Kirjoittaja Aksutar » 17 Elo 2019, 03:49
Darius nojautui entistä paremmin korkeahaltiaa vasten, painaen nuorempaa paremmin halaukseensa. Eliitti oli lähellä itkeä silkasta surusta, epätoivosta, turhautumisesta ja uupumuksesta, mutta vaikka kuinka olisi halunnut itkeä, eivät ne kyyneleet tuntuneet nousevan silmiin. Vain se pala kurkussa pysyi, ahdistaen ja inhottaen, Haukansilmän kykenemättä kunnolla edes hengittämään. Eniten häntä ahdisti ja jopa hävetti, kuvotti, se, ettei hän kyennyt itkemään, kun toinen elämänsä rakkauksista oli kuolemassa.
”Mutta kaikki mitä tunnen, on vihaa. En tiedä mitä tehdä — En halua olla tätä”, Darius nyyhkäisi vasten nuorempaansa, ”Tahdon vain… Olla onnellinen. Kanssasi, kanssanne”.
Kun puheeksi tuli Mordecai, naurahti Darius surkuhupaisesti vasten Iriadoria. Totta kai hän halusi antaa tilaisuuden kenelle tahansa, joka voisi Lorythasin pelastaa… Mutta häntä pelotti luottaa Mordecaihin. Hän uskoi, että velho tulisi vaatimaan jotain kohtuutonta palkaksi. Häntä pelotti, että kaikki tämä oli Mordecain kostoa Eliitille, joka uskaltautui päätään aukomaan velholle. Hänelle Mordecai oli vain yksi taho, joka halusi Iriadorin, hänet ja todennäköisesti myös Lorythasin hengiltä.
”Annan, kyllä, mutta… En. En haluaisi luottaa häneen”, Eliitti kertoi, samalla kun nojautui sen verran irti Iriadorista, että saattoi laskea otsansa vasten nuoremman haltian otsaa, ”Mutta haluan luottaa Theoon… Kaikesta huolimatta. Joten jos hän uskoo Mordecain olevan… vilpitön… Haluan uskoa sen myös”.
Pihalla oli pirun kylmä, sen Theo saattoi todeta heti ensitöikseen. Onnekseen hänellä oli vielä ulkovaatteet yllä, lukuun ottamatta hanskoja ja kaulaliinaa. Mutta paksunlämmin ja pitkä takki piti puoliverisen kyllä lämpimänä, jotenkuten. Toisaalta se pakkasilma antoi myös mahdollisuuden hengittää, rauhassa sisään ja ulos. Poskia nipistelevä pakkanen auttoi mieltä virkistymään ja jälleen kulkemaan kunnolla. Enkelinpentu sulki silmänsä hetkeksi, kävellen kauemmas kartanosta, vetäen syvään henkeä. Jos Mordecai ei saapuisikaan, mitä he sitten tekisivät? Ehkä Qira voisi auttaa, ainakin jotenkuten? Ehkä.
Kovin pitkälle vaihtoehtoja enkelinpentu ei ehättänyt miettiä, kun aisti sen lähestyvän auran. Katse avautui, pikkuhaukan nähden, kuinka tähtikirkkaalta taivaalta laskeutui lintumainen hahmo kartanon pihamaalle. Käsiään taskuun tunkeva puoliverinen seurasi, kuinka linnunmuodosta kuoriutui esiin tuttu tummahiuksinen velho.
Hitaasti Theo lähestyi rujokasvoista, pysyen rauhallisena ja lopulta pysähtyi kunnioittavan välimatkan päähän.
”En toivonut, että tapaisimme tällaisissa merkeissä”, Theodluin aloitti, rauhallisella äänellä, selvästi äänellään ja eleillään tiedustellen, millä tuulella vampyyri ylipäätään oli. Ei hän olisi halunnut häiritä Mordecaita, johan tuon aurakin kertoi, ettei kyseessä ollut mikä tahansa kulmalta löytyvä hokkuspokkus mies. Mutta se, mitä Theo saattoi pitää hätätilana, ei välttämättä ollut niin tärkeää Mordecaille.
”En… En tiedä mitä Alastriona kertoi, mutta Seyr on kuolemassa”, Hengitys kylmässä höyryten puoliverinen aloitti, selvästi jo väristen pakkasen myötä, ”Häntä puukotettiin, kohtaan, jonka paransit Winderiltä toissapäivänä… Ja tikarin terässä oli myrkkyä. Myrkkyä, jonka Darius epäili olevan… Teiltä. Se selvästi on demoniperäistä tai mustaa magiaa, koska minä en pysty sitä karkottamaan, puhdistamaan”, nuorikko selitti suoriltaan, tuhlaamatta aikaa tervehdyksiin tai kuulumisien kyselyihin.
”Alastriona antoi minulle kyyneleen. Pystyin hetkeksi hidastamaan myrkkyä sen avulla...”, Theo kertoi, ”En tiedä haluatko auttaa, mutta päättelin, että olisit kykenevä. Magiasi ei ole alun perin samalla tavalla pyhää, mitä omani, ennemmin luonnosta kumpuavaa. Yliparantaja kävi myös paikalla… Yksi vanhimmista, mutta hän ei suostunut auttamaan, ellei joku henkeään olisi Seyrin henkeen vaihtanut… Tai näin ymmärsin…”, ehkä enkelinpentu puhui liikaa, mutta toisaalta, hän katsoi paremmaksi kertoa kunnolla tapahtuneista, jottei mikään jäisi epäselväksi.
”Joten… Pyydän, jos voit pelastaa Seyrin hengen, tekisitkö sen? Olen valmis antamaan sinulle mitä vain, mitä omissa rajoissani kykenen, jos autat meitä”, Theodluin pyysi lopulta, ”Mitä vain. Kunhan Seyr saa elää”, enkelinpentu painotti, merkittävästi vanhempansa silmiin katsoen. Olkoot se sitten hänen henkensä, Theo oli valmis tekemään sen uhrauksen sarvipäisen puolesta.
//TIMANTTISELLA LAPIOLLA SINUT HAKKAISIN!!! JA NIINPÄ, pakko löytää uus byhyy. Aapeli miksi, MIKSI!?!?!? Marduk vetää mielellään semmosia turpaan, Shyva voi kikatella siellä taustalla. Sit tulee Scylla ja iskee Shyvan, ilman et Marduk mitään ees huomaa //