Jekyll


Linnasta löytyy käytävää jos toistakin, jolla vaellella päänsä pyörryksiin. Linnasta löytyy myös lumottuja salakäytäviä, jotka ovat erittäin vaikeita löytää tai sitten täysin mahdottomia avata ilman loitsuja. Käytäviä valaisee pimeällä hiljalleen edes takaisin lipuvat sinivalkeaa valoa kajastavat, lumotut valopallot. Käytävät ovat myös melko autioita ja maltillisesti sisustettuja.

Valvoja: Crimson

Viesti Ke Maalis 28, 2012 12:29

Jekyll

Pylväiden kyljet ja taivaanrannan oli laskeva aurinko värjännyt punertaviksi. Pienilehtiset viherkasvit riiputtivat surumielisesti varsiaan parvekkeiden kaiteiden ylitse kuin vihreänä kuohuna linnan marmorikosken kruununa. Päiväsajalle tyypillinen eloisuus oli hiljentynyt linnan ja sen alapuolella levittäytyvän kaupungin rauhoittuessa yötä varten. Ikkunaluukut sulkeutuivat, lapset huudettiin koteihinsa, kadut tyhjenivät väestä.
Palvelijat kiiruhtivat ääneti hämärillä käytävillä sinertävien magialyhtyjen valossa ja ohittivat yhdelle lukuisista parvekkeista vievän oviaukon, kaarevan muodoltaan, jossa oven virkaa toimitti sivuun vedetty raskas kangas. Palvelijoista toinen palasi takaisin ovelle ja pysähtyi siihen, väännellen käsiään hermostuneen oloisena.
Herrani, alkaa olla myöhä ja tuuli kylmenee. Ettekö tulisi jo sisälle?
Sanat oli osoitettu laskevaa aurinkoa vasten piirtyvälle solakalle hahmolle, jonka kyyhkysenharmaat vaatteet kilpailivat kalpeudessa hänen ihonsa ja harmahtavien hiustensa kanssa. Hahmon katse oli suunnattu kauas horisonttiin, mutta palvelija epäili miehen olevan tietoinen näkemästään.
Ei vielä, Ferdan. Katson lampaita.
Palvelija kurkisti ajatuksiinsa uppoutuneen ylimyksen ohi rohkenematta astua lähemmäs, eikä nähnyt kuin parvekkeen viherkasvit, kaupungit muurit kaukana alapuolella ja aavan kellertävän aron, joka levittäytyi kaupungin ympärillä. Kaukana horisontissa pieni, tumma läiskä kertoi metsän sijainnin, jonka yllä laskevan auringon värjäämät pilvet purjehtivat. Mutta ei eläimiä. Palvelija puraisi huultaan. Lampaitako, herrani?
Eikö olekin hassua? Ylimys vilkaisi olkansa ylitse ja palvelija näki kasvoilla utuisen hymyn. Tänään lampaat ovat violetteja. Oletko nähnyt maassa violetteja lampaita? Minkähän takia ne vaihtavat väriä vain taivaalla Ääni hiipui mutinaksi ja palvelijalle avautui hänen herransa tarkoittavan pilviä, jotka todellakin olivat sinä iltana violetinsävyisiä. Hän oli ollut töissä linnassa lukuisia vuosia, mutta hopeahiuksisen ylimyksen ajatuksenjuoksu ei koskaan ollut täysin auennut hänelle, kuten se ei ollut kenelle muullekaan moneen vuosikymmeneen.
En tuota tiedä, herrani. Ehkä ne vain pitävät väreistä. Palvelija vilkaisi hämärään käytävään ja uskalluksensa koottuaan asteli lähemmäs paimennettavaa ylimystä, joka tuijotti suoraan aurinkoon itsekseen vaimeasti mutisten. Palvelija pysähtyi kahden askeleen päähän epävarmana siitä, tulisiko hänen koskettaa miestä tuodakseen hänet takaisin todellisuuteen tai ainakin riittävän lähelle, jotta saisi miehen sisätiloihin. Todellisuutta opettaja Lamenderlyn ei ollut nähnyt eikä kokenut pitkiin aikoihin. Lampaat menevät nekin talliinsa yöksi. Ettekö tulisi tekin sisälle?

Mies huokaisi, ja palvelija näki hiipuvassa valossa jaloille piirteille vuosien tuomat rypyt. Ylimys oli yhä terve ja kaunispiirteinen, mutta hänen nuoruutensa päivät olivat jo jääneet taakse ja elämänsä saavuttanut keskivaiheensa. Ennen niin nerokkaan mielen kokemat muutokset kuitenkin saivat palvelijan epäilemään ylimyksen elämän kenties päättyvän nopeammin kuin hänen kansalleen oli tavallista.
Palvelija ei kehdannut kohdata sinisten silmien kiinteää katsetta kun ne kääntyivät häneen päin, vaan kohdisti katseensa herransa polvien tienoille. He seisoivat niin jonkin aikaa, palvelijan sydän jyskyttäen, pitkä mies vaitonaisena häntä tarkkaillen, kunnes ylimyksen vaatteet kahahtivat vaimeasti hänen kääntyessään. Palvelija kiiruhti hopeahapsisen perään tämän astellessa verkkaan takaisin linnaan.
Todellakin. Luuletko, että sateenkaarilla olisi jotain tekemistä sen kanssa? Värjäisivätkö ne lampaat? Värjääntyvätkö nekin, jotka ovat kulkeneet sateenkaaren läpi sen kohdatessa maan? Mielenkiintoista, todellakin, minun täytyy todella ottaa siitä selvää
Kevyet kengät kohottivat vaimeita kaikuja, jotka tummanpuhuvat seinävaatteet nielaisivat heidän niitä ohittaessaan. Palvelija Ferdan lähetettiin takaisin tehtäviinsä käytävän haarautuessa, ja ylimys jatkoi matkaansa yksin oudon epätasaisella tempolla.

Lamenderlyn ei suunnannut kamariinsa, joka oli myös ollut hänen työhuoneensa, vaan kääntyi sivukäytävään ja jatkoi matkaansa seuraavalle parvekkeelle, joka aukeni linnan pihalle. Hän oli kulkiessaan laskeutunut monet lyhyet portaat ja päätynyt kaksi kerrosta alemmas toiseen kerrokseen. Hän jäi nojaamaan muratin peittämää kaidetta vasten ja katselemaan poissaolevasti horisonttiin, kiinnittämättä huomiota pihan vartijoihin tai viimeisiin kulkijoihin, jotka suunnistivat kukin taholleen. Hän oli jo autuaasti sysännyt mielestään lampaat ja sateenkaaret.


¤¤ Nauttikaa tohtori Jekyll & Mr. Hyde -viittauksestani. Yhden sanan otsikkopakkomielteeni alkaa tuottaa vaikeuksia. ¤¤
Avatar

Monarkki

Viestit: 14214

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Touko 05, 2012 3:03

Marduk

Vuorokausi oli muuttumassa otollisemmaksi yön lapsille. Mitä alemmas valopallo taivaalla laski, sitä enemmän päiväeläjiä hankkiutui sisätiloihin turvaan, lämpimään. Vaikka kevät oli jo pitkällä, saattoivat yöt olla vielä viileitä. Vuorilla oli hiljaista. Lohikäärmeet olivat jo lopettaneet ainaisen nahistelunsa ja painuneet luoliinsa päiviystämään. Tai, ainakin ne jotka eivät eläneet vain yöaikaan. Vuorten juurilla, pimeässä paikassa kuitenkin alkoi jo kuhista.
Huipuilla avautui valtava luola. Luola, josta lähti kolme käytävää syvemmälle vuoren uumeniin. Keskimmäinen käytävistä vei suureen luolaan, joka tällä hetkellä oli tyhjänä. Sen asukas oli poistunut aarteidensa ja peiliensä luota, jättäen ne jälleen kerran vartioimatta. Tosin, eipä niin massiivisella olennolla ollut pelkoa siitä, että joku uskaltaisi hänen luolaansa mennä ryöstelemään. Ja vaikka uskaltaisi, tietäisi olento siitä jo ennen kuin tekijä olisi sen idean keksinyt....
Se, mihin valtava otus oli matkannut, oli kaikille mysteeri. Niin ison olennon luulisi huomaavan mistä vain. Mutta oraakkeli osasi siirtyä paikasta toiseen, huomaamatta, ilmestyä minne halusi.. joko tosimuodossaan tai sitten ihmisilluusioissaan. Oletettavaa oli, että vanhus oli jälleen kerran vaeltelemassa pitkin ihmisten kyliä, kytäten ja vakoillen kuolevaisten eloa. Ehkä ahdistelemassa naiiveja seikkailijoita, tai ihailemassa naiskauneutta. Ken tietää.

