Jekyll

Linnasta löytyy käytävää jos toistakin, jolla vaellella päänsä pyörryksiin. Linnasta löytyy myös lumottuja salakäytäviä, jotka ovat erittäin vaikeita löytää tai sitten täysin mahdottomia avata ilman loitsuja. Käytäviä valaisee pimeällä hiljalleen edes takaisin lipuvat sinivalkeaa valoa kajastavat, lumotut valopallot. Käytävät ovat myös melko autioita ja maltillisesti sisustettuja.

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja Aksutar » 13 Loka 2012, 14:57

Miksi en kertonut? Siksi etten tiennyt tulenko vai en. Enkä voi sanoa, että kuninkaasi pitäisi minusta kovasti. Mikäli hän tietäisi ja todennäköisesti tietääkin olemassaolostani täällä, haluaisi hän minut mahdollisimman nopeasti pois. Ehkä juuri tälläkin hetkellä hän lähettää vartijoitaan tarkistamaan sinun huonettasi, koska aistii minun mitättömän olemassaoloni hänen suuressa linnassaan Lohikäärme virnisti Mutta vielä on aikaa.
Oraakkeli suorastaan nautti haltioiden kuninkaan kiusaamisesta. Temperamenttinen suuruudenhullu oli niin nopeasti ärsyyntyvää sorttia, että tuon kiusaaminen oli suorastaan lastenleikkiä. Parasta oli, että haltia kärsi siitä itse enemmän, mitä oraakkeli.
Kuka sanoi, että puhuin tämän maan parantajista? Tai edes tämän ajan? Jälleen kerran virnistys kävi sävyttämään lohikäärmeen ihmisilluusion kasvoja. Lisko antoi kuitenkin asian olla, hän ei halunnut rasittaa Idänhaltian päätä liian suurilla pohdinnoilla. Joskin se oli varmaan jo tapahtunut.
Kasvonsa kuitenkin seurasivat Lamenderlynin liikkeitä, vaikkei lohikäärmeellä yhäkään ollut katsetta, joka seuraisi. Vanhus ei liikahtanutkaan omilta sijoiltaan, vaan antoi idänhaltian käydä jälleen purkamaan omia ajatuksiaan. Yhä tuon pohdinnat olivat mielenkiintoisia, Archelaus voisi kuunnella Lamenderlyn papatusta koko päivän! Ehkä hän kuuntelikin, toisessa ajassa, toisessa tilanteessa. Lisko ei voinut kieltää, etteikö kaivannut vanhan haltian seuraa aina silloin tällöin. Jo ennen onnettomuuttaan, oli idänhaltia ollut mielenkiintoista seuraa.

Vanhus hymähti haltian todetessa, että lohikäärme todennäköisesti tiesi vastauksen tapansa mukaan. Totta kai hän tiesi, se oli eri asia, kertoiko hän mitään. Jälleen kerran.
Vastaukset ovat suhteellisia ja niin on myös niiden paikkansapitävyys Vanhus totesi käydessään sukimaan leukapartaansa Mutta suhteellista on myös hulluuskin.
Onko hullu loppujen lopuksi hullu, jos tuo tiedostaa olevansa sekaisin? Ehkä harhat ovat todellisia, ehkä eivät. Ehkä ne ovat toisen ulottuvuuden totuus ja vain harhaa täällä. Mikään ei ole totta, ennen kuin sen tiedostamme. Se on eriasia, hyväksymmekö todellisuuden vai elämmekö kieltäen sen kaiken. Ehkä sinä oletkin tämän valtakunnan viisain henkilö. Ehkä sinä näet enemmän mitä muut, Ehkä sinulla onkin käsissäsi enemmän tietoa kuin kenelläkään muulla. Tieto on valtaa ja vallasta jokainen haluaa taistella. Mitä jos he vain yrittävät uskotella sinulle, että olet hullu.
Vanhus piti pienen tauon samalla kun kurkustaan pääsi liskopetomaisenmatala, muutaman kerran kumpuileva murina.
Tai sitten oletkin yksinkertaisesti hullu Lempeän ystävällinen, jokseenkin pahoitteleva hymy nousi leveästi vanhuuden raiskaamille kasvoille.
Ehkä niin on tarkoitus ollakin. Kohtalo on aina oikukas tulevaisuuden rakastaja, se ei kysy lupaa päättäessään tapahtuvasta
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 21 Loka 2012, 23:30

Marduk oli luonnollisesti oikeassa haltiakuninkaan suhteen, vaikka idänhaltialla olikin tapana ollut suhtautua varsin vähättelevästi hallitsijan mielipiteisiin lohikäärmeestä (tai ylipäätään kenenkään, mielipiteisiin yhtään kenestäkään), eikä vanhimman persoonaa voinut missään valaistuksessa kutsua mitättömäksi vakavalla naamalla. Tahtomattaan erakoitunut haltia ei kuitenkaan voinut olla toivomatta, että oraakkeli olisi lähestynyt häntä jollain tapaa kertoakseen aikeistaan ennen kuin ilmestyi tyhjästä hänen selkänsä taakse. Jälleen kerran oli kuitenkin myönnettävä, ettei se erityisemmin sopinut vanhimman tyyliin. Minne vuoren kokoinen lohikäärme istui? Hah.
Lamenderlyn kasasi joukon irtopergamentteja pinoksi ja hymähti vieraansa vihjailuille tasoitellessaan pinkan sivuja pöytää vasten.
En usko, että aikamatkustusta on vielä keksitty, ystäväni, hän vastasi tyynesti pistäessään muistiinpanot sivuun.

