These wounds

[Crimson]

Iriador myhäili keskenään, ollen mielessään ylpeä etenkin Dariuksesta, kuunnellen samalla kumppaninsa kertomaa. Se oli varmasti suuri askel tulla tunnustetuksi lohikäärmeratsastajaksi, siinä missä usea varmaan odotti Winderin saavuttavan jotain suurta niihin saappaisiin astuessaan.
”Luuletko muka ettei hän olisi miettinyt tätä lävitse jo monet kerrat, kun viimein kehtaa pyytää sinulta jotain näin suurta? Uskon Seyrin tietävän mitä on tekemässä, ja jos minulta kysyt, olet sinä täydellinen hänen vierelleen”, punapää kujersi onnellisena, vilkaisten kumppaninsa puoleen määrätietoisena, ”Ja olet sen arvonimen ansainnut”. Iriador halusi tästä seuraavan jotain positiivista, ehkä Seyrin ja Winderin välit vahvistuisivat tällaisen virallisen seremonian myötä, mitä ikinä lohikäärmeratsastajan vala sitten mukanaan toisikaan. Korkeahaltia uskoi myös että näin nopea asian esiin ottaminen ja ehdottaminen johtui viime päivistä. Lorythas oli ollut lähellä menehtyä, ja menettää kaiken mitä oli ehättänyt ympärilleen rakentaa. Oli sanomattakin selvää jos Seyr halusi jonkin olevan elämässään virallista, ennen kuin jotain vastaavaa sattuisi uudestaan… vaikka olisihan Darius voinut kyläpäällikön pyynnöstä kieltäytyäkin. Mutta onneksi ei kieltäytynyt. Iriador halusi nähdä nuo kaksi onnellisena, hän halusi pysytellä heidän vierellään ja saada kutsua Dariusta lohikäärmeratsastajaksi, jos se tekisi haukansilmäisestä onnellisemman.

”En millään malttaisi odottaa niitä muutamia päiviä, mutta ehkä tämän kerran”, Iriador tuumi kujertaen samalla kun parivaljakko löysi paikkansa, haltioiden käyden istahtamaan pöydän ääreen muiden seuraan. Eipä kukaan heihin liioin suurempaa huomiota kiinnittänyt, siinä missä Iriador oli sattuneista syistä tietenkin utelias tiiraamaan ympärilleen. Hänestä tuntui että pöydän päässä heidän vieressään vastakkaisella puolella istui valaseremoniaa jännittäviä nuoria, toisella noista ainakin oli käsissään hypisteltävänä samanlainen koru kuin Dariuksella oli takissaan, josta Iriador päätelmänsä lähinnä perusti.
”Tiedäthän että olen teistä ylpeitä. Etenkin sinusta, mielestäni on suuri kunnia että Seyr suo sinulle tilaisuuden tällaiseen, kaikesta huolimatta”, Iriador hymyili tummatukkaiselle, tuolillaan aavistuksen kääntyen paremmin Dariuksen puoleen, ”Ja haluan että olette onnellisia tämän myötä. Mitä ikinä se mukanaan tuokaan, olen silti läsnä ja haluan pysytellä tukenanne tässä lohikäärmejutussa”.


Mordecai oli jäänyt silmäilemään saapuneen seurueen perään, etenkin Seyrin, joka oli haltioista erkaantunut hetki sitten kaiketi suorittaakseen alta pois jotain, ennen kuin malttaisi itse istahtaa alas. Velho kuuli kyllä Theon sanat vieressä, ja alitajuisesti tiesi nuoremman katsahtavan hänen puoleensa. Sinällään oli mielenkiintoista pohtia millainen tästä päivästä olisi tullut, jos hän olisi jättänyt tyystin tulematta tänne, eikä olisi suostunut ottamaan sitä riskiä myrkyn poistamisen suhteen. Olisiko joku toinen voinut pelastaa hopeaverisen Zhiermatuin demonisenmyrkylliseltä vereltä, ja jos olisi niin kuka, jos Yliparantajaa ei mukaan laskettu?
”En”, vampyyri vastasikin totisena nuorikon viimeiseen kysymykseen, ”Ymmärrän hänen tarpeensa kyseiseen, mutten koe itse vastaavaa tarpeelliseksi. Tein mitä kykenin, ja olisin tehnyt saman kenen tahansa kohdalla”, Lothar vielä lisäsi, kätensä puuskasta laskien sivuilleen kaikessa rauhassa. Kukaan harvoin kiitti häntä mistään, etenkään mistään henkilökohtaisista palveluksista. Etenkään mistään tämän mittakaavan sattumista, varsinkaan julkisesti. Mutta ei hän aikonut suhtautua asiaan jännittäen tai antaen ajatuksen painostaa häntä – jos Seyr halusi kiittää häntä kylänsä kuullen, kiittäköön.

Tarkkaileva katse seurasikin sarvikruunuisen nousua päälavalle, muutaman kyläläisen yhä tiiviisti seuraten päällikkönsä perässä kaiken varalta, jos Lorythas tarvitsi tukea, tai jos kukaan erehtyisi uhkaamaan kylänjohtajaa tänä iltana. Mutta kukaan ei osoittanut ikäviä aikomuksia, siinä missä kunnioittaen juhlaväki, etenkin Briarilaiset hiljentyivät katseitaan kohottaen Seyrin puoleen, toisten jopa kiirehtien kauempaa lähemmäs. Paikalla oli aikuisia ja nuoria, vähemmän merkityksellisiä henkilöitä selvästi sotilaallisempiin tahoihin, kuin myös Seyrin arvostetuimpia ja luotetuimpia neuvostonjäseniä. Ennen kaikkea ystäviä, joiden läsnäoloa hopeakäärme arvosti valtavasti, ja joiden tähden Seyr olisi ollut valmis vuodattamaan muutaman kyyneleen, mutta päätti pysyä hymyillen muiden edessä.
Tilanteesta Lorythakselle teki sinällään erityisen Dariuksen ja Iriadorin läsnäolo. Hän oli jo iät halunnut näyttää rakkaimmilleen sen yhteenkuuluvuuden tunteen Briarissa, ollen kuitenkaan koskaan omannut täydellistä tilaisuutta vastaavaan ennen tätä hetkeä. Jos hänelle jotain sattuisikin, olisivat hänen rakkaimmat ystävänsä kuitenkin saaneet tilaisuuden olla osa tätä hetkeä ja kokonaisuutta, jonka Seyr oli kyläänsä onnistunut rakentamaan vuosien saatossa.
Syvänkumiseva, matalaäänistä torvea muistuttava lohikäärmeen kujerrus sai musiikin hiljentymään lopulta, juhlaväen vielä sopertaessa sieltä täältä, Puolikäärmeen astahtaen paremmin lavanetuosaan odottavaisena silmäillen juhlijoita. Tavallisesti hän oli miettinyt valmiiksi mitä olisi halunnut muille sanoa, mutta sattuneista syistä Loryhtaksella ei ollut ollut tilaisuutta valmistautua tähän tilanteeseen tällä kertaa kuin henkisesti.
”Arvon matkalaiset peninkulmien takaa. Olkaa tervetulleita viihtymään ja jakamaan kanssamme se mikä meillä on teille tarjota, kun pyyhimme talven hyisen viiman tiehensä näinä päivinä keskuudestamme”, Konaar toivotti aluksi tervetulleeksi kylänsä ulkopuoliset, joita paikalla varmasti oli muiden joukossa.
”Ystävät. Ne joita voin perheekseni nimittää”, Lorythas jatkoi lämpimästi hymyillen, katseensa hetkeksi seisauttaen pöydän päätyyn jossa Darius ja Iriador istuivat, ”Ja ne joita sydämeni pohjasta voin väittää rakastavani”.
”Näen viime päivien koetelleen meistä monia, eivätkä taivaiden ylimmän tuulet ole olleet myötä kanssamme. On silkka ihme seistä edessänne kuitenkin jälleen tänään, enkä kykene kiitollisuudelleni määrittelemään rajoja, muutamia päiviä sitten ajatellessani vielä etten saisi aamutähden kajoa seuraavan auringonnousun myötä kanssanne enää nähdä. Kiitos arvon velhon, kiitos Elwoodin Mordecain, jonka ihmeitä ilman tuskin seisoisin edessänne juuri nyt”, Vaern puhui rauhalliseen ääneen, velhon mainitessaan tietenkin viittoen kädellään tummatukkaista maagiparivaljakkoa kohden, pitäen kiitollisen katseensa hillityn arvokkaan nyökkäävän eleen vaihtaen Lotharin kanssa.
”Kiitos, että olette tulleet jakamaan tämän hetken ja päivän kanssani”, kyläpäällikkö kuitenkin jatkoi pian, katseensa harhaillen pitkin juhlaväkeä hetken, kun sarvikruunuinen mietti kuinka lyhyesti vailla kyyneliä olisi saanut kunnioitettua myös Nerinalan muistoa lohikäärmeratsastajana tänä iltana.
”Haluan meidän tänä yönä muistavan myös kunnioitetun lohikäärmeratsastajan, vanhan ystävän poistuneen keskuudestamme”, kruunattu julisti. Edesmenneille usein järjestettiin omat muistotilaisuutensa, mutta tällä kertaa sellaista ei todennäköisesti sattuneista syistä tulisi. Kuitenkin paikalla olevat lohikäärmeratsastajat ja Nerin tunteneet nousivat paremmin pöydistään ylös, toisten kohottaen mahdollisten miekkojensa terät kohden taivasta kunnioittavana eleenä, toisten kohottaen pelkän nyrkkiin painetun kämmenen viistosti rinnalleen ratsastajien arvostettuna tervehtivänä eleenä, hiljaisuuden laskeutuen aukealle sitä korkeintaan tulen rätinän sävyttäen.

”Olkoot sielusi vapaa kuten lohikäärmeesi tuli. Kantakoon siipesi lauluasi loputtomiin läpi voimakkaimpien tuulien”, kyläläiset lausuivat kuorossa lyhyen parren lohikäärmeidenkielellä, ilmassa ollen selvästi haikeudenkaipuun, joidenkin jopa purskahtaen silkkaan itkuun. Paikalla olevista lohikäärmeistäkin osa yltyi kujertamaan ja karjumaan isäntiensä ja emäntiensä rinnalla muistoa kunnioittaakseen.
”Varjelkoon taivaiden vanhin viimeistä matkaasi, jottei sielusi eksyisi myrskyihin enää”, Lorythas vielä lisäsi haluamatta kuitenkaan Nerinalan nimeä ääneen toistaa, itsekin Briarin ratsastajien tervehdykseen kätensä rinnalleen kohottaen ja vilkaisten kohden pakkasesta selkeää tähtitaivasta. Illasta tulisi pitkä, mutta Seyr ei halunnut antaa synkkien ajatuksiensa viedä häneltä tätäkin hetkeä. Sitä onnea joka hänellä vielä oli jäljellä, ja jonka hän tänään halusi jakaa lähimmäistensä kanssa.
”Palakoon tulemme tänä yönä kasteen saaneille ja valoin sinetöidyille liitoille, kadonneille ja edesmenneille ratsastajille”, kruunattu jatkoi katseensa laskien kyläläisten ja väkijoukon puoleen, kätensä levittäen lämminhenkisesti hillitysti sivuilleen, ”Mutta palakoon se myös nykyisille ja tuleville valan sinetöiville, liiton kumppanusten välille solmiville! Niille, jotka rohkenevat kutsua itseään lohikäärmeratsastajiksi”. Niiden sanojen myötä ilo palasi juhlaväen keskuuteen, etenkin kyläläisten yltyen taputtamaan mielissään päällikkönsä puheelle ja jo humalaan ehtien ääneenkin hurraten muiden ylitse.



//Kyllä pitää olla sitten priimat peruukit, aitoa hiusta, muuten ei kelpaa Katalalle. WILD PASCARELLI APPEARS GET READY YOUR AKVARELLIS!!!! :sensei: No nyt kello on kyl jotain ihan muuta kun neljä. Hups//

[Aksutar]

”Lienet oikeassa”, eliitti hymähti kumppanilleen, joka uskoi Lorythasin kyllä miettineen tätä päätöstä läpi useammankin kerran, ”Itse en… ole niin varma päätöksestä”, Darius myönsikin, vaikka Iriador toista mieltä vaikutti olevan. Eliittikenraali ei pitänyt itseään varsinaisesti tittelin arvoisena vieläkään ja mielestään Lorythas olisi voinut valita paremminkin. Dariuksen täytyi olla ainoa lohikäärmeratsastaja maailmassa, joka pelkäsi lentämistä ja korkeita paikkoja.
Haukansilmä uppoutuikin hetkeksi omiin ajatuksiinsa, katseen osuen heitä vastapäätä istuvaan nuorikkoon, joka samanlaista rintakorua hypisteli hermostuneenoloisesti odottaen. Se hermostuneisuus tuntui tarttuvan nyt muuten niin rauhalliseen kenraaliin, aivan kuin haltia olisi vasta nyt tajunnut tilanteen vakavuuden ja sen, mihin olikaan lupautunut. Olisiko sittenkin pitänyt vain perua sanansa? Ei, ei hän voisi tehdä sitä Lorythasille, ei hän voinut jänistää nyt, vaikka yllättäen alkoikin heikottamaan kummasti. Ja tällä kertaa se taisi näkyäkin vanhemmasta haltiasta selvästi.

Darius vilkaisi viimein Iriadorin puoleen, tuon kertoessa olevansa kaksikosta ylpeä. Nopea hymynpoikanen käväisi silmäpuolen kasvoilla pienen hymähdyksen saattelemana, eliitin osaamatta varsinaisesti vastata mitään nuoremmalleen. Eipä hän lopulta ehättänytkään keksiä mitään sanottavaa korkeahaltialle, vaikka olikin kiitollinen kumppaninsa tuesta, kun Lorythas kävi jo juhlaväkeä puhuttelemaan ja kaikki hiljentyivät kuuntelemaan kyläpäällikön puhetta.
Oli pakko ihailla hopeaverisen sinnikkyyttä. Juuri eilen tuo oli ollut kuolemankielissä, mutta tänään jaksoi jo toimittaa tehtäviään. Kylä näytti siitä myös olevan iloinen, kaikkien ollen varmasti helpottunut nähdessään kyläpäällikön elossa ja hyvissä voimissa. Vaikka kuuntelikin, tuntui Dariukselta menevän osa puheesta ohi korvien, silmäpuolen eläen omassa pienessä paniikissaan. Parhaansa mukaan hän koitti pitää ahdistuksen aisoissa, melkein jopa nauraen itselleen, hän kun harvoin jännitti mitään tällä tavoin.
Kun puheeksi tuli edesmennyt lohikäärmeratsastaja, kurtisti Darius pienesti kulmiaan. Puhuiko Lorythas Neristä? Olivathan Seyr ja nainen olleet vanhoja ystäviä, mutta eliitin mielestä moinen muistaminen tuntui oudolta. Olihan Neri koittanut surmata Lorythasin. Sellaisen henkilön muistoa tuntui väärältä muistaa, ainakin haltioiden keskuudessa moinen muisto olisi ennemmin kirottu ja unohdettu, nimi tahrattu tai pyyhitty kaikkien muistoista. Mitä taas tuli Mordecain kiittämiseen, ei Darius muuta kuin vilkaissut velhon puoleen muun väkijoukon ohitse, sen pahemmin miettimättä vampyyrin olemassaoloa.