Todellisuudessa oraakkeli ei ollut lähelläkään ihmisten kylää. Archelaus ei liikkunut aineellisena tällä hetkellä. Oraakkeli oli jossain tuollapuolen, ajan ja paikan tavoittelemattomissa. Liikkuen halki paikkojen, joita ei ehkä vielä ollut olemassakaan. Pian kuitenkin vanha, sokea ja raihnainen ihmisolento ilmestyi täydessä hiljaisuudessa tähän todellisuuteen, Haltioiden linnalla.
Haltiakuninkaasta Marduk ei koskaan ollut pitänyt. Edeltäjänsä oli selväjärkisempi, mutta Cúthalion oli siittänyt itselleen pojan, jonka mielenterveyden saattoi kyseenalaistaa asiasta tietävät. Nyt Archelaus ei kuitenkaan ollut tullut tapaamaan siniverisiä, ei noiden viestinviejiä, ei edes arvostettuja kenraaleja.
Lohikäärme oli tullut tapaamaan vanhaa ystävää. Ystävää, joka nyt tuntui tuijottavan tyhjyyteen parvekkeella. Parvekkeella, johon oraakkeli oli itsensä siirtänyt. Vanhuuden raiskaama illuusi otti hiljaisen asekeleen lähemmäksi Lamenderlynia, vinon hymyn eksyessä vanhoille, kuiville huulille.
Ehkä sinun pitäisi mennä tutkimaan, värjääkö sateenkaari läpikulkijansa Vanhus aloitti kävellessään tuttavallisesti lähemmäksi, aivan idänhaltian viereen. Vanha käsi kävi tarttumaan kaiteesta kiinni aivan, kuin vanhus olisi saattanut kaatua lattialle minä hetkenä hyvänsä ja tarvitsi tukea pysyäkseen tolpillaan.
Vai eivätkö seikkailut kiinnosta? Kasvot kääntyivät hakemaan kontaktia haltian kasvoista, vaikkei vanhuksella ollut silmiä.. ja tyhjiä silmäkuoppia peitti sideharso, jottei kaikki vastaantulijat pelästyisi karunnäköistä vanhusta.

// Hän tulee, hän tulee ja varastaa shown //

Viesti La Touko 05, 2012 5:50

Viileä iltatuuli puhalsi ikääntyneen haltian ohuita hiuksia hartioiden yli kevyin kasvojen sipaisuin, ja humisi vaimeasti hänen pitkissä korvissaan, joiden sulkamaiset kärjet värähtelivät hiljaa tuulenpuuskien mukana. Haltian mieli oli eksynyt sivupolulle vuoristoisessa kulussaan matkallaan jonnekin muualle, ja askarteli nyt kiivaasti auringonvalon ja peilien parissa. Valon suuntaaminen haluttuun pisteeseen kuperilla peileillä oli vanha keksintö, jota hän oli käyttänyt itsekin monta kertaa, mutta jos peilejä olisi tarpeeksi paljon ja ne suunnattaisiin yhteen, isoon peiliin josta lähtevä säde olisi yhtä kirkas ja voimakas kuin kaikkien muiden peilien yhteensä siitä voisi olla ei mitään hyötyä, ei mitään, ehkä se toimisi polttolasin tavoin ja tuhoaisi kaiken minun täytyy tarkistaa tulukset, tulukset, voisiko olla helpompi keino sytyttää tulta. Hänen ajatuksensa eivät olleet todellisuudessa niinkään selkeitä, sillä hänen mielensä täyttivät humisevat äänet ja vaimeat kuiskailujen varjot, jotka olivat kaikuja hänen mielensä suljetuista osista. Lamenderlyn hymisi vaimeasti peittääkseen kuiskailujen äänet.

Kenties juuri sen vuoksi kesti hetken, ennen kuin hopeahiuksinen haltia reagoi takaansa kuuluvaan kolahdukseen ja tunteeseen, että joku oli liittynyt hänen seuraansa. Hänellä oli sellainen tunne alinomaa, ja vasta kuullessaan puhetta hän kääntyi etsimään harhailevalla katseellaan sen lähdettä. Parvekkeelle oli saapunut vanha mies, joka puhui sateenkaarista. Niin vanha, ettei kyse voinut olla haltiasta. Lam tuijotti ilmeettömästi lähestyvää miestä ennen kuin käänsi selkänsä. Hän oli melkoisen varma, ettei Ferdan ollut ehtinyt ikääntyä kohtuuttomasti sinä aikana, kun hän oli seissyt parvekkeella, eikä paikalla ollut ketään muutakaan, joka olisi saattanut kuulla hänen pohdintansa sateenkaarista. Linnassa ei myöskään ollut vanhan miehen näköisiä patsaita, jotka olisivat saattaneet tulla juttusille. Hovin parantajat olivat jankuttaneet hänelle hänen mielensä reistailuista niin kauan kuin hän jaksoi muistaa, ja hänen oli itsensäkin myönnettävä, ettei kaikki ollut aina kohdallaan. Tässä tapauksessa päätelmiä ei ollut vaikea tehdä. Vanhus ei kuulunut linnan kalustoon, niin kuvainnollisessa kuin kirjaimellisessakaan mielessä, eikä linnassa käynyt vierailijoita tähän aikaan. Ukko ei siis ollut todellinen siinä mielessä, kuin parantajat väittivät todellisen ilmenevän. Ehkäpä illuusio katoaisi, jos hän ei kiinnittäisi siihen huomiota. Vaikka toisaalta ei hänen pienoismallinsakaan ollut sulkenut suutaan huolimatta siitä, miten paljon tai vähän huomiota hän sille soi.

Lamin maisemaa harhaillen pyyhkivät silmät hyppäsivät hetkeksi vanhuksen suuntaan tuon astellessa hänen viereensä. Mies kyllä tuntui varsin todelliselta. Hän saattoi haistaa vanhuksen heikon hajun ja kuulla niin puheen kuin hengityksenkin. Sokeaksi vanhus tuntui kuitenkin tietävän hämmästyttävän hyvin, missä hän seisoi. Jokin kaapuun pukeutuneessa hahmossa tuntui kuitenkin häiritsevän tutulta, ja tuntemus surisi jossain haltian mielen sivulla itsepintaisesti.
En tunne teitä, isä, hän vastasi niin kohteliaasti kuin saattoi. Hänen sormenpäänsä olivat alkaneet hangata toisiaan vasten.
Eikä tänään ole sateenkaaria. On vain Hän kurtisti kulmiaan ja käänsi katseensa pilvien suuntaan. Miksi niitä kutsuttiinkaan? Värejä. Ei sateenkaaria. Eikä seikkailuja. Ei seikkailuja minulle. Hänen elämäntyönsä oli pitänyt sisällään vain hyvin vähän seikkailuja, joiksi vanhus niitä nimitti hänen keskittyessään vain katselemiseen ja ajattelemiseen. Hän huokaisi. Ne eivät koskaan tule tänne. Ne ovat aina niin kaukana.



¤¤ Ja se on oikein ja kohtuullista. ¤¤
Avatar

Monarkki

Viestit: 14214

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Touko 05, 2012 7:15

Lamenderlyn oli surullinen tapaus. Näin Oraakelin mielestä. Yhden pikku vahingon tähden, oli osaavasta ja taitavasta miehestä tullut kauniisti sanottuna hullu. Haltia oli ollut hieno mies, ennen tapaturmaansa, ja oli vieläkin. Joskun, nykyään oraakeli katsoi tuota enemmänkin mielenkiintoisena ajanvietteenä, kuin kunnioitettavana maagina. Kuitenkin, se pieni kunnioitus vanhaa ystävää kohtaan eli aina.
En tunne teitä, isä. Marduk hymyili. Hymy ei tuttuun tapaansa ollut ivallinen tai kujeileva, vaan enemmänkin huvittunut, ymmärtäväinen.
Jossain päin varmasti on sateenkaari jos toinenkin tällä hetkellä seikkailijoita odottamassa Vanhus hymisi nuoremmalleen Etäisyydet ovat suhteellisia. Kaikki on lähempänä, kuin arvaatkaan.
Marduk ei käyttänyt haltiakieltä, vaikka osasikin sitä puhua. Yleiskieli oli helpompi kieli lohikäärmeelle ääntää, eikä Archelaus nähnyt mitään syytä peittää sitä tosiasiaa, ettei välttämättä haltioiden keskuudessa asunut.

