan…

Sen lausahduksen myötä sarvikruunuinen lähti kuitenkin vikkelään juoksemaan tuulen matkassa tähtitaivaan kirkkaita valoja kohden. Kompuroiden askelissaan vielä, ennen kuin uskalsi siipensä levittää, repivän tuulen napatessa serpentin samantien mukaansa. Ei sitä lentämiseksi voinut nimittää, viiman vain heittäessä puolipedon luolansuulta ulos kuin minkäkin roskan.
Siipiin koski, ja sillä hetkellä myös pelko valtasi mielen, Lorythaksen tietämättä oikeastaan mitä pitäisi tehdä. Pelotti oman hengen, sekä Winderin puolesta, ja hetkeksi puoliverinen lamaantuikin täysin sen pelkonsa ja kipujen valtaan – ennen kuin hätkähtäen lähti yrittämään tasapainonsa korjaamista. Siitä seurasi typerää räpiköintiä, sarvikruunuisen yrittäen vain pois Taivaantuultenvaltiattaren vihaisen tuulen tieltä, Hopeakäärmeen yrittäen pysytellä vain mahdollisimman kaukana niistä kivisistä kallionreunoista, jotka varmasti olisivat rumaa jälkeä tehneet niihin törmätessä…



//Voi luoja :------DDDDDDDDD ERU ON OIKEESTI VIIKSIRASISTI! Kelpaa vaan tietynlaiset ja tuuheat. Sit Cryptissä aletaan järjestää viiksiviisut, jonne kaikki viiksekkäät tulee kilpaileen. Arethia vaan vituttaa, kun ei saa osallistua, tai muuten Eru suuttuu//

[Aksutar]

Tuuli yltyi luolassa, käyden heittelemään roskaa, tomua ja pieniä kiviä ilmaan. Eliitti koitti parhaansa mukaan painautua paremmin vasten Lorythasia, nostaen toista käsivarttaan kasvojensa suojaksi. Eipä hän voinut tehdä muuta, kuin pitää kiinni ja toivoa, että Seyr älyäisi lähteä paikalta pois pikaisesti! Ei nelisiiven olisi edes tarvinnut käskeä haltiaa pitämään lujasti kiinni, Darius teki sen jo itse automaattisesti. Pienesti eliitti raotti katsettaan, nähden sen tumman hahmon joksi Taivaanturmelija oli muuttunut, sekä sijoillaan tyynesti seisovan Oraakkelin, jota suuri tuuli ei näyttänyt edes hievauttavankaan, muotopuolen vain virnuillen tuulessa tempoilevalle nelisiivelle.

Ihmeenkaupalla Lorythas pääsi kuin pääsikin ulos luolasta ja pyrki heti kauemmas kolossien luolasta. Myrskytuuli ja kauas kantautuva, valtava karjahdus saatteli nelisiiven ja haltian pois huipulta, muiden vuorten asukkaiden liittyen siihen karjahdukseen. Sieltä täältä pitkin Mor vuorten rinteitä kantautui eri tasoisia ja korkuisia karjahduksia, aavemaisena kaikumaan kylmään yöhön.
"Lennä vain nopeasti pois, Lorythas. Pyydän", Hätäisenvärisevä ääni kävi kaikumaan telepaattisesti nelisiivelle, Haltian painautuen vasten Seyriä niin hyvin kuin kykeni ja piti silmänsä tiukasti kiinni. Pelko pisti adrenaliinin jylläämään ja sydämen tykyttämään lähes ulos rinnasta, Dariuksen siinä samalla taistellen yhä sitä heikkoa oloa vastaan. Miksi ihmeessä hän oli suostunut tähän, olisi pitänyt antaa Shyvanan vain jatkaa itsekseen aroilla, eikä poimia sitä naarasta matkaan kuin mikäkin pelastava ritari!