Theodluin hymähti jälleen pienesti, Mordecain vaikuttaen yhä niin kovin vaatimattomalta apunsa suhteen. Velho oli pelastanut hopeaverisen hengen, Theon mielestä tuo oli ansainnut kaikki kiitokset osakseen. Mutta oli se myös omalla tavallaan mukavaa kuulla, ettei velho auttanut saadakseen kiitoksia tai palkintoja. Harva kun nykyään auttoi toisia, tuntemattomia, pelkkää hyvää hyvyyttään. Jokainen tuntui aina odottavan jonkinlaista palkkiota avustaan ja ajastaan.
Pikkuhaukka ei asiasta käynyt keskustelemaan, haukankatseen seuraten, kuinka sarvipäinen lavalle nousi ja väki lähemmäs kerääntyi ja hiljeni, kuuntelemaan kyläpäällikön juhlapuhetta. Niin teki enkelinpentukin, pysyen hiljaa sijoillaan Mordecain lähettyvillä, kuunnellen hymyssä suin Seyrin puhetta.



// Totta kai. Aslak käy parturoimassa Aranin ja Arethin niin Katala saa päättää haluukko olla blondi vai tummatukka. Vedetään Lilykin kaljuks niin on punanen peruukki vaihtelun vuoks. JA NOH :D SENSEIT SAATANA. Tiekkö ku Pascarellista tuli mieleen kanttarelli ja siks tein tänään sienimuhennosta. Kello oli ihan liikaa herranjumala sun kans :DD häpiä. Mäkin häpiän ku en vie peliä yhtään eteenpäin taaskaan //

[Crimson]

Pieni heikotus alkoi vallata kehoa, Lorythaksen tiedostaen kyllä tämän hetkisten rajojensa alkaen tulla jo vastaan. Siksi hän oli pyrkinyt puhumaan mahdollisimman lyhyesti, antaen tilaisuuden itselleen hengähtää vielä kun muut taputtivat, kuivasivat kyyneliään, siinä missä osa valmistautui tietenkin seuraavaan tapahtumaan. Ratsastajien kasteeseen, joka omalla tavallaan oli uusille varmasti jännittävä tilaisuus, siinä missä jo kokeneemmat valmistautuivat ottamaan nuo vastaan riveihinsä ilolla. Kenenkään ei tarvitsisi jäädä yksin, ja muuta tuopillinen piristäisi kummasti stressaavan tilaisuuden päätteeksi varmasti!
”Minulla on kunnia suoda tänään tilaisuus vanhalle ystävälleni, meistä yhdelle kokeneimmalle, lukea vala uusille lohikäärmeratsastajille”, Seyr jatkoi kun väki malttoi hiljentyä aavistuksen jälleen, viittoen lavan läheisyyteen kristallisilmän kanssa palannutta Bennettiä nousemaan ylös seurakseen.
”Minulla on kunnia myös olla osana sitä kastetta tänään itse, toisen kerran elämäni aikana, sillä voin tunnustaa löytäneeni ystävän. Veripuolelleni arvoisen parin ja kumppanin. Sen yhden, jolle haluan omistaa osan elämästäni vielä kun siihen olen kykenevä”, Puolikäärme nosti lämpimän hymyn kasvoilleen, vieraisiin katseensa samalla kohottaen. Erityisesti niihin, joiden oli määrä tänään vastaanottaa se virallinen vala. Sanat herättivät joissain lähinnä yllättyneisyyttä, tietäväisten arvaillenkin mistä mahtoi olla kyse Seyrin kohdalla. Julkisesti kukaan ei kuitenkaan kohottanut ääntään erimielisyyksien tähden, kyseessä lieni kyläpäällikön henkilökohtainen päätös, johon tuskin kukaan olisi muutenkaan mitään saattanut sanoa vastaan. Ja ne jotka läheisemmin tunsivat Seyrin tiesivät kyllä olla onnellisia siitä, että Lorythas oli löytänyt vierelleen jonkun erityisemmän, vaikka noita Konaarin sanojen tavoin erottikin kaksi hyvin erilaista maailmaa.

”Saanko pyytää valitut luokseni”, Seyr pyysi, kädellään elegantisti vierelleen viitaten, antaen kaiken ajan valatilaisuuteen osallistuville poukkoilla juhlaväen ohitse paikanpäälle. Ei heillä kiire ollut, vaikka yksi jos toinenkin epäilemättä Lorythaksen lisäksi halusi rauhoittua jo aloilleen nauttimaan ohjelmanumeroista, tarjoilusta ja juomista, etenkin mieleisestä seurasta.
”Olen aika varma että hetkesi on tullut”, Iriador virnisti Dariuksen viereltä, rohkaisevasti katsahtaen kumppaninsa kasvoille, ”Uskon sinuun ja teihin, ja tuskinpa siinä kauaa menee, ihan turhaan jännität”. Punapäähän pitäisi ympäristöä sillä välin silmällä kuin teräväsilmäisin haukka konsanaan jos mitään epäilyttävää ottaisi tapahtuakseen ja syöksyisi kuristamaan paljain käsin jokaisen, joka yrittäisi tämän hetken pilata.

”Ja Bennett, pyytäisin sinua hoitamaan osani tämän kerran, sarvikruunuinen lausui lohikäärmeiden kielellä ja kääntyi arpikasvoisen harmaahapsen puoleen, joka ojensi hänelle pitelemänsä suuren tummapintaisen kristallikuulan. Se näytti kutakuinkin mustalta, jonka sisällä näki näin läheltä katsoen väreilevän sakeanharmaan maagisen udun. Ne olivat valtavan arvokkaita, minkä tähden kristallisia arvoesineitä ei näytillä pidettykään muuten kuin näissä harvoissa tilaisuuksissa mitä varten ne oli luotu, ja muutoin niitä säilytettiin visusti valtuuston valitsemassa paikassa.
”Se olisi suuri kunnia, Konaar”, Bennett lausahtikin, miehen selvästi pohtien lienikö noin ulkoisesti tarpeeksi juhlavasti pukeutunut tällaista virkaa varten. Mutta sentään hänellä oli tabardiliivinsä ja kunniamerkkien tapaiset korunsa yllään – tuskin Lorythas häntä niiden perusteella kuitenkaan oli valinnut, vaan ennemminkin pyysi palvelusta luotetulta ystävältä, joka oli tiiviisti ollut viimepäivien tapahtumissa läsnä alusta alkaen.
”Eiköhän hoideta tämä pois alta, suutani alkaa jo kuivaa tämä ympäriinsä poukkoilu. Saat luvan jakaa hetken illastasi ja tuopillisen seurassani, jahka tämä on ohi”, partasuu tapautti koreaan kaapuunsa sonnustautunutta Seyriä kevyesti toiseen käsivarteen, jääden kuitenkin pitelemään siitä käsivarresta hetkeksi otettaan. Vanhojen ystävysten katseet kohtasivat toisensa, Lorythaksen jääden silmäilemään lempeästi Bennettin kokeneita kasvoja, joilta olisi voinut jokaisen arven tarinan kertoa. Siihen hiljaisuuteen ja katseeseen kiteytyi heidän välisensä rautainen luottamus ja veljeys, jollaista äkkiseltään Seyr ei olisi osannut nimetä omaavansa kenenkään toisen kanssa. Hänellä oli ystäviä, läheisiä ja rakkaita, muttei ketään toista Bennettin kaltaista perheenjäsentä tässä maailmassa.
”Kiitos ylempien voimien, että selvisit. Mitä Briar ja me olisimme enää ilman sinua ja hyväsydämisyyttäsi”, Bennett hymähti omalla tyytyväisellä tapaansa, otteensa laskien toisesta, ”Moni ei ansaitse armeliaisuuttasi ja ymmärrystäsi kohdalleen, enkä voi kiittää sinua tarpeeksi siitä että saan kutsua sinua ystäväkseni vielä tänäkin päivänä kaikkien näiden vuosien jälkeen".
”Ja mitä minä olisin ilman teitä… kiitos että tuet minua ja meitä tässä”, Puolikäärme hymisi rauhallisesti vanhemmalle miehelle, joka ei olisi voinut tämän tyytyväisempi olla tästä hetkestä.

Velho oli tähän saakka hiljaa vain silmäillyt tilaisuutta, ollen jäänyt odottamaan lähinnä mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ilmeisesti uusien lohikäärmeratsastajien valatilaisuus, tai niin Mordecai päätteli – mitäpä hän varsinaisesti Briarin tavoista tiesi, saati sitten edes lohikäärmeratsastajista yleistietoa enempää. Lothar olisi kaiketi ollut valmis livahtamaan jo tässä välissä tiehensä, mutta koska syystä tai toisesta myös kenraali Winder näytti ottavan osaa tulevaan hetkeen, koki hän omalla tavallaan tarpeelliseksi pysytellä paikalla. Ei siksi, että hän olisi välittänyt Winderistä ja tuon tekemisistä millään tavalla, vaan ennemminkin osoittaakseen kunnioitusta siten paikallisia kohtaan kuten myös samalla puolella oleviaan kohtaan – vaikka tuskin se oli tarpeellista, saati sitten edes arvostettua.
”Tiesitkö setäsi ottavan osaa valatilaisuuteen?”, Mordecai tiedusteli ohimennen lähinnä Theolta, katseensa pitäen visusti seuraamassa Winderiä ja kahta muuta jotka lavalle nousivat kyläpäällikön kehotuksesta, ”Lähdemme kun tämä on ohi”, vampyyri lisäsi vielä ykskantaan sanojensa perään.


//Jumalauta :D Siihen vielä nigirin pehko, niin on korallinpunasesta siniseks väriävaihtava oikeen extra peruukki. Kyllä ois Katalakin tyytyväinen. Mä en oo koskaan syöny sienimuhennosta. KUULOSTAA HYVÄLTÄ MEINAAN NAJHDVG. Mä häpeen kun olin näinkin pitkään taas hiljaa. Tässä sulle tämmönen tunkkainen joulunjälkenen tuhnu nyt kumminkin, oluella maustettu <://

[Aksutar]

Darius oli keskittynyt kuuntelemaan Lorythasin puhetta, yhä. Tai ainakin hän uskoi kuuntelevansa, kunnes tajusi, ettei mitään varsinaisesti ollut pieneltä paniikiltaan sisäistänyt. Kaikki tuntui menevän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koko tilanne vaikutti yllättäen niin absurdilta. Oliko tämä sittenkin unta? Ei, ei se voinut, ei Darius koskaan nähnyt tämänkaltaisia unia, olivat ne sitten painajaisia tai hyviä. Tunteet velloivat pakokauhun, kiitollisuuden, ilon ja pelon välillä, eliittikenraalin tietämättä mitä oikeastaan olisi tehnyt itsensä ja tilanteen kanssa. Hän tietenkin yritti pysyä positiivisena, mutta yllättäen se tuntui vaikealta. Kun tästä oli puhuttu Lorythasin asunnolla, ei tilaisuus ollut kuulostanut niin kamalalta ja tällainen sitoumus niin vakavalta, pitävältä. Mutta kun tuli aika vannoa ne valat, iskostui asia kunnolla silmäpuolen tajuntaan.

Saanko pyytää valitut luokseni.
Darius ei olisi edes huomannut niitä sanoja, ellei Iriador asiasta olisi maininnut. Haukansilmä vilkaisikin punatukkaiseen tuon puhutellessa häntä, Dariuksen valehtelematta näyttäen siltä, kuin olisi valmis niiltä sijoiltaan kaatumaan hankeen.
”En vain… Tämä on niin… sitovaa…”, Haukansilmä henkäisikin punatukkaiselle, samalla vilkaisten nuorien lohikäärmeratsastajien puoleen, jotka lavalle alkoivat hankkiutua. Kaikki selvästi enemmän tai vähemmän jännittyneinä, yksi heistä hyvä jos kykeni omin jaloin paikalle silkasta riemusta ja jännityksestä tilanteen suhteen.
”Lupaa raahaa ruhoni pois paikalta, jos jalkani pettävätkin”, Darius lopulta tokaisi Iriadorille, samalla kun nousi ylös sijoiltaan ja kävi sen päällimmäisen takin yltään riisumaan, paljastaen sen alla ensimmäisenä olleen tabardin, jonka Seyriltä oli saanut, ”Ja pidä tätä… Täällä tuntuu olevan turhankin tukalaa ja lämmintä”, eliitti lisäsi, antaen sen talvitakkinsa korkeahaltian puoleen, ennen kuin seurasi muita ”valittuja” lavalle.

Niille sijoille, mihin heidät ohjattiin, valmiina seremoniaan, joka oli tuleva. Darius kyllä kuuli ja pisti merkille Lorythasin ja Bennettin välisen keskustelun, vaikkei siitä ymmärtänyt kuin sanan tai pari, mitä nyt Lorythasin kautta oli oppinut lohikäärmekieltä sen verran.
Mutta, Darius otti paikkansa, muiden valittujen tavoin, katseensa pitäen hetken lavankannessa, ennen kuin Lorythasiin vilkaisi, selvästi epäröivänä. Ei niinkään lupauksensa suhteen, vaan ennemminkin epäröiden tätä koko rituaalia ja tarkkailevia katseita. Ja varmasti hopeaverinen sen myös aisti haltiasta, joka ei tuntenut oloaan ollenkaan mukavaksi saatikka turvalliseksi näin monien, tuntemattomien katseiden edessä. Vaikka eihän tämä sinällään eronnut mitenkään siitä, että eliittikenraalin piti toisinaan puheita pitää suuremmille joukoille. Esiintyminen ei ollut hänelle se ongelma. Mutta kenties se, ettei hän ollut tietoinen ja hallinnassa tästä tilanteesta, oli haukansilmäiselle se suurin ahdistus.


Theodluin oli kuunnellut lähinnä sivukorvalla kyläpäällikön puhetta loppu viimein, seuraillen enemmänkin millaisia positiivisia reaktiota Seyrin puhe oli saanut aikaan juhlaväessä. Kyläkansasta huomio oli kuitenkin kääntynyt takaisin lavalle, sarvipäisen kutsuen valitut luokseen. Ilmeisesti kyseessä oli jonkinlainen uusien lohikäärmeratsastajien riitti, josta Theo ei ollut tietoinen, mutta tietenkin se kiinnosti. Ja kiinnosti entisestään, kun setänsä näytti ottavan osaa tapahtumaan.
Puoliverinen seuraili eliittikenraalin kulkua lavalle hetken, ennen kuin vilkaisi velhoon tuon puheiden myötä.
”En tiennyt. En edes tiennyt tällaisesta riitistä Briarin keskuudessa…”, Enkelinpentu hymähti, katseensa lipuen hitaasti takaisin lavan puoleen.
”Ei meidän ole pakko jäädä katsomaan, jos et halua”, Pikkuhaukka jatkoi, katseensa nopeasti käyden vampyyrissa, ”Mutta minä mielelläni katsoisin, mistä on kyse. Mitä tulee tapahtumaan… Uskotko tämän liittyvän siihen verisiteeseen, mikä Dariuksen ja Lorythasin välillä on?”.