Mutta kyllä sinä minut tunnet, Lamenderlyn. Et vain muista. Et muista vanhaa ystävää Lohikäärme totesi kasvojensa siirtyessä kohden horisonttia Tokkopa sinua siitä on syyttäminen.
Miten olet voinut, vanha ystävä? Vieläkö äänet päässä piinaavat?

Viesti La Touko 05, 2012 8:46

Haltian pitkät sormet sormeilivat muratin pehmeitä lehtiä ja kuivunutta vartta milloin eivät hanganneet hermostuneesti toisiaan vasten. Hän kohotti kätensä kaiteelta vain kerran pyyhkäistäkseen huulessaan väpättävää elohiirtä kärsimättömän oloisesti, mutta lukuun ottamatta käsiensä levottomuutta, idänhaltia oli rauhallinen. Lam kallisti päätään hänelle tuntemattoman vanhuksen mainitessa etäisyyksien suhteellisuuden. Se oli tietysti totta, mutta häkkilinnun lailla linnaan osittain omasta tahdostaan jäänyt vanha opettaja ei uskonut kohtaavansa sateenkaarta omalla parvekkeellaan.
Kenties joskus keksimme keinon lentää linnun lailla, mutta en ole seikkailija. Minä en halua lähteä.
Ajatus oli toki kiehtova, ja hän muisti pohtineensa joskus olisiko sateenkaaren muodostamaa siltaa mahdollista kävellä, ja mitä sen toisessa päässä olisi. Hän arveli kirjoittaneensakin teoriastaan tutustuttuaan ensin kansantaruihin ja jumaliin, mutta ei ollut asiasta aivan varma. Mikäli hänen ajatuksiaan ei oltu sidottu kirjaksi tai kirjoitettu puhtaaksi käärönä, toisinaan jopa muiden muistiinpanojen marginaaleihin kirjoitettuja ajatuksia oli turha yrittää etsiskellä.

Vanhuksen mainitessa hänen nimensä opettaja kääntyi kunnolla kohtaamaan odottamattoman vieraansa kurtistaen elohiiren nykimiä kulmiaan. Vanha ystävä? Ei käynyt syyttäminen? Idänhaltia yritti kiusata muistiaan, muttei kyennyt löytämään mitään vanhukseen viittaavaa siitä ajatustenpätkien ja kuiskailujen viidakosta, joka oli hänen mielensä. Mitä enemmän hän mietti, sitä kovemmiksi kuiskailut muuttuivat ja hänen toinen kätensä alkoi täristä ja liikehtiä levottomasti. Vanhuksen outo tuttuus häiritsi häntä. Oliko hän houraillut miehestä aikaisemmin? Hän muisti savun nousseen ovensa alta ja seinien kaatuneen päälleen, ja hän muisti käheät, ruumiittomat äänet huutamassa korviinsa, ja seuraajansa varjoissakin hän muisti, mutta ei vanhusta. Rävähtämättömät siniset silmät pyörähtivät kerran parvekkeen ympäri. Paikalla e ollut heijastavia pintojakaan, joista hän voisi varmistaa vanhuksen aineellisuuden.
Eivät äänet, mutta harhat kylläkin, Lam vastasi kääntäessään paljonpuhuvasti miehelle selkänsä ja suunnatessaan askeleensa sisätilojen suuntaan. Kenties vanhus häipyisi, kenties ne kaikki häipyisivät, jos hän ei kiinnittäisi niihin huomiota. Parantajat olivat vakuutelleet uuden lääkkeensä tehoa, he eivät olleet pitkään aikaan yrittäneet mitään, mutta olivat yhtenä päivänä alkaneet tuputtaa keitostaan hänelle vakuuttaen sen vähentävän ääniä ja näkyjä. Se oli toiminut vain puoliksi; äänet olivat läsnä ja näyt piinasivat häntä, mutta hän huomasi epäilevänsä kaikkea. Kenties parantajat eivät olleet yrittäneetkään auttaa häntä? Auttaaniin kuin hän apua tarvitsisi, hän pärjäsi vallan mainiosti ilman heidän sekaantumisiaan. Vanhus oli vain niin kutsutun lääkkeen sivuvaikutus, niin tietysti, mutta miksei hän mennyt pois?

Lam nosti hoikat kätensä kasvoilleen ja hieroi niitä voimakkaasti, pyyhkäisten pitkiä hiuksia kasvoiltaan yhtenevällä liikkeellä päätään pitkin. Hän kaipasi kahvia. Se oli ainoa rohto, joka todella teki hänen olonsa paremmaksi.
Avatar

Monarkki

Viestit: 14214

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Touko 05, 2012 9:25

Eivät äänet, mutta harhat kylläkin. Oraakkeli hymyili jälleen huvittuneena. Nuorempi vanhuksista piti lohikäärmettä harhana. Ehkä niin oli parastakin. Muuten nämä salatapaamiset loppuisivat. Kuningas tuskin arvosti toista suurta egoa linnassaan. Oraakkeli ja haltioiden kuningas olivat jo tehneet selviksi, etteivät pitäneet toisistaan.
Kasvot pysyivät suunnattuna haltian selkään, jonka tuo oli rohjennut tälle harhakuvalle kääntää. Normaalisti oraakkeli olisi tästä ottanut nokkiinsa, näpäyttänyt olentoa joka hänelle selkänsä kehtasi kääntää. Mutta Lam oli erikoistapaus. Tuohan luuli vanhusta yhä harhakuvaksi, ei haltia osannut arvostaa ja kunnioittaa kaikkitietävää edessään samalla tavalla, mitä asiasta tietoinen oleva henkilö.
Haltian lähtiessä kävelemään kohden sisätiloja, hymisi Archelaus itsekseen. Lohikäärme tiesi, että jos lähtisi linnan käytäville pujottelemaan, tulisi joku ennemmin tai myöhemmin aistimaan hänen painostavan suuren, pelottavan auransa. Mutta hänhän oli pois paikalta, ennen kuin kukaan edes ehtisi tarkistaa, kuka käytävillä liikkui. Vanhus tiesi kaikki mahdollisuudet ja riskit, mitä saattoi seurata jos hän lähtisi sisälle. Hän osasi varautua kaikkeen, mutta ei siihen viimeiseen totuuteen. Tulevassa oli monta ehkä polkua suuressa hämähäkin seitissä, mutta se viimeinen, todellinen tuleva seurasi tiettyjen valintojen myötä. Valintojen, joita jokainen teki päivittäin.

Ei lohikäärme kauaa jääntyt myhisemään parvekeelle, vaan ennen kuin Lam ehti sitä huomaamaankaan, oli vanhus kadonnut tuon takaa ja ilmestynyt muutaman metrin päähän eteen, sisätilojen puolelle.
On rumaa olla kutsumatta vierasta kahvikupposelle Archelaus huomautti käsien hakeutuessa selän taa ristiin Tai teelle. Mutta sinähän et teetä juo.
Olin harhaa tai en, arvostaisin jos kohtelisit minua kuin... vierasta.. vierasta, josta ei tarvitse kenellekään muulle puhua Lempeä ilme nousi vanhuksen kasvoille.
Hän ei ollut lähdössä minnekään. Ei vielä.