// ERU ON NIIN :DDD Eru pitää Cryptin viikset kurissa. Menee repiin Ikolokinkin viikset irti kuule. VIIKSIVIISUT EI NYT CRIM :DDD Areth koittaa sneakysti osallistuu silti, tekeytyy toiseks ja liimaa tekoviikset nassuun //

[Crimson]

Nelisiipi ei vilkaissut taakseen, keskittyen vain eteenpäin liitämiseen ja heidän saamiseensa täältä pois. Se oli nyt Lorythakselle tärkeintä, ihan vain Winderin tähden, jonka ahdistuksen Puolikäärme kyllä kykeni aistimaan kaiken aikaa. Ei hän ollut ihan tällaista lähtöä suunnitellut, mutta eipä puoliverisellä tainnut olla minkäänlaista valtaa sanoa, kuinka Shyvana olisi muuten voinut heitä kiittää tänne tuomisesta.
Siinä vaiheessa kun siivet eivät enää tuntuneet kivultaan kantavan, oli Lorythaksen pakko käydä lopulta lehahtamaan päin kalliota. Iskemään kyntensä sen lähes pystysuoraan kallionseinämään, ja kiipeämään sitä myöten ylemmäs tasaisemmalle kielekkeelle, jolle valkea serpentti nosti itsensä helponoloisesti, vaikka jokainen Vaernin lihaksista värisi yhä jännityksestä ja pelosta. Jännittyneenä serpenttilisko jäikin vain siipensä levitellen sijoilleen tuijottamaan Mor vuorten huippuja kohden, kuin odottaen ettei tässä ollut todellakaan kaikki mitä tuleman piti. Eikä varmasti ollutkaan, juuri äskenhän Pandemona oli maininnut tosimuotonsa näkemisen – ja jos Lorythaksella oli siihen tilaisuus, ei hän todellakaan olisi heittämässä sitä hukkaan! Omalla tavallaan äskeinenkin oli ollut ihan vaikuttava kokemus, mutta Lorythas olisi mieluummin kokenut sen itse lohikäärmeen selässä istuen, kuin joutunut tällä tavoin kamppailemaan Taivaanturmelijan puhuria vastaan…

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kai?
Shyvana oli saatettu takaisin vanhinten luolalle, nelisiipi ei aistinut minkään osapuolen yrittävän heidän peräänsä vanhimpia pienemmät liskot mukaan lukien. He olisivat ehkä saattaneet menettää henkensä Tuulenkantajan myrskytuulen myötä, mutta Seyr oli onnistunut kuljettamaan heidät pahimmasta pyörteestä pois, joka yhä näytti ulisten pitkin lumisia vuorenrinteitä kauempana piiskaavan armottomasti.
Ilmassa alkoi tuntua kuitenkin sähköinen katku, jonkin matalan jyrinän käydessä tärisyttämään Mor vuoria. Se jyrinä ei tullut taivaalta, siitä Lorythas oli varma, nelisiipisen etsiessä katseellaan vastauksia mistä moinen olisi mahdollisesti voinut johtua.

”Pyhät Jumalat ja edesmenneet kuninkaat…”, serpentti kävi kuiskaten lausumaan, katseensa nauliintuessa siihen, joka vanhinten luolalta esiin kaivautui. Luisevankaunis Taivaanturmelija, puhtaanvalkea kolossaalimainen serpenttipeto, josta vain tarinoissa ja legendoissa kerrottiin. Sen selkää koristi kuin kasa tummia myrskypilviä, jotka kipinöivät ja valaisivat hämärää luolansuuta ja vuorenrinteitä, peittivät allensa tähdet, jotka hirviön tielle tulivat sen kääntyessä kapuamaan Mor vuorten korkeinta rinnettä ylöspäin kohti taivasta.
”Katso tuota, Darius…”, vaikkei Vaern olettanut Winderin saavan itseään hänen niskavilloistaan ylös, halusi Puolikäärme jakaa tämän hetken kuitenkin Haukansilmän kanssa. Tähän oli tilaisuus vain kerran. Tähän oli mahdollisuus vain nyt. Eikä toista kertaa tulisi mahdollisesti enää koskaan, kun Tuulenkantaja näyttäytyi tällä tavoin kuolevaisten silmissä!
Jokaisella kolossaalisen pedon askeleella ilmasta kantautui täysin tyhjästä ukkosen kaltainen matala jyrinä ja aavemainen melodia, joka värisytti kalliota Vaernin jalkojen alla. Sinertävät salamat kipinöiden sen selässä värittivät Taivaantuultenvaltiattaren kiipeämistä kohden omaa valtakuntaansa, kohti kuunhohteesta vaaleita pilviä, jotka taivaalle kerääntyivät Shyvanan luo joka puolelta, kun karunkaunis peto otti tyhjän päälle askeliaan eteenpäin poistuakseen vanhinten luolalta.
Ja kun se kahdeksansilmäinen pää kääntyi kaikkine sinertävänkirkkaine valoineen hitaasti katsomaan Winderiä ja Seyriä päin, tuntui Puolikäärmeestä kuin elämä olisi loppunut niille sijoilleen, eikä nelisiipi uskaltanut yllättäen enää edes hengittää. Vaistomaisena reaktiona pää painui alas maata vasten siipien tavoin kumartavana eleenä, koko vuorten hiljentyessä puhtaaseen hiljaisuuteen, kun Lohikäärmeiden äiti heihin päin katsoi. Oli vain pehmyt tuuli. Kaukana pimeydessä kipinöivät ja rätisevät salamat. Ja vaimea, valaiden laulua muistuttava moniääninen, selkäpiitä karmiva melodia, jotka ilman täyttivät.
Lorythas ei ollut ikinä nähnyt mitään yhtä henkeäsalpaavaa. Ei yhtä valtavaa, kaunista tai voimallista – tuntui ihan kirjaimellisesti siltä, kuin olisi juuri suurimman Jumalansa kohdannut silmästä silmään ja viimein ymmärsi, millainen mahti tuolla suurimmalla käsissään oli.