// EXTRA™ PERUUKKI, kyllä. needed. SIENIMUHENNOSTA PITÄÄ TEHDÄ JOSKUS KUN OLLAAN SAMAN KATON ALLA SITTEN koska se on nannaa =w= Ja siis, olit _vaan_ kaks viikkoo hiljaa. Minulla ei oo mitään varaa valittaa koska uhoh. Otan oluenhöysteisen tuhnun ja snorttaan sen heti, ota sinä tämä kaljan katkuinen pieru myös //

[Crimson]

”Tietenkin lupaan, vaikka en usko että minnekään pyörtyisit. Olet monta kertaa ollut muiden edessä, tavalla ja toisella, eikä tämä ole ikävä tilaisuus. Ja onhan sinulla Lorythas”, Iriador jaksoi kannustaa, ottaen samalla vastaan Dariuksen tumman takin, jonka siististi kävi syliinsä kertaalleen yhteen viikaten laskemaan. Nuorempi jäi katselemaan kun silmäpuoli lähti kahden muun kera astelemaan pyydetylle sijalle väkijoukon läpi. Siinä katseessa oli silkkaa ylpeyttä omasta kumppanista iloon sekoittuneena. Mitä ikinä tästä seuraisikaan, halusi Iriador uskoa sen olevan pelkkää hyvää noille kahdelle, joilla oli omat erimielisyytensä ja hankaluutensa ollut osana tätä suhdetta. Ehkä korkeahaltiaa kolhaisi myös pieni kateus siitä, ettei hän saanut olla osana mitään lohikäärmeratsastajien erikoisia valoja ja arvonimiä. Mutta eipä hänestä olisi sokeana ollut mitään hyötyä lentävän pedon selässä, muuten kuin matkustajana, ajatuksen saaden punapään virnuilemaan itsekseen huvittuneena. Tämän myötä hän voisi kannustaa Dariusta paremmin puhumaan mieltään vaivaavista asioista tämän kaiken suhteen vain Seyrin kanssa, joka varmasti oli ymmärtäväisempi ja joustavampi koko lohikäärmeratsastaja jutun suhteen kuin Darius oletti. Tuskinpa haltiakenraali joutui mistään Briariin liittyvästä vastaamaan, Iriadorin mielessään uskoen Lorythaksen eleen ollen ennemmin kunnianosoitus jollekin ulkopuoliselle, ja henkilökohtainen liitto välittämäänsä ja rakastavaan tahoon kuten esimerkiksi häitten oli tarkoitus olla.

Uutukaisia tabardejaan yllään kantavien lähestyessä esiintymislavaa, käänsi Lorythas viimein paremmin katseensa Dariukseen, nostaen kasvoilleen entistäkin lempeämmän hymyn tummatukan nähdessään. Tuota jännitti, varmasti myös ahdisti, sen Puolikäärme kyllä aisti, ja se tunne otti pinnallisesti tarttuakseen myös häneen. Sille tunteelle Lorythas ei kuitenkaan halunnut antaa tällä kertaa valtaa, sillä hän halusi pitää tämän hetken onnellisena muistona heidän välillään.
Nopea katsahdus nyökkäyksen kera suotiin Bennettille, jonka myös sarvikruunuinen asteli rauhallisesti haltiakenraalin eteen, käyden ojentamaan kämmeneensä sopivaa sileää tummapintaista kuulaa Dariukselle.
”Kristallisilmä, sinun ei tarvitse kuin pitää sitä käsissäsi näytillä”, Seyr lausahti alas haukansilmäiseen katsoen rauhallisesti päänsä pienesti vinossa, katsekontaktia haltian kanssa toivoen.
”Voit yhä kieltäytyä, enhän antanut sinulle aikaa valmistautua tähän millään tavalla, ja voimme suorittaa tämän myöhemminkin”, Lorythas totesi ymmärtäväisellä äänellä, luottaen sen kristallikuulan haltialle, samalla kun kätensä laski lyhyempänsä hartialle kevyesti, peukalonsyrjällään jääden sivelemään Dariuksen olkapäätä.
”Tiedät etten kykenisi ikinä vaatimaan sinulta mitään mihin et ole valmis. Sen tittelin ei tarvitse merkitä välillämme mitään ellet niin halua, mutta se pitää kuitenkin muut tyytyväisenä, kun he tiedostavat mitä välillämme on”, Puolikäärme puhui siten että vain Darius sen lähinnä saattoi kuulla, väistyen myös toisen tieltä ja siirtyi ennemmin haukankatseisen selkäpuolelle voidakseen olla tukena Winderille, mutta hakien myös omalla tavallaan turvaa ja tukea toisesta samalla, ”He hyväksyvät sinut yhdeksi meistä, he tietävät että merkitset minulle enemmän kuin yksikään toinen puolueellisuudestasi viis. Haluan antaa sinulle siihen tilaisuuden, moni haluaa nähdä että teissä on muutakin kuin eripuran ja sodan kylväjiä, he arvostavat jo sinua sellaisena kuin olet ja tulevat tämän myötä arvostamaan läsnäoloasi Briarissa enemmänkin”.
”Haluatko tätä yhä? Päätös on yksin sinun, sillä en mieltäni kykenisi pahoittamaan vaikka alunalkaenkin olisit kieltäytynyt kunniasta”, Lorythas nojautui lähemmäs Dariuksen korvanjuurta kuiskaten, huomaamattomasti kiehnäisten poskenpielellään toisen tummia hiuksia vasten.


Toisaalla Theon sanoja kuunnellen Mordecai nosti kätensä paremmin puuskaan ja suoristi samalla ryhtiään aavistuksen. Haukanpoikanenkaan ei ollut sanojensa mukaan tietoinen tästä, saati koko valariitistä ylipäätään, ilmaistenkin lähinnä mielenkiintoaan tilaisuutta kohtaan mikä vanhemman velhon mielestä oli ymmärrettävää.
”Ehkä”, Lothar totesi pohtien Theon viimeisimpään kysymykseen, leukaansa painaen alas rintaansa kohden. Kuinka virallisen tällainen tilaisuus siitä verisiteestä sitten tekisi? Tuskin tilaisuuteen liittyisi mitään veristä, tai millään tapaa mitään yhtä sotkuista ja vaarallista, kuin siitä olisi voinut velhojen, noitien ja muiden maagien piireissä tehdä. Olihan tilaisuus kuitenkin julkinen, jollain tapaa kuitenkin maaginen, mikä sinällään oli aina kiehtonut Lotharia sattuneista syistä. Hän oli ymmärtänyt varsinaisen valan olevan pinnallisesti lähinnä merkki muille siitä, ketkä edustivat ratsastajapareja keskenään, siinä missä virallisesti osaansa nimettyinä nuo saivat kontolleen varmasti myös merkittävämpiä virkoja Briarissa. Muualla sillä nimellä tuskin oli mitään väliä, paitsi korkeintaan tunnustuksena siitä mistä oli taitonsa saanut.
Mutta lohikäärmeratsastajana olemiseen liittyi aina jotain erikoista sen silkan kunnioituksen lisäksi. Eipä kuka tahansa liskopetojen selkään noussutkaan, saati niiden arvostusta puoleensa saattanut saada noin vain, ellei täysin tahtonsa alle alistanut tavalla tai toisella. Eipä Mordecai ollut koskaan todistanut silminnähden mihin Briarin ratsastajat kykenivät, hän oli vain kuullut tarinoita poikkeuksellisen taidokkaista lentäjistä ja miten nuo liskopetojensa kykyihin sointuivat ja tulta hallitsivat. Oli miten oli, lieni haukansilmäinen otettu tilaisuudesta, siinä missä kaksi muutakin jotka enemmän ja vähemmän innokkaasti lavalle hankkiutuivat kasteensa saadakseen.

”Olisi töykeää vain poistua kesken arvokkaan tilaisuuden, vaikkei poistumistamme mitenkään todennäköisesti edes huomioitaisi”, vampyyri hymähti, pienen olemattoman hymyn käväisten velhon kasvoilla kun hän katsahti Theodluinin puoleen, ”Ei meillä kiire ole, tuskin tämä kauaa kestää ellei jotain yllättävää tapahdu. Ties milloin vastaava tilaisuus uusiutuu vierestä seurattavaksi seuraavan kerran edes jos olet kiinnostunut näkemään sen loppuun asti”.


//Aslak perustaa lopulta peruukkikaupan kun on liian monet päät keritty ja Katala ei niitä kelpuuta kun eivät ole priimaa. JA NIIN PITÄÄ KOSKA HALUAN MAISTAA VÄHINTÄÄN. Vaan kaks viikkoo on jo liikaa kun tietää mitä on tulossa kohta ( ͡° ͜ʖ ͡°) Kaljan katkuinen pieru oli erittäin mieleinen. Ota tästä siis lisää//

[Aksutar]

Darius, Theodluin, Pumpkin


Iriadorin sanat tietenkin lohduttivat epävarmaa eliittiä, Dariuksen koittaen niihin tukeutua kun lavalle asteli. Olihan hänellä sentään Lorythas. Sentään, todellakin, sarvikruunuisen läsnäolon tuoden kyllä omanlaista rauhaa silmäpuolelle. Seyrin lähellä Darius tunsi olonsa kyllä uupuneemmaksi, mitä aikaisemmin, mutta eliitti ei osannut sanoa, johtuiko se verisiteestä vai siitä, ettei haltia ollut aikaisemmin pistänyt merkille omaa kuntoaan ja vasta nyt ymmärsi, kuinka heikkona olikaan päivän jäljiltä. Kaiken sen mahdollisen heikkouden hän kuitenkin pyrki piilottamaan, haukankatseen kääntyen siihen kristallisilmään, joka hänelle annettiin. Haukankatse tarkkaili sitä rituaaliobjektia hetken, ennen kuin eliitti kohotti katseensa sarvipäisen puoleen, Lorythasin mainitessa, että eliitti voisi yhä kieltäytyä. Darius henkäisi pienesti, naurahtavasti, katseen laskeutuen takaisin siihen kristallisilmään. Selvästi haltia epäröi yhä, Dariuksen kuitenkin nopeasti pudistaen päätään, ennen kuin katseensa nosti Lorythasin puoleen.

”Tiedäthän, etten olisi suostunut tähän alun alkaenkaan, ellen olisi halunnut?”, Haltiakenraali lähes kuiskasi, niin että vain Lorythas sen kuuli, ”En ehkä ole valmis, enkä ehkä koskaan tule olemaan. Mutta haluan tehdä tämän sinun kanssasi. Nyt, kun on mahdollisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet. En välitä heistä, muista, miettikööt he mitä haluavat meistä. Haluan vain olla kanssasi. Olla osa elämääsi”, haltia jatkoi, lempeän hymähdyksen kera, kun sarvikruunuinen poskenpieltään hänen hiuksiinsa painoi. Darius yhtälailla omaa päänsyrjäänsä painoi nopeasti puoliverisen puoleen, astahtaen puolittaisen askeleen lähemmäksi hopeaveristä.
”Olen sinun ratsastajasi. Sinä olet lohikäärmeeni”, Haukankatseinen henkäisi hopeakäärmeelle, ”Tehdään siitä virallista, ennen kuin kukaan sitä ehtii edes kyseenalaistaa”.


Ehkä. Sen enempää Theodluinkaan ei osannut arvella riitin suhteen, kenties tämä liittyi verisiteeseen, tai kenties ei. Joka tapauksessa puoliverinen oli omalta osaltaan iloinen, jopa ylpeä, että eliittikenraali ja kyläpäällikkö tällaiseen riittiin kykenivät osallistumaan. Darius kun oli vaikuttanut hänen kokemansa mukaan niin kielteiseltä, jopa vihaavalta puoliverisiä ja ”friikkejä” kohtaan, mutta jälleen kerran eliittikenraali näytti toisen, yllättävän puolen itsestään veljenpojalleen. Ehkä joskus Theodluin tulisi ottamaan asian puheeksi setänsä kanssa paremmin, mutta tänään hän ei katsonut asiakseen enää keskustella eliittikenraalin kanssa mistään. Vähiten tästä yllättävästä riitistä.

”Siinä lienet oikeassa”, Enkelinpentu naurahti vampyyrille, tuon todetessa, että olisi töykeää vain poistua kesken arvokkaan tilaisuuden. Tuskin kukaan heidän poistumistaan huomaisi, mutta silti. Lothar vakuutteli, ettei heillä kiire ollut, mihin Theo lähinnä vain hymähti pienesti.
”Tilaisuus kyllä kiinnostaa, en ole ennen todistanut mitään tällaista”, nuorempi maageista myönsi, ”Kunhan se vain on turvallista…”, kuului lisäys, pikkuhaukan muuttuen hetkellisesti epäröiväksi tilanteen suhteen. Mitä jos riitissä olikin jotain vaarallista? Jotain voimia vievää, uuvuttavaa? Seyr saatikka sitten eliittikenraali eivät olleet siihen valmiita, jos Theolta kysyttiin — nuo kaksi olivat vielä toipilaita eilisien jäljiltä!


Kun valitut olivat hankkiutuneet lavalle ja valmistautuivat riittiin, oli Pumpkin luikerrellut kaikessa hiljaisuudessa juhlaväen sekaan, muotonsa muuttaen humanoidiksi, kun kaksijalkaisten sekaan piti hakeutua. Lokenea oli pyydetty pysymään taka-alalla, sillä Sagalla oli oma missionsa nyt menossa. Vähin ääni tummahipiäinen naikkonen olikin tiensä raivannut nyt korkeahaltian luokse, pysähtyen punatukkaisen taakse ja kumartuen tuon puoleen.
”Mmmmmiiksette kertoneet meille tästä riitistä aikaisemmin?”, Saga aloitti, samalla kun käsivartensa kietaisi Iriadorin harteille ja nojautui tuon korvanjuureen puhumaan, ”Mielenkiintoista, tietenkin. En ole ennen nähnyt mokomaa rituaalia täällä… Pitäisikö meidän osallistua myös?”, Naaras virnisti vitsaillen korkeahaltialle, halaustaan tiukentaen tuon harteilla.



