Tsytan nautti olostaan. Se ei sinänsä ollut harvinaista, 90 prosenttia hänen ajastaan kului hedonistisissa merkeissä ja loput sen tavoittelussa, joten demoni taisi olostaan nauttimisen perusteellisemmin ja taidokkaammin kuin laiska kissa. Oli myönnettävä että hänellä oli ollut lieväksi aallonpohjaksi kuvailtavissa oleva jakso hänen toipuessaan Roswellin selkäsaunasta, sen aiheuttamasta nöyryytyksestä, sekä luuytimiä myöten halvaannuttavasta järkytyksestä haltiakuninkaan luovutettua hänen sinettinsä –mistä lie senkin saanut. Tsytan oli kääntänyt koko palatsin kirjaston ympäri etsiessään demoneja ja manauksia käsitteleviä kirjoja, ja hienovaraisesti ja turhaa meteliä pitämättä tuhonnut kaikki joita piti raskauttavina. Lähinnä kaikki sivut; kirjastossa pyöri usein hassahtaneen oloinen harmaahapsinen vanha haltia joka äityi hysteeriseksi mikäli kirjoja ja kääröjä kohdeltiin kaltoin. Tsytan oli riipinyt sivut irti ja polttanut ne kaikessa rauhassa odottamattoman rauhan turvin huomautettuaan miehelle…mitä hän olikaan sanonut? Jonkin vertauksen sadepisaroista. Äijä oli tehnyt henkisen täyskäännöksen ja harhaillut omille teilleen puhellen kiihtyneesti optiikasta. Demoni oli poistuessaan nähnyt hänet kyykkimässä palatsin puutarhassa tirkistelemässä vesipisaroita.
Kaiken kaikkiaan Tsytan voi paremmin. Hän oli vahvistunut sieluista joita oli saanut joko palkinnoksi tai hävyttömästi epätoivoon vajonneita kansalaisia hyväkseen käyttäen. Lopullinen määrä ei ollut paljon, mutta se oli tarpeeksi piristämään häntä, huolimatta kosmeettisesta erheestä jota se ei ollut pystynyt korjaamaan kasvattamalla hänen katkenneen sarvensa takaisin. Kaikeksi onneksi hänen haltianhahmossaan sitä ei näkynyt.
Tsytan oli juuri hörppäämässä viiniä kun hän tiedosti tajuntansa äärirajoilla surisseen äänen. Se oli arvatenkin ollut siellä jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt se oli voimistunut tarpeeksi jotta hän saattoi kiinnittää siihen huomiota. Hän lämmitti suutaan ja sieluaan kunnon siemauksella ennen kuin hänen morfologista kenttäänsä vääntävä isku oli saada hänet purskauttamaan suuntäyden pihalle. Helvetin kekäleet! Joku
kutsui häntä! Sitä ei ollut tapahtunut….tuota noin…moneen kymmeneen vuoteen, ellei jopa useampaan sataan. Niistä oli vaikea pitää lukua. Hän nousi istumaan riippumatossaan –kuinka voi olla, että jotain tapahtui aina kun hän oli loikoilemassa?– ja nousi jaloilleen pikari yhä kädessään. Hänen silmiensä keltaisuus oli vaihtunut raivopäisen punaiseksi, ja punainen väri oli syventynyt kaikkialla muuallakin hänen välittömässä läheisyydessään, minkä lisäksi hänen koko olemuksensa läpi kulki voimistuva värinä. Juuri ja juuri kuuloalueen tuntumassa olleet sanat alkoivat myöskin muotoutua.
Abyssus Abyssum invocat…Ah, musiikkia, maestro! Tämä oli sitä mitä kaivattiinkin! Demoni suoristi selkänsä ja virnisti himmenevälle huoneelle. Ei raivostuttavia pääkopan kaiveluita ja sen varjolla ympäriinsä pompottelua, vaan
tyyliä!. Hän puristi pikariaan rystyset valkoisina hänen aineellisen ruumiinsa hiljalleen hajotessa ja siirtyen ovi-ulottuvuuden kautta manauksen vetämänä kohti tuntematonta. Jos hänen vaatteensa tulisivat mukana, saisi piru vie tulla sekin.