Ilmaa riipivän voimakkaan melodisen ujelluksen kera Pandemonan katse kuitenkin nousi uudemman kerran kohden pilviä, joiden sekaan näkymättömiin Taivaan valtiatar lähti lipumaan muutaman nopeamman, hypähtävän askeleen ottaen. Aluksi vain hitaasti, mutta se vauhti kiihtyi kuin vauhkoontuva tuuli, joka jonnekin ylös pyörteen tavoin imeytyi.
Ja lopulta katosi näkyvistä pilvineen, jättäen jälkeensä vain kirkkaan tähtitaivaan kuutamoineen. Tuuli lakkasi. Kaiken kaaosmaisen alun tilalle jäi taivaalle tanssimaan vain ja ainoastaan revontulet kaiken sen muun hiljaisuuden ja kylmyyden keskelle. Ja vasta silloin Lorythas myös uskalsi päästää pitkän puhaltavan hengityksen sieraintensa kautta lunta edestään pilvenä ilmaan puhaltaen, nelisiipisen vain luhistuessa jännityksestään toipumaan vasten maata kunnolla.



//Erusta nimitetään viiksivartioston kenraali. Areth vaan lähettää Aranille viestin et nyt on tositilanne käynnis, vihanen kreivitär on irti ja viiksien perään :----DDD Areth pukeutuu parhaimpiin nahkatrikoisiin ja koittaa osallistuu viiksiviisuihin mukaan. Kai Aranki ottaa osaa luokkaan, näteimmät viikset? ::DD::D:DDD//

[Aksutar]

Darius parahti Lorythasin käydessä iskeytymään vasten kallionseinämää, kun neljä siipeä eivät ilmeisesti enää kantaneet. Hopeakäärme päätti kiivetä vuorentasanteelle ja jäädä siihen, syytä tai toisesta. Haukansilmä piteli tiukasti kiinni nelisiiven harjasta, toivoen että Lorythas lähtisi liikkeelle mahdollisimman pian - ihan sama, lentäen tai vuorenrinnettä pitkin laskeutuen, hän halusi vain ja ainoastaan pois täältä. Joten, kun Lorythas jäi paikoilleen seisomaan, tunsi Darius sen pakokauhun jälleen kasvavan kahta kauheammaksi, hänen vain odottaen ja lähes rukoillen mielessään, että Lorythas lähtisi liikkeelle nyt.
Mutta ei, sen sijaan tuo jäi paikoilleen, kun ilmaan kävi leijumaan sähköinen katku jota matalat jyrähtelyt seurasivat. Ukkonen se ei voinut olla, eihän talvisin ukkostanut ja taivashan oli tähtikirkas. Haukansilmän katse pysyi tiiviisti siinä Lorythasin niskassa, kun Lorythas kehotti eliitin katsomaan jotain, mitä ympärillä tapahtui. Ei hän halunnut, mutta kaikesta pelosta ja pysäyttävästä pakokauhusta huolimatta Haukansilmä kävi katseensa kohottamaan ja vilkaisemaan vuoren huipulle...