Hiljaisuus vei jälleen voiton vanhan opettajan osalta Mardukin vastatessa hänen pohdintoihinsa, ja huomaamatta itsekään hän jyrsi kuunnellessaan toista peukalonkynttään lyhyemmäksi, harvoin räpyttelevät silmät iskostuneina lattianrajaan hieman kauempana. Lohikäärmettä peilaten, jyrsityt sormet liukuivat hiljakseen ohuelle parralle, mitä ne kieputtivat hetken ympärilleen ennen kuin nykäisivät sitä terävästi vähän samaan tapaan kuin kauppias olisi nykäissyt kuormajuhtansa ohjia. Vain pieni osa hänen tajunnastaan prosessoi oraakkelin sanoja; loput räjähtelivät omina pieninä supernovinaan lähes täysin riippumatta toisistaan, kykenemättä muodostamaan ensimmäistäkään järkevää ajatusketjua, vaikka suurin osa ajatuksista itsestään olivat täysin loogisia.
Lohikäärmeen puheiden lähestyessä loppuaan hailakansiniset silmät napsahtivat terävästi takaisin vanhimman tyhjiin silmäkuoppiin, ja ilmeettömiksi muuttuneille kasvoille kohosi nopea virnistys, joka syvensi kapeiden kasvojen uurteita, mutta onnistui silti saamaan haltian näyttämään hivenen nuoremmalta. Kenties se johtui tavasta, jolla hänen silmiinsä syttyi eloisa kiilto, tai siitä, kuinka muutama hänen ajatuksistaan onnistui sattumalta kulkemaan samaan suuntaan. Tai siitä, kuinka lohikäärmeen murina oli tempaissut haltian ajassa taaksepäin hetkeen, jolloin hän oli kuullut tuon murinan ensimmäisen kerran ja siitä järkyttyneenä onnistunut vain pelkäämään mikä osa hänen ruumiistaan pettäisi ensimmäisenä, selkiyttäen hänen ajatuksenjuoksuaan hieman ennen kuin se ehti jälleen sotkeentua aikaisemmaksi mahdottomaksi vyyhdeksi, saaden pilvet näyttämään lampailta ja sateenkaaret silloilta.
Yritätkö provosoida minua? Virnistys katosi, mutta sen tilalle jäi pieni hymy. Olen kaikkea muuta paitsi viisain henkilö tässä maassa, sillä niin paljon kuin silmäni havaitsevatkin, en ymmärrä näkemääni. Suhtaudun parantajien myrkkyihin jo tarpeeksi skeptisesti, paras olla ajattelematta, että he olisivat liittoutuneet minua vastaan! Haltia tuntui kokonaan unohtaneen ottaneensa itse asian puheeksi.
Ja kohtalo kohtalo on, miksi me sen teemme. En usko sen väijyvän meitä pilvien takana tökkien elämiämme sormellaan kuin lapsi muurahaiskekoa. Mitä tapahtui, se.mitä tapahtui. Hän vaikeni, ja unohtui tuijottamaan eteensä sormenpäät yhteen painettuina ja ajatus karanneena, vailla keinoa saada siitä jälleen kiinni. Hän rummutti sormenpäitään toisiaan vasten mietteliäänä hammasrattaat naksuttaen, ja päätti sitten suhtautua kesken jääneeseen lauseeseensa kuten useimmiten vastaavissa tilanteissa, eli unohtaa koko jutun.

Kohtalo oli tuonut hänen mieleensä uuden aiheen, joka oli vaivannut häntä pienissä määrin joka kerta kun hän oli vaihtanut ajatuksia vanhimman kanssa, mutta ei ollut koskaan saanut aikaiseksi kysyä. Nyt hän läimäisi kämmenensä yhteen ja katsoi Mardukia silmät kiiluen samaan tapaan innostuneina, kuin mitä ne aina olivat idänhaltian havaitessa jotain kiinnostavaa.
Kuinka sinä kestät sen, ystäväni? Kaikki ne asiat, kaikki ne tulevaisuudet jotka näetkuinka kestät sen? Kuinka erotat ne toisistaan? Mistä tiedät, mikä niistä on lopulta se oikea? Loogisesti sen pitäisi olla mahdotonta, muuttujia on aivan liikaa, jotta kaikkien mahdollisuuksien tietäminen olisi mahdollista. Kuinka voit tietää, mihin niistä uskoa? Vai tiedätkö vain senkin, absoluuttisesti?
Loppujen lopuksi oraakkelin näkylahjat eivät poikenneet kovinkaan paljon idänhaltian pyristelyistä vääristyneiden todellisuuksiensa kanssa.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Marras 2012, 00:16

Virne sokean kasvoilla ei voinut levitä suuremmaksi, toisen mainitessa aikamatkaamisen. Niin, eihän sitä oltu keksitty. Eikä lohikäärmettä suotta kutsuttu ajankiitäjäksi. Jätti päätti kuitenkin olla rasittamatta vanhan ystävän ajatuksia kommenteillaan, jotka olisivat saattaneet pistää kenet tahansa kuolevaisen miettimään asioita pitkälle yöhön. Joskus oraakkelin jakaessa tietoaan, oli käynyt niinkin, että mokomat olivat miettineet itsensä hengiltä. Parempi pitää suunsa kiinni tai vastata mahdollisimman ympäripyöreästi.
Lamenderlynin painuessa omiin aatoksiinsa, piti lohikäärme suunsa kiinni. Hänellä oli aikaa olla hiljaa vaikka seuraava vuosituhat, odottaen jonkun vastausta. Ainoa kiire mikä hänelle kohta koitti, oli poistuminen haltioiden linnalta. Suuri voima ei osannut kätkeä läsnäoloaan, eikä oikeastaan edes halunnut. Ne, jotka auroja aistivat, varmasti pitelivät päätään yllättävästä jomotuksesta. Omahyväinen lohikäärme kävi hymisemään ajatukselle siitä, kuinka haltiakuningas jossain nyt kirosi ääneen. Marduk ei voinut kieltää, etteikö olisi tarkoituksella suututtanut suippokorvien monarkkia aikoinaan. Tämä oli vain peliä ikivanhalle olennolle, jonka aika kävi toisinaan harvinaisen tylsäksi.

Yritänkö provosoida sinua? En suinkaan, vanha ystävä Käsi kävi sukimaan omaa partaansa, toispuolisen virneen koristaessa iän raiskaamia kasvoja. Tietenkin hän saattoi enemmän tai vähemmän vahingossa käydä provosoimaan yhtä jos toistakin puheillaan.
Kohtalo sanan kuuleminen sai pedon murahtamaan matalalta. Koko huoneessa värisi matala ääni sen pienen hetken, jota seurasi kuitenkin naurahdukset.
Kohtalo on julma rakastajatar. Jokainen rakentaa itse oman kohtalonsa se siitä tekeekin vaarallisen Askel kävi viemään lähemmäksi idänhaltiaa, puheiden lomasta.

aaah, tulevaisuus kaikkine yllätyksineen, iloineen ja suruineen Puhe jatkui käsien hakeutuessa vanhan miehen selän taakse Tieto lisää tuskaa, mutta liika tuska turruttaa. Se, miten kestän kaiken tiedon, ei liene edes teidän käsitettävissänne. Minä elän tietääkseni ja tiedän elääkseni.
Tulevaisuus on samalla avoin, että päätetty. On monta näin voi käydä mutta vain yksi näin tulee käymään. Se, miten loppuun päästään, on muuttuva tekijä. Pääsääntö on olla uskomatta kaikkea, mitä välillä tulee tapahtumaan. Tärkeintä on tietää lopputulos. Toisten kohdalla se on päivänselvä, toisten kohdalla se voi vielä muuttua Vanhus piti tauon Ajan myötä sitä oppii elämään tietonsa kanssa. Oppii olemaan välittämättä turhasta ja keskittyä olennaiseen. Toisten tulevaisuus ei merkitse minulle loppupeleissä mitään, vaikka siihen ehkä voisin vaikuttaa.. Minulla on lupa tietää, mutta ei lupaa muuttaa tulevaa. Minä en tiedä absoluuttista lopputulosta, kenenkään kohdalla, en edes itseni. Tiedän kuitenkin kaikki mahdolliset loput jokaiselle tarinalle niistä pitää vain löytää se oikea. Pidemmällä tähtäimellä tulevan näkeminen on helppoa, erottaa suuret tapahtumat pienistä.. se, miten niihin päädytään, on aina yksi suuri mysteeri. Minulle se tuo suurta mielihyvää seurata, miten loppuun päästään. Toisinaan tuleva osaa yllättää, jopa hyvinkin äkkiä.