// No niinpä. Hirvee karvakauppa ja kaikki snobit siellä ostamassa second hand priimaa. MAISTAA JOS SAISIT. Saat maistaa. KAKS VIIKKOA ON IKUISUUS THO KYLLÄ IDD kun tietää ketä ja mitä tulossa. Ota sinäkin lisää 4ÆM //

[Crimson]

Puolikäärme odotti varsin kärsivällisesti kumppaninsa vastausta, samalla seuraillen sivusilmällä miten kaksi muutakin tulokasta saivat tummat kristallipallot käsiinsä yhtälailla päätöksiään epäillen ilon ja pelon sekaisten tunteittensa välillä seilaten. Mutta enemmän Lorythas oli keskittynyt juuri sillä hetkellä Dariukseen, mielissään hymisten matalalta samalla kun jäi kuuntelemaan haltiakenraalin sanoja. Haukansilmä halusi tätä myös, kenties yhtä paljon mitä Lorythaskin, kaikkien sattumien, iloisten kuin surullistenkin tapahtumien jälkeen. Tästä, heistä ja heitän liitostaan tulisi virallista, Dariuksen sanoin ennen kuin kukaan sitä ehtisi edes kyseenalaistaa. Se nostatti aivan uudenlaisen lämmön kruunatun rintapieleen, hetkeksi niiden toisen hartioita hyväilevien sormenpäiden silitellen intensiivisemmin kankaita allaan, mikä kenties kieli siitä omanlaisestaan hermostuneisuudesta myös puoliverisen osalta. Ei Darius suinkaan ollut jännittämisensä kanssa yksin, ja kun he näin lähekkäin toisiinsa reagoivat entistäkin tiiviimmin mitä ilmeisimmin, oli tilaisuus jo monet kerrat sen nähneellekin ja kokeneelle erityinen ja jännittävä. Olihan kyse heistä, eikä Lorythaskaan tiennyt mitä kaikkea perinteinen lähinnä sanahelinää pinnallisesti oleva valaliitto heidän mahdollisen verisiteenkin omaavat välinsä herättäisi.
Mutta se selviäisi myöhemmin. Ja he kävisivät sen kaiken lävitse yhdessä. Ei enää yksin, ei enää välirikkoja, ei ikäviä tunteita ja pahoitettuja mieliä. Tämä olisi uusi alku jollekin paljon kauniimmalle ja kokonaisemmalle, kuin he tähän saakka olivat edes ehtineet olla.

Lorythas hymyilikin, päättäen että viipyisi visusti tässä, Haukansilmän vierellä ylpeänä valatilaisuuden ajan.
”Tehdään siitä virallista”, sarvikruunuinen toistikin kuuluvammin kuin vain kuiskaten Dariukselle, ”Sinä ja minä, tästä eteenpäin, nyt ja aina. Tehdään tästä jotain mihin muut eivät vielä ole kyenneet”.

Sen myötä tilaisuus lieni valmis alkavaksi, Bennettin nähden tilaisuutensa kun väki oli hiljentynyt, ja Seyr valittunsa kanssa sai sanansa vaihdettua. Kyllähän Bennett oli siitä osan kuullut haltiakieltä ymmärtäessään kaikkien kiusaksi, kunnes nuo olivat äänenpainoaan laskeneet sen verran hiljaiseksi, ettei harmaaturpaisen korva enää ottanut erottaakseen niitä muun hälinän lomasta. Arpikasvoinen mies suoristikin tabardinsa yllään ja varmisti pikaisesti merkkiensä olevan paikallaan rintamuksella, nopeasti mielessään kerraten kovin kaavamaisen rituaalin osat ennen kuin askelsi lähemmäs muita. Siinä samalla myös syrjemmälle kehän seinämälle laskeutui roikkumaan pari liskopetoja, kultaisenmetallinen serpentti ja mustanpuhuva joutsenlisko, jonka kirkkaanvihertävät silmät korkeintaan erottuivat korkeammalta hämärästä selvästi, mikäli sinne päin erehtyi vilkaisemaan. Parivaljakko kuului tietenkin kahdelle toiselle ratsastajan nimen saaville, siinä missä Winderin lohikäärme seisoi tietenkin aivan tuon vierellä, Vaernin kokoisen nelisiipisen roikaleen tuskin edes mahtuen väenpaljouden ja koristeluiden sekaan illuusioonsa ilman että olisi jotain rikkonut ympäriltään.
Alkupuheet olivat turhia, Seyrin ollessa pitkälti hoitanut kaiken mahdollisen lyhykäisessä aloituksessaan aikaisemmin. Niinpä Bennett kävi kohottamaan toisen kätensä eteensä, sitä kohoten värjäämään oman lohikäärmeensä vihertävät liekit jotka tuotiin vuoronperään lähemmäs kristallisilmiä kolmikon käsissä. Ne vaihtoivat jokainen sisältä värinsä samaiseksi kosketuksen myötä, jääden vaisusti hohtamaan ja väreilemään utuisesti sisältä niitä pitelevien käsiin.
”Niin viisaita ja voimakkaita kun ovatkin, vahvistaa liitto lohikäärmeen ja ratsastajan välillä teistä molempia. Verellä sinetöity tai ilmankin, on sen kesto välillänne iätön ja tahriintumaton, tunteitanne voimistava”, Bennett puhui kuuluvalla äänellä, kantamansa vanhan tummateräisen mithrilistä taotun miekan vetäisten tupestaan esille. Sen kahvaan oli taottu samanlaisia kristalleja kuin isommat kuulat, mutta ne olivat selvästi kulmikkaammiksi hiottuja, hohtaen yhtälailla vihreissä sävyissä aluksi, mutta koko rituaalimiekka kirjaimellisesti roihahti kahvaansa myöten tuleen Bennettin sen käteensä ollessa poiminut.
”Vaalimme totuutta, elämme kunniakkaasti, taistelemme urhoollisesti. Voimalla siunattuja, mutta sydämeemme sidottu on hyve; me suojelemme heikompia, on tulemme määrä kukistaa pahuus, mutta valaista myös polku sitä etsiville. On Briarin valan vannoneen määrä kunnioittaa edesmenneitä ja opastaa tulevia, mutta kukistaa myös liittoaan väärinkäyttävä ja valojaan rikkova”, Bennett jatkoi määrätietoisena askeltaen samalla ensimmäisen tulokkaan puoleen, palavan miekkansa terän laskien kiinni ensimmäiseen kristallisilmään sen alkaen hohtaa maagisen aseen alla kirkkaammin.

”Ei yksikään kutsu ole turha – ei mieli sitä valheeksi teetä, jos äänen omasi kutsuvan kuulet; Se polun pimeyteenkin taittaa ja kovimman tuulenkin yli kuiskaa. Johtaa siunaus valan ja ratsastajan aina takaisin tulesi luo, on lohikäärmeesi voima sinua suojeleva ainiaan; kunniaasi ja oikeuttasi vaalien, on siunauksesi täten rikkumaton”, Bennett jatkoi valan varsinaisiin säkeisiin, metallisensävyisen lohikäärmeen kehältä päästäen kumisevan karjaisun niiden sanojen päätteeksi ilmaan. Partasuun katse kohosi nuoreen ratsastajaan, joka viimein rohkeni oman rintakorunsa kiinnittää tabardinsa rinnukselle, kokeneemman lohikäärmeratsastajan sanojen ja oman lohikäärmeen tutunrohkaisevan karjahduksen valaen uskon takaisin vaaleatukkaiseen haltianuorukaiseen.
”Sillä sinuun ja valoosi minä uskon ja luotan. Jos kutsusi kuulen, siihen myös vastaan”, kuului viimeinen säie heidän käyttämästään valarukouksesta, Bennettin sanojen myötä nuoren ratsastajan käsissä olevan kristallisilmän vuorostaan roihahtaen palamaan hohtavalla, kellertävällä liekillä, joka tietenkin kuului kullankellertävälle lohikäärmeelle taempana. Niin ensimmäinen tulokkaista sai kasteensa ja jäi silmäilemään kristallista kuulaa ja sen ympärillä palavia liekkejä onnellisuudestaan sokaistuneena, sillä saattoi nyt itseään kutsua lohikäärmeratsastajaksi. Briarin ratsastajaksi. Seyr tietenkin silmäili lempeästi hymyillen sitä hetkeä, vilkaisten myös harmaahapsiseen ystäväänsä tyytyväisenä nyökäten ja katsahduksen vaihtaen, sillä olihan Bennett suoriutunut oletetulla tavalla valan sanailusta ja sen taian eteenpäin siirtämisestä.
Oli jäljellä vielä kastettaan koko päivän kenties odottanut innokkaampi tapaus, sekä hän ja Darius.


”Tuskin siitä olisi tehty julkista, jos siihen liittyisi jotain mieltä ja ruumista rasittavaa”, Mordecai epäili Theon pohdintoihin, ollen hyvin varma siitä ettei kyseessä tulisi olemaan mitään, mistä kukaan olisi voinut mieltään pahoittaa ja nuorimmat nähdä painajaisia. Vaikka ei pitänytkään laskea pois sitä, että se vahvempi side joka Lorythaksen ja Dariuksen välillä olisi voinutkin jotain aiheuttaa syystä tai toisesta. Mutta tuskin kuitenkaan. Mitä muka olisi voinut sattua? Joku korkeintaan olisi voinut sytyttää itsensä tuleen vahingossa, jos liian lähelle lavalle aseteltuja tulisoihtuja ja lyhtyjä olisi mennyt itsensä tarkoituksella tai vahingossa tyrkkäämään.
Sen suurempia murehtimatta, jätti velho huolehtimisen tilaisuudesta vastaaville ennemmin. Häntä kiinnosti yhtälailla nähdä mitä tapahtuisi, vaikkei vanhempi sitä mitenkään ulkoisesti näyttänyt, saati sitten ilmaissut.


Iriadorin katse olikin lähtenyt harhailemaan pitkin paikalla olevia vieraita, sekä ruokapöydän antimia, punapään ollen ehtinyt jo valkata muutaman mieleiseltä näyttävän artikkelin joita aikoisi maistaa jahka tilanne rauhoittuisi. Sen pohdinnan kuitenkin seisautti tuttu ääni, tahon puhutellessa häntä samalla kun kävi tuttavallisesti lähestymään punatukkaista haltiaa halauksen kera. Iriador korkeintaan hätkähti paikallaan sitä yllättävää elettä, muttei sen enempää tunnistaessaan jo pelkästä äänestä kenestä oli kyse. Ei Pumpkin hänelle pahaa aikoisi, enemmän korkeahaltiaa taisikin kiinnostaa minne tummahipiäinen oli ystävättärensä, Lokenen hukannut.
”En minäkään saanut siitä tietää ennen kuin tänne saavuimme. Mysteerikaksikkomme piti sen salassa minultakin”, Iriador totesi vinosti virnistäen Sagan pohtiessa miksei heille oltu kerrottu tästä jo aikaisemmin, kun he kartanolla olivat nähneet. Eipä Iriadorkaan ollut asiasta saanut tietää kuin vasta hetki sitten, ja ehkä hyvä niin, sillä punapää olisi saattanut innostua tästä aivan liikaa puitteet huomioon ottaen jos olisi saanut ajatusta pähkäillä mielessään hetkeä pidempään.
”Niinkö meinaat?”, punapää kuitenkin jatkoi naurahtaen, kääntäen päätään aavistuksen paremmin nähdäkseen tummahipiäisen naisen paremmin, ”Eikö Briarista löydy kaltaisellesi jotakuta kokoistasi ja yhtä villiä johon olisit kiintynyt?”.
”Niin paljon kuin siitä nauttisinkin, ei minusta taida olla vastaanottamaan sellaista kunniaa…”, Iriador kuitenkin harmitteli lavalle katseensa kohottaen seurailemaan mitä otti tapahtuakseen. Olihan heillä nuorempana ollut serpenttiratsu, Iriador osasi lentää lohikäärmeen selässä, mutta nykyiseltään hänen sokeutensa teki siitäkin taidosta pitkälti turhan. Ja miksi ihmeessä Pumpkin hänelle vastaavaa ehdotti? Kylähän oli täynnä runsaasti aloittelevia kuin kokeneempiakin jotka varmasti olisivat Sagan ystäväkseen mielineet!



//Hirvee jono, ja Katala kattoo kateellisena vierestä että mikäs nyt niin jännää ja jonottamisen arvosta muka on. VÄHÄN VAIN MAISTAN. IDD mutta odotuksemme palkitaan sitten kun sinne asti ehitään. Sitten ei jännä ota loppuakseen. No nyt :DDD se neljäkin tuli jäädäkseen//

[Aksutar]

Eliitti keskittyi hetken hengittelemään tasaisenrauhallisesti, yhä vakuutellen itselleen ettei tässä mitään hätää olisi. Tuskin seremonia pitkään edes kestäisi ja pian hän saisi palata Iriadorin seuraan, joka näemmä nopealla vilkaisulla oli saanut sen tummahipiän seurakseen. Sen enempää Darius ei kuitenkaan kumppaniinsa keskittynyt, huomion kääntyen takaisin Lorythasiin ja Bennettiin, joka riittiä aloitteli. Haltia pysyi harvinaisen hiljaa toimituksen ajan, kuunnellen ja seuraillen vanhemman lohikäärmeratsastajan puheita ja tekemisiä. Jos Lorythas ei olisi ollut siinä vierellä, olisi Darius varmasti jo kävellyt pois paikalta, eliitin edes ymmärtämättä miksi hän jännitti näin paljon hyvinkin yksinkertaiselta kuulostavaa riittiä. Kaikki mahdolliset huolet ja pelot tulevasta ja kauhukuvat tapahtuvasta koitettiin kuitenkin sivuuttaa, Dariuksen keskittyen vain ja ainoastaan tähän tilanteeseen.

Loppupeleissä mitään hirveää ei tapahtunut, eliitin peloista huolimatta. Bennett suoritti riitin jokaiselle valitulle, jonka myötä aikaisemmin sisältä päin hohkannut kristallisilmä roihahti palamaan ratsastajan lohikäärmeen liekkien väreissä. Eliittikenraali hätkähti lähes olemattomasti niitä liekkejä, järjen käskien heittämään kristallisilmän pois käsistä heti kun liekit päälle ilmestyivät, mutta kerta ne toden totta eivät polttaneet lainkaan, sai Darius pidäteltyä itseään ja sitä primitiivistä tarvetta olla koskematta tuleen. Lorythasin liekkien väri oli sitä paitsi miellyttävä, jopa rauhoittava, haukansilmäisen voiden keskittyä vain niiden seurailuun — vaikka olihan kyseisensävyisiä leikkejä pitkin kylää valaisemassa. Mutta tämä oli henkilökohtaisempi liekki.


Jälleen pikkuhaukka hymähti myöntävästi vampyyrille, joka epäili toimenpiteen olevan turvallinen. Tuskin Seyr saatikka sitten Winder niin tyhmiä olisivat, että jotain rasittavaa ja vaarallista lähtisivät eilisen jälkeen tekemään.
Siinä missä muukin väki, hiljentyi myös velhokaksikko seuraamaan riittiä. Hymy häilyi koko tuon ajan pikkuhaukan kasvoilla, Theon tuntien jonkinlaista ylpeyttä ja iloa sarvipäisen ja eliittikenraalin puolesta. Tämä oli varmasti suuri asia heille, varsinkin Seyrille, Theon totta kai myös pohtien oliko tämä kuinka risti riidassa Dariuksen eliittikenraali aseman kanssa. Mutta, eiköhän setänsä tiennyt mitä teki, tai niin saattoi ainakin toivoa.