Se mitä hän näki, ei todellakaan ollut kaunista, kiehtovaa tai lumoavaa. Siinä missä Seyr tuntui näkevän henkeäsalpaavan kauniin ja voimallisen kolossin, näki Darius edessään vain hirviön. Pedon, joka voisi tuoda tuhon koko valtakunnalle, jos niin halusi. Se oli valtava, suurempi mitä vanhin, joka jo itse kivikolossaalisessa muodossaan oli hirvittävä. Eliitti kirjaimellisesti tärisi tuon Tuulenturmelijan vilkaistessa heitä kohti. Darius ei kyennyt liikkumaan, vaikka koko kroppa käski pakenemaan paikalta ja vähän äkkiä. Mutta, ennen kuin Haukansilmä ehätti edes harkita Lorythasin hoputtamista liikkeelle, kävi tuo tuomionpäivännäky liitämään kohti taivasta, pian kadoten näkyvistä kuin tuhka tuuleen.

Kaikki hiljentyi, keveän yötuulen vain ulvoen hiljaisilla vuorilla, revontulien käydessä tanssimaan yötaivaalla. Darius tuijotti lähinnä tyhjyyteen, ennen kuin värähtelevänhätäisesti kävi naurahtamaan. Mikään häntä ei kyllä huvittanut ja sen myös kuuli eliitin äänestä ja näki koko olemuksesta.
"Vie minut pois täältä, Lorythas pyydän, lähdetään pois, en halua olla täällä enää", värisevä, kuivakurkkuinen ääni kävi kuiskaten anelemaan nelisiiveltä, uupuneen haltian vain painautuen vasten kruunatun niskaa. Lihaksia särki äskeisen jännityksen jälkeen ja tuntui, ettei rentoutuneissa raajoissa ollut minkäänlaista voimaa mihinkään.
"Tahdon vain pois täältä...."



// :-----DDD Ei perkele nyt. Aran on vaan et oh god hillitse naises Areth. Ja todellakin, Aran on siel heti esittelemäs hirveitä golden moustache ja voittaa kaikki. Mä en kyl voi kuvitella Aranille viiksiä, se on jo liikaa //

[Crimson]

Lorythas tunsi itsensä uupuneeksi äskeisen jännittämisen ohella. Keho tärisi kauttaaltaan, siipiä selässä kolotti ja Vaern tunsi olonsa vain äärimmäisen pieneksi juuri näkemänsä perusteella. Pandemonan jos suututtaisi, maksaisi siitä kalliisti kyllä varmaan koko valtakunta… joten toivoa saattoi sinällään, että Winder oli naaraskäärmettä kohdellut tuon lumouksen alla ollessa myös nätisti.
Lumi takertui lämpimänä hehkuvan Vaernin karvoihin, silmien sulkeutuen nelisiiven hengittäessä raskaasti hätäpäisen lentämisensä jäljiltä. Sen suupielet kuitenkin vääntyivät pieneen virneeseen Dariuksen hätäiset naurahdukset kuullessaan – paikka oli ollut varmasti kova heille molemmille, eikä ihan heti pääsisi unohtumaan mielestä. Tuskin koskaan.

”Anna… minulle hetki…”, nelisiipi kehräsi väristen vahvalla äänellään, yhä silmiään kiinni pidellen, ”Siipiin koskee…”. Maata vasten serpentti kävi lumea tieltään kolaten kiertymään pian enemmän kerälle, pitkää kaulaansa sen verran myös kaarella taivuttaen, että saattoi kuononpäänsä tuoda lähemmäs Dariusta. Suuremmat siivet hakivat laiskasti omaa paikkaansa, Lorythaksen taittaessa niitä suojaamaan mahdollisilta tuulenpuuskilta Winderiä, siinä missä pienemmät oli vain levitetty pitkin poikin maata lepäämään. Ja sitten ne silmätkin avautuivat, kohdistuen siihen haltiaan, joka hänen niskaansa vasten oli painautunut uupuneena äskeisen jäljiltä.
Vaikka hetki taisi olla psyykkisesti järisyttänyt niin Seyriä kuin Winderiä, ei Darius näyttänyt fyysisesti kuitenkaan kärsineen vahinkoa. Ei ruhjeita, ei mitään suurempaa, korkeintaan sekaisin olevat hiukset ja pölyinen olemus, siinä missä valkean serpentin valkeus oli harmaanruskean vuoristopölyn sotkema paikoitellen. Mutta ei heillä hätää ollut. Kummallakaan. Niin Vaern halusi uskoa sijoillaan levätessään ja hengitystään tasaillen välillä vaativasti lämmintä ilmaa sieraimistaan puhaltaen. Jos joku olisi halunnut heidän peräänsä lähteä, olisi se joku varmaan jo saanut heidät kiinni jo siinä vaiheessa, kun Lory oli joutunut lentonsa seisauttamaan.