Kasvot kääntyivät kohden huoneen ovea, aivan kuin odottelemaan sen avautumista.
Pian oveesi koputtaa sotilas, jonka kuninkaasi lähetti Hitaasti kasvot kääntyivät takaisin haltian puoleen Ennen sitä minä olen poissa. Aivan kuin en koskaan olisi ollutkaan. Vain sinä tiedät totuuden vierailustani, edes kuninkaasi ei voi siitä olla varma. Ei, vaikka ajatuksesi lukisi. Olinko minä sittenkin harhaa vai en Ehkä olinkin.
Tiedät kuitenkin, miten minut tavoittaa Virne kohosi hetkeksi vakavoituneille kasvoille Olen aina paikalla, kun vain tarvitset.
Marduk oli siellä jo. Tulevassa, menneessä, nykyhetkessä. Missä ikinä mielikään.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 16 Marras 2012, 02:47

Vaikka lohikäärme mainitsikin kohtalon riippuvan jokaisen omista valinnoista, idänhaltian oli vaikea uskoa moisen näkymättömän voiman olemassaoloon. Hän oli kaivautunut elämänsä aikana liian syvälle maailman ihmeisiin voidakseen uskoa muuhun kuin sattumanvaraisuuteen, tai sitten kaikki elolliset ylittävään suunnattomaan suunnitelmaan, jonka mittakaavassa yksittäisten henkilöiden valinnoilla ei olisi suurempaakaan merkitystä, paitsi ehkä yksilölle itselleen. Hänen käsityksensä kohtalosta peilautui ihmettelyihin tulevaisuuden näkemisestä; mikäli olemassa olisi vain muutama merkityksellinen kohtalo, oraakkelin lahjan olisi tavallinenkin kuolevainen kenties kyennyt ymmärtämään, vaan jos jokainen yksilö toteutti kohtaloa, kuinka epäjumalallisen olennon mieli saattoi kestää sellaista? Toisaalta, nyt puhuttiinkin Mardukista.
Lam oli nuoruusvuosinaan (ja toisinaan vanhempanakin) pohtinut Vanhimman vastaavuutta yleisten jumalkäsitysten kanssa voimiensa ja kaikkitietävyytensä suhteen, ja usein hymähdellyt itsekseen elämän ironialle olentojen keskittyessä palvomaan näkymättömiä henkiä heidän jumaluskonsa henkilöitymän asuttaessa tämän maailman vuoria.

Vanhus oli lohikäärmeenäkin erikoislaatuinen, ja selitys oli järkeenkäypä. Haltia nyökkäili vieraansa puhuessa hieroen samalla alitajuisesti käsiään vastakkain katse harhaillen ympäri huonetta ikään kuin hän ei olisi kuunnellut kunnolla, vaikka siipikärkiset korvat nappasivatkin joka sanan.
Uskoisin ymmärtäväni. Mardukin suhde tulevaisuuksiin tuntui olevan sama kuin opettajan tutkimuksiinsa; tietoa oli kerättävissä loputtomat määrät, mutta vain osa siitä osoittautuisi oikeaksi, ja saattaisi muuttua vuosien varrella uusien yksityiskohtien noustessa esiin. Kenties tällaiset pienet samankaltaisuudet heidän välillään oli yksi selitys sille, kuinka heidän ystävyytensä oli hiljalleen syntynyt ja kestänyt. Hän hymyili.
Olet kykyinesi varmasti toiseksi ainutlaatuisin ilmiö, minkä olen elämäni aikana kohdannut. Toivoisin ymmärtäväni paremmin, mutta tämänkaltaiset asiat ovat suljettuja minunlaisiltani. Kenties kuolema avaa viimeisetkin ovet; sitä ennen minun on tyytyminen avaimenreikiin.

Ilmoitus lähdöstä tuli yllättäen, ja Lamenderlyn hätkähti ajatuksistaan.
Poissa? Joko sinä lähdet? Tokihan hän oli tiennyt, ettei oraakkeli ollut jäämässä asumaan, mutta hän oli toivonut hieman pidempää keskustelua lohikäärmeen kanssa, joka harvemmin vaivautui luolastaan vähäisempien kuolevaisten joukkoon. Vanhus oli tapansa mukaan onnistunut yllättämään hänet ja vierailu tuntui niin sen kuin hänen pääosallisen yksinelonsa jälkeen jääneen kovin lyhyeksi.
Vanhuksen mainitessa jälleen harhat ja ajatustenluvun idänhaltia huokaisi lievästi kärsivän näköisenä ja hieroi ohimoitaan sormenpäillään. Marduk kenties pyrki jollain erikoisella tasolla rauhoittamaan häntä myöntämällä hänen hallusinaationsa, mutta puheilla oli täysin vastakkainen vaikutus.
Ystäväni, pyytäisin, ettet alati vihjailisi olevasi silkka varjokuva. Niistä on minulle tarpeeksi vaivaa ilmankin.

Masentavista harhakuvapuheista huolimatta entinen opettaja hymyili lämpimästi hyvästeille. Kyllä, hän tiesi, mistä ystävänsä tavoittaisi, hänen tarvitsi vain keksiä keino jolla se onnistuisi käytännössä. Tai löytää sellainen uudelleen.
Totta kai minä tarvitsen sinua.
Lupaa kysymättä ja oraakkelin palvojat järkyttävää tuttavallisuutta osoittaen vaalea mies levitti kätensä ja syleili vanhusta uudelleen, tällä kertaa suuremmalla lämmöllä ja vailla aiempaa epätoivoa.
Olet tervetullut koska tahansa. Seuraavalla kerralla tosin toivoisin, että lähettäisit ensin kyyhkyn, minun etiäisiini kun ei ole luottamista. Hän päästi vanhuksen halauksesta, mutta jätti kätensä vielä hetkeksi lepäämään tuon omille. Olen iloinen, että soit minulle aikaasi.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Marras 2012, 03:52

Vanhus myhäili itsekseen idänhaltian sanoille. Ainutlaatuinen ilmiö, kenties, sitä Marduk ei käynyt kieltämään. Ainutlaatuisuus oli kuitenkin suhteellista, eikä idänhaltia ollut vielä nähnyt mitään, ei Mardukin mielestä. Tuskin kukaan tulisi elämänsä aikana näkemään niin paljon, kuin vanha otus itse. Hän oli jo nähnyt kaiken, mitä oli nähtävissä.
Haltian kysymykset kuitenkin saivat sokean kohottamaan kulmiaan huvittuneena.
Minulla ei ole kiire minnekään, mutta minulla ei ole myöskään kiire kuolla. Kuninkaanne tuntien, hän ei ole kovin ystävällinen meitä kohtaan Toisaalta, ajatus Cúthalionin tapaamisesta houkutti. Sille oli kuitenkin oma aikansa ja paikkansa. Parasta oli, että haltia pelkäsi häntä, mikään ei tuottanut suurempaa mielihyvää, kuin tuo tieto.
Usko pois, vanha ystävä, minunkaltaisia harhakuvia sinulla ei koskaan tule olemaankaan Oraakkeli kävi naurahtamaan virneen kera.