Viesti La Touko 05, 2012 11:41

Kävellessään Lamenderlyn käänsi päätään kuin vilkaistakseen, oliko vanhus seurannut häntä, mutta muutti mielensä kesken liikkeen. Harhakuvat olivat tarpeeksi häiritseviä ilman provosointiakin, ja ottaen huomioon ukon rapistuneen ulkomuodon jo siinä vaiheessa, hän ei halunnut ottaa selvää kuinka kammottavaksi vanhus saattaisi muuttua harhojen edetessä. Idänhaltia käänsi päänsä takaisin menosuuntaan ja kavahti taemmas kuin pelästynyt varsa nähdessään äskettäin taakseen jättäneensä miehen seisovan suoraan edessään. Tuo sen todisti! Harhanäky itsepintaisinta lajia! Hän vilkaisi olkansa yli parvekkeelle varmistaakseen, että mies oli todella kadonnut ja ilmestynyt uudestaan tyhjästä. Lamenderlynin mieleen hiipi kammottava aavistus mitä saattaisi tapahtua, jos hän nyt kävisi yöpuulle. Hän ei halunnut herätä näkemään vanhuuden raiskaamat sokeat kasvot muutaman tuuman päässä omistaan harhan seurattua häntä vuoteeseen.

Opettajan kaitojen kasvojen levottomat lihakset onnistuivat muodostamaan epäilevän ilmeen ja jopa pysymään siinä. Hänen näkemänsä ja kuulemansa olivat toki vaatineet kaikenlaista, mutta kahville ne eivät olleet pyytäneet päästä. Mies ei karusta ulkomuodostaan huolimatta näyttänyt erityisen vaaralliselta. Idänhaltian suu pysytteli hetken raollaan hänen prosessoidessaan sopivaa vastausta.
Hyvä on. Kerrankos sitä näkyjä kestitään. Kohta Ne...Neäänet varmaan vaativat, että lukisin niille ääneen! Lam vilkuili ympärilleen käytävällä, mutta kun tukea ei ollut saatavilla hän taivutti vartalonsa matalaan kumarrukseen viitaten samalla toisella kädellään peremmälle käytävään.
Kun kerran tiedätte jo noinkin paljon minusta, tietänette varmaan myös huoneeni sijainnin? Vai opastanko teitä, isä? Vanhusten kutsuminen isäksi oli vanha tapa, jonka hän oli nuoruudessaan omaksunut. Idänhaltia kulki harkituin askelin kaapuun pukeutuneen miehen ohitse, pysytellen varmuuden vuoksi tarpeeksi lähellä voidakseen tukea vanhusta tarvittaessa. Hän ei uskonut sen olevan tarpeen; sen lisäksi, että kyseessä oli harha, ukko tuntui varsin kykenevältä suunnistamaan itsekin. Pelkästään niiden muutaman askeleen aikana opettajan kasvoilla viivähti monia eri ilmeitä hänen lihastensa seuratessa alitajuista ajatuksenjuoksua paremmin kuin hän itse.

Idänhaltian huone, joka oli samalla hänen työtilansa, ei ollut kovinkaan kaukana. Hän puoliksi saattoi, puoliksi johdatti yllätysvieraansa ovelleen, jota oli vuosikausia aiemmin vahvistettu hänen kanssaan työskennelleiden alkemistien varalta. Alkemistikaksikon valtaama nurkkaus oli vielä nykyäänkin mustunut ja täynnä tyhjiä pulloja ja muistiinpanoja, ja sen välittömään läheisyyteen oli katonrajaan kiinnitetty teline suurelle vesitynnyrille, jonka pohjassa olevan luukun saattoi avata narunkiskaisulla. Tynnyri oli aikoja sitten viety huoneesta, ja sen telineessä roikkui ohuista langoista nivelikkäitä siipipienoismalleja. Yhteen ulkonevaan naulaan oli seivästetty nippu sekalaisia muistiinpanoja. Huoneen seiniä kiersivät hyllyköt ja telineet, jotka olivat täynnä pergamenttirullia, pienoismalleja (niin ehjiä, keskeneräisiä kuin rikkonaisiakin), hahmotelmia, kirjoja ja kirjakääröjä jotka oli joko lainattu kirjastosta tai kirjoitettu itse, sekä muutamia pikkuesineitä aina erilaisista kolikoista muutamaan täytettyyn eläimeen. Kirjallisuus oli kuitenkin vallitseva elementti, ja se rönsyili huoneen jokaisella tasaisella pinnalla. Monien muiden ajattelijoiden tavoin Lamenderlynin huoneessa vallitsi hallittu kaaos.
Varsinaisesta työtilasta aukeni ovi makuukammariin, joka oli erotettu muusta tilasta verholla. Sänky ei ollut sen näköinen, että siinä olisi liiemmin nukuttu; sen sijaan huoneen keskellä matalan pöydän luona oleva sohva oli kulahtanut ahkerasta käytöstä. Sen toisella käsinojalla riippui jopa huopa. Lipastolla sohvan ja kauhtuneen nojatuolin välissä kökötti kahvipannu ja kolme puukuppia, joista yksi oli haljennut. Rikkinäisen kupin vieressä oli ohutteräinen veitsi, jolla huoneen omistaja oli raapustellut puun pintaan erilaisia kuvioita ikävystyessään.

Oven avattuaan Lam astui syrjään päästääkseen vieraansa kulkemaan edeltä. Hän sulki oven jäljessään ja käveli tottuneesti huonekaluja ja lattialle lennähtäneitä pergamentteja väistellen huoneen keskustan lipaston luokse. Hän piti tunnontarkasti huolta siitä, että pannussa oli vettä valmiina odottamassa, joten hänen ei tarvinnut kuin ojentaa toinen heikosti tärisevä kätensä koskettamaan pannun kylkeä kuumentaakseen veden. Koskettaminen ei ollut tarpeellista, mutta se teki siitä helpompaa.
Mitä voin tehdä hyväksenne, isä? Hän kysäisi kääntyessään jälleen kohtaamaan vieraansa. Mikä suo minulle tämänilon? Harhanäyt harvemmin ryhtyivät juttusille, elleivät sitten syyllistääkseen (hän mulkaisi huoneen toisella seinustalla kököttävää puista lohikäärmepienoismallia, joka ihme kyllä oli vaiti), joten oli paras tarttua tilaisuuteen.
Avatar

Monarkki

Viestit: 14214

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Kesä 02, 2012 8:19

Haltiaa ei pahemmin tarvinnut suostutella kahville. Se kävi yllättävän helposti, eikä vanhus käynyt siitä huomauttamaan. Archelaus tiesi olevansa vain yhtä harhaa haltialle. Ehkä hän olikin. Ehkä kukaan muu ei voinut tässä ajassa nähdä oraakkelia, kaikki pitivät vanhaa haltiaa vain hulluna. Oraakkeli ei kuitenkaan käynyt sitä miettimään. Tänne hän oli tullut vain ja ainoastaan vanhan ystävänsä seuraksi, ei temppuilemaan tai sekoittamaan kenenkään elämää.
Tiedän kyllä, missä huoneesi on. Parempi kysymys lienee, tiedätkö sinä? Vanhus hymisi lähtiessään kävelemään haltian saattelemana kohti Lamin huonetta.
Sokeaksi vanhus käveli yllättävän määrätietoisesti. Kertaakaan vanhus ei kompuroinut, kääntynyt väärään suuntaan tai kysynyt minne seuraavaksi piti mennä. Seinästä ei otettu kertaakaan tukea tahi suuntaa, vaikka vanhuksen kävely olikin melko huteraa.

Huoneen ovelle päästyä antoi haltia vieraansa astua sisään, ennen kuin sulki oven kaksikon perästä. Vanhus käveli vaistomaisesti peremmälle huoneeseen, antaen Lamenderlynin kuitenkin päättää paikan jossa kaksikko keskustelunsa tulisi käymään.
Pannussa oleva vesi kävi kuumenemaan, sillä välin kun vanhus etsi itselleen paikan istua.
Sinulle ilon suo viitselijäisyys ja muistini Vanhus vastasi haltian kysymyksiin Se mitä voit tehdä hyväkseni, on toissijaista. En tullut tänne pyytääkseni mitään vanhalta ystävältä. Tulin kysymään, miten sinä voit? Kysymättäkin se olisi minulle selvää, mutta sosiaaliset tilanteet eivät koskaan ole pahitteeksi yksinäiselle vanhukselle.