Sinisilmäinen peto kävi kohottamaan lopulta päätään paremmin ylös maasta, tuoden kuononsa entistäkin lähemmäs Dariusta.
”Olethan kunnossa?”, Vaern tiedusteli tasaisemmin kuiskauksin, äänestään paistaen selvästi jälleen sen huolen, jota Lorythas poti tilanteeseen nähden, ”Pelästyin siellä luolassa seinää päin kolahtaessani, että olisin kolhinut sinuakin jotenkin…”.



//(DDDD Arethilla ei oo käskyvaltaa Eruun ko Eru menee jo! Kultaset viikset oh lords. Jaakkoki kattoo et nyt mä tartten lisää sieniä plz. Ko Aran joutuu vuoteen omaks niin sit sille oikeesti kasvaa semmotteet viikset. Ootas vaan//

[Aksutar]

Yhtälailla mitä Darius oli uupunut, oli myös Lorythas siipeensä ottanut ja energiavajeessa äskeisen myötä. Reporanka haltia kävi hymähtämään heikosti nelisiiven mainitessa siipiinsä koskevan. Varmasti, sitä Darius ei epäillyt, mutta hän halusi silti mahdollisimman pian liikkeelle. Kuitenkin, kun Lorythas maaten pisti ja äskeisestä lähti palautumaan, kykeni myös Darius pikkuhiljaa rauhoittumaan. Mitään välitöntä vaaraa ei enää ollut - ilmeisesti - ja he voisivat lähteä pian takaisin kotiin, jahka voimia oli kerätty hetki.
Pienesti Darius raotti katsettaan tuntiessaan, kuinka Lorythas päänsä hänen puoleen käänsi. Heikosti hän koitti hymyillä, samalla kun työnsi itseään paremmin istumaan satulassa, nauttien myös siitä lämpimästä ilmasta, mitä hopeakäärme puhalteli. Haukansilmä olisi halunnut laskeutua alas ratsailta hetkeksi ja venytellä raajojaan, mutta hän pystyi jo nyt sanomaan, etteivät jalkansa tulisi kantamaan jos omin voimin olisi pitänyt seistä.

"Heikottaa. On vaikea saada henkeä", Eliitti vastasi nelisiiven kysellessä oliko hän kunnossa, siinä samalla kerraten luolan tapahtumia ja sitä seinää päin mätkähtämistä, "Taisit kyllä... Jalkani litistää...", Darius jatkoi, kädellään napakasti toista jalkaansa painaen - kyllä siihen koski, varmasti mokoma mustelmillakin oli, mutta äskeisen pakokauhun myötä ei kipua tullut huomattua heti ensimmäisenä... Nyt kun oli aikaa rauhoittua ja palata tilanteen tasalle, alkoi se kipukin itsestään ilmoitella.
"Mutta tuskin se murtunut on... Korkeintaan vain ruhjeilla", Darius hymähti, katseensa kohottaen takaisin Lorythaksen puoleen, "Entä itse? Oletko kunnossa vai pitääkö sinut taas kantaa kotiin?".



// Areth ei uskalla ees sanoa Erulle mitään, muuten voi tulla tunti turpaan. Jaakko on niin done kaiken kanssa, Jaakko ei enää ala. Aran siellä vuotees hirveen puskaparran kanssa ja Jaakko on vaan et höhö //

[Crimson]

Kuulemma heikotti ja oli vaikeaa saada henkeä. Ehkä syy johtui siitä, että lentämiseen tottumattomana ilma ylempänä ei täysin Dariukselle sopinut, tai sitten Puolikäärme oli muuten onnistunut kolhimaan kenraalia siten, että tuo oli rintakehänsä mahdollisesti satuttanut. Lorythas itse ei vastaavia hengitysvaikeuksia edes huomannut, mutta oliko se ihmekään, jos hän päivittäin lentämistä harrasti…
”Anna anteeksi…”, Puolipeto pahoittelikin katuvana, Dariuksen kertoen myös toista jalkaansa kivistävän. Onni onnettomuudessa, jos Winder ei todellakaan ollut koipeaan katkonut tai muuten itseään pahemmin loukannut…