Ilme vakavoitui alituisesta virneestä kuitenkin äkkiä. Totta kai minä tarvitsen sinua.. Moisia sanoja Marduk sai harvoin kuulla, eikä olento loppujen lopuksi tiennyt, miten siihen reagoida. Ystävät olivat muutenkin harvassa ikivanhalla käärmeellä, joka ei pahemmin osannut minkäänlaisia tunnesidoksia muodostaa keneenkään. Lam oli yksi poikkeus tuhannesta. Masentavaa sinänsä, mutta oraakkeli oli tottunut siihen. Turhan syvästi ei kannattanut kiintyä kuolevaisiin, aika tulisi ja pyyhkisi heidät pois hänen elämästään, ennen kuin Marduk edes näki omaa loppuaan. Niin oli käynyt monesti ja tulisi vielä käymään kerta toisensa jälkeen. Joskus sitä ei vain ottanut opikseen virheistä, joskus pedon sydän ei turtunut siitä kaikesta, mitä oli kokenut.
Lamenderlyn käydessä levittämään kätensä, avasi vanhempi miehistä syliään, vastaanottaen halauksen joka oli täynnä lämpöä ja merkitystä. Tuohon läheisyydenosoitukseen käytiin vastaamaan samanmittaisesti, miettimättä lainkaan tilannetta. Jos lohikäärme jostain välitti, niin tästä höperöstä haltiasta. Harvoin edes kumppanilleen kävi lohikäärme osoittamaan lempeyttä näin avoimesti.
Olen paikalla, kun eniten minua tarvitset Matalanlempeä ääni kävi kumpuamaan ulos sokean suusta, ennen kuin haltia päästi irti vanhuksesta.
Kyyhkyset eivät viihdy seurassani sattuneista syistä Peto ei voinut olla naurahtamatta kuivahkosti Mutta ehkä toisenlainen lintu tuo kirjeen, ennen kuin ilmestyn Mikään ei tietenkään estänyt oraakkelia lainaamasta Kruunatun lokkeja. Alistetut vesilinnut eivät pahemmin pelänneet suuria petoja. Ehkä piti ottaa yhteenotto tai toinenkin Aear meren valtiaan kanssa, ennen kuin tuo suostui apureitaan lainaamaan, mutta sehän olisi vain virkistävää vaihtelua valtavalle pedolle, jonka oli vaikea löytää vertaisiaan taisteluun, kun puhe oli todellisesta muodosta.
Aikani ei koskaan ole ollut niin kallista, ettenkö sitä voisi suoda ystäville Hyvästientuntu oli jo ilmassa Kun aika ja paikka jälleen löytyy, olen jakamassa loputonta aikaani sinun kanssasi. Siihen asti, pidä itsestäsi huolta, Lamenderlyn. Minä tarkkailen sinua Heti noiden sanojen jälkeen oveen käytiin koputtamaan kolmasti, ennen kuin täysin aseistunut vartija kävi astumaan sisään, pahoitellen häiriötään. Nuorihaltia mies kävi selittämään, kuinka kuningas oli pyytänyt häntä tarkistamaan vanhemmanpuoleisen idänhaltian tilanteen, sillä linnassa oli ollut jotain erikoista ilmassa. Kuulemma vakiotoimenpide. Ennen kuin nuorimies oli edes ovea avannut, oli sokea vanhus poistunut paikalta kuin tuhka tuuleen, jättäen jälkeensä vain yksinäisen idänhaltian.


// Moar we need someday. Yes. Moar //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 17 Marras 2012, 03:46

Idänhaltia vastasi lintukommentteihin hymähdyksellä.
Toivoisin sitä, en halua toiste häpäistä itseäni edessäsi. Olkoon vuosissasi yhtä paljon elämää kuin elämässäsi vuosia, ystäväni, ja palakoon tulesi aina kirkkaana.
Toisin kuin puheita kohtalosta, Lam ei käynyt epäilemään lohikäärmeen sanoja tuon vakuuttaessa olevansa paikalla aina tarvittaessa. Kyky nähdä tulevaisuuteen antoi Mardukille edun ennustaa, milloin hänen läsnäoloaan kaivattaisiin (ja milloin se aiheuttaisi riittävästi mielipahaa muiden keskuudessa ollakseen viihdyttävää), ja huolimatta siitä, että hänen huoneessaan oli koko Cryptin vanhin, massiivisin ja vaarallisin olento naamioituneena rapistuvaksi, sokeaksi vanhukseksi, haltia tunsi olonsa hieman huojentuneemmaksi. Hän oli tottunut elämään yksin; tutkimusten salojen tempaistessa hänet mukaansa hänellä oli tapana sulkeutua maailmalta pitkäksikin aikaa, mutta nykyään yhä useammin yksinäisyys hiipi hänen tajuntaansa huoneen puisevamman lohikäärmeen suosiollisella avustuksella ja hänen oloaan kohensi tieto siitä, että jossain oli yksi hyvä ystävä joka oli valmis seisomaan hänen rinnallaan.

Hän avasi suunsa vastatakseen vielä jotain, kun ovelta kuuluva koputus katkaisi hänen ajatuksensa ja vei hetkeksi hänen huomionsa. Kääntyessään jälleen vieraansa puoleen, oli tuo kadonnut, yhtä äänettömästi kuin oli saapunutkin. Haltia huoahti itsekseen nuoren sotilaan astuessa vastausta odottamatta huoneeseen selittäen läsnäoloaan vakiotoimenpiteellä, josta Lam ei sattumoisin ollut kuullut koskaan aiemmin. Marduk oli tapansa mukaan ollut oikeassa haltiakuninkaan suhteen, sillä kuka muukaan moisen tutkimuksen takana voisi olla?
Erikoista? En minä ole huomannut mitään erikoista, nuorukaiselle vastattiin hieman hajamielisesti. Tarkista pois vain.
Voimatta täysin kätkeä pientä jännittyneisyyttä sotilaallisen asiallisuutensa alle nuori haltia tutki huoneen nopeasti ja täsmällisesti, ja kurkisti jopa vanhan opettajan makuualkoviin huoneen omistajan itsensä seisoessa samassa paikassa mihin oli jäänytkin, pyöritellen sormiaan ja katse harhaillen odottaen klopin saavan vakiotoimenpiteensä toimitettua. Halauksen haamu lämmitti yhä heikosti.
Onko teillä ollut hiljattain vieraita? Kysymys havahdutti Lamin lähemmäs todellisuutta ja keskitti hänen katseensa ainakin hetkeksi nuorukaiseen, joka osoitti pöydällä olevia astioita. Kaikeksi onneksi idänhaltian mielikuvitus ei pettänyt häntä.
Ai vieraita? Ei suinkaan, nuo ovat minun.
Kummatkin? Molemmista on juotu.
No mutta tietysti. Juon aina kaksi kuppia kahvia iltaisin.
Sotilas avasi suunsa tehdäkseen lisäkysymyksiä, mutta tuli toisiin aatoksiin. Hänellä oli kohtalainen käsitys siitä, kenen kanssa oli tekemisissä, ja kirjaimellisesti kahden kupin juominen olisi vanhan opettajan tempauksista pienin. Hän päätti antaa asian olla.

