Kirjoittaja Crimson » 01 Syys 2019, 17:07
Heidän keskustelunsa sai täyskäänteen, pirteämmän ilmeen nousten Iriadorinkin kasvoille Seyrin äänen kuullessaan. Ei hän ollut ajatellutkaan että heidän tässä keskustellessa se voisi ehkä häiritäkin jotakuta, joka todellakin sen levon tarpeessa juuri nyt oli. Punatukkainen käännähti ympäri paremmin sarvipäistä kohden nyt, kasvoillaan väsyneenlempeä katse ja hymy, silkan onnellisuuden täyttäessä rintapielen juuri nyt. Kerrankin kaikki tuntui olevan vain hyvin, ja siitä tuntemuksesta korkeahaltia ei olisi halunnut päästää irti millään tasolla.
Sarvipäinen peukalonsa syrjällä siveli laiskasti Winderin kädensyrjää, sinisten silmiensä katseen kääntyen myös paremmin haukansilmäisen kasvoille, kun haltia tuli häntä lähemmäs.
”Niin pitäisi, mutta yritä siinä nukkua kun lörpötätte vieressä kuin kylän pahimmat juoruakat”, hopeaverinen naurahti väsyneenä, sisäistäen viimein että se omituinen polte ja tukahduttava tunne kehostaan oli tiessään. Miksi, sitä Seyr ei tiennyt, mutta katse silmäsi laiskasti aikaisemmin tumman värin peitossa ollutta nyt jälleen kalpeaa kättään Dariuksen otteessa. Mielessä pyöri tuhat ja yksi kysymystä yhtä aikaa, niiden ajattelun kuitenkin saaden Puolikäärmeen vain entistäkin väsyneemmäksi juuri nyt.
”Se polte ja painostus on poissa, voin hengittää jälleen ilman tuskia”, lohikäärmeverinen hymyili rauhallisesti, antaen Iriadorin poimia toisen käsistään pideltäväksi toiselta puolelta, ”En tiedä minkä ihmeen mukananne toitte tällä kertaa luokseni, vai onko tämä tuonpuoleinen. Mutta oloni on parempi, helpottunut”.
”Kyllä sinä ihan siinä vielä olet lihaa ja verta edessämme”, Iriador naurahti, paremmin Puolikäärmeen kättä sivellen otteessaan, ”Voimme kertoa siitä lisää huomenna, sinun pitäisi levätä”.
”Tuskin jaksan keskittyä kunnolla edes puheisiinne juuri nyt”, Lorythas hymähti huvittuneena, olonsa tuntuen kaiken sen väsymyksen ja voimattomuuden tähden kuin pahemman kerran humaltuneelta, puheensakin sammaltaen selvästi.
Minun kai pitäisi pelätä sinua. Sen lauseenparren Lothar oli kuullut kyllä useamman kerran eläissään jo, ja ymmärsi kyllä, miksi hänenkaltaisestaan kehotettiin pysymään kaukana monestakin eri syystä. Ensinnäkin siksi että hän oli erilainen. Toisena koska hän oli vampyyri. Hän oli myös velho, hämyisen taikapuodin omistaja myrkkyineen ja muine litkuineen, joka ei suotta itsestään pitänyt ääntä missään. Jos Mordecaihin törmäsi kadulla, oli hän vain yksi muukalainen muiden joukossa, siinä missä alamaailmassa hänelle kumarrettiin ja pysyteltiin mieluummin etäämmällä.
Jokin kuitenkin Kaváldthalrin voimissa tuntui vetävän Theon sanojen mukaan nuorikkoa puoleensa, Mordecain kohauttaessa kulmaansa moiselle tokaisulle. Hän oli kyllä pistänyt merkille sen erikoisen punan nuoremman kasvoilla ja korvanpäissä kun oli katseensa säilyttänyt haukanpoikasen kasvoilla, ollen ajatellut lähinnä että se olisi johtunut kenties jännityksestä ja magian runsaammasta käytöstä tässä yhteydessä. Mutta se taisikin johtua jostain ihan muusta.
Yönlapsen pitkän korvanlehdet värähtivät Theodluinin viimeisen huomion myötä, velhon kasvoilla käväisten jokseenkin yllättynyt ilme sekunnin murto-osan.
”Sanoit samaa aikaisemmin N’drayerin luona”, Lothar muisteli, joskin nyt hän varmaan tuoksui töittensä sijaan seurapiireiltä ja omalta suosikkiparfyymiltään ottaen huomioon mistä tilanteesta Mordecai oli aikaisemmin joutunut poistumaan Briariin saapuakseen.
”On vaarallista antaa magian humalluttaa mieltäsi tuolla tavalla”, vanhempi velho hymähti hymyillen nuoremmalleen, kätensä siirtäen takaisin omalle puolelleen jos se energioiden jakaminen oli syy siihen miksi Theon pää vaikutti menevän sekaisin hänen seurassaan. Ei hänen sentään ollut tarkoitus toista lumota ja seurastaan huumata, kuten eräillä toisilla oli kataluuttaan tapana.
”Ei sinun silti tarvitse seurassani pelätä, tai luulla ettetkö voisi luottaa minuun vaikka edustankin jokaista mahdollista vaaranmerkkiä, joista kuolevaisilla on tapana toisiaan varoitella. En ole sen erikoisempi kuin muutkaan silloin kun kävelen keskuudessanne”, se hymy säilyikin velhon kasvoilla pidempään kuin oli tarkoitus, leveten myös ehjältä suupieleltä paremmin hetkeksi.
"Johtuuko tuo minusta, vai voimistani?", Lothar lisäsi vielä viitaten tietenkin siihen heleään punaan toisen kasvoilla.
//No älä. Aika hommata pala seuraavalla kauppareissulla! Angry flute solo :DDDD emmä jumalauta kestä kun kelaan jätkät muurilla piiparoimassa ja kaikki pitelee vaan korviaan ja huutaa niille. JA SE ON NIMENOMAAN SE. Areth ei häpeä. Nyt mennään eikä meinata//