Kommentti kotiin kantamisesta sai nelisiipisen naurahtelemaan ja kehräämään niiden naurahdusten myötä. Sehän tästä nyt vielä olisi puuttunut!
”Meinasitko kaiken kunnian itsellesi taas varastaa, Aiedail?”, Lorythas hymisi rauhallisesti haltiaa katseensa alla silmäillen, päätään aavistuksen kallistaen sanojensa myötä.
”Pelkkiä kolhuja”, Vaern vastasi kuitenkin kunnolla, siipiään aavistuksen liikauttaen, ”Venäytin siinä tuulessa varmaan siipeni ja löin kylkeni luolassa kipeästi kiviä vasten, mutta ei minulla mitään hätää ole. Kyllä tämä tästä, kohta…”.
Ja vielä pitäisi jaksaa lentää takaisin Briariin kera Dariuksen. Pelkän lyhyen matkan taittaminen vanhinten luolalta oli imenyt Seyrin kaikki voimat - oli sää millainen hyvänsä, tulisi täältä Briariin takaisin lentäminen olemaan turhia pysähdyksiä parhaillaan täynnä. Ei Vaern ollut itseään koulinut lentämisen ohella tällä tavoin, joten sinällään tilanne oli täysin uudenlaisella tavalla haastava nelisiipiselle pedolle.

Lorythas antoi lämpimän ilman puhaltaa vasten Winderiä. Ehkä se auttoi pitämään kylmän loitolla, joka valmiiksi näin hieman ylempänä puri nahkaa vasten kipeästi, ja kenraali kun ei kylmästä välittänyt…
”Jalkasi pitäisi kyllä tarkistaa…”, valkean serpentin suu aukesi hivenen, pään laskeutuessa jälleen alemmas, Dariuksen tasolle, ”Jos se onkin murtunut tai muuten vahingoittunut, niin se pitää tukea. Lentäminen kipeän raajan kanssa ei ole hyvä idea, tiedän sen ihan kokemuksesta, se remmikin pitäisi avata siltä puolen ja mmh…”. Miksi juuri nyt piti sattua ja heikottaa, miksei Lorythaksella olisi voinut olla loputtomiin voimia ja jaksamista vain lentää heidät samantien takaisin kylään. Kykyä parantaa omia ja toisten ruhjeita. Tai vaikka siirtyä Briariin täältä jollain muulla tavoin vaivatta!
Vaernia silminnähden harmitti, Puolikäärmeen painaessa päätään kaulaansa vasten ja laskien katseensa maahan, matalalta kurisevaa ääntä pitäen. Ei hän halunnut vaarantaa Winderin henkeä ja terveyttä… mutta jotain piti tehdä, ennen kuin he kykenisivät matkaa jatkamaan turvallisesti täältä minnekään.
”Pääsetkö satulasta alas itse?”, Seyr kävikin lopulta tiedustelemaan Dariukselta, katseensa tuohon kulmiensa alta nostaen, ”Satulalaukuista varmaan löytyisi tarpeita tukemaan se koipesi… jos siis… annat… minun katsoa sen kuntoon ennen kuin mitään muuta teemme”, serpentti kainostellen kyseli.



//Areth vaan tykkäis rajummista leikeista ;DDDD eikun. Jaakko on niin done et adoptoi sen sonic hecan ilokseen juoksemaan pitkin linnan käytäviä, sit se nauraa rehottaa meneen siellä jossain käytävien kulmassa ihan solmussa. Oh lords. Nii heti ko Aranil ei oo sijaa nukkuu kauneus uniaan niin siitä kuoriutuu tru eräjorma//

[Aksutar]

"Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää", Darius vastasi Lorythasille, hymyillen heikosti. Tekevälle sattui ja oli onni onnettomuudessa, ettei Darius tämän pahemmin ollut osumaa ottanut äskeisessä myllytyksessä, selvästi Lorythas oli osannut pitää ratsastajan turvassa tietoisesti tai tiedostamattaan.
"Kaiken sen jälkeen mitä tässä muutaman päivän aikana on tapahtunut niin kyllä, aikalailla kunnia tästä kuuluisi minulle", Eliitti virnisti vastaukseksi, Lorythasin sitten kertoen ottaneensa itse lähinnä vain kolhuja ja epäili reväyttäneensä siipensä äskeisen myötä.
"Haittaako se lentämistäsi?", Darius tiedusteli, pientä huolta äänessään. Totta kai se harmitti, jos he eivät pääsisi lähtemään, koska Lorythas siipensä oli reväyttänyt, mutta enemmän Dariusta huolestutti hopeaverisen hyvinvointi nyt. Siinä missä Lorythasia näemmä huolestutti haltian osumat.