”No johan he salaisiksi ovat ruvenneet”, Haltiaa yhä halaileva naaras hymisi, ääntään madaltaen sen verran, ettei alkavaa riittiä vahingossakaan häiritsisi, ”Keksitään mekin salaisuuksia, joita ei kerrota heille. Minulla ja Lokenella on jo muutama”.
Virne Sagan kasvoilla levisi, Iriadorin käydessä kyselemään, eikö Briarista muka löytyisi ketään sopivampaa ratsastajaa serpenttinaaraalle.
”Et olekaan nähnyt minua lohikäärmeenä hetkeen! Olen kasvanut, hyvä jos mahdun enää luikertelemaan Vaernin savupiipusta sisään”, Saga virnuili, ”Ja sinä erehdyt, jos luulet minun löytävän ratsastajaa tästä kylästä. Enhän minä edes ole Briarilainen. Satun vain majailemaan täällä — eivät tämän kylän asukkaat osaa kaltaistani idän petoa käsitellä!”, eipä Saga tosissaan edes ollut harkinnut mitään ratsastajaa tai ”omistajaa” itselleen. Hän ei katsonut olevansa niin eläimellinen lohikäärme, että olisi voinut kuvitella jonkun istuvan selässään määräilemässä lentoa. Mutta toisaalta, eihän Seyrkään ollut lohikäärmepuoltaan löytänyt ennen kuin tuo silmäpuolinen haltia oli tullut kuvioihin, näin Lokenen mukaan. Joten mistä sitä tiesi, ehkä Saga löytäisikin vielä joskus jonkun, jolle luottaisi ratsastajantittelinsä.

”Sitä paitsi liekkini sointuisivat hiustesi väriin, eikös se ratsastaja sillä perusteella valita?”, Naaras lisäsikin vitsaillen, samalla kun viimein nojautui irti korkeahaltiasta ja istahti tuon vierellä olevalle vapaalle tuolille, ohimennen väkijoukon ohitse viittoen Lokenea paikalle. Tästä heidän olisi hyvä jatkaa matkaa tarjottavien kimppuun ilman, että kukaan ehättäisi naaraskaksikkoa edes pysäyttää.
”Olen iloinen heidän puolestaan. Vaernin puolesta. Et uskokaan kuinka surulliselta hän välillä vaikuttaa, kun ette ole täällä, vaikka koko kylä on täynnä ystäviä! Mutta, jotain erityistä teissä kahdessa on…”.


// Voi katala. Voit olla peruukkimalli, kaikki tulee katsomaan sinua, ei tarvitse olla kade. PIENESTI LIPAISET. Kun sinne päästään niin sitten pärähtää. Sitten ollaan jännän äärellä. Neljä venähti vähän eilen taas. Että huomenta vaan näin kello seitsemältä illalla //

[Crimson]

Lorythas keskittyi rauhoittelevasti sivelemään huomaamattomin elkein Dariuksen harteita, kaikessa hiljaisuudessaan hymyillen ja seuraillen kuinka toinenkin uusista ratsastajista sai virallisen valansa. Bennettin astuessa heidän kohdalleen viimein, laskeutui hopeaverisen katse partasuisesta ratsastajasta alas Dariukseen, joka vaikutti jo aavistuksen rauhoittuneen tilanteeseen. Valaloitsu luettiin, jonka myötä kristallisilmä lähti hakemaan itselleen uutta väriä Vaernin sinisestä lohikäärmetulesta, lopulta samaan tapaan syttyen palamaan Haukansilmän käsissä. Merkiksi siitä, että silmäpuolinen oli ratsastajaksi valittu ja kelpuutettu yhdeksi heistä. Winder oli nyt virallisesti lohikäärmeratsastaja, Hopeisen kaulansyrjien alkaen hohtaa myös turkooseissa sävyissä, siinä missä poskien ja korvien päät hakivat heleän punan Lorythaksen ollessa Haukansilmäisestä äärimmäisen ylpeä sillä hetkellä.
Yksi keltainen, yksi vihreä ja yksi sininen. Hetki sinällään oli uniikki, sillä yleensä kristallisilmien väriä hallitsi tyypillisin oranssinpunertava tuli. Tällä kertaa heistä jokaisella oli kuitenkin kannettavanaan uniikimpi liekki, joka kuului erikoisemmalle liskopedolle. Lohikäärmeille, jotka olivat ratsastajiaan näin valinneet varjelevansa läpi elämän.

”Johtakoon tulenne teitä tuulenne tiellä”, Bennett julisti lopulta, liekehtivän miekan takaisin koreaan tuppeensa asettaen, antaen oman tulensa haalistua aseesta ja käsistään jälleen, ”Ja edesmenneet ratsastajat valaiskoot valittua polkuanne”. Tämä ilta oli uusien valittujen, sekä Seyrin, kolmen liekin saaden valaista esiintymislavaa ja kylää lopun illan aina aamuntunneille saakka. Sen myötä väki yltyi yli kylän raikuvan iloisiin aplodeihin ja hurraukseen, kahden lohikäärmeen kehältä myös kumisten kuorossa karjuen ennen kuin juhla-aukean ylitse kävivät liitämään korkealle Briarin ylle kiertämään muiden isompien liskopetojen tavoin.
”On aika juhlia!”, kokenut ratsastaja lisäsi vielä, niihin taputuksiin yhtälailla osallistuen, astahtaen samalla syrjään kolmikon tieltä.

”Tule, Aiedail”, Lorythas lausahti lempeästi, kädellään käyden ohjaamaan Dariusta lähemmäs niitä lavan taaimmaisella lavalla korokkeelle asetettuja maljoja, joihin kristallisilmät oli tarkoitus laskea juhlan ajaksi valaisemaan, ”Lohikäärmeratsastajani”, hopeaverinen lisäsi pienesti virnistäen.
”Voit laskea kristallisilmän tähän”, Seyr osoitti reunimmaista maljoista, vilkaisten myös kuinka kaksi muuta valariittiin osallistunutta seurasi heidän lisäkseen maljoille. Taustalla rummut ja musiikki alkoivat jälleen pauhata, sitä väritti lohikäärmeiden karjaisut jostain korkealta, siinä missä näyttävät ilotulitukset kävivät värittämään muuten pakkasesta selkeää taivasta.


Iriador naurahti vilpitömästä Sagan kehuskellessa olevansa kasvanut, eikä ketä tahansa kaltaistaan idän petoa hyväksynyt itseään kaitsemaan. No, olihan Pumpkin omalla tavallaan hieman erityisempi lisko Briarissa, punapään useimpien muistojen mukaan punaisen paholaisen ollen useimmiten näyttäytynytkin humanoidina heille lähinnä, vaikka varmasti Briarissa punasuomuisella olisi ollut sija käyskennellä serpenttinäkin missä vain.
”Sisareni varmasti ottaisi haasteen vastaan laittaakseen sinut kuriin jos täällä olisi”, Iriador virnisti Sagalle, ”Liekö hän vielä omistaa saman tumman serpentin joka aikoinaan pihamaallemme käyskenteli muina miehinä. Kyllä minä kaltaisesi selässä pysyisin, lentämisestä kuitenkaan vauhdinhuumaa enempää en sokeana saisi”, punapää jatkoi harmitellen hymyillen, samalla seuraillen kuinka naaras irti nojautui hänestä ja istahti viereiselle tuolille. Pumpkin olisi kyllä kieltämättä sointunut liekkeineen ja suomuineen hänen punaisiin kutreihinsa mitä parhaiten. Olisihan se ollut hieno piirre ratsastajan ja lohikäärmeen välillä, jos nuo hyvin toisiaan kaiken lisäksi olisivat vielä muistuttaneetkin ulkoisesti!

Iriador oli kommentoimassa jotain tummahipiäisen edelliseen asiaan, kun Lokene kipitti värikkäästi kirjaillussa kropatussa pitkähihaisessaan ja ihoa nuolevissa housuissaan paikalle. Sorjavartinen naaraskäärme illuusiossaan nojautui pitkän taipuisan kehonsa varassa Pumpkinin ja Iriador välistä poimiakseen pöydän vastakkaiselta puolelta herkullisen näköisen leivoksen ja toisenkin, jonka hopeaverinen naaras laski Sagalle tarjolle pöydälle. Pienesti platinakutrisen naisen huulet kääntyivät mutruun Sagan puhuessa Vaernista, Lokenen ollen kyllä hyvin tietoinen veljensä murheista ja tuntemuksista. Mutta siinä missä pikkunaaras, oli myös Lokene onnellinen Vaernin puolesta, siitä että toinen oli löytänyt itselleen jonkun tärkeän rinnalleen. Ei se heidän välejään rikkonut, ja toisinaan naaraskäärme oli huomannut jopa nauttivansa enemmän jos Lorythas lensi hänen kanssaan lohikäärmeenä, eikä tavalliseen tapaan istunut satulassa selässä. He olivat pari kaikesta huolimatta, platinatukkaisen arvostaen yhtälailla sitä tilaisuutta jonka Lorythas oli täten antanut tummatukkaiselle haltialle, josta välitti niin kovin, noiden kahden haltian ollen aina tuonut mukanaan Briariin omanlaisensa valon jos täällä olivat käymässä syystä tai toisesta.
Kyllähän Iriadorkin tiesi hopeaverisen murheista ja suruista, Lorythaksen usein tuoden suoraan ilmi sen jos ei voinut hyvin tai muuten murehti jotain, ”Ehkä tästä seuraa uusi alku, parempi sellainen”, Iriador kuitenkin hymyili, samalla toivoen että he olisivat vain voineet jäädä tänne lopullisesti tämän myötä.
”Ymmärsin hänen menettäneen hyvänkin ystävän muutama päivä sitten sattuneissa… vaikkei silminnähden sitä varmaan arvostakaan, uskon Seyrin kyllä pitävän siitä jos kävisitte tekemässä kiusaa ja olisitte seurana hänelle. Meidän on jälleen lähdettävä kaupunkiin takaisin huomenissa, vaikka miten toivoisinkin että voisimme jäädä tänne vielä toviksi katsomaan että hän pärjää varmasti”, punapää tuumi naaraskäärme kaksikolle, Lokenen nyökkäillen ymmärtäväisenä ja innokkaana jo haltialle takaisin. Kuulosti suunnitelmalta! Ja kiusanteon he kyllä hallitsivat!

Ilme naaraan kasvoilla piristyi kuitenkin selvästi, Iriadorinkin katseen nousten niihin taivaalle ammuttuihin näyttäviin ilotulituksiin, jollaisia hän ei takuulla ollut koskaan eläessään nähnyt aikaisemmin. Niissä oli kauniita kuvioita, toisten liikkuen kuin magia konsanaan, ja ne näyttivät olevan etenkin, tietysti, nuorempien mieleen jotka taivaalle osoittelivat tohkeissaan. Sitä tilaisuutta oli syrjemmälle jäänyt seuraamaan jo tovi sitten myös Aneritte itsekseen, sinisuomuisten pikkupetojensa ollen liihottanut muiden kylän lohikäärmeiden kanssa pitämään hauskaa omalla tavallaan. Ehkä Nessi ei ollut olettanut Dariuksen osallistuvan mihinkään tällaiseen sen perusteella, miten oli alunperinkin nähnyt tuon käyttäytyvän jo omien pienten petojensa kanssa. Mutta siitä huolimatta Tummalinnun huulilla oli onnellinen hymy, ja hän koki vilpitöntä iloa Seyrin ja Dariuksen puolesta, siinä missä kahta muutakin jotka olivat rohjenneet tämän askeleen ottamaan kohdallaan.


//No todellakin. Sinne keimailemaan, Pascarelli mukaan myös. OMSNOMS! Sitten pärähtää niin että oksat pois. Rikotaan vielä serverit tätä menoa. NELJÄ VENÄHTI JOO EIKÄ NIIN VÄHÄÄKÄÄN. Mitäs me yöotukset//

[Aksutar]

Oli aika juhlia. Sen julisti itse vanha lohikäärmeratsastaja, siinä missä myös väkijoukko, joka suosionosoituksiaan hiljaisuuden jälkeen kävi osoittamaan ja musiikki lähti jälleen kyläjuhlaa säestämään. Darius oli kiitollinen siitä, että riitti oli ohi, hän halusi nyt vain vetäytyä tuttuun seuraan ja vältellä mahdollista huomiota. Liekehtivästä kristallisilmästä eliitin katse kääntyi Lorythasiin, joka pyysi häntä seuraamaan itseään, haltian antaen sarvipäisen ohjata itsensä liikkeelle kohden korokkeelle asetettuja maljoja. Puoliverisen ohjeistamana haltiakenraali laski liekehtivän kristallisilmän maljaan, ohimennen vilkaisten myös toisten vastanimettyjen lohikäärmeratsastajien puoleen, joiden kristallisilmät yhtälailla liekehtivät oman lohikäärmeensä liekin värein.
”Ei se niin kamalaa ollutkaan…”, Darius hymähti, lähinnä itsekseen, ennen kuin katse kiri taivaalle kohoaviin raketteihin, jotka erikoisine väreineen ja kuvioineen kävivät tähtitaivasta valaisemaan. Kunhan eivät vain osuisi lohikäärmeisiin, joita näytti lentelevän yläilmoissa muutama. Mutta eivätköhän pedot osanneet varoa.

Eliitti kääntyi hopeaverisen puoleen, poimien tuon toisen käden omaansa, samalla kun helpottuneen, mutta vilpittömän onnellisen hymyn nosti kasvoilleen.
”Nyt kuitenkin haluan pois tällaisesta huomiosta…”, Haltia jatkoi, ”olin näkevinäni sen punaisen pirulaisen ja Lokenen Iriadorin seurassa. Ehkä minun kannattaa käydä pelastamassa hänet, ennen kuin he keksivät jotain Iriadorin päänmenoksi…”.
”Pärjääthän?”, Eliitti kysyi, ennen kuin mihinkään suuntaan lähti askeltamaan, tietämättä tarvittaisiinko kyläpäällikköä vielä jossain vai halusiko hopeaverinen lähteä hänen matkaansa, ”Et saa rasittaa itseäsi liikaa. Ehkä sinun kannattaisi istua alas, ennen kuin alas romahdat”.