Esitettyään lyhyet pahoittelunsa ja muutaman lisäyksen, joita Lamenderlyn ei kuunnellut, sotilas poistui jäykästi kumarrettuaan ja sulki oven perässään. Parrakas haltia päästi ilmaa keuhkoistaan toistamiseen, pitkään ja raukeasti antaen lihastensa rentoutua samalla ja vajosi lähimpään nojatuoliin hieroen otsaansa toisen kätensä pitkillä sormilla. Pimentynyt ilta oli luonut jyrkät varjot kynttilöiden suoman valon kontrastiksi muuttaen huoneen hämyisen kodikkaaksi. Silmäkulmastaan hän näki joidenkin varjojen liikkuvan itsekseen; hänen alitajuntansa suorittamassa iltakävelyään. Vuotava taikuus tuntui kihelmöintinä ihon pinnalla, mutta hänellä ei ollut keinoa pysäyttää sitä. Hyväksi koettu keino oli vain rentoutua ja antaa sen mellastaa, ja niin hän teki silläkin kertaa. Hissukseen liikehdinnät muuttuivat selkeämmiksi ja erosivat kynttilöiden lepatuksesta, pitkät, tummat hahmot lähes uneliaassa tahdissa tanssien katonrajassa ja huoneen nurkissa. Yksi muita suurempi varjo pyyhkäisi hänen lattiansa yli ja sulautui osaksi pimeyttä. Monien varjo-olentojen muoto oli liskomainen.
Opettaja sulki siniset silmänsä ja hymyillen lepäsi tuolissaan antaen varjojen tanssia. Päivä tuntui odottamattoman vierailun jälkeen kovin pitkältä, ja hän suunnitteli keräävänsä hieman tarmoa ennen kuin hautautuisi jälleen pergamentteihin.


¤¤ Moarrr! ¤¤
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 17 Marras 2012, 20:34

Aran

Se kamala, painostava ja päätä särkevä tunnelma vieraili jälleen linnalla. Jokainen, joka auroja tai magiaa pystyi aistimaan, koki tuon painostavan tunnelman, toiset paremmin kuin toiset. Autuaita olivat ne, jotka eivät mitään juuri sillä hetkellä kokeneet. Aran tiesi kyllä, mistä moinen painostava tunne johtui, eikä kuningas voinut myöntää olevansa turhan iloinen siitä tiedosta. Oraakkeli oli jälleen lähettyvillä. Aran ei koskaan ollut tykännyt tuosta liskopahaisesta, eikä tykännyt vieläkään. Archelaus oli suututtanut kuninkaan jo moneen otteeseen ja näemmä jatkoi yhä monarkin kiusaamista. Kuinka tuo kehtasi tulla hänen linnaansa? Linnan alueilta tuo painostava tunne kumpusi. Sen paikantaminen vei aikansa, mutta löytyi kuitenkin, ei niin yllättävästä paikasta. Kyllä Aran tiesi höperön opettajan ja oraakkelin yhteyksistä. Jokainen kuitenkin valitsi itse omat ystävänsä, paitsi jos kyseessä oli selvä vihollinen. Aran ei edes uskaltanut kuvitella julistavansa oraakkelia kansan viralliseksi viholliseksi. Siitä ei voinut seurata mitään hyvää! Jo vanhin itsestään oli pelottava vastus, mitä siitä seuraisi, jos tuo vetäisi mukanaan kaksi muuta vanhinta tai koko vuorellisen liskoja? Ei, parempi koettaa olla suututtamatta lohikäärmettä liikaa.

Vartija kuitenkin lähetettiin tarkistamaan tilanne. Aran ei itse todellakaan aikonut paikalle mennä. Lohikäärmeen kohtaaminen oli epämieluisaa ja kaiken lisäksi vaarallista. Tuo otus oli yksi niistä harvoista koko Cryptissä, jota Aran ei itse aikonut saatikka halunnut lähestyä. Hän pelkäsi lohikäärmettä, jos totta puhuttiin ja syystäkin.
Tehtäviä yritettiin jatkaa huonosta olotilasta huolimatta, kunnes yllättäen mokoma poistui täysin. Lohikäärme oli poistunut paikalta, yllättäen. Mitähän oli tapahtunut? Koko tilanne alkoi vain häiritä enemmän ja enemmän, eikä Aran enää pystynyt keskittymään hoidettaviin asioihin. Niinpä kaikki muu tältä päivältä tai illalta peruttiin.

Valkeisiin sonnustautunut haltiakuningas odotti sotilaan paluuta, ennen kuin itse kävi tekemään mitään. Pian tarkastamaan lähetetty sotilas palasikin, kertoen, ettei paikanpäältä löytynyt idänhaltian lisäksi ketään muuta. Ei, vaikka koko huoneen tarkisti. Oliko oraakkeli lähtenyt pakoon? Luuliko tuo, ettei hänen läsnäoloaan huomattaisi? Ei varmasti luullut, se lisko tiesi tasan tarkkaan, että läsnäolonsa huomattaisiin heti. Pirulainen vain pilaili Aranin kustannuksella!
Askel kävi viemään kohden idänhaltian huonetta, kuitenkaan ovelle kuningas ei koskaan saapunut. Hetken käytävillä käveltyään katosi mies jäljettömiin ja ilmestyi täydessä hiljaisuudessa Lamenderlynin huoneeseen. Kuningas saattoi liikkua linnassaan paikasta toiseen, miten mieli, ei siis ollut ihme, jos tuo yllättäen ilmestyi jonnekin. Kävely kun osasi olla pidemmän päälle niin rasittavaa.. eikä linna todellakaan ollut pieni.
Lamenderlyn Kuningas aloitti haltiakielellä, kävellessään lähemmäksi silmät kiinni istuvaa vanhempaa haltiaa Sinulla taisi käydä vieraita, vai? Kädet hakeutuivat selän taakse, nuoremman haltian pysähtyessä paikoilleen. Katse tuijotti suorastaan vaativasti parrakasta idänhaltiaa.


// MOARRR YOU GET //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 21 Marras 2012, 03:28

Värikkäät ajatukset suhahtelivat toistensa lomitse nopeammin kuin niihin oli mahdollista tarttua, ja kenties se oli juuri niistä lähtevä ääni joka nousi tiedostamattomasta vaimeaksi huminaksi hänen korviinsa upottaen hänet syleilyynsä ja nielaisten taustaäänet. Tai kenties se oli varjojen ääni niiden herätessä eloon ryömimään seinillä, toteuttamaan hänen ajatuksiaan visuaalisina hahmotelmina ohikiitävän hetken ajan ennen kuin hajosivat taas omiin liikkeisiinsä.
Idänhaltian hengitys oli ehtinyt tasaantua ja hänen laiha rintakehänsä kohoili rauhallisesti aivan kuin unille valmistautuessa. Pitkälle unimaailmaan hän oli lipunutkin; hänen mieltään niin kovin usein vaivaavat värit, ajatukset, hahmot, ideat ja äänet olivat vaimentuneet taustalle imeydyttyään magiaa pitkin varjoihin, ja niiden tilalle oli nousemassa levollinen pimeys. Unen tarjoaman rauhan huomioon ottaen oli kummallista, että vanha opettaja nukkui niin vähän, mutta toisinaan luomisen tarve kasvoi mukavuudenhalua suuremmaksi.

