Kirjoittaja harlekiini » 21 Loka 2012, 23:30
Marduk oli luonnollisesti oikeassa haltiakuninkaan suhteen, vaikka idänhaltialla olikin tapana ollut suhtautua varsin vähättelevästi hallitsijan mielipiteisiin lohikäärmeestä (tai ylipäätään kenenkään, mielipiteisiin yhtään kenestäkään), eikä vanhimman persoonaa voinut missään valaistuksessa kutsua mitättömäksi vakavalla naamalla. Tahtomattaan erakoitunut haltia ei kuitenkaan voinut olla toivomatta, että oraakkeli olisi lähestynyt häntä jollain tapaa kertoakseen aikeistaan ennen kuin ilmestyi tyhjästä hänen selkänsä taakse. Jälleen kerran oli kuitenkin myönnettävä, ettei se erityisemmin sopinut vanhimman tyyliin. Minne vuoren kokoinen lohikäärme istui? Hah.
Lamenderlyn kasasi joukon irtopergamentteja pinoksi ja hymähti vieraansa vihjailuille tasoitellessaan pinkan sivuja pöytää vasten.
En usko, että aikamatkustusta on vielä keksitty, ystäväni, hän vastasi tyynesti pistäessään muistiinpanot sivuun.
Hiljaisuus vei jälleen voiton vanhan opettajan osalta Mardukin vastatessa hänen pohdintoihinsa, ja huomaamatta itsekään hän jyrsi kuunnellessaan toista peukalonkynttään lyhyemmäksi, harvoin räpyttelevät silmät iskostuneina lattianrajaan hieman kauempana. Lohikäärmettä peilaten, jyrsityt sormet liukuivat hiljakseen ohuelle parralle, mitä ne kieputtivat hetken ympärilleen ennen kuin nykäisivät sitä terävästi vähän samaan tapaan kuin kauppias olisi nykäissyt kuormajuhtansa ohjia. Vain pieni osa hänen tajunnastaan prosessoi oraakkelin sanoja; loput räjähtelivät omina pieninä supernovinaan lähes täysin riippumatta toisistaan, kykenemättä muodostamaan ensimmäistäkään järkevää ajatusketjua, vaikka suurin osa ajatuksista itsestään olivat täysin loogisia.
Lohikäärmeen puheiden lähestyessä loppuaan hailakansiniset silmät napsahtivat terävästi takaisin vanhimman tyhjiin silmäkuoppiin, ja ilmeettömiksi muuttuneille kasvoille kohosi nopea virnistys, joka syvensi kapeiden kasvojen uurteita, mutta onnistui silti saamaan haltian näyttämään hivenen nuoremmalta. Kenties se johtui tavasta, jolla hänen silmiinsä syttyi eloisa kiilto, tai siitä, kuinka muutama hänen ajatuksistaan onnistui sattumalta kulkemaan samaan suuntaan. Tai siitä, kuinka lohikäärmeen murina oli tempaissut haltian ajassa taaksepäin hetkeen, jolloin hän oli kuullut tuon murinan ensimmäisen kerran ja siitä järkyttyneenä onnistunut vain pelkäämään mikä osa hänen ruumiistaan pettäisi ensimmäisenä, selkiyttäen hänen ajatuksenjuoksuaan hieman ennen kuin se ehti jälleen sotkeentua aikaisemmaksi mahdottomaksi vyyhdeksi, saaden pilvet näyttämään lampailta ja sateenkaaret silloilta.
Yritätkö provosoida minua? Virnistys katosi, mutta sen tilalle jäi pieni hymy. Olen kaikkea muuta paitsi viisain henkilö tässä maassa, sillä niin paljon kuin silmäni havaitsevatkin, en ymmärrä näkemääni. Suhtaudun parantajien myrkkyihin jo tarpeeksi skeptisesti, paras olla ajattelematta, että he olisivat liittoutuneet minua vastaan! Haltia tuntui kokonaan unohtaneen ottaneensa itse asian puheeksi.
Ja kohtalo kohtalo on, miksi me sen teemme. En usko sen väijyvän meitä pilvien takana tökkien elämiämme sormellaan kuin lapsi muurahaiskekoa. Mitä tapahtui, se.mitä tapahtui. Hän vaikeni, ja unohtui tuijottamaan eteensä sormenpäät yhteen painettuina ja ajatus karanneena, vailla keinoa saada siitä jälleen kiinni. Hän rummutti sormenpäitään toisiaan vasten mietteliäänä hammasrattaat naksuttaen, ja päätti sitten suhtautua kesken jääneeseen lauseeseensa kuten useimmiten vastaavissa tilanteissa, eli unohtaa koko jutun.
Kohtalo oli tuonut hänen mieleensä uuden aiheen, joka oli vaivannut häntä pienissä määrin joka kerta kun hän oli vaihtanut ajatuksia vanhimman kanssa, mutta ei ollut koskaan saanut aikaiseksi kysyä. Nyt hän läimäisi kämmenensä yhteen ja katsoi Mardukia silmät kiiluen samaan tapaan innostuneina, kuin mitä ne aina olivat idänhaltian havaitessa jotain kiinnostavaa.
Kuinka sinä kestät sen, ystäväni? Kaikki ne asiat, kaikki ne tulevaisuudet jotka näetkuinka kestät sen? Kuinka erotat ne toisistaan? Mistä tiedät, mikä niistä on lopulta se oikea? Loogisesti sen pitäisi olla mahdotonta, muuttujia on aivan liikaa, jotta kaikkien mahdollisuuksien tietäminen olisi mahdollista. Kuinka voit tietää, mihin niistä uskoa? Vai tiedätkö vain senkin, absoluuttisesti?
Loppujen lopuksi oraakkelin näkylahjat eivät poikenneet kovinkaan paljon idänhaltian pyristelyistä vääristyneiden todellisuuksiensa kanssa.