Saga päästi kujeilevan hyminän ilmoille, Iriadorin ilmoittaessa siskonsa ottavan varmasti serpentinkesytys haasteen vastaan. Missä ikinä tuon sisko sitten olikaan, ehkä Pumpkinin pitäisi tavata se nainen ja katsoa, oliko tuosta häntä taltuttamaan.
”Epäilen ettei siskostasi ole siihen. Edes Lorythas ei ole siinä onnistunut”, tummahipiä myhäili, samalla kun katseensa kääntyi Lokenen puoleen, joka paikalle saapui ja nuoremman naaraan eteen nosteli leivoksen tarjolle. Ja siihenhän Saga kävi käsiksi heti, samalla kuunnellen korkeahaltian seuraavat sanat syömisensä ohesta.
Uusi alku kuulosti kyllä hyvältä. Ehkä Lorythaskin olisi tämän myötä hieman iloisempi, vaikkei haltiakaksikko Briarissa olisikaan. Saga ei ollut hyvä tunteiden ja niistä puhumisen suhteen, puhumattakaan niiden näyttämisestä, mutta vaikka vaikuttikin lähinnä kujeilevalta kiusankappaleelta, osasi serpenttinaaras silti välittää ja olla huolissaan Lorythaksesta. Heidän välinsä eivät vain olleet niin… yksiselitteiset, että Saga olisi voinut mennä ja tarjota tukea ja kuuntelevaa korvaa sarvipäiselle tarpeen tullen.

”Älä huoli, pidämme hänen hermonsa kyllä kireänä, jahka hän tuosta nyt toipuu”, Saga virnisti Iriadorille, joka uskoi Lorythasin arvostavan naaraskaksikon seuraa, vaikkei sitä itse ilmaisisi, ”Katsomme kyllä hänen perään. Ja jos hän liian surulliseksi käy, ehkä tulemme kidnappaamaan teidät tänne kiireiltänne”.
”Ja ehkä hänelle on tiedossa muutakin seuraa kartanolleen nyt, ainakin hetkeksi…”, nuorempi naaraista hymähti, vilkaisten Tummalinnun puoleen, joka syrjemmällä väkijoukosta erottui. Eihän hän tiennyt, aikoiko Aneritte jäädä ja kuinka pitkäksi aikaa, mutta eipä nainen ollut poistunutkaan kylästä näiden muutaman päivän aikana.


Theodluin oli jäänyt ihailemaan taivaalle ammuttuja raketteja näin seremonian päätteeksi, pikkuhaukan ollen jakanut suosionosoituksia siinä missä muukin juhlaväki riitin päätyttyä. Musiikki alkoi jälleen soimaan, kylänväen ja vieraiden alkaen jälleen keskustelemaan ja juhlimaan. Uudet lohikäärmeratsastajat oli nimetty ja juhlat saattoivat jatkua normaalisti, mikä lieni merkki maagikaksikolle poistua paikalta.
”En ole koskaan nähnyt näin räikeitä ilotulitteita… Ne ovat kiehtovia, olisi mielenkiintoista joskus selvittää miten ne toimivat…”, Tovin jo hiljaa ollut enkelinpentu avasi suunsa lopulta, vilkaisten Mordecain puoleen, odottamatta tuolta oikeastaan mitään vastaukseksi pohdintoihinsa.
”Meidän lienee aika lähteä?”, Puoliverinen jatkoi, nopean virneen vieraillen kasvoillaan, ”Vai muutitko mielesi ja haluat sittenkin jäädä juhlimaan?”.



// PASCARELLI MUKAAN kyllä. Sitten on priima mallit. Pärähtää niin että huh, ku kunnolla polkastaan. Nii oikeesti se TNFän lähes jokavuotinen joulucrash ei johtunu palveluntarjoajasta vaan siitä et me kuormitetaan servut. YÖKYÖPELIT mutta ei se mitään. aika on illuusio //

[Crimson]

Kun kristallisilmät oli laskettu maljoihin, saapui paikalle muutama niitä vahtimaan, mutta samalla myös pitämään huolen siitä että lavalla esiintyjät saisivat olla rauhassa, eikä turhia haavereita sattuisi. Kaksi muuta vasta nimettyä karkasivat keskenään illanviettoon väkijoukon sekaan alta aikayksikön, siinä missä Lorythas jäi vielä Winderin kanssa seisomaan sijoilleen. Hopeahapsinen laski toisen lämpimän kätensä yhtälailla pitelemään Haukansilmän toista kämmentä allaan, onnellisen katseen laskien alas tummatukkaisen kasvoille, joka toivoi pääsevänsä tämän myötä pois huomion keskipisteestä. Se tunne taisi olla molemminpuolinen, Seyrinkin tuntien olonsa huteraksi sen myötä kun ei vielä ollut ehättänyt istahtaa alas pakollisten menojen tähden. Mutta nyt hänellä olisi kaikki aika istua ja vain olla, sinisilmäisen vilkaisten vain hieman etäämmälle jäänyttä Bennettiä vinosti hymyillen ohimennen.
”Ehkä parempi että käyt anastamassa hänet takaisin itsellesi, ties vaikka juottaisivat Iriadorin pahimpaan mahdolliseen humalaan kiusallaan ja siitähän riemu ratkeaisi”, sarvikruunuinen naurahti, rauhoitellen sivellen tummatukkaisen kämmentä ja laski katseensa jälleen paremmin Dariukseen, ”Pärjään kyllä, suotta murehdit”.
”Ja kiitos, että suostuit tähän. Että suostut pitämään tabardia ja rintakorua ylläsi. Että hyväksyt minut rinnallesi tällaisena, kuin lohikäärmeenäkin”, Lorythas kiitti lempein sanoin Dariusta, hetkeksi sen loimun kaulallaan loistaen kirkkaammin kun hän katsoi alas niin kovasti välittämäänsä tahoon, kiittäen jotain korkeampia tahoja siitä että heidän sielunsa olivat toisensa kohdanneet sinä kylmänä pakkaspäivänä aikanaan.

”Lupasin istua Bennettin kanssa tuopilliselle joka tapauksessa, eiköhän ystäväni katso perääni sen tovin, jotta tekin saatte rauhoittua, katsella ympärillenne ja ruokailla keskenänne, jos niin mielitte”, Lorythas hymisi rauhallisesti jatkaen kuitenkin, Bennettin niihin sanoihin lähinnä vinosti hymyillen taustalta samaan aikaan.
”Voitte tulla istumaan seuraani koska tahansa, tuskin täältä poistun minnekään muutamiin tunteihin, paitsi korkeintaan lopulta kartanolleni. Mutta sinnekään en tohtisi lähteä ilman teitä”, hopeaverinen henkäisi, käyden rauhallisesti sivelemään haukansilmäisen hiussuortuvia tuon kasvojen pielestä sormillaan, ”Toivoisin että saisin viettää hetken seurassanne viimeistään kotonani vielä. Kaksin. Tai kolmisin”.


Punapää oli kiitollinen Sagan sanoista. Tuskin Lorythas arvosti juoksennella kaksikon perässä jos nuo tuhmiaan tekivät, mutta oli sekin parempi kuin linnoittautua jonnekin kartanonsa hämärään nurkkaan alati yksinäisyyteensä erakoituen ja maailman unohtaen. Kyllähän Iriador ja Darius vaihtoivat Lorythaksen kanssa kirjeitä alati, mutta ei sekään ollut sama asia kuin olla henkilökohtaisesti kasvotusten tekemisissä jonkun kanssa. Olihan Seyrillä kuitenkin Bennett. Siinä missä Iriador halusi uskoa myös Leton vierailevan yhä Briarissa. Kyllä Lorythas pärjäisi, eikä korkeahaltia itse olisi epäröinyt hetkeäkään karatakseen Briariin takaisin, jos saisi kuulla jonkun olevan täällä vinossa tulevina päivinä, viikkoina ja kuukausina.
”Darius ei lienisi olevan siitä mielissään, vaikka sinällään haluaisin nähdä hänen naamansa, jos väkisin kiikuttaisitte meidät tänne takaisin”, Iriador virnisti huvittuneena, antaen sitten asian olla.

Silmiltään tavallisesti sokea kävikin nyt vilkaisemaan Sagan katsomaan suuntaan, huomaten yhtälailla tutun kasvon seuraten itsekseen syrjemmästä paikallisia ja noiden tohinoita. Tuskinpa hän olisi muuten Anerittea edes tajunnut väkijoukon seasta, ellei Pumpkin olisi kyseistä maininnut tässä hetkessä. Olihan nainen kertonut viipyvänsä juhlissa tämän illan, Iriadorilla kuitenkin ollen sellainen tunne, ettei Nessaya ollut sellainen taho joka pitkään paikallaan olisi viihtynyt hetkeä pidempään.
”Hän auttoi meitä joitain päiviä sitten Quinnin suolta takaisin kaupunkiin, siinä missä toi puolikuntoisen Lorythaksen myös takaisin Briariin. Hän nimitti Seyriä mestarikseen silloin, joten oletan Lorythaksen olevan hänen opettajansa tai jotain vastaavaa”, Iriador hymähti, mistäpä hän toisaalta tiesi millaisen haloon runnotun kyläpäällikön paluu oli silloin täällä nostattanut, ja kuinka paljon Saga siitä mahdollisesti tiesi. Punapää ei kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi avata menneitä sen enempää, kääntäessään katseensakin hetkeksi vain lempeästi silmäilemään Dariusta ja Lorythasta kauempana. Hänen pitäisi etsiä sitä tuliviinaa käsiinsä, jahka kenraalinsa malttaisi takaisin tänne askeltaa, ja ehkä samalla hän voisi luovuttaa paikkansa Lokenelle, joka yhä vieressä tyytyväisenä sitä kakkuleivosta pisteli poskeensa. Naaraat epäilemättä olivat tulleet kuokkimaan pöydänantimia parempiin suihin nyt kun siihen oli tilaisuus, eikä kukaan noita varmaan tohtinut ajaa tiehensäkään tällaisena hienona iltana.


Meno muuttui nopeasti asiallisesta valatilaisuudesta silkaksi ilakoinniksi, Mordecain kaventaen kylmää katsettaan aavistuksen kun velho silmäili ympärilleen sen hetken, kun väki intoutui jatkamaan taas juhlamieltään paremmin. Kaváldthalr korkeintaan hymähti Theodluinin pohtiessa ilotulitteita, pitäen kuitenkin suunsa kiinni sen sijaan että olisi alkanut äkkiseltään luotella miten vastaavan sähikäisen olisi saanut mahdollisesti tehtyä. Katse kuitenkin laski nuorukaisen puoleen viimein paremmin, vampyyrin hetken vain silmäillen haukanpoikasta ilmeettömänä sijoiltaan, kunnes laski kätensä puuskasta takaisin sivuilleen.
”En. En muuttanut”, Lothar hymähti, hän ei todellakaan aikonut jäädä tänne tämän pitemmäksi aikaa monesta erinäisestä syystä. Ensinnäkin siksi, että Winderin kumppaneineen ei tarvitsisi enää murehtia hänen läsnäolonsa puolesta. Toisena, koska ei nähnyt tarpeelliseksi pitää hauskaa vieraassa seurassa. Olisihan Theodluin voinut itse jäädä juhlimaan Briariin, mutta pikkuhaukka oli aikaisemmin kuitenkin jo päätöksensä tehnyt, eikä vaikuttanut olevan muuttanut mieltään asian suhteen. Heidän lieni parempi aloittaa oma matkansa kohden takaisin kaupunginkulmia, ennen kuin Theo ilmoittaisi olevansa liian väsynyt matkaamaan, vaikkei toimenpiteessä hirveän pitkään tulisi edes kestämään.

”Siirrytään jonnekin syrjemmälle, hiljaisemmalle paikalle”, Mordecai ilmoitti ykskantaan suunnitelmansa alun, lähtien rauhassa askeltamaan sitten pois tältä kehäaukealta, takaisin kohti kylän hiljaisempia katuja, josta varmasti löytyisi jokin autio nurkka jossa he saisivat olla hetken rauhassa.
”Voin siirtää meidät portaalin kautta Elwoodiin alkajaisiksi ja odottaa puodillani, jos haluat jostain sitä lahjaasi käydä etsimässä ennen kuin jatkamme matkaa”, velho pohti vielä, samalla kun matka jatkui juhlaväen seassa pujotellen toisaalle.


//Nätit pojat siellä. Aslak voi olla ylpeä siitä että sai koko mantereen parhaat mallit myyntitykeiksi. Se on sitten se maanpäristys. Ja äläpä, tänä vuonna ei oltu intensiivisesti täällä postailemassa, niin säily serveritkin pystyssä tämän kerran. Kello alas seinältä, sillon nukutaan kun väsyttää, ja eletään kun ei väsytä//

[Aksutar]

”Ehkä parempi, todellakin”, Darius naurahti pienesti puoliverisen sanoihin, katseensa viipyen hetken heidän käsissään, ennen kuin eliitti vilkaisi sarvipäisen kasvojen puoleen. Lorythas vakuutteli pärjäävänsä, jonka jälkeen kävi vielä kiittelemään eliittiä suostumuksesta tähän riittiin. Darius hymähti pienesti, seuraillen hopeaverisen kasvoja, pistäen kyllä merkille sen vahvemman kajon tuon kaulalla.
”Minun tässä pitäisi kiittää sinua”, Eliitti hymähti rauhallisesti, ”Kaikesta”, haltia lisäsi, tuntien palavaa tarvetta suoda hellyydenosoituksia sarvipäiselle, mutta silmäpuoli hillitsi itsensä tällä kertaa, näiden monien katseiden seuratessa. Sille olisi aikaa sitten myöhemmin, kun juhlista päätettäisiin vetäytyä SEyrin kartanolle.

”Luulen että katselemme ympärillemme hetken, mutta ennemmin tai myöhemmin hankkiudumme seuraasi”, Darius aloitti pohtien, haluten antaa Lorythasille tietenkin omaa aikaa kyläläistensä seurassa, joista varmasti moni halusi päästä edes tervehtimään kyläpäällikköä. Olisi epäreilua vaatia hopeaverisen huomio itselleen, vaikkei eliitti nähnytkään syytä juhlia tai pysyä juhlissa kovinkaan pitkään kahden. Hän oli valmis jo vain palaamaan kartanolle, mutta Haukansilmä uskoi Iriadorin haluavan viettää aikaa juhlissa vielä jonkin tovin, eikä eliitti täten aikonut edes mainita halustaan poistua.
”Meillä on kyllä aikaa olla kaksin, kolmisin, sitten myöhemmin. Mene ja nauti juhlista ja seurastasi. Me pärjäämme kyllä”, Eliitti lopulta hymähti pienesti nyökäten Bennettin suuntaan, ennen kuin otteensa päästi hopeaverisestä, tuon samalla hänen hiussuortuvia sivellessä. Nopeasti, kepeästi haltia kävi nappaamaan hiuksia sukineen hopeaverisen kämmenen omaansa. Yhtälailla nopea, lähes huomaamaton suudelma painettiin sarvipäisen kämmeneen, haltian painaen poskeaan hetken paremmin vasten sitä kämmentä, samalla vetäen syvään, nopeasti henkeä, aivan kuin painaakseen Seyrin tuoksun mieleensä.
”Menehän nyt, ennen kuin ehdin haikailla perääsi enempää”, Eliitti lopulta virnisti, päästäen irti ja perääntyen Seyrin luota, muutaman perääntyvän askeleen jälkeen kääntyen kannoillaan ja lähtien kävelemään takaisin Iriadorin luo.