Viesti Ti Kesä 05, 2012 9:18

Niin kummallista kuin se olikin, vaikka Lamenderlynin käsitys todellisuudesta hämärtyikin hänen huoneensa ulkopuolella johtaen satunnaisiin eksymisiin tai yrityksiin pyrkiä seinävaatteen läpi vakuuttuneena siitä, että sen paikalla kuului olla ovi, hän ei milloinkaan unohtanut huoneensa sijaintia eikä mihin minkäkin muistiinpanon tai tavaran oli siellä käsistään laskenut. Hulluudessaankin hän noudatti laatimaansa teemoittaista ja määrällistä järjestystä lähes orjallisesti, ja kykeni usein helposti paikallistamaan vähintäänkin sen pinon tai hyllyn, jossa etsityn tavaran kuului olla. Tälläkin lajittelutavalla oli toki huonot puolensa; huoneen yhdellä seinällä oli kapea hyllykkö, jonka vinoneliölokerot oli suunniteltu noin viidelle kirjakäärölle. Lamenderlynin hoivissa yhteen lokeroon oli kuitenkin saatettu tunkea kahdeksankin kääröä, kun taas hyvin monessa niitä oli yksi tai kaksi. Muutama irtonainen pergamentti oli rullattu hyvin, hyvin kapoisiksi ja tungettu niille liikeneviin koloihin. Idänhaltia oli kuluttanut vuosikymmeniä tutkimuksiinsa ja pohdintoihinsa, kirjannut ylös lähes kaiken eikä heittänyt mitään pois ennen kuin oli perehtynyt aiheeseen tarkemmin ja saanut yhden tekstinpätkän sisällytettyä toiseen, tai kun aika oli haalistanut musteen lukukelvottomaksi.

Haltian käsivarret nousivat kananlihalle hihan alla hänen käytettyään veden kiehauttamiseen oman ruumiinlämpönsä suomaa energiaa. Vesi kiehui nopeasti, ja etsittyään kahvinpurupussin vanha opettaja kaatoi ehjät kupit täyteen mustaa juomaa, vaivautumatta kysymään vieraaltaan tulisiko hänen lähettää palvelija hakemaan makeuttajia. Vanhus oli hänen harhansa ja sai piru vie juoda samaa tavaraa kuin hänkin. Hän otti toisen kupin tiukasti kämmeneensä, toisen ojensi vanhukselle sormenpäät puristuneina kupin suun ympärille. Olisi kiintoisaa nähdä, onnistuisiko vanhus juomaan hänelle tarjotun virvokkeen, tai edes koskemaan siihen. Hieman vähemmän kiintoisaa oli aavistus siitä, että päästyään harhoistaan hän joutuisi moppaamaan lattiansa roiskuneesta kahvista. Pavut olivat kalliita, eikä hänellä ollut varaa heittää arvokasta juomaa pitkin poikin. Juoman tarjoamisesta kieltäytyminen olisi kuitenkin ollut aivan liian epäkohteliasta.
Lam istahti sohvan toiseen päätyyn mahdollisimman kauas vanhuksesta. Istumatta jättäminen olisi kuitenkin ollut huonompi vaihtoehto. Hän hillitsi alistuneen huokaisun ja laski kahvikupin syliinsä pidellen sitä kummallakin heikosti vapisevalla kädellään.
Muistinne, isä? Hän kysyi kohteliaasti, joskin istui jäykkänä kuin heinäseiväs. Jokin vanhuksessa helisytti kelloja jossain hänen oman muistinsa perukoilla, mutta hän ei millään saanut siitä otetta. Kuin se tunne, jossa oltiin varmoja, että jokin asia oltiin jo koettu vaikka se kohdattiin silloin ensi kertaa. Jotkut väittivät sen johtuvan mielen tempuista, toiset edellisen elämän muistoista. Lam oli viettänyt hyvän tovin keskustelemalla asiasta muiden kanssa, muttei muistanut mihin lopputulokseen he olivat tulleet, eikä osannut päättää minkälaiset temput yllättävän tapaamisen takana olivat.

Rävähtämättömät silmät tarkkailivat vierasta Lamille epätyypillisen kiinteästi kupin reunan yli hänen juodessaan hermojaan rauhoittaakseen. Ukko oli hämmästyttävän seurallinen.
Vointini on mitä parhain, isä. Entäpä omanne? Hän laski kupin jälleen syliinsä ja aprikoi, tulisiko hänen tituleerata vanhusta peräti isoisäksi. Hän olisi halunnut valittaa vanhukselle kaipuustaan tehdä töitä yhtä tehokkaasti ja laajasti kuten ennenkin, halustaan tulla otetuksi vakavasti, tarpeestaan siirtää tietojaan eteenpäin, huolestaan tavasta, jolla linnan väki häntä katsoi ja hänelle puhui ja peloistaan oman järkensä puolesta juuri tuon kaltaisen käytöksen takia, sekä toiveestaan väitellä pitkään ja hartaasti jostain aiheesta. Logiikan ja pohdinnan harjoittamisen mahdollisuus oli surkean vähäistä nykyään, ja sitä hän nimenomaan kaipasi. Hänen opetuksensakin olivat pitkälti pyörineen nimenomaan logiikan, argumentoinnin ja retoriikan ympärillä. Nykyään kaikkia kiinnostivat vain aseet. Hän ei kuitenkaan ollut varma vanhuksen identiteetistä ja aikeista, joten tunteiden purkaminen vieraalle ei tullut kysymykseen.

Hän veti syvään henkeä. Haltian kosketus magiaan oli muuttunut hänen järkensä toiminnan mukana, ja kahvi sieppasikin suuren osan siitä magiasta mikä hänen ympärilleen silloin tällöin valui, peilaten hänen epävarmaa olotilaansa ja myrskyäviä ajatuksiaan muodostamalla villisti kieppuvan pyörteen, jonka yli pienet aallot löivät, hakien lyhyen olemassaolonsa hetkenä milloin mitäkin muotoa.
Suokaa anteeksi, isä, mutta niin mielelläni kuin kestitsenkin vieraitani, joskin tarjontani on tällä hetkellä hieman vaatimaton, kuulen kovin mielelläni heidän nimensä ja mistä tunnemme toisemme, ennen kuin päästän heidät huoneeseeni. Teidän saapumisenne oli yllätys, ja kuten huomaatte, en ollut varautunut. Hän piti parin sydämenlyönnin mittaisen tauon hakiessaan soveltuvaa sanaa. Aika tekee toisinaan tepposet muistille, ja siksi pyytäisinkin teitä valistamaan minua esittämissäni yksityiskohdissa. En millään saa mieleeni, missä merkeissä olemme tutustuneet, vaikka te puhutte minulle kuin ystävälle.
Avatar

Monarkki

Viestit: 14214

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Heinä 02, 2012 1:17

Kahvikuppi otettiin vastaan ja pidettiin kädessä. Kiitettiin nyökkäyksellä, mutta ei nostettu huulille. Ei ainakaan vielä. Vanhuksella oli omat mielipiteensä tästä mustasta myrkystä, mutta jätti ne sanomatta tällä kertaa. Ihmiset tässä tilanteessa haltiat keksivät aina uusia muka tarpeellisia asioita elämäänsä, joita ilman olisivat pärjänneet ihan hyvin, ehkä jopa paremmin, Tässä tilanteessa nyt kahvi.
Muistinne. Kohtelias kysymys sai vastaukseksi pienen virnistyksen.
Kaikki aikanaan Oraakkeli totesi, kahvikupin käydessä huulilla. Sentään se oli lämmintä juotavaa. Lohikäärmeiden tavoin, myös vanhin piti lämpimästä, vaikkei lämpimään nyt niin pakkomielteisesti hakeutunut, kuten toiset.
Oma vointini lienee sivuseikka, olen elossa ja virkeä, mitään uutta ei siis tilassani ole Sokea mies näytti suorastaan tuijottavan kohden haltiaa harsojensa alta.
Pian Lam kävikin kyselemään mitä asiallisimmin kuka tämä vanhus mahtoi olla. Eipä haltiaa voinut syyttää siitä, ettei tuo muistanut. Tai no, ehkä juuri Lamia pitkin syyttää muistinsa menettämisestä? Oraakkeli jätti sen kuitenkin omaan arvoonsa, hymisten pienesti haltian sanoille.