Lorythaksen puhuessa jalan tarkistamisesta, käänsi eliitti huomionsa koipeensa. Ei se ainakaan vuotanut verta - nähtävästi - mutta vietävä kipu siitä pikkuhiljaa alkoi säteillä. Ei sitä joka päivä jalkaansa litistänyt kallion ja massiivisen lohikäärmeen väliin. Jo se, että Náron paino joskus jalalla kävi kaaduttaessa sattui ja pahimmillaan reväytti jalan, jos vauhdilla mentiin, joten ihmekös tuo jos nytkin olisi raaja mustelmilla ja arkana muutaman päivän. Darius naurahti itsekseen, koipihan olisi täydellinen syy pitää vapaata taas tovi.
"Enköhän siihen kykene...", Eliitti tuumi Seyrin kysellessä, pääsisikö hän omin neuvon alas satulasta. Kyllähän se jalka piti katsoa, siitä Darius oli samaa mieltä. Jos koivessa olisikin jotain pahemmin vialla, voisivat he ensitöikseen jotain tehdä asian eteen.
Hitaasti Darius lähti niitä remmejä availemaan, tuntien kuinka särky jalassa vain paheni kun remmit irrotti. Polvea myös kirveli siihen malliin, että iho oli varmasti hiertynyt puhki. Ehkä sittenkin olisi kannattanut pitää ne jalkapanssarit yllä... Joskin ne olisivat varmasti äskeisessä rusentuneet ja puristaneet nyt epämukavasti lihaa vasten.

Jahka remmit oli irrottanut, kävi Darius laskeutumaan alas satulasta, lähinnä käsiensä varaan painoa varaten ja liukui alas. Jalat ottivat vastaan kallionpinnan, Eliitin ähkäisten ääneen kivusta. Ja ennen kuin ehätti edes askeltakaan ottamaan kauemmas nelisiivestä, kaatui haltia hankeen kuten oli arvellutkin. Jalat eivät kantaneet lainkaan, varsinkaan se jalka joka osumaa oli ottanut. Darius kirosi itsekseen maassa, samalla kun kampesi itsensä istumaan hankeen ja hivuttautui siinä samalla vaistomaisesti kauemmas kielekkeenreunasta, vaikkei lähellä sitä ollutkaan. Silti, hän ei halunnut yhtään tämän lähemmäs sitä reunaa.
"Kyllä se... vaikuttaa ainakin turvonneen", Darius tokaisi raskaasti hengittäen, jalkaansa hieraisten ja kokeillen sitä polveaan, housujenkankaiden tuntuen kostealta ja nihkeältä veren vuoksi.



// Areth on oikeesti masokisti. Heca menee niin nopeeta käytävil ettei sitä ees näe! Aran on oikeesti sisimmiltään eräjorma. Sen jos päästäis sinne mettään vaan painattaan nii se ois vaan ilonen eikä tommonen butthurt koko ajan //

[Crimson]

Haittaako se lentämistäsi. Lorythas ei edes halunnut vastata Winderin aikaisemmin esittämään kysymykseen. Kyllä hän lentäisi, jos oli pakko, muttei mielellään tietenkään olisi itseään äärirajoille venytellyt.
Nelisiipinen keskittyikin seuraamaan, kuinka Darius kävi irrottelemaan itseään siitä satulasta, lopulta lähtien hankalasti kapuamaan alas ja mätkähtäen turvalleen maahan. Eivät jalat kantaneet – murto-osan Vaernin kidalla viipyikin lohikäärmemäinen virne, ennen kuin liskopeto heitti päätään poispäin Winderistä.
Serpentti kohottautui itsekin ylös maasta, talsien hieman kauemmas, ja muutti muotoaan tutummaksi Lorythakseksi. Kyläpäällikkö sai varoa, että satula ei rojahtanut hänen päälleen siinä muodonmuutoksen yhteydessä, nahkaisen kokonpanon mätkähtäessäkin sarvikruunuisen selän takana maahan siistiin nippuun remmeineen päivineen. Tuskin Winderistä olisi sitä enää hänen selkäänsä nostamaan tuossa kunnossa, joten tästä eteenpäin Haukansilmä saisi joko tyytyä itse niskavilloissa roikkumiseen tai vaihtoehtoisesti voisi Lorythas poimia haltian toiseen käpäläänsä lentämisen ajaksi. Jahka kenraali nyt ensin paikattua saataisiin.