”No mutta häneltähän ei asiasta kysyttäisi”, Pumpkin naurahti Iriadorille, joka epäili, ettei silmäpuolinen haltia olisi niinkään mielissään yllätyskaappauksista. Ehkä hänen ja Lokenen pitäisi todellakin tehdä niin joskus, ihan vain huvin vuoksi. Totta kai taho tai toinen olisi heille sitten vihaisia, mutta olisi se sen arvoista, jos Sagalta kysyttiin.
Kun puheeksi tuli Tummalintu, vilkaisi Saga kauempana seisovasta naisesta Iriadoriin.
”Ah, ilmeisesti hän on kylän vanhoja lohikäärmeratsastajia, täällä kai aikanaan elänyt, tai jotain sellaista ymmärsin. Muistan kyllä hänen kiikuttaneen Lorythasin tänne muutama päivä sitten, mutta en tiennyt, että hän auttoi myös teitä. Eipä siinä tullut miettineeksi kysellä hänestä enempää, kun Lorythas oli heikossa hapessa ja no, sitten hän oli yllättäen vielä heikommassa hapessa…”, Pumpkin selitti Iriadorille, ”Mutta, ehkä minun pitäisi tutustua häneen paremmin… Lohikäärmeensä ainakin vaikuttivat hauskalta seuralta — ehkä opetan nekin muuttumaan humanoideiksi…”, Saga virnuili itsekseen, vilkaisten sitten paikalle saapuvaan eliittikenraaliin.

”Päätit sitten lohikäärmeratsastajaksi ryhtyä!”, Saga hihkaisi Haukansilmäiselle, joka kolmikon luo pysähtyi.
”Niin taisin”, Darius vastasi naaraalle, joka tuttuun tapaansa niin virnuilevankujeilevalta näytti, ”Lorythas ei ilmeisesti teillekään ollut asiasta kertonut… Toivottavasti et pahastu, että ratsastajasi on nyt minun ratsuni”, viimeiset sanat oli suunnattu lähinnä pahoittelevana vitsinä Lokenelle, joka humanoidimuodossaan paikanpäällä. Saga naurahti, ollen valmis toimimaan tulkkina Lokenen ja haltioiden välillä, sikäli mikäli nuo nyt paremmin sanoja halusivat vaihtaa.


Theo kohotti kulmiaan aavistuksen kysyvänoloisesti, Mordecain jäädessä hetkeksi vain silmäilemään häntä, ennen kuin suunsa lopulta avasi. Vampyyrin mieli ei ollut muuttunut, Lotharin ehdotellessa, että he siirtyisivät hieman syrjemmälle juhlista. Theo nyökkäsi pienesti, lähtien kiltisti kulkemaan vampyyrin vierellä, maagikaksikon suunnaten kohden hiljaisempia, syrjäisempiä kujia. Vähä vähältä juhlioiden määrä harveni, siellä täällä kulki kyllä väkeä paikasta toiseen ja joillakin kaduilla kirmasi lapsia leikkimässä hippaa ja kiiruhtamassa paikasta toiseen.
”Tiedän jo mitä hänelle annan, ei minulla mene kauaa sen hakemisessa”, Pikkuhaukka vastasi vampyyrille, joka kertoi matkasuunnitelmasta, ”Pääsemme jatkamaan lähes saman tien. Ellei sinulla ole Elwoodissa jotain toimitettavaa?”.



// Nättejä poikia. Ja äläpä, Aslak on vaan et JES. Maanpäristys apua nyt taas. JA NIINPÄ. KELLOA EI KATSOTA paitsi jos päivällä pitäis muka elää mutta kun ei tarvii niin YOLO. katsos taas kun kello on ”vasta” kaksi //

[Crimson]

Hymy leveni aavistuksen puoliverisen huulilla, Lorythaksen katsoen Dariuksen siveää suudelmaa päänsä pienesti kallellaan, sormillaan vielä viimeisen haikailevan kosketuksen Haukansilmäisen poskea vasten sipaisten.
”Enköhän teidät löydä tarvittaessa, tai lähetän jonkun juoksemaan puolestani, jos en sitä ennen teitä itse tavoita”, hopeaverinen kehräsi rauhallisesti, sanojensa perään virnistäen pienesti, ”Nauttikaa, rentoutukaa, palakoon Briarin tuli kunniaksenne tänä yönä”, Lorythas vielä lausui välittäen, seuraten hetken kuinka Darius sitten lähti omille teilleen. Seyr itse lyöttäytyi Bennettin seuraan, parivaljakon vaihtaen muutaman sanasen keskenään ennen kuin partasuinen ratsastaja lähti johdattamaan kyläpäällikköä mukanaan valitsemaansa mieleiseen paikkaan. Mies halusi hetkeksi omia Seyrin täysin itselleen varmistuakseen, että puoliverinen pärjäisi, siinä missä tietenkin tahtoi vain ystävänsä kanssa vaihtaa sanoja näiden kurjien päivien päätteeksi. Ja se tuopillinen, sitä hän eniten kaipasi tähän hätään!


”Anerittehan saisi sydänkohtauksen jos kauhukaksikkonsa oppisi muuttumaan humanoideiksi!”, Iriador nauroi, Lokenen myös yltyen hihittämään punapäisen seurana tuon sanoille. Olivathan Nessayan pikkuliskot olleet hauskaa seuraa, ja sinällään olisi ollut hauska nähdä kykenivätkö ne samanlaiseen maagiseen muodonmuutokseen mitä esimerkiksi hän ja Saga! Olisikohan niistä tullut lapsia, kun ne olivat niin pieniä? Sitä Lokene jäi keskenään pohtimaan, täysin jättäen huomiotta sen kuinka vanhempi haltioista saapui paikalle heidän seuraansa.

Korkeahaltia nosti sijoiltaan katseensa Dariukseen kun tuo lähemmäs ehätti, jääden silmäilemään tarkoin sitä varsin arvokkaan näköistä tabardia nyt paremmin miehen yllä. Se puki hänen mielestään Haukansilmää, eikä ollut vaikeaa arvata mistä siihen sisällytetyt väriyhdistelmät oikein olivat juurensa juontaneet. Yhtä aikaa uskollinen Briarille, mutta silti se kunnioitti samaan aikaan myös Sinistä kuiskausta, mikä Iriadorin mielestä oli äärimmäisen huomaavaista.
Lokenekin näytti palaavan tilanteen tasalle, tiedostaessaan että hänelle puhuttiin. Platinatukkaisen pitkävartisen naaraan kasvoille levisi virnistys silmäpuolen sanojen myötä, Lokenen näyttämättä lainkaan että olisi ollut mistään juuri sinetöidystä pahoillaan. Se kapsahtikin Dariukseen kiinni kevyesti halaten miehen sivulta, painaen haukansilmäistä poveaan vasten onnellisena kuristen.
”Niin pitkään kuin Vaern on onnellinen, niin minäkin olen. Hän rakastaa ja välittää teistä paljon. Ei minua haittaa!”, Lokene saneli lohikäärmekielellä jälleen edes ajattelematta etteivät Iriador ja Darius häntä välttämättä ymmärtäneet. Briarissa kun useimmat osasivat puhua liskojen omaa kieltä, sen siirtyessä aina ratsastajilta ja vastaavaan kommunikaatioon kykeneviltä lohikäärmeiltä eteenpäin muille kylän sisällä.
Iriador virnisti itsekseen vierestä seuraillessaan Seyrin sisaren reaktiota Winderin sanoihin, voiden mielessään väittää hyvin varmaksi ettei Lokene ainakaan pahoillaan ollut tästä järjestelystä. Mitä ikinä se sitten olikaan juuri haltiakenraalille sanonut, se jäi punapäälle täysin mysteeriksi muutamia sanoja lukuunottamatta jotka Iriador kykeni tunnistamaan sieltä täältä keskeltä lauseenkuuloisia osia.
”Minusta tuntuu ettet ainakaan sen mieltä pahoittanut tällä yllätyksellä”, korkeahaltia tuumasikin pian naaraskäärmeen sanojen perään, kääntyen paremmin esimiehensä puoleen siinä sijoillaan samalla, ”Onnittelut! Vaikka näytitkin siltä tuolla ylhäällä että olisit livistänyt matkoihisi ellei Lorythas olisi jäänyt seuraasi”, punapää virnisti kiusoitellen.


Eipä kukaan Mordecain ja haukanpoikasen kulkua estellyt, saati heihin sen suurempaa huomiota kiinnittänyt. Äskeisen avajaispuheen jäljiltä joku saattoi Lotharin tunnistaa Seyrin julkisen kiitoksen tähden, muttei kukaan kehdannut jäädä puhuttelemaan totisenoloista miestä, etenkään kun parivaljakon suunta oli täysin toinen kuin juhlien keskipisteeseen pyrkiminen.
”Jos niin sanot”, vanhempi velho tuhahti, sen kummemmin edes ajattelematta kysyä mitä Theo oli suunnitellut N’drayerille vievänsä. Ei se ollut hänen asiansa, vaikka Lotharilla oli sellainen kutina että haukanpoikanen tulisi näyttämään sen lahjansa vielä hänelle, jahka oli sen käsiinsä ehättänyt vain saada ja palaisi takaisin hänen seuraansa.
”Otan asunnolta korkeintaan mukaan takkini, muttei minulla ole muuta syytä viivytellä matkaamme”, Mordecai pohti samalla kun he kääntyivät hiljaisemmalta kujalta vielä yhden nurkan, juhlahumusta jääden jonnekin taustalle korkeintaan pelkkä häilyvä häly. Kivisellä kadulla ei ollut ketään, sen reunalla olevat asunnotkin olivat täynnä pelkkää pimeyttä, korkeintaan turkoosinkauniista liekeistä hohtavien lyhtyjen valaisten tasaisin välein katua. Täällä tuskin kukaan oli heitä kyttäämässä, ellei tarkoituksella ollut seurannut heitä, mutta siitäkin Lothar olisi ollut tietoinen.

Mitään erikseen sanomatta tai kertomatta mitä aikoi, polvistui Kaváldthalr alas lumiselle kadunpinnalle toisen kätensä laskien. Ehkä äkkiseltään sitä ei olisi huomannut kuinka lumiselle pinnalle kaivertui häilyvä taikapiiri kera täsmällisten viivojen ja vieraan kirjoituksen, eikä toimitukseen mennyt kuin hetki, kunnes se maaginen ympyrä alkoi hohtaa purppuraista valoa vampyyrin kosketuksen alla. Lothar astahti muutaman askeleen syrjään, katseensa pitäen siinä aukeavassa portaalissa, joka kirjaimellisesti muistutti pelkkää mustaa aukkoa, jonka reunat hohtivat samaa purppuraista valoa, johon lyhtyjen sininen valo kadunreunasta kävi sekoittumaan.
”Elwood, vain askeleen päässä”, vanhempi katsahti Theodluinin puoleen, ”Viimein tilaisuus muuttaa mieltäsi”, Mordecai vielä virnisti, antaen tietenkin vielä pikkuhaukalle tilaisuuden jänistää, tai vain jäädä matkasta, ennen kuin he portaalin kautta astuisivat tutummille kulmille aina vanhametsän syövereihin.


//Kyllä kelpaa Aslakin. Katala sitten palkitsee myöhemmin, kun Aslak on jaksanu kuunnella Pascarellia koko pitkän päivän uikuttamassa kuin peruukki puristaa päätä. YOLO IDD. VASTA KAKSI. Mutta katsos kun se on nyt puoliNELJÄ//

[Aksutar]

Darius sai ensitöikseen halauksen hopeahapsiselta naiselta, eliitin ynähtäen pienesti ja jäykistyen silmissä, hänen tietämättä varsinaisesti miten siihen reagoida. Haltiaa poveaan vasten painava lohikäärme ei selvästikään vieläkään ymmärtänyt humanoidikehonsa asettamia sosiaalisia ja säädyllisiä rajoja, mutta eipä tuota siitä voinut syyttää — Sagaa kyllä voisi syyttää, mitäs tuo ei ollut opettanut Lokenea. Darius päättikin vain pienesti kietoa toista kättään Lokenen ympärille, kepeästi naisilluusioista taputtaen alaselälle, siinä missä Lokene heille jotain kertoi.
”Juu ei hän mieltään pahoittanut. Hän on onnellinen, kun Vaern on onnellinen ja kerta Vaern välittää ja rakastaa teitä, ei Lokene pahakseen pistä”, Saga kertoi, Iriadorin puheisiin vastaten, hymyillen katsellen kuinka Lokene iloaan haltialle osoitti.

”En ihan tällaiseen ollut valmistautunut, vaikka niin luulin… Ja varmasti olisinkin liuennut paikalta, ellei Lorythas olisi ollut vierellä. Mutta se on nyt ohi. Enkä kadu päätöstäni, korkeintaan toivon näin jälkiviisaana, että riitin olisi voinut suorittaa… Yksityisemmin”, Darius hymähti Iriadorille, samalla kun puolittaisen askeleen kauemmaksi Lokenesta otti.
”No eihän siinä mitään hauskaa olisi, jos te vain kolmistaan huoneessa nyhjäisitte riittejänne suoritellen, totta kai se pitää yleisön edessä—— OH LOKENE! Alkoholia! Tule, mennään hakemaan!”, Pikkunaaraan papatukset jäivät kesken, Sagan huomatessa toisen pöydän luo kannetut juomatarjoilut, jotka selvästi vanhempaa väkeä näytti kiinnostavan. Ja sen huomauksen myötä Pumpkin oli paikoiltaan noussut ylös ja napannut Lokenea kädestä, lähtien pidempäänsä kiskomaan eteenpäin.
”Tulkaa tekin! Juomme teidät pöydän alle, juomme koko kylän pöydän alle!”, Nuorempi naaras huikkasi haltiakaksikolle, uhkauksiaan julistaen, määrätietoisesti kiskoen Lokenea mukanaan eteenpäin.

Darius katsoi hetken naaraiden perään, ennen kuin Iriadoriin vilkaisi.
”Taidan kyllä olla ryypyn tarpeessa kaikkien näiden tapahtumien jälkeen…”, haukansilmäinen virnisti haltiakieleen vaihtaen, nyökäten poistuneen naiskaksikon perään, ”Lorythas meni vaihtamaan kuulumisia Bennettin ja muiden kanssa. Voimme etsiä hänet käsiimme sitten myöhemmin, hän käski kuitenkin meidän nauttia olostamme sillä välin”.


