Kirjoittaja Crimson » 09 Joulu 2016, 00:06
”Minä olen yksi ja sama persoona, kehtaakin jakaa minua kahtia”, Hopeakäärmeen kuiskaileva ääni huomautti Winderille, joka niin kovasti siinä välissä koitti pysyä. Uhmakkaasti. Typerästi. Noin Lorythaksen mielestä juuri nyt, petoverisen kokien sen kai jonkinlaisena uhkaavana eleenä häntä kohtaan. Siinä missä vihaisesti häntä kohtaan sanotut sanat tuntuivat tuomitsevilta ja vain viilsivät uuden viillon nahkaan yhden toisensa perään. Winder tässä mitään ei tiennyt! Ainakaan sen perusteella, mitä hänelle kovasti yritti kertoa ja valheita vain toisensa perään selvästi.
Kädet nousivat omien hiusten sekaan, Seyrin kirjaimellisesti kynsien päänahkaansa naarmuja ja sen jälkeen nyrkkiensä välistä kiskoen niitä epämukavasti alaspäin. Suututti. Niin vietävästi, että hän olisi voinut vaikka polttaa kartanonsa noiden kahden elämänsä kanssa epäonnistuneen suutarin kera tässä ja nyt!
”Haastan riitaa?! Minulla on siihen syy, ja se syy olette te, katalat juonirikkaat varpuset – kehtasit minua eilenkin syyttää erinäisistä asioista, vaikkei sinulla ole edes todisteita!”, sarvikruunuinen huusi Dariukselle takaisin, käyden uhkaavasti astelemaan lähemmäs myös kenraalia. Sen näköisenä, että varmasti kosketusetäisyydelle päästessään tekisi taas jotain harkitsematonta – hyökkäisi päälle, tai läimäisisi kynsillä pitkin haltian kasvoja.
Mutta turhan likelle Lorythas ei päässyt, sokean harppoen kyläpäällikön ja Winderin väliin, jääden tuimana tuijottamaan siihen käden ulottuville jäänyttä sarvipäätä.
”Tai mitä jos lopettaisitte molemmat – erityinen suhde vai, ettehän te osaa enää muuta tehdä kuin riidellä näemmä!”, punapää ärähti vuorostaan, kätensä laskien yhä sokean ylitse tuijottavan Puolikäärmeen rinnalle ja yritti tuupata toista taemmas. Huonolla menestyksellä, eihän Lorythaksen tasapaino minnekään horjunut, saati voima riittänyt vain toista kauemmas työntämään.
”Anna olla jo Lorythas. Ei kukaan ole viemässä sinulta mitään, emmekä me ole täällä sinua uhkaamassa”, punapää puhui huomattavasti lempeämpään ja rauhoittelevaan sävyyn mitä kumpikaan vanhemmista, saaden sanoihinsa vastaukseksi Seyriltä pelkkää petomaista murinaa.
”Halusin vain puhua Dariuksen kanssa siitä mikä sinua vaivaa, satuttamatta niillä sanoillani sinua ennen kuin tietäisin, mitä haluan vuorostani sinulle kertoa”, Iriador jatkoi turhautuneella äänellä, saaden askeleen verran Puolikäärmettä astumaan taemmas.
”Valheita, tietenkin”, kylmästi kiivaasti hengittävä puolipeto kuiskaili.
”En valehtelisi sinulle”.
”MIKSI USKOISIN SINUA?! TAI TEITÄ YLIPÄÄTÄÄN!”, Vaern huudahti uudemman kerran, perään sähähtäen rumasti, yhäkin sen katseensa pitäen Dariuksessa.
Lopulta sokea tönäisi muutaman kerran vaativammin kyläpäällikköä taaksepäin, saaden tuon taas muutaman askeleen kauemmas Winderistä, ”Jos sinä jotakuta haluat tässä vihata, niin se olen minä. Lyö, revi… pure minua, jos siltä tuntuu, mutta Dariukseen en anna sinun koskea, kun välillänne on tuollainen kitka”.
”Tiedän kyllä miltä sinusta tuntuu – viime kesän ja kaiken jälkeen, et ole ollut oma itsesi. Kaikki on ollut vaikeaa, ja ymmärrän hyvin, miten musertavalta tuntuu kohdata jatkuvasti pelkkää pystysuoraa ylämäkeä, jota on mahdoton kiivetä ylös yksin”, Iriadorin tuuminnan aikana Lorythas oli uudemman kerran kohottanut ne kätensä hiustensa sekaan, mutta pian piilotti niiden alle vain kasvonsa tyystin. Siellä piilossa se katsekin taas rauhoittui, nuoremman väliin tulon ja sanojen saadessa Lorythaksen miettimään taas tilannetta uudelta kannalta. Ehkä se olikin vain hän, joka kaiken taas kuvitteli…
”Et ole vieläkään mikään pahuuden kylväjä, sinua tarvitaan tuolla. Ja me tarvitsemme sinua – siinä missä me muut olemme täällä sinua varten. Uskottelet itsellesi vain niitä kuvitelmiasi ja ruokit niillä keksimiäsi valheita – mutta silti sen jännittyneen kuoren alta olet kyllä yhä se sama rakastettava persoona, jota vain hullu kykenisi vihaamaan. Katsoisit peiliin, Vaern…”, Iriador saneli, saaden kai sarvikruunuisen sentään rauhoittumaan. Ainakaan toinen ei heti hänelle mitään sanonut, nuoremman toisen käden vain kevyesti leväten siinä isompansa rinnalla, joka yhä niin kovin kiihtyneenä hengitti hänen edessään.
”En halua…”, ei Lorythas halunnut katsoa peiliin, muutaman pienen hätäisen kyyneleen tipahtaessa silmäkulmista niille kämmenille, jotka kasvoja yhä piilottivat. Hän tajusi taas olevansa yksi hirviö muiden joukossa. Kylmempi kuin moni muu. Ja hän vain satutti Iriadoria ja Dariustakin, miten hän koskaan muka voisi kuvitella olevansa noiden, tai kenenkään toisen luottamuksen arvoinen, jos hän vain epäili kaikkia ympärillään…
//M! <3 Purmaster tulee plösöön sun päälles jumalauta (D THAT’S HOW PÄITSI DOES IT. Timi on parhain <3 Yoda tulee vielä. Ootas vaan. KÄNNISSÄHÄN SE SALEM ON JUST PARASTA IKINÄ (DDDD En siltikään osaa pelaa sitä, vaan vedän koko roskan vaan vitsillä ja sit oon et hups. Varmana vingutan. Tuunko samantien puhaltaan korkeita sävelmiä korvas juureen//