Se, mistä tunnemme, on pitkä tarina, jolle ei ole aikaa tänään. En voi sanoa että kuninkaasi olisi kovinkaan iloinen läsnäolostani linnassaan. Ennemmin tai myöhemmin hänen korkeutensa huomaa läsnäoloni, jolloin minä poistun. Mutta nimeni saat tietää: Tässä valtakunnassa kutsutte minua nimellä Marduk. Oraakkeli. Vanhin kolmesta. Vuosituhansia sitten kuljin nimellä Archelaus. Varmasti minulle on muitakin nimiä suotu, enemmän tai vähemmän imartelevia mutta sinulle olen aina ollut Marduk.
Mutta en tarvitse mitään erikoiskykyjä kertoakseni, että sinulla on jotain mielelläsi olet turhautunut tilanteeseesi, hmm? Keskustelua vietiin eteenpäin, mutta mikäli haltia aikoi takaisin palata, ei vanhus sitä estänyt. Kofeiinipitoinen juoma löysi kuitenkin tiensä takaisin vanhoille, kuiville huulille ja sieltä nieluun.

Viesti La Elo 25, 2012 12:58

Kuppi ei räsähtänyt lattialle, vaan jäi leijumaan ilmaan harhakuvitelman käsiin. Kiintoisaa. Kenties voitaisiin aivan hypoteettisesti olettaa vanhuksen olevan kiinteä, huolimatta aikaisemmista todisteista teleportaatiomaisen käytöksen merkeissä. Vieras näytti myös nauttivan tarjotun nesteen juomisesta, joskin nauttivan oli ilmaisu, mikä saattoi vaatia pientä korjausta. Ukko tuntui kuuluvan niihin, jotka eivät syystä tai toisesta olleet päässeet perille kahvin virkistävästä ominaisuudesta tultuaan sen kitkerän maun nujertamiksi. Muuan vierailija oli kerran ehdottanut hänelle juoman makeuttamista, ja saanut vastauksekseen pelkän epäuskoisen tuijotuksen. Lamenderlyn piti kahvistaan mustana, ja virallisena opettajana ja tutkijana toimiessaan niin väkevänä, että lusikka seisoi. Se sai hänet puskemaan työnsä valmiiksi epäinhimillisellä tarmolla, joskin juoman vaikutuksen hiivuttua häntä oli turha yrittää herättää ennen seuraavaa päivää. Nykyään idänhaltia oli löytänyt tietyn kohtuuden juomiseensa, joskin hän yhä käytti kahvipapuihin enemmän kolikoita kuin puolet linnan muista aatelisista yhteensä.

Vieras ei ollut erityisen puhelias, vaikka olikin lähes liimaantunut idänhaltiaan kiinni. Lam ei yrittänytkään kätkeä kulmiensa kohoamista vanhuksen kuitatessa tiedustelut voinnistaan olankohautuksella ja aihetta vaihtamalla. Kukin tyylillään.
Kahvinjuonti selkeytti haltian ajatuksia ja auttoi häntä keskittymään seuralaiseensa enemmän kuin satunnaisena häirikkönä, jollaisiksi hän harhansa kuittasi, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi jotta hän olisi vanhuksen esittäytymisen kuullessaan voinut suhtautua siihen muuna kuin pötypuheena. Hän onnistui kuitenkin nielaisemaan vähättelevän tyrskähdyksensä, joka olisi voinut loukata vierasta. Marduk. Kuinka sopivaa. Hän hörppäsi kahviaan huomaamatta huulillaan olevaa epäuskoista hymyä. Hänen mielellään tuntui olevan myös suuruudenhullu puoli, kuinkas muuten se olisi kuvitellut yhden Vanhimmista, peräti sen, jota hän kunnioitti kaikkein eniten, haltialinnaan visiitille? Lam oli nuorempana monet kerrat palanut halusta puhutella sitä, joka oli nähnyt kymmenen vuosituhannen heräävän ja kuolevan, voimatta itsekään käsittää sitä tiedon ja kokemuksen määrää mitä sellaisella henkilöllä oli. Hän muisti haaveilleensa matkasta Vanhimpien vuorelle puhuakseen lohikäärmeen kanssa, mutta ei ollut koskaan toteuttanut aikomustaan. Eihän?
Mies kurtisti kulmiaan itsekseen. Hän oli melko varma, ettei ollut käynyt vuorella, joskinhänellä oli epämääräinen muistikuva loputtomasta kiipeämisestä, innostuksen, pelon ja kunnioituksen palosta rinnassaan ja kumartamisesta suurimman elävän olennon edessä, muttahänen mielensä ja muistinsa olivat temppuilleet aikaisemminkin. Sinulle olen aina ollut Marduk. Niin, se oli totta, Marduk sekä lukuisia kunnioittavia nimiä, mutta tapa jolla vanhus sen sanoi Idänhaltian kulmat käväisivät törmäyskurssilla toistamiseen, ja hän oli huomaamattaan laskenut kätensä syliinsä. Kahvin vellova pintakin oli rauhoittunut. Tilanne oli turhauttava. Hän ei kaivannut harhanäkyjä kertomaan, mitä mistäkin ajatteli, ja kuinka oli ketäkin puhutellut! Toisaalta vanhus ei käyttäytynyt kuten harhat yleensä. Oliko tämä hänen hulluutensa askel uuteen suuntaan, vai oliko hän erehtynyt?

Koko epävarma ajatusketju porhalsi vaalean miehen tajunnan läpi niiden muutaman sekunnin aikana, jotka vanhuksen esittäytymisen ja seuraavan puheen välillä. Kysymys sai pohdinnan villihevoslauman jarruttamaan kintereet maassa ja havahtumaan jälleen Mardukin suuntaan. Turhautunut? Hah, jos vanhus vain tietäisi!
Turhautunut? En suinkaan, en varsinaisesti, en. Minulla on paljon ajateltavaa ja paljon, tarkoitan, riittävät keinot ajatusteni ulkoistamiseksi. Miksi olisin turhautunut? Minullahan on käytössäni kaikki tieto, kaikki keinot uuden luomiseksi. Hän heilautti kättään epämääräisesti ilmassa, silmät kuumaisen rävähtämättöminä. Ei, en pitäisi sitä oikeana sanana kuvaamaan onnea, joka minulla on asua linnassa. Minulla on yhä töitä, ja minä tutkin yhä. Mutta ei! Ei minulla ole töitä. He eivät halua, että opetan enää Eivätkä he halua tutkimuksianikaan. Niitä on jo tarpeeksi, he sanovat. Siksi ne kerääntyvät. Haluan korjata aiempia kirjoituksiani ja syventää niitä, mutta he harvoin suostuvat siihenkään. He eivät tunnu tarvitsevan minua! Kyllähän he hymyilevät ja myöntelevät, mutta he eivät ole kiinnostuneita! Ennen he antoivat minulle vapaat kädet, he halusivat että tutkin, kirjoitan, julkaisen ja opetan! Mutta eivät enää. He pitävät minua täällä, mutta he eivät halua minua. Turhauttavaa! Kyllä, se on turhauttavaa! Mitä on opettaja, joka ei opeta? Hah, mitä on tutkija, jonka tutkimuksilla ei ole arvoa? Minä Haltian ääni katkesi samaan aikaan ajatuksen kanssa, ja hän vaikeni, jääden tuijottamaan vastapäistä seinää kuin kootakseen itsensä purkauksensa jälkeen. Ilme vanhan opettajan kasvoilla suli ärtyneestä passiiviseksi ennen kuin löysi tiensä hieman hämmentyneeksi. Ruosteiset hammasrattaat jossain hänen aivojensa perukoilla kirskahtivat ja nytkähtivät toisiaan vasten.
Marduk. Ääni oli aivan yhtä eksynyt kuin miltä haltiasta tuntuikin.



¤¤ I'm alive! ¤¤
Avatar

Monarkki

Viestit: 14214

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Syys 14, 2012 4:05

Marduk ei käynyt kyseenalaistamaan vanhan haltian suhtautumista mieheen. Harva selväpäinenkään uskoi vanhuksen oikeasti olevan se, miksi esittäytyi totuuden kertoessaan. Lohikäärme oli tottunut epäileviin, jopa suoralta kädeltä torjuviin reaktioihin sen suhteen. Yleensä oraakkelilla oli mahdollisuus todistaa henkilöllisyytensä, mutta mitä sitä suotta. Eläkööt muut siinä uskossa missä halusivat, myöhemmin tajutessaan olleensa väärässä, oli noille jo liian myöhäistä enää uudestaan vanhimman puheille päästä. Jälkiviisaus ei auttanut ja vaikka vanhus olisi tiennyt henkilön katuvan käytöstään oraakkelia kohtaan, ei lohikäärme toista kertaa yleensä yhdelle olennolle näyttäytynyt omatoimisesti. Ellei kyseessä ollut harvinaisen mielenkiintoinen tahi mukava otus. Kuten nyt esimerkiksi Lamenderlyn. Haltia oli osoittanut harvinaista viisautta jo aikanaan ja ansainnut ajan saatossa vanhuksen jonkin asteen kunnioituksen. Ei hän muuten olisi palannut aika ajoin vanhaa höperöä tervehtimään.