Lotharillakaan ei ollut sen suurempia menoja Elwoodissa, kaksikon päästen jatkamaan matkaansa varmasti nopeasti sieltä eteenpäin. Hyvä, sinällään, vaikka kotona olikin hauska vierailla, ei Theo mielellään Elwoodiin jäisi tällä kertaa pidemmäksi aikaa nyhjäämään. Iltakin oli jo laskeutunut Cryptiin, joten mitä nopeammin he pääsisivät eteenpäin, sen parempi.
Jahka tarpeeksi syrjäinen kuja löytyi, kävi vanhempi velho tekemään taikojaan. Theo seurasi tarkkaan vierestä, kuinka maaginen taikapiiri ilmestyi hangelle eikä aikaakaan, kun purppurana hohtavasta taikaringistä kohosi esiin portaali. Se ei kieltämättä näyttänyt kovin houkuttelevalta ja varmasti moni olisi epäröinyt mustaan aukkoon astumista, mutta Theolle se ei ollut mitään uutta. Ei hän yleensä kyllä portaaleja nähnyt, mutta oli niitäkin muutama erilainen tullut todistettua elämän aikana.
”Kätevää”, Puoliverinen hymisi, Mordecain ilmoittaessa Elwoodin olevan vain askeleen päässä. Totta kai, siinä kävi mielessä, kuinka typerää tämä ehkä sittenkin oli häneltä. Luottaa nyt näin sokeasti vampyyriin, vaikkei Lothar kyllä ollut antanut yhtäkään syytä epäillä itseään. Mitä jos portaali ei veisikään Elwoodiin?

Theo karisti ne pienet epäilykset, päätään pudistaen Mordecain sanoille.
”En muuta mieltäni. Mennään, ennen kuin joku vahingossa kompuroi portaalista sisään ohitsemme”, Enkelinpentu naurahti, vilkaisten nopeasti taakseen, aivan kuin joku juhlijoista olisikin voinut yllättäen vain ohi pyrähtää.
Sen suuremmitta puheitta kaksikko astui portaaliin, joka siirsi heidät juhlivasta Briarista aina niin hiljaiseen ja synkkään Elwoodiin. Siirtymämagia oli aina yhtä jännittävää, tämän portaalin saaden Theon pään hetkeksi pyörälle. Mutta kun ajatus taas alkoi juoksemaan ja ympärilleen katseli, tiesi Theo tasan tarkkaan missä päin Elwoodia he olivat.
”Se oli… kokemus. Nyt, käyn nopeasti… Kotona, palaan pian”, Pikkuhaukka kertoi nopeasti, ennen kuin lähti askeleita ottamaan vähälumisen, synkän kylän puoleen, odottaen vielä hetken josko Mordecai jotain hänelle halusi sanoa. Jos ei, lisäsi Theo vauhtiaan reippaasta kävelystä aina kepeään juoksuun, pujotellen synkkien, epäilyttävien kujien halki ulkomuistista. Väkeä ei pahemmin ollut liikkeellä, eikä Elwoodia oltu pahemmin valaistu, kuun ja tähtien lähinnä suoden aavemaisenvalkeaa valoaan kujille. Tuli siinä muutaman epäilyttävän tahonkin ohi juostua, Theon jäämättä sen pahemmin miettimään noiden perään. Joskus oli parempi vain leikkiä, ettei nähnyt mitään.

Pikkuhaukka juoksi suoraan kotiovelle, jonka eteen pysähtyi. Hän empi hetken, miettien, halusiko hän edes sittenkään käydä kotona, mutta loppuviimein puoliverinen kaivoi laukkunsa pohjalta esiin avaimen, jonka avulla ulko-oven avasi ja astui sisään pimeään, kylmään kotiin. Kaikki mahdolliset negatiiviset ja surulliset tunteet painettiin taka-alalle, Theon keskittyen nyt vain tehtäväänsä. Hän ehtisi tulla tänne suremaan myöhemminkin. Pikkuhaukka loi pienen, maagisen valopallon valaisemaan asuntoa, suunnatessaan omalle huoneelleen, kaivaen lattialuukun kätköistä esiin suuren nipun papereita, jotka kääri rullalle ja otti mukaansa. Sen jälkeen hän suuntasi kyökin puoleen, kaapin ylähyllyltä astioiden takaa kätköistä kaivaen esiin pari vanhaa, pölyyntynyttä pulloa, jotka tunki laukkuunsa. Sen myötä hän oli valmis, nopeasti vielä katsahtaen ympärilleen hiljaisessa kodissa, kylmien väreiden kulkien hetken pitkin selkää. Sitten puoliverinen lähti takaisin kohden Mordecain puotia, lukiten oven perässään. Oli sinällään yllätys, ettei kukaan ollut edes yrittänyt murtautua vanhalle Miaroran talolle, mutta varmasti heidän ystävyyssuhde Qiraan oli fiksujen tiedossa ja se piti turhan innokkaat varkaat loitolla. Sitä paitsi, eipä heidän kotinsa niin hääppöinen ollut, että kukaan sinne viitsisi edes tietään tiirikoida.

Koko tämä vei noin parikymmentä minuuttia, Theon selvästi pitäen kiirettä toimituksessaan. Ei aikaakaan, kun enkelinpentu palasi takaisin paikkaan, josta oli lähtenytkin, käyden etsimään Mordecain sitten käsiinsä.
”Olen valmis!”, hengästynyt pikkuhaukka ilmoitti, samalla kun papereita paremmin kääri kainaloonsa, ”Sittenkö toinen portaali?”.


// Kyllä kelpaa indeed. Ja voi ei apua :D Aslak taitais vaa olla huvittunu semmosesta ruikutuksesta. Mutta ottaa kyllä mielellään palkinnon vastaan Katalalta ( ͡° ͜ʖ ͡°) JA KELLO ON YLI NELJÄ en ehtiny ihan neljäks kirjottaan kun päätin potkasta tätä eteenpäin //

[Crimson]

”Ehkä teillä on aikaa syventää sitä yksityisesti. Tänä iltana sitä on kuitenkin ihan turha enää miettiä”, Iriador hymisi, seuraillen kuinka Lokene malttamattomasti päästi Dariuksesta irti ja kävi avonaiseksi jätettyjä pitkiä hiuksiaan haromaan hajamielisenä. Naaraskaksikko päätti kuitenkin Sagan innoittamana karata paikalla, kalpean naaraan kiirehtien tummahipiäisen rikoskumppaninsa matkaan jotta hekin saisivat tarjoiluista osansa! Kyllähän juomaa riitti, mutta odottaminen olikin täysin toinen juttu johon Lokene ei olisi tällä kertaa myöskään malttanut!
Iriador seurasi huvittuneena humanoideiksi kätkeytynyttä kaksikkoa, hymähtäen itsekseen kun nuo kehottivat heitäkin tulemaan tarjoilujen ääreen. Sitä punapään ei tarvinnut kahta kertaa edes harkita, ja Haukansilmäisen seuraavat sanat lähinnä vain vahvistivat sitä halua irrotella edes hitusen muut väen tapaan, nyt kun täällä paikanpäällä kerta oltiin.
”Hyvä että hänellä on seuraa”, Iriador tuumi kammetessaan itsensä ylös tuoliltaan, käsipuoleensa Dariuksen takin livuttaen ja käyden suoristamaan pikaisesti sitä pitkää kaapua yllään ennen kuin katseensa kohotti paremmin tummatukkaiseen, ”Sellaista, joka varmasti pitää häntä silmällä. En tahdo sattuneiden lisäksi enää yhtään epäonnea lisää kontollemme. Etenkään Lorythaksen”.

”Se pukee sinua”, punapää hymyili vihjaillen, antaen kätensä lipua vanhemman haltian rintapielelle kokeilemaan uutukaisen tabardin kangasta ja sen kuvioita, hipaisten myös sitä uutukaista rintakorua, ”Näytät hyvältä tässä. Ehkä tästä eteenpäin unelmoinkin sinusta pelkkänä lohikäärmeratsastajana vierelläni, ja muistelen vain miten komealta näytit tällä hetkellä kun viimeksi kykenin sinut näkemään”.
”Aiedail, niinhän se meni?”, Iriador pian kuitenkin muisteli vinosti virnistäen sitä lemmittynimeä, jota Lorythaksella oli tapana käyttää Dariuksesta, ”Arvon lohikäärmeratsastajani ja sinisen sydäntulen vartija. Olet kyllä ryyppysi ansainnut, eiköhän mennä ennen kuin jäämme ilman niiden naaraskäärmeiden takia”.


”Ehkä olet oikeassa”, Lothar tuumasi hymähtäen Theon naurahdukseen. Siitähän riemu vasta olisikin ratkennut, jos joku olisi vahingossa portaalista sisään kompuroinut ja löytänyt itsensä hämärästä ja pelottavasta Elwoodista, tietämättä edes minne oli päätynyt.
Kaksikko kuitenkin astahti portaaliin, siihen sidotun taian siirtäen heidät aina juhlavasta kylästä arojen keskeltä synkkään vanhametsään, aina Mordecain hämärän putiikin edustalle. Tumman tontin pihamaata koristi luminen puutarha sitä reunustavalle metalliselle aidalle saakka, jonkun ollen selvästi pitänyt kivisen polun pihan poikki putiikin ovelle siistinä asiakkaita varten. Sitä muuten kauniinlumista pihaa kuitenkin vartioi pari häijynnäköistä henkiolentoa, joita magialle harjaantumaton silmä tuskin pihalta erotti, elleivät ne olisi itsestään jälkiä jotenkin jättäneet maahan. Suhteellisen pienenoloisen talon ikkunoista kajasti myös hämyinen valo kirkkaiden ikkunalasien lävitse, joiden takaa saattoi nähdä hyllyille harkiten aseteltuja esineitä aina helyistä muuten käytännöllisempiin tarvikkeisiin.

Velho vilkaisi nopeasti pikkuhaukan puoleen, että tuo oli yhtälailla yhtenä kappaleena päässyt portaalista lävitse, nuorikon samalla ilmoittaen käyvänsä pikaisesti kotonaan ja palaavansa pian takaisin.
”Odotan täällä, kuten lupasin”, Lothar totesi Theodluinin perään, katseellaan seuraten hetken toisen menoa ennen kuin puotinsa pihamaalle itse astahti. Hän ei kokenut tarpeelliseksi astua sisään vielä, ennen kuin Theo palaisi, mutta sen sijaan joku saapui häntä vastaan ovelle saakka, toisen paikalla työvuorossaan olevan noidan poukkoillen ovelle ihmettelemään ketä pihalle oli saapunut. Ei ainakaan asiakkaita, siitä Marisol oli varma tutun velhon näköpiirissään äkäten, käyden kohteliaasti avaamaan puodin isännälle oven ja kävi tervehtimään tuota. Tietenkin brunettea ihmisnaista kiinnosti millä asioilla Mordecai Elwoodissa vieraili, ja tähän aikaan vieläpä - mestari velhoa kun harvoin kasvotusten tavoitti, ja jos tavoitti, oli tuolla yleensä jotain tärkeää asiaakin. Mutta tällä kertaa tummatukkainen oli vain ohikulkumatkalla, kaksikon jääden rupattelemaan keskenään puodin ovelle siksi hetkeksi, kunnes Theodluin palasi pikaiselta retkeltään takaisin paikanpäälle. Mukanaan kasa papereita, ja todennäköisesti se mitä alun alkaen oli lähtenytkin hakemaan.
Siinä missä Lotharin katse kohosi paikalle saapuneeseen nuorikkoon, silmäsi myös Marisol hymyillen yhä ovenkahvassa kaksin käsin roikkuen nuortamiestä, jonka olisi voinut vannoa nähneensä joskus Elwoodissa aikaisemminkin.
”Tavallaan sitä voisi kai portaaliksikin kutsua”, vampyyri mietti, kädellään viittoen Theoa seuraamaan peremmälle pihalle ja perässään puolittain jo käännähtäen puotinsa puoleen, ”Vähän monimutkaisemmaksi sellaiseksi, tosin. Tulehan peremmälle ensinnäkin”.

Ovella kyyhöttänyt noita kävi astumaan oviaukosta syrjään, päästäen Mordecain astumaan ohitseen sisälle lämpimän hämyiseen putiikkiin, odottaen myös että tuon nuori seuralainen pääsi sisätiloihin ennen kuin oven sulki perässään. Sisällä tuoksuivat vastajauhettujen yrttien ja tuoksukynttilöiden lempeän rauhoittava haju, hyllyillä pursuili erilaisia taikajuomia ja loitsukääreitä, kristallipalloja, koruja, kirjoja, erivärisiä mustepulloja ja sulkakyniä - kaikkea mahdollista mitä olisi voinut noidan, velhon tai kenenkään magiaa harjoittavan vain kuvitella voivan edes tarvitsevan. Puodin toisella seinustalla oli takka, joka oli varustettu mustalla padalla, ja takan kivinen ulkopinta vuorattu täyteen erilaisia kuivattuja yrttejä roikkumaan sieltä täältä valmiiksi käytettäväksi. Sillä samaisella seinustalla oli myös pitkänomainen leveä tiski, jonka toiselta puolen kalpea mustatukkainen haltianainen kurotteli nähdäkseen, keitä puotiin oli oikein saapunut, Miaroran pojan kyllä tunnistaen lähinnä kasvoiltaan. Yhtälailla nainen kävi tervehtimään kohteliaasti vieraita, odottaen jonkinsortin toruja tai yllättäviä uutisia, mutta sellaisia Mordecai ei tainnut olla tullut kertomaan tällä kertaa.
”Voit puolestani ottaa mukaasi mitä tahansa, jos näet mitään mitä satut tarvitsemaan”, velho totesi Theoon vilkaisten vinosti hymyillessään, ”Talo tarjoaa, ensimmäisellä käynnillä”.
”Anteliaalla päällä vai? Et tainnut tulla pidempään viipyäksesi?”, myyntitiskiin käteensä nojaileva rouva tiedusteli suoriltaan, haikaillen silmäten vampyyriverisen perään joka muutamaa hyllyä kävi äkkiseltään ohi kulkiessaan siistimään.
”Ohikulkumatkalla”, oli lyhykäinen vastaus hetkeksi täysin toiseen maailmaan unohtuneen velhon käydessä läpi myyntitavaroita, vaikuttaen tietävän selvästi mistä mitäkin oli ostettu.
”No, sittenpä turhaan alkaisin myyntikirjaa näytillesi selaamaan tähän hätään. Meillä olikin eilen puhetta siitä ettei sinua ole täälläpäin näkynyt hetkeen A’daruilin käytyä täällä vierailulla. Osti kuivattuja teelehtiä ja yrttejä rohtoihinsa, tiedusteli samalla perääsi kuin olisi omannut asiaakin, muttei suostunut jättämään sinulle viestiä tai sanaa, jonka olisi voinut toimittaa eteenpäin”, myyjätär kävi jaarittelemaan tuttavallisesti samalla kun tarkoin seurasi velhon nuoren seuralaisen perään, ”Harmi kuitenkin, mutta ehkä toiste sitten malttaisit jopa istua alas teekupposelle ennen kuin karkaat taas matkoihisi. Mukava nähdä että sinussa henki vielä pihisee, ja mukava nähdä sinuakin täällä päin, Miaroran poika”, rouva virkkoi.


//Aslak vaan nauraa röhöttää, samalla kun Katalalla on menny hermot niin kireelle ettei se oo ite huomannu kuin ne peruukit on nuppia painanu. Palkinto on priimaa. Vähempään ei voi tyytyä. KELLO ON PALJON YLI NELJÄ. Suoritusta silti arvostan, oli herkkua. Ahmaisin kaiken//