”Paina sitä lumella”, Hopeakäärme neuvoi äkkiseltään, pitkässä kaavussaan yrittäen kahlata kompuroiden lumessa tarpoen lähemmäs sitä satulaa. Ja päästyään sen luokse, turkoosinhohtoinen valo kävi loistamaan paremmin Lorythaksen käsistä ja kauluksen raosta, valaisten sen verran ympäristöä että Seyr saattoi paremmin nähdä mitä oli tekemässä.
Ensitöikseen Puolikäärme tarrasi niistä satulan kiinnitysremmeistä kiinni, kiskoen perässään painavan kokonaisuuden lähemmäs Winderiä ja sen jälkeen kävi vasta availemaan niitä soljin suljettuja laukkuja, joihin oli kaikkea hyödyllistä pakattu juuri tällaisia tilanteita varten. Sideharsoja, puhtaita liinoja, jopa pienempiä työkaluja, joilla saattoi irrottaa itsensä väkisin satulasta tai avittaa jumiin jäänyttä toveria pulasta. Olipa siellä laukuissa myös pienimuotoisia, pitkään säilyviä muonia ja ruokailutarvikkeita hädän varalle, mutta ne taisivat olla menneet silpuksi ja murskaksi sen myötä, kun Lorythas oli kivisiä kallioita vasten itseään ruhjonut. Kuten esimerkiksi kattilantapainen, josta ei ollut jäljellä enää kuin vääristynyt kasa metallia ja pelkkä muisto siitä, mitä se joskus oli ollut. Tietenkin se harmitti, mutta uusia saisi aina tehtyä rikkimenneiden tilalle, onneksi.

Lorythas tipautti muutaman sideharsonkappaleen Winderin vierelle laukkujen kätköistä, sekä sen mustan tabardinsa, jonka merkityksellisyys nostatti Seyrille ahdistuneen ilmeen kasvoille. Ei sitä oltu ikinä vielä tarvittu, mutta teki aina omalla tavallaan pahaa kaivaa se esille sieltä satulalaukun pohjalta – nyt sitä voisi kuitenkin käyttää hyödyksi harsonkappaleiden suojana. Kuten niitä lyhyempiä remmejä, jotka Puolikäärme satulastaan kävi irti pujottamaan.

Sarvikruunuinen venytteli selkäänsä ja polvistui lopulta haukansilmäisen vierelle, lohdullisen katseen ja hymyn nostaen kasvoilleen Dariukseen silmänsä kunnolla viimein kohottaen.
”Sentään olet yhtenä kappaleena…”, eikä kahtena. Tai kolmena. Tai ihan murskana. Mutta mitä muutakaan sitä olisi saattanut sanoa? Hopeakäärme oli pahoillaan että tämän oli pitänyt tapahtua, mutta oli tämä yhä helpompi käsitellä kuin se, että Darius olisi mahdollisesti tänne vuorille käynyt henkeään heittämään hänen seurassaan.
Aamutähtensä kasvoilta Seyrin katse siirtyi paremmin tutkimaan sitä jalkaa, jonka kenraali oli loukannut. Nenään erottui kaiken kylmyyden keskeltä makean veren tuoksu, eikä sen sijaintia tarvinnut hirveän kauaa etsiä, Lorythaksen kyllä huomaten Dariuksen satuttaneen polvensa pahemmin. Sinällään se kylmän keskeltä tutun eliksiirin haistaminen nostatti muistoja mieleen. Nimittäin muistoja viime talvelta… täältä samaisilta vuorilta…
”Suojataan tuo”, Puolikäärme ehdotti kuitenkin, napauttaen sormellaan kevyesti lähelle sitä polvea, ”Ja sidon jalkaasi kiinni vaikka aseeni huotran tueksi - ehkä se riittäisi siksi aikaa, kunnes jonkun osaavan tahon luokse pääset itsesi paikkaamaan”.



//No niinpä. Salailee himoittuja salaisuuksia muitten korvilta. Nauttii kun eukko piiskaa kaulimella. Imean. HECA ON VAAN ET NYOOOOOOON. Sen takia Aran kato aina sitä Jaakkoo siitä mettästä sättiikin. Se on oikeesti Aran joka sinne sammalille jäis kirmaan ja Jaakko vaan heittäis sitä tateilla ja ois et nyt saatanan kukkaispoika mennään kotiin ja vähän sassiin ei sulle enää sitä kissanminttua ko sekoot tolleen//