Hitaasti mutta varmasti lähti vanhan miehen pää kallistumaan kaltevaan kulmaan sitä mukaan, mitä haltia pääsi vauhtiin pikku purkautumisessaan. Mies parka. Lam oli selvästi pidempäänkin pidätellyt tätä purkaustaan ja nyt antoi sen tulla ulos samalla kertaa. Miehelle, jota piti jonkinlaisena harhana. Tilanne olisi ollut harvinaisen surullinen, mikäli lohikäärme oikeasti olisi ollut vain harhaa. Haltia selvästi tarvitsi haasteita. Niitä lohikäärme ei tuolle kuitenkaan voinut tarjota.
Kallistuneiden kasvojen kulmat kävivät kohoamaan pienesti haltian nyt pysähtyessä purkauksestaan ja jääden tuijottamaan seinään. Pian Lamenderlyn kävi toistamaan vanhimman nimeä, saaden lohikäärmeen vierellään hymähtämään pienesti. Oli enemmän kuin mielenkiintoista seurata haltian reaktioita. Moisten tulevaa oli niin vaikea nähdä, varsinkaan lähitulevaa. Niin monta vaihtoehtoa, mitä voisi käydä.
Lamenderlyn Lohikäärme tokaisi hetken päästä haltian tokaisuun, samalla kun kuppi nousi vielä vierailemaan huulilla.
Muistitko kenties jotain? Vanhus jatkoi, sokean kasvojen suuntautuessa hitaasti takaisin vastakkaisesta seinästä jonne tuo oli eksynyt tuijottamaan siinä missä haltiakin takaisin suippokorvaan
Vai unohditko?

Mies nousi ylös ja otti pari askelta eteenpäin. Kuppi kädestä löysi tiensä istuimen reunalle odottamaan, josko siihen enää ikinä koskettaisiinkaan.
Monestiko olet yöllä herännyt uniin, jotka tuntuvat liian todelta? Kuin muistoilta

// SO AM I! //

Viesti Su Syys 23, 2012 11:14

Idänhaltian ajatukset olivat todella kääntyneet muistoihin, jotka valaisivat kuin tuhat kynttilää hänen vieraansa ja saivat hänet näkemään käytöksensä uudessa, häpeällisemmässä valossa. Hänen huomattavin toverinsa ja läheinen ystävänsä oli suonut hänelle harvinaislaatuisen kunnian, ja kuinka hän oli vanhusta tervehtinyt? Kauanko heidän viime tapaamisestaan olikaan? Yli vuosisata, vähintäänkin, kenties kaksikin. Hän oli monesti suunnitellut uutta matkaa vanhimman lohikäärmeen luokse, mutta aikaa ei koskaan tuntunut löytyvän tarpeeksi. Silloin hänellä oli ollut vielä oppilaita ja hänen kätensä olivat olleet niin täynnä
Lamenderlyn nousi seisomaan samaan aikaan vieraansa kanssa, ja kysymykseen vastaamatta kaappasi vanhuksen tiukkaan syleilyyn osaamatta pelätä paistiksi tulemisen vaaraa. Kasvot liki kaavun karheaa kangasta haltia tiedosti hämärästi, kuinka lohikäärmeen illuusio oli johtanut hänen ajatuksiaan harhateille. Hänen nenänsä ei kyennyt poimimaan humanoideille tyypillistä ominaishajua, vaan heikon tuulahduksen rikkiä. Niin anteeksiantamatonta kuin hyvän ystävän ulkonäön unohtaminen olikin, Lam saattoi puolustukseen vedota vaistoihinsa: hallusinaatiot eivät nekään haisseet millekään.

Halaus ei kestänyt kauan. Niin onnellinen kuin vanha opettaja lohikäärmeen tapaamisesta olikin kaiken hämmennyksensä ja syyllisyydentuntonsa alla, hänen aivonsa pian onnistuivat käsittämään kuka Marduk todella oli, ja kuinka naurettavaa (ja hengenvaarallista) olikaan edes kuvitella halaavansa vuoren kokoista liskoa. Ja siinä hän silti killui, Cryptin kunnioitetuimman, pelätyimmän, vanhimman ja suurimman olennon kaulassa kuin lapsi tervehtimässä isoisäänsä!
Lam irrotti suosiolla otteensa ja otti pari hätäistä askelta taemmas, sormet syyhyten päästä tarttumaan johonkin. Haltia ei kuitenkaan osannut päättää, mihin olisi laihat kätensä työntänyt, päätyen vain vääntelemään niitä neuroottisesti.
Marduk, minä Hän huoahti ja pälyili hermostuneena ympärilleen, ennen kuin pyyhkäisi kaitoja kasvojaan voimakkaasti ja hengitti syvään rauhoittuakseen. Pelkään pahoin, etten enää osaa tehdä eroa unen ja muistojen väliltä, ystäväni. Heistä ei ole mihinkään. He löytävät viidentoista vuoden välein uuden rohdon tai magiakeinon, jonka olisi tarkoitus helpottaa oloani, mutta joka yritys tuntuu vain pahentavan asioita. Olen epäillyt omaa peilikuvaanikin, suo siis anteeksi tökerö käytökseni. En uskonut aistejani.

Pajunvitsamainen haltia hieraisi ohimoitaan sormenpäillään ja työnsi ohuita suortuvia pitkien korviensa taakse.
Uneni ovat epämääräisiä, silloin kun muistan ne, mutta jotkin niistä todella tuntuvat hyvin todellisilta. Ja jotkin henkilöt joita tapaan, olen aivan varma että olen nähnyt heidät joskus, mutta en ole voinut olla varma.
Lamenderlynin silmät jakoivat hulluutensa epävarmuuden ja anteeksipyytävyyden kanssa. Hän yritti karkottaa mielestään mahdollisuuden, että vanhus tietäisi keinon jolla hänen harhansa helpottaisivat, ja pelon siitä, että oli kenties itse jättänyt jotain tärkeää huomaamatta, kuten juuri äsken kun ei ollut tunnistaa harvinaislaatuista ystäväänsä. Syyllisyys sai hänet kieltämään itseltään yritykset seurata ikivanhan käärmeen ajatuksenjuoksua, vaikka nuorempana mielten mittelö Mardukin kanssa oli tarjonnut hänelle mitä suurinta mielihyvää.
Kesken ajatusten vanhan opettajan ruumis taipui kunnioittavaan kumarrukseen, ja oikean käden pitkät sormet nousivat koskettamaan sydäntä.
Suo minulle anteeksi, hän toisti. En toivottanut sinua tervetulleeksi asiaankuuluvasti, ja annoin vallan omille epäilyksilleni.


¤¤ Huggerz huggerz. ¤¤
Avatar

Monarkki

Viestit: 14214

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Syys 24, 2012 12:27

Se, mitä Lam seuraavaksi teki, oli tiedossa, mutta ei oletettavissa. Tulevaisuutta oli niin kovin vaikea nähdä lähelle, sillä jokainen tekijä saattoi muuttaa sitä vain millisekunnissa. Kuitenkin, kaikki mahdolliset tulevantiet Marduk tiesi ja tavallaan osasi odottaa Lamenderlynin tempausta. Halaus oli jotain, mitä vanha lohikäärme ei saanut ottaa vastaan ihan joka päivä, Hyvä jos edes kerran vuosikymmenessä. Harvapa sitä uskaltautui halailemaan lohikäärmettä, varsinkaan vanhinta. Eipä peto pahemmin näin lämpimistä tunteenpurkauksista pitänyt, mutta Lamenderlyn oli yksi niistä harvoista, joille Marduk antoi anteeksi spontaanit tunteenpurkaukset. Tuon lyhyen halauksen aikana kävi vanhuksen kädet nousemaan aavistuksen ylöspäin, mutta eivät kuitenkaan vastanneet haltian halaukseen. Sen sijaan toinen käsistä kävi taputtamaan muutaman kerran nuorempaa miehistä selkään, rauhoittelevasti, isällisesti.
Lamin päästäessä irti, kävi vanhuksen kasvot kääntymään kohden haltian kasvoja, aivan kuin hakien katsekontaktia. Katsekontaktia olemattomilla silmillä. Haltian reaktio tempaukseensa oli jokseenkin huvittava, mutta silti pientä myötätuntoa herättävä. Myötätunto kun oli liskolle jotain niin harvinaista, ettei se pahemmin tuon tunneskaalaan kuulunut. Tavallaan lohikäärme oli helpottunut, että haltia muisti. Senhän takia hän tänne oli tullut.