Veni Spiritus obscurus, veni Tsyderenimodarennashel!Tullaan, tullaan. Ei tarvitse heittäytyä tuollaiseksi.Kellarin lattiaan piirretty symboli syttyi hohtamaan punaisena, ja punainen oli myöskin savu joka nousi pyörteilemään ilmaan lähes lempeästi ennen kuin otti kiinteän hahmon. Hassua kyllä, nyt kun asiat vihdoin tehtiin sääntöjen mukaan –kutsuja oli jopa ihminen, aivan varmasti, voi hyvänen aika, olisi Tsytan toivonut hieman heikompaa manausta saadakseen ilmestyä hitaasti ja vaikuttavasti.
Hän laski painonsa kiinteytyneille jaloilleen ja venytteli hartaasti, lievä liskomaisuus havaittavissa hänen niskojensa naksautuksessa. Koskaan ei kannattanut olla täysin ihminen (tai haltia), sen hän oli huomannut. Vaikutelma oli tehokkaampi.
Hän avasi silmänsä tarkastellakseen manaajaansa, ja oli pudottaa ne tunnistaessaan toisen heistä. Voiko olla! Hänen aivonsa, kokemuksensa ja piilevä kyynisyytensä kiiruhtivat toisiaan tuuppien ja tungeksien esittämään välittömästi kuusi eri teoriaa hänen kutsumisensa syyksi, mutta demoni vain arkistoi tiedot ja päätti palata niihin myöhemmin. Toistaiseksi hän aikoi nauttia tästä! Yhteensattumaksi sitä ei voinut kutsua, ja hänen viimeisin, joskin epäsuora, yhteytensä ihmiskuninkaaseen oli ollut varsin kivulias, mutta ah, katso nyt noita nuoria kasvoja, niin puhtaita ja viattomia! Ei ihme, että kuningas ympäröi itsensä voimakkailla seuralaisilla, hänellä oli koiranpennun sielu ja elämänkokemus. Ja muisto viimeisimmästä tapaamisestaan Tsytanin kanssa, jota demoni ei ollut suinkaan jättänyt huomioitta.
Tsytan kumarsi syvään. Liioitellun syvään.
”Teidän majesteettinne! Totisesti, suuri on iloni ja hämmästykseni kun nyt seison molemmin jaloin tässä edessänne. Montako kevättä onkaan vierinyt viime tapaamisestamme? Paha kyllä, olen seonnut laskuissa. Tiimalasin hiekka juoksee varkain, eikö totta, aika rientää ohitsemme ja pian huomaamme vuosien virranneen ohi! Mitkä elämykset ovatkaan käsistämme livenneet, ja mitkä vastoinkäymiset meitä kohdanneet unohtaessamme kiihdyttää vauhtia vuosien mukana! Eikö suuri Sepulchren filosofi sanonutkin:
’Ja niin se lapsen jalka kärsi tappion, kaatui taistelussa, joutui vangiksi, tuomittiin elämään kengässä, valoa vailla se vähitellen oppi tuntemaan maailmaa omalla tavallaan, tuntematta toista jalkaa, vankina, tutkien elämää sokean tavoin’? Ah ja voih, niin on meidät siihen tuomittu, hapuilemaan pimeässä toiveemme ja unelmamme särkyneenä, kuin sokeat, todellakin. Vaan siinä seisotte te, suoraselkäisenä kuten aina! Taatusti täytätte isänne saappaat, kaksinkertaisesti ja enemmänkin! Tosin, mikäli sallitte huomautuksen, puolet halvemmalla tekee työn suutarinne. Kuinka voin olla avuksi?”
((Hoaargh! Aivan varmana vastaan heti. Tsytanin "filosofi" on sitten Pablo Neruda, lyhenneltynä ja
täältä lainattuna koska reasons. Ja puujalka. Hih, jalka.))