Elämäänsä ympäröivästä lievästä hektisyydestä johtuen oli tuskin ihmekään, ettei Lamenderlyn piitannut tunteesta joka vihjaisi jonkun saapuneen huoneeseen. Jos häneltä kysyttiin, hänen huoneessaan oli elämää kaiken aikaa. Äkillinen puheääni kuitenkin säpsäytti haltian horroksestaan, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että puulohikäärme oli jälleen aloittanut suunsoittonsa. Silmänsä avatessaan hän kuitenkin kohtasi pitkän haltiamiehen, josta säteilevä auktoriteetti yhdistettynä Mardukin aiempiin puheisiin tekivät selväksi, ettei kyseessä ollut illuusio. Lam ei ollut suoranaisesti odottanut kuninkaan tuhlaavan aikaansa hänen tapaamiseensa henkilökohtaisesti, mutta hän toipui ällistyksestään ylhäisen syntyperänsä suomalla taidolla näyttää aina siltä, kuin tietäisi mitä tapahtuu ja miksi. Vanhempi haltia ponnistautui ylös nojatuolistaan ja kumarsi lyhyesti suoristaen vaatteensa samalla kädenliikkeellä.
Majesteetti. Mikä suo minulle tämän kunnian?
Vastaus oli tavallaan jo esitetty. Lam piti silti viisaampana lähestyä aihetta varovasti. Hän ei ollut vielä päättänyt, tulisiko hänen kieltää vanhimman lohikäärmeen lyhyt vierailu silläkin uhalla, että oraakkelin aura oli hälyttänyt jokaisen herkkäaistisen viiden mailin säteellä ja kuningas tietäisi mainiosti hänen valehtelevan, vai kuuluisiko hänen vain myöntää asia. Loppujen lopuksi, mitä kuningas voisi kaikella mahdillaankaan tehdä? Mardukia ei käynyt kiristäminen eikä tuhoaminen, joten vierailun myöntämisellä tuskin olisi mainittavia seurauksia.
Minulla on seuraa kaiken aikaa, ylhäisyys. Käden viittaus sai varjot liukumaan hitaasti takaisin seinille ja osaksi luonnollista pimeyttä, huoneen vaikuttaessa valoisammalta nyt kun varjohahmot eivät aika ajoin himmentäneet kynttilöiden valoa niiden ohi kulkiessaan. Vieraita silti varsin harvoin. Velhoista parhain, kääpiö Yurel, eräs nuori sotilas sekä tietenkin teidän ylhäinen persoonanne ovat viimeksi suoneet minulle aikaansa. Mikä saa teidät uskomaan, että asian laita olisi muuttunut?
Silkasta tottumuksesta haltia antoi käskyn pöydällä olevalle kahvipannulle lämmetä, vaikka hän epäilikin vahvasti kruunupään nauttivan hänen eksoottisia juomiaan.



¤¤ Jos tekstin saisi muutettua joksikin konkreettiseksi, voisin perustaa pian lannoitusfirman. ¤¤
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 26 Marras 2012, 16:47

Aran ei pitänyt opettajan huoneessa vierailuista. Tämä huone herätti niin paljon muistoja menneestä, eivätkä ne kaikki olleet mieluisia. Huone oli suorastaan ahdistava toisinaan. Jos jokin paikka olisi linnassa pitänyt nimetä epämieluisaksi, olisi se ollut tämä huone. Tyrmätkin tuntuivat mukavimmilta, sieltä ei sentään leijaillut muistoja tajuntaan näin rönsyilevästi. Haltia halusikin paikasta mahdollisimman nopeasti pois.
Intensiivinen katse pysyi vanhemmassa miehessä, tuon käydessä havahtumaan seurasta huoneessa. Lam nousi ylös tuolistaan ja kumarsi lyhyesti kuninkaalle, johon siniverinen vastasi pienellä nyökkäyksellä. Toinen kauniinmiehen kulmista kävi kohoamaan kysyvästi vanhanopettajan sanojen johdosta. Hänen kysymykseensä ei käyty vastaamaan mitään, eiköhän vanhempi haltia tiennyt, miksi kuningas paikalle oli ilmaantunut.
Seuraa oli kaiken aikaa, vieraita silti harvoin. Aran ei turhan usein halunnut vierailla Lamin ajatuksia lukemassa. Mieli oli oikukas kokonaisuus ja joskus oli vain parempi pysyä poissa toisten pääkopasta. Hetken kuningas tuijotti parrakasta vanhusta sanomatta mitään, kunnes hymähti jokseenkin huvittuneena.
Taidat valehdella minulle, Dwinneldth Askel otettiin lähemmäksi höperöistä miestä Sinulla kävi tänään muitakin vieraita, eikö?

Joku, josta en pidä niin kovasti. Kai tiedät, ettei Archelaus ole tervetullut linnaani? puhe jatkui kuninkaan kävellessä nyt ohi vanhemmasta opettajasta, antaen patsastelevan olemuksensa lipua pitkin huonetta tutkien milloin mitäkin katseellaan.
Arania suorastaan kismitti oraakkelin temppuilu. Pahinta tässä oli, ettei hän voinut syyttää ketään muuta lohikäärmeen röyhkeydestä, kuin liskoa itseään. Eihän idänhaltia syyllinen siihen ollut, että oraakkeli kokeili rajojaan ja leikitteli haltiakuninkaan kärsivällisyydellä. Lam oli kaiketi uhri siinä missä muutkin, mikäli tästä jotain ikävää olisi seurannut. Vaan ei seurannut, ei ainakaan vanhalle haltialle. Aran tiesi, että lohikäärme tiesi sen. Sen takia tuo vierailikin idänhaltian luona. Mikäli vierailunsa olisi aiheuttanut Lamille jotain suurempaa vahinkoa, tuskin oraakkeli paikalle olisi ilmestynyt. Haltia ja lohikäärmehän olivat ystäviä, niin Aran oli käsittänyt. Millainen ystävä se olisi, joka tarkoituksella hankki toisen hankaluuksiin?
Silti tuntui kuin hän olisi käynyt täällä Nimenomaan täällä, tässä huoneessa. Älä valehtele minulle, ystävä hyvä. Pahennat vain tilannetta Varoittavan vakava katse kääntyi takaisin idänhaltiaan, ennen kuin monarkki kääntyi jälleen kunnolla kohden parrakasta miestä.


// Voisin liittyä tähän bisnesideaan


7.12

HOH! Hetkeksi jäädytän tämän pelin koska hiljaista ja Arania kaivataan kipeästi muualla. Tsytan Aran pysykööt auki vielä.//
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 21 Tammi 2013, 03:08

Lamenderlyn ei hätkähtänyt jäätyään kiinni valheesta, sillä ei hän muuta ollut odottanutkaan. Toivonut, kyllä, toivoa sopi aina, mutta hän oli tietoinen harmillisesta kyvyttömyydestään lasketella sujuvaa luikuria. Uskottavat peitetarinat olivat aihe, jonka parissa hänen nerokkuutensa tuppasi niksahtamaan. Hän olisi kenties voinut kiistää kaiken vetoamalla varjoihin ja näkyihin, joiden vuoksi hän ei voinut koskaan olla täysin varma oliko hänen puhekumppaninsa tästä maailmasta vai ei ja höystää tarinaa muutamilla karanneilla magianpurkauksilla, jotka olivat saattaneet vaikuttaa aurojen aistimiseen hämmentävästi, mutta ei edes yrittänyt. Valhe olisi näkynyt hänen laihoilla kasvoillaan kuin kuvajainen kiillotetulla metallilla, ja auttamattoman rehellisenä miehenä hän olisi todennäköisimmin itse paljastanut kaiken ennen pitkää. Hän kurottatui poimimaan muutamia satunnaisia pergamentteja käsiinsä ja hypisteli niitä kuunnellessaan monarkin tiedusteluja puolella tietoisuudella pää lievästi kallellaan.
Toisen kysymyksen kohdalla hän levitti hieman käsiään tietämättömyytensä osoitukseksi ja selaili pitelemiään muistiinpanoja kuin niissä olisi ollut hyvinkin mielenkiintoista sisältöä.
Kuka tietää Ajankiitäjän motiiveista, saati on häntä loitolla pitämään? Ei minun vaatimaton oveni.
Vaikka hänen vaatimaton ovensa olikin linna ulko-ovien ja alkemistien ovien jälkeen arvatenkin vankinta tekoa, hänen ihmettelynsä oli täysin perusteltua. Pientäkään lohikäärmettä eivät puunkappaleet ja muotoillut kivet kauan pidättelisi, ja Oraakkeli oli aivan omaa luokkaansa. Oli heidän ystävyytensä kuinka luja hyvänsä, tuskin edes sana idänhaltialta riittäisi pitämään vanhinta lohikäärmettä loitolla linnasta kovinkaan kauan.

Muistiinpanot laskettiin takaisin pöydälle ja haltia kääntyi puolittain hallitsijaansa kohden toisen käden pitkät sormet yhä pergamenteilla leväten, sormenpäät rummuttaen epätahdissa musteen kirjaamaa pintaa.
Vaikka Marduk olisikin suonut minulle aikaansa, olisiko sillä merkitystä? Meidän mielipiteemme eivät vaivaa häntä, eikä hän ole valtakunnalle uhka. Hän tunsi hetkellistä halua kääntyä nojaamaan pöydänreunaa vasten, mutta hillitsi itsensä. Huolimatta hänen kohtalaisista väleistään kuninkaaseen ei monarkin seurassa silti ollut sopivaa käyttäytyä miten tahansa. Nuoremman haltian kääntäessä selkänsä opettaja nipisti nenänvarttaan väsyneen oloisena keskittääkseen ajatuksensa.
Se nuori sotilas ei löytänyt asuintiloistani valittamisen aihetta, hän huomautti, pöytää naputtelevien sormien tahti kiihtyen vähäksi aikaa. En ymmärrä, miksi hänet oli lähetettävä, mikäli hänen sanaansa ei luoteta. Olette kuitenkin oikeassa; Marduk todella käväisi luonani, joskin vain hetkellisesti. Entä mikä tuo teidät tänne, jos saan tiedustella?
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 31 Tammi 2013, 02:14

Tietäjän motiivit idänhaltian suhteen olivat harvinaisen selvät, ainakin Aranin mielestä. Lohikäärme ja haltia olivat ystäviä, jo vuosien takaa, mikäli lohikäärme minkäänlaista inhimillisyyttä omasi, vieraili tuo vanhemman haltian luona silkkaa hyvyyttään. Ystävyyden nimissä. Mutta Lam toi esiin kuitenkin hyvän pointin. Mikä lohikäärmettä olisi käynyt pidättelemään? Aranin mielestä oraakkelin olisi syytä kunnioittaa haltiakuningasta ja tuon kotia, eikä tunkeutua sinne epätoivottuna vieraana. Haltiakuningas ei ollut väleissä lohikäärmeen kanssa, hyvistä syistä. Aran halveksui tuota liskoa ja tunne oli varmasti molemmin puoleinen. Aran kuitenkin pelkäsi oraakkelia ja sitä kautta myös tavallaan vaikkei myöntänyt arvosti mokomaa. Se, että joku tuli paremmin toimeen yhden mahtavan otuksen kanssa, mitä hän, kismitti monarkkia. Sen takia kuningas nyt katsoikin vanhaa opettajaa kulmat hienoisesti kurtussa, pienesti närkästyneenä. Mutta ei hän osannut olla vihainen vanhemmalle, ei, vaikka yritti. Ainoa, jolle tässä piti suuttua, oli oraakkeli. Vielä joku päivä lohikäärme saisi maksaa siitä, että tunkeutui Aranin linnaan ilman lupaa!

Ehkä se välittää mielipiteistämme enemmän, mitä arvaatkaan
Aran hymähti vanhemman sanoihin Mutta älä aliarvioi sitä. Se lohikäärme on uhka siinä missä muutkin viholliset. Vielä se ei siirtoaan ole tehnyt, mutta kai sekin on vain ajan kysymys ääni muuttui kärkkäämmäksi loppua kohden, haltian ottaessa muutaman askeleen lähemmäksi vanhaa opettajaa, etusormella uhkaavasti osoittaen toisen suuntaan. Kuningas kuitenkin laski sormensa ja perääntyi, kääntäen jopa selkänsä idänhaltialle. Hiljaa mielessään Aran muistutti itseään siitä, ettei Lamenderlyniä käynyt syyttäminen tästä. Idänhaltia oli viaton osapuoli.
Nopeasti haltia kävi kuitenkin vilkaisemaan olkansa yli, idänhaltian huomautellessa, ettei aikaisemmin lähetetty sotilas ollut löytänyt mitään valittamisen aihetta tästä tilasta. Lam kävi myös myöntämään sen, että vanha lohikäärme vieraili luonaan. Se nyt oli päivänselvää, mutta olihan se mukava kuulla suoraa toisen sanomana.
Mutta mikä toi Aranin tänne? Se painostava aura, jos totta puhuttiin. Mutta koska Aran ei enää halunnut jatkaa tätä epämukavaa aihetta, ehkä oli parempi olla puhumatta Ajankiitäjästä ja siitä, miten haltiakuningasta kismitti sen lohikäärmeen olemassaolo. Aran tiesi Mardukin nauttivan siitä liikaakin ja sitä iloa hän ei halunnut lohikäärmeelle suoda.
Tarvitsenko syynkin, tullakseni tapaamaan vanhaa ystävää? Aran totesi nyt huomattavasti ystävällisempään sävyyn, kääntyessään kunnolla kohden idänhaltiaa Vanhaa, luotettavaa ystävää.
Tunsin jotain painostavaa ja halusin varmistaa, että olet kunnossa. Itse, henkilökohtaisesti. Ilmeisesti olet, vai?
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja harlekiini » 21 Helmi 2013, 01:34

Ollakseen lähes viralta pantu opettaja jonka heittelevä terveydentila ja muissa herättämä levottomuus olivat ajaneet lähes erakkomaiseen elämään, Lamenderlyn oli viime aikoina ollut varsin suosittu vanhana ystävänä jonka luona saatettiin vierailla. Idänhaltia ei suinkaan pannut pahakseen yksinäisyytensä rikkomista, joskin hänen puolestaan vanhat ystävyydet olisi hyvinkin suotavaa muistaa vähän useammin kuin kerran muutamassa vuosikymmenessä. Hän nojautui eteenpäin rapsuttamaan leuan alta kahvipannun varjoa, joka nousi irti pöydän pinnasta ja vääntäytyi jonkinlaiseksi luurankomaiseksi painajaiskaniiniksi ennen kuin haltian vaelteleva alitajunta irrotti otteensa varjomanipulaatiosta ja hiihteli tiehensä vieden mukanaan osan opettajan ymmärryksestä. Vaikka vanhimman lohikäärmeen ainutlaatuinen aura ja persoona olivatkin tehneet muistamisen helpommaksi, oli hänen silti täytynyt ponnistella pitääkseen ajatuksensa kasassa ja tajuntansa nykyhetkessä. Nyt kun Oraakkeli oli poissa, alkoi hänen otteensa jälleen lipsua kohti unohduksen ja hulluuden poluille, ja sinisten silmien tarkkaavaisuus hiipui hiljalleen utuisuudeksi.

Miehistä vanhempi olisi ristinyt kämmenensä eteensä mikäli hänen nykivät sormensa olisivat suostuneet pysymään rennossa asennossaan sen sijaan, että yrittivät kivuta toistensa ylle ja kaikesta päätellen kattaa mahdollisimman suuren ihoalan mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Vointini on ollut kohtalainen, majesteetti. Hän mietti hetken, olisiko soveliasta avautua mietteistään hallitsijalle jonka päätä vaivasivat paljon suuremmatkin asiat, mutta taipui lopulta luottamaan heidän pitkään tuttavuuteensa. Toisinaan ajaudun umpikujaan tutkimusteni kanssa. Osa tiedoistani on vanhentunutta tai keskeneräistä ja vaatii lisätyötä, mutta en koe eteneväni. Olen harkinnut apulaisen hankkimista siirtääkseni osan työstäni nuoremmalle käsiparille, mutta nuorilla on nykyään muita kiinnostuksen kohteita, enkä minäinspiroi heitä.

Puhuessaan hän oli kiertänyt pöydän ja lähtenyt vaeltamaan yhdelle kirjahyllyistään pysähtyen sen eteen toinen etusormi jääden huojumaan ilmaan parin tuuman päähän kirjojen selkämyksistä yhden idänhaltian tajunnan lukuisista omatoimisista puolista päättäessä valita sopivan teoksen niiden tutkimusten avuksi, jotka hän oli hetkeä aikaisemmin tullut maininneeksi. Hopeanvaaleat kulmat kurtistuivat hetkeksi ennen kuin harmilliset ajatukset pyyhkiytyivät hänen mielestään yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin.
Siitä muistuukin mieleeni, että eikö nuoren Aranin olisi aika pian astua oppiin? Lam nykäisi yhden kirjan hyllystä ja tasapainotellen sitä toisella kämmenellään lehteili sen kellastuneita sivuja hajamieliseen tapaansa, pannen merkille enemmän musteen kulumisen kuin itse sisällön. Hän todella tarvitsisi apulaisen korjaamaan niitä tepposia, jotka aika teki hänen omaisuudelleen.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 23 Maalis 2013, 19:09

Varjot.. voi kuinka Aran oli aikanaan pelännyt niitä, varsinkin opettajansa läsnä ollessa. Nytkin tuo varjoilla leikkiminen nostatti niskakarvat pystyyn. Aran katsoikin paremmaksi kääntää katseensa jonnekin muualle vanhemmasta haltiasta, joka selvästi alkoi jo lipsua täysin toisiin maailmoihin.
Kuitenkin, Lamenderlyn kävi kertomaan kuulumisiaan hieman paremmin, saaden kuninkaan vain hymähtämään pienesti.
Et vain ole löytänyt sitä oikeaa nuorukaista. Olen varma, että jostain löytyisi varmasti nuori, ahkera ja ennen kaikkea oppimisesta kiinnostunut henkilö, joka enemmän kuin mielellään ryhtyisi apulaiseksesi Kuningas tokaisi seuraillessaan höperön touhuja sivummalta, puuttumatta sen pahemmin aiheeseen. Ehkä oli parempi antaa Lamenderlynin pitää keskustelua yllä, aiheista, mistä tuo halusi mahdollisesti keskustella. Opettajan ajatuksenjuoksusta kun ei välillä ottanut selkoa sitten millään. Mikä sinänsä oli mielenkiintoista, Lam oli yksi niistä henkilöistä, jonka kanssa keskustelut eivät välttämättä olleet ennalta arvattavia. Toisinaan se oli turhauttavaa, jos vanhemman kanssa piti jostain tosissaan keskustella.

Ja sitten se tuli. Ei ollut Aranin muistiin ensimmäinen kerta, kun vanha opettaja kävi erehtymään Aranista ja edesmenneestä kuninkaasta. Ei Aran siitä osannut vaivautua, saatikka käydä korjaamaan vanhempaa. Yleensä tilanteesta selvisi helpommalla, jos vain meni Lamin mukana.
Kyllä Aranin olisi pian aika astua oppiin Joskus Arania itseään häiritsi, kuinka paljon hän muistuttikaan isäänsä. Edesmennyt kuningas oli ollut rakas Aranille, mutta tauti oli vienyt voiton. Ja se pelotti, sillä Aran tiesi sairastavansa samaa tautia. Kun oli nähnyt isänsä vuoteen omana, viimeisien vuosiensa aikana, osasi odottaa ja myös pelätä tulevaa. Vieläkään parannusta ei ollut löytynyt mutta oli yksi, joka tiesi vastauksen kysymykseen, oliko parannusta edes olemassa.
Mutta suunnitelkaamme sitä toisten. Uskon, että päiväsi on ollut uuvuttava, hmm? Kenteis haluaisit jo omaa rauhaa, nyt kun iltakin on käynyt laskeutumaan


// Katso setä, pieraisin


15. toukokuuta

rätätätät, peli jäihinpoikki minun osalta, kun venynyt vähän. Josko kolminpeli vaikka pois. Joo. Mutta ota yhteyttä jos ja kun haluat jatkaa loppuun! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Edellinen

Paluu Käytävät

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa

cron