Aluksi lohikäärme vain hymisi pienesti haltian sanoihin, antaen tuon puhua loppuun. Keskeyttäminen oli rumaa, lisäksi tämän keskustelukumppanin kanssa keskeyttäminen saattaisi helposti johtaa aasinsillankautta pois itse aiheesta, eikä toinen ehkä muistaisi mitä hänen oli pitänyt alun alkaen sanoa loppuun.
Lamenderlynin kumartaessa lohikäärme kuitenkin hymähti lähes naurahtaen. Harvoin osasivat alempiarvoiset otukset kumartaa lohikäärmeen edessä. Eivätpä nuo kyllä tienneet, mitä lohikäärme arvosti. Lamenderlyniltä Marduk ei kuitenkaan olettanut kumarrusta, joten kun haltia painui alas osoittamaan kunniaa, kävi vanhuksen käsi kopauttamaan haltian hartiaa, suorastaan vaatien tuota suoristautumaan.
Suotta sinä anteeksi pyytelet vanhus aloitti Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Voitko syyttää itseäsi siitä, että olet varautunut? Voitko syyttää itseäsi siitä, että minä päätän ilmaantua paikalle kuin olisin yksi hallusinaatioista?
Mikäli olisin halunnut heti alusta, että tunnistaisit minut oikeana, elävänä olentona, ystävänäsi, en olisi vain ilmaantunut tyhjästä paikalle Pieni virneenpoikanen käväisi vanhan miehen kasvoilla.
Mitä me olisimmekaan ilman epäilyksiä? Koskaan ei voi olla kyseenalaistamatta liikaa mitään, mutta pidemmän päälle se vie järjen. Joskus pitää osata hellittää Vanhus jatkoi, samalla kun lähti kävelemään ympäri haltian huonetta Heistä ei ehkä ole mihinkään.. mutta sentään he yrittävät. Eivät ehkä tarpeeksi.. luovasti.
Tai ehkä ei olekaan olemassa mitään rohtoa, parannuskeinoa, lääkettä tai ihmettä, mikä oloasi parantaisi. Tai ehkä on, mutta he eivät vielä vain ole löytäneet sitä Totta kai Marduk tiesi, oliko Lamenderlynin tilaan mitään helpottavaa, mutta se oli eriasia sanoisiko hän sen ääneen ja suoraan.
Ehkä sinun pitäisi pyytää apua paremmilta


// Voi tätä NAAAAW huudon määrää //

Viesti Pe Syys 28, 2012 6:23

Idänhaltian toinen suupieli nytkähti lohikäärmeen sanoissa esiintyneen ironian tähden. Hänen kohdallaan lieni jo myöhäistä murehtia järjen menettämisestä, oli se sitten seuraus nuoruusvuosien jatkuvasta kyseenalaistamisesta tai kosto tulevista. Vanhimman vakuuttelut onnistuivat kuitenkin rentouttamaan opettajan ja nostamaan enimmät syyllisyydentunnot hänen harteiltaan.
Kysymys kuuluukin, ystäväni, miksi et ilmoittanut tulostasi? Minulla käy kovin vähän vieraita, eivätkä pahimmatkaan nuuskijat kiinnitä heihin liiemmin huomiota. Olisin ottanut sinut vastaan kuten arvosi vaatii. Negatiivisempi luonne olisi saattanut tivata, oliko lohikäärme kenties halunnut todistaa haltiaystävänsä hulluutta niin kuin se oli ilmestymällä kuin yhtenä harhoista, mutta Lam ei edes harkinnut sitä mahdollisuutta.
Saatat minut epäsuotuisaan valoon tämänkaltaisilla tempauksilla. Toruvaa äänensävyä lievensi haltian hymy.

Lam pyöritteli mielessään Mardukin pohdiskeluja mahdollisen parannuskeinon puuttumisesta, seisoen epätavallisen rauhassa. Hän oli toki päätynyt samaan tulokseen itsekin, samoin kuin linnan parantajat, jotka toiveikkuuden hylkäämisestään huolimatta jaksoivat työllistää itsensä ja toisensa uusilla mahdollisuuksilla. Moinen omistautuminen oli toki ihailtavaa, mutta lukuisat epäonnistumiset tuntuivat vain vahvistavan teoriaa, jonka mukaan koko sopan keittäneestä sokeainpuusta ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi tietoa, jotta sen myrkkyjen vaikutukset olisi voitu kumota. Ajatarten ahterit, hänenhän oli juuri pitänyt ottaa siitä selvää! Idänhaltia pyyhkäisi otsaansa. Niitä tapahtumia oli vaikea muistaa, ja suurimman osan tapahtumien kulusta hän oli onnistunut hahmottamaan vuosien aikana siitä, mitä hänelle oli kerrottu, sekä omista muistiinpanoistaan. Hänen suhtautumisensa niihin tietoihin oli vaihdellut rajusti.
Hän hymähti ehdotukselle etsiä apua parempien suunnalta, ja huitaisi kättään vähättelevästi.
En usko, että linnan parantajia taitavampia tämän maan kamaralta löytyisi, eikä minusta ole matkustamaan. En satuillut, kun mainitsin seikkailujen olevan osaltani ohitse.

Idänhaltia keksi itselleen puuhastelua järjestelemällä kahvitarjoilun siistimmin pöydälle, kiinnittämättä huomiota pyöreään kahvitahraan joka oli ilmestynyt hänen kuppinsa alle kellastuneiden muistiinpanojen päälle. Samalla hän sai aikaa järjestellä sekavia ajatuksiaan keskustelun jatkamista varten, mikä vaimensi tehokkaasti hänen kuulokynnyksensä rajamailla inisevän äänen, jonka lähteen hän oli oppinut tuntemaan liiankin hyvin vuosien aikana. Marduk ei ollut huoneen ainoa lohikäärme, mutta vaihtoehtona ehdottomasti se parempi.
Toisinaan mietin, että kenties he ovat väärässä. Entä jos minussa ei olekaan mitään vikaa? Kenties silmäni avautuivat, ja näen maailman sellaisena kuin se todellisuudessa on, ilman mieltemme tuottamia esteitä, jotka kätkevät sen ihmeellisyydet ja salaisuudet. Me tiedämme, että varjot elävät, magiamme todistaa meille sen riittävän hyvin. Olenko onnistunut riikink.. ah, ei, vaan näkemään niiden liikkeet ilman taikuuden apua, ainoana kaltaisenani jolloin minua pidetään sairaana? Mielemme piilottavat meiltä asioita syystä, sillä ne eivät kykene käsittämään luonnon luonnon ainutlaatuisuutta.
Vaalea haltia piti tauon. Hän ei ollut pitkään aikaan puhunut niin paljon yhtä soittoa, ja ajatusten kasassa pitäminen alkoi käydä haastavaksi. Hän nuolaisi ohuita huuliaan mietteliäästi ennen kuin kohotti katseensa kahvipannusta takaisin vieraaseensa, hymyssään pieni surumielisyyden vivahde.
Arvatenkin tiedät vastauksen tapasi mukaan, hm? Katsokaa, Dwinneldhtin nero on hullu, tai sitten ei! Hän. ah, mitä olinkaan sanomassa? Lam nipisti nenänvarttaan ja huiskaisi vapaalla kädellään uudelleen. Ei kai sillä niin merkitystä.
Seuraava

Paluu Käytävät

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö