Voitokas kuningas on voitokas || k18

[Aksutar]

Aran


Kuningas oli palannut tantereelta voitokkaana kansansa pariin. Voittoa oli juhlittu, mutta samantein oli alkanut valmistelut. Linna siirrettiin muutaman taitavan maagin avulla aroille, jonne päätettiin rakentaa jälleen yksi ylväs haltiakaupunki. Ja tällä kertaa sen sijainti aiottiin myös pitää. Vaikka sota tantereella oli voitettu ja ihmisten kuningas kaadettu, ei tämä taistelu vielä ohi ollut. Viime viikkoina olikin jatkunut kuumeiset keskustelut siitä, miten seuraavaksi edetä. Ylemmät tahot ja kenraalit kokoontuivat monesti päivässä keskustelemaan asiasta jos toisestakin, samalla kun itse kaupunki ja sen muurit nousivat haltia linnan ympärille.

Ilta oli laskeutumassa Cryptiin. Aran oli vihdoista viimein päässyt pois viimeisestä kokouksesta, suunnaten nyt kulkunsa kohti Antonin huonetta. Yllään Aranilla oli vielä työvaatteet. Siisti, tumman vihreä pitkähkö takki, johon oli reunoihin kirjailtu hopealla kuvioita. Takin alla oli valkoinen, pitkähihainen polopaita, joka muistutti pituudeltaan tunikkaa. Jalkoja koristi tummanvihreät, löysähköt housut sekä mustat saapikkaat. Hiukset olivat siististi kiinni löysästi pompulalla.
Vaikka olikin väsynyt, näytti haltia kuningas yllättävän iloiselta. Miksikäs ei? Olivathan he edenneet suunnitelmien mukaan. Ei ollut mitään syytä masennella, jos työkiireitä ei laskettu.
Yksi kepeä koputus oveen ja Aran astui sisään poikansa Antonin huoneeseen, josta löysi niin pikku Antonin lattialta istumasta kuin myös kuningatar Delian.
Kukas se täällä onkaan? Aran kysyi virnuillen, samalla kun pikku Anton nosti pienen sievän peppunsa ylös lattiasta ja lähti konttaamaan isänsä luokse, ilmoittaen sitten varsin selvästi haluavansa syliin. Ja syliin Anton myös pääsikin, Aranin kumarruttua nostamaan pojan syliinsä, jonka jälkeen jalat veivät lähemmäksi Deliaa.
Miten on pikku prinssin päivä mennyt?

[Ivy]

Delia

Kuningatar vietti aikaansa jälleen kruununprinssin kanssa. Päivä oli kulunut Delianin leikkiessä pikku Antonin kanssa, plärätessä läpi kuvallisia väri kirjoja joita taapero olisi mielellään repinyt kirjasta itselleen ja Antonin kontatessa pöytätasojen juureen saadakseen käsiinsä mitä tahansa vain kiilsi. Turhaan.
Ilta alkoi hämärtää, mutta kruununprinssi vaikutti energisemmältä kuin koskaan. Kuningatar oli tuumannut leikkivänsä pikkuisen kanssa vielä sen aikaa kunnes tämä väsähtäisi kunnolla ennen kuin peittelisi tämän kehtoon.
Kuningatar hymyili seuratessaan Antonin touhuja, pitäen lähinnä huolen ettei tuo yrittäisi pistää suuhunsa mitään mikä ei sinne kuulunut tutkiessa puusta veistettyjä sotilaita että eläimiä. Delia piti yllään kevyttä, valkoista mekkoa, jonka helmaan ja vaatimattomalle kaula-aukolle oli kirjailtu koristeellisia kuvioita ja hiukset olivat kerrankin vapaalla, lukuun ottamatta päälakeen letitettyä hiuspannan omaista lettiä.

Pikku prinssin huomio kiinnittyi leluistansa ovelle koputuksen kuuluessa ja tämän ilme suorastaan kirkastui, kun näki kuka tulija oli. Kuningatar naurahti kevyesti Aranin tervehtiessä Antonia, nousten samalla ylös lattialta korjaamaan helmaansa Antonin karatessa isänsä luo.
Pikku prinssin päivä on kulunut leikkiessä ja nukkuessa. Delia vastasi kävellessään näitä vastaan ja pysähtyi Aranin vierelle silittelemään pojan kultaisia kutreja hymyillen.
Entä ei-niin-pikkuisen-kuninkaamme päivä? Delia jatkoi siirtäen katseensa nyt Araniin, jonka hyväntuulisuus lisäsi ennestään kuningattaren hyväntuulisuutta.

[Aksutar]

Kuningatar kaikessa kauneudessaan kertoi pikku prinssin päivä oli kulunut leikkien ja nukkuen. No, mitä pieneltä haltianalulta saattoikaan odottaa. Tuo oli kyllä jo edennyt harvinaisen nopeasti konttaamisen suhteen. Pian poika kävelisi ja sen jälkeen tuota ei enää pidättelisi mikään! Lapsenvahdeille tulisi rankat päivät
Pieni naurahdus pääsi kuninkaan suusta Delian kysymyksen myötä.
Kuninkaan sujui kokouksissa ravaten ja asioita hoitaen Aran totesi pienesti hymähtäen Ja sekös rasittaa miestä
Anton alkoi ähisemään ja puhisemaan kuninkaan sylissä, jolloin pikku prinssi laskettiin maahan. Heti maahan päästyään tuo suuntasikin kulkunsa kohti lelukasoja, jonne tunsi yllättävää vetoa. Ties mitä pikkumiehen päässä liikkui. Tai no, tiesihän Aran sen, hän osasi ajatuksia lukea mutta ei vaivautunut vauvan päätä tutkimaan.

Katse siirtyi konttaavasta pojasta kuningattareen hymyillen. Toinen käsi kiertyi hellästi kuningattaren vyötärön ympärille, vetäen tuota pienesti klähemmäs kuningasta.
Ja kuinka meidän kauniin kuningattaremme päivä on kulunut? Aran kysyi hymyillen, samalla kun soi pienen, leikkisän suudelman naisen poskelle.

[Ivy]

Delia

Kuninkaan päivä oli koostunut juuri niistä asioista mistä toinen uskoisikin kuninkaan päivän koostuvan. Tuloksensa rasitus. Kuningatar soi pienen säälivän hymyn miehensä työtaakkaa kohtaan, jolloin pikku prinssi päätti tehdä selväksi haluavansa alas. Kuningatar naurahti katsellessaan taaperon jo hurjaa menoa kohti lelumaailmaansa, kääntäen sitten katseensa takaisin kuninkaaseen tuntiessaan tuon käden ympärillään.
Delia oli ihan yllättynyt; sodan voittaminen ja sitä myöten raskaimman työtaakan pois saaminen näkyi merkittävästi kuninkaassa, tämän hymyssä, tämän hellyyden osoituksessa...
Heh... Kuningattaren päivä on kulunut mitä rauhallisimmissa merkeissä... Miten voisitte olettaakin. Delia vastasi lyhyesti hymyillen kainoa hymyä, yrittäen sitten peitellä pientä punaa poskillaan kääntäen katseensa takaisin pikku prinssiin. Kyllä, tämän päivän hän oli pysynyt visusti lisätiloissa ja omistanut päivänsä Antonille niin kuin muutaman viimeisenkin päivän jahka vain oli saanut kirjoitettua kirjeensä ja täyttänyt päiväkirjaansa...

Päiväkirja ei tosin ollut sisältänyt mitään jännittävää lukuun ottamatta vajaa viikko sitten tapahtunutta kohtausta metsässä... Jossa hän oli kuin ihmeen kautta tavannut vanhan lapsuuden ystävänsä tyttären.... ja selvinnyt yhtä ihmeellisesti ehjin nahoin takaisin.
Kuningatar ravisti päänsä näistä mielikuvista naurahtaen sitten väsyneesti, se oli ollut menoa.
Ei merkkiäkään väsymyksestä... Delia kommentoitsi katsellessaan Antonin yrittäessä rakentaa jo omaa linnaansa...

[Aksutar]

Hymy nousi kuninkaan kasvoille jälleen, Delian kertoessa omasta päivästään. Rauhallisissa merkeissä. No, eipä tuon kuningattarena tarvinnut huolehtia pahemmin mistään. Kunhan näytti kauniilta kuten aina ja piti kiinni roolistaan Antonin äitinä.
Hyvä, että edes toinen meistä on rauhallisilla mielin Aran totesi hymähtäen Tai no, ei pode stressiä oli lisäys. Oli Arankin kutakuinkin rauhallisin mielin liikkeellä. Tai enemmänkin iloisena. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Nyt vain piti saada ihmisten kaupunki sortumaan. Pirun kääpiöt vain kävivät hankaloittamaan sitä operaatiota. Olisivat vain pysyneet siellä pohjoisessa, kaukana tästä sodasta. Niin kuin kaikki nämä vuosisadat! Noh, ei se mitään. Tuskin puolet pienemmistä miehistä oli haittaa tosin, täytyi myöntää, kääpiöt olivat erittäin taitavia taistelemaan.

Kuningattaren huomauttaessa prinssin tarmokkuudesta, naurahti Aran jälleen pienesti. Pojalla tosiaan riitti energiaa, tiedä sitten mistä moinen johtui. Tuosta tulisi vielä hieno soturi, jos energisyys pysyisi noin korkealla.
Näemmä Ja jos.. kuningatarkaan ei tunne itsessään väsymyksen merkkejä, olisi kuningas erittäin kiitollinen, jos tuo soisi hentojen käsiensä kulkea pitkin kuninkaan hartioita Aran totesi pienesti hymyillen, kysyen näin epäsuoran juonikkaasti, jaksaisiko Delia hieman puolisonsa hartioita ja niskaa hieroa ja hivellä. Mikään ei nostattanut mielihyvän aaltoja paremmin, kuin kosketus niskassa.

[Ivy]

Delia

Katse siirtyi jälleen nuoresta pojasta kuninkaaseen. Delian hymy ei olisi voinut olla syvempi, hän tunsi itsensä hieman höperöiseksi Aranin pehmeiden sanojen myötä jotka epäsuoraisesti vain kosiskelivat häntä hieromaan tämän hartioita.
Totta kai. Delia vastasi nyökäten hennosti ja tarttui Arania kädestä, ohjaten tuon mukanaan tuoleille jotka oltiin aseteltu kaareen kohden kytevää takkatulta.

Heidän istuuduttua matalalle divaanille ja Aranin kääntyen hieman selin päin Deliaa, auttoi kuningatar siirtämään tämän kutrit yli olan ennen kuin laski kätensä tämän olalle. Kädet lähtivät hieromaan kevyesti miehen hartioita, peukaloiden tehden samalla pyörivää liikettä tämän lapaluiden ja niskan välillä. Kuningatar lisäsi kuitenkin voimaa lihasten osoittautuen luultua jännittyneemmäksi...
Auttaako tämä? Kuningatar kysyi ohimennen antaen kätensä tehdä töitä.
Delia ei voinut olla hymyilemättä koko sen aikaa mitä miehensä hartioita hieroi. Lupa koskettaa... Lupa olla niin lähellä... Merkit siitä että tämä lievitti miehen stressiä, tuotti mielihyvää hänelle itsellekin. Delia kuitenkin muisti vilkuilla aina välillä Antonia päin ettei tuo rikkoisi ja nielisi jotain tai kiinnostuisi takassa hiipuvan tulen lumosta.

[Aksutar]

Myöntävä vastaus epäsuoraan kysymykseen sai kuninkaan hymyilemään pienesti. Tuon jälkeen kaksikon kulku kävikin kohden divaanille, jossa Aran kääntyi selin Deliaan. Pyörivä liike ja ylipäätänsäkin kosketus työn kangistamilla hartioilla tuntui taivaalliselta. Vielä kun kosketuksen soi joku läheinen, jonka seuraa oli kaivannut. Kuningatar sai kysymykseensä vastaukseksi vain tyytyväisen, myöntävän hymähdyksen. Kuningas vaipuikin hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Ajatuksissaan tuo ei pahemmin jaksanut välittää kuunteliko vahingossa toisten ajatuksia, toisten muistoja, toisten telepaattisia puheita. Tämä hetkellinen ajatuksiin vaipuminen kuitenkin pysähtyi kuin seinään, kun Kuningattaren päästä löytyi lähimuistoista tuttu nimi. Rentoutunut kuningas jäykistyi saman tien, käännähtäen ympäri kohden Deliaa ja tarttui tuon leukaan hellästi, samalla kun toi kasvonsa lähemmäksi naisen kasvoja.
Vihreä katse tutki ruskeaa erittäin tarkkaan ja kiinnostuneena, muuttuen lopulta vakavammaksi.

Kävit metsässä Aran totesi lopulta ilmoittaen nyt näin melko suorasti tutkivansa kuningattaren mieltä Tapasit prinsessan.
Miksi et kertonut? Vaativaksi muuttunut äänensävy kysyi kuningattarelta, samalla kun käsi laskeutui tuon leukaa pitelemästä.

[Ivy]

Delia

Kuninkaan tyytyväinen hymähdys riitti vastaukseksi juuri mainiosti kuningattarelle. Tämäpä jatkoi miehensä jännittyneitä hartioiden hieromista, rentouttaen tuota hetki hetkeltä vaikka käsissä alkoikin jo tuntua voimaa vaativan liikeradan toisto. Kuninkaan yllättävä jäykistyminen saivat Delian irroittamaan kätensä tästä ja katsomaan kuningasta kysyvästi tämän käännähtäessä kohden ja ottaessa otteen hänen leuastaan niin, ettei kuningatar ollut varma pitäisikö hänen odottaa suudelmaa seuraavaksi moisen reaktion jälkeen vai mitä tällä oli mielessä.
..Herrani? oli ainoa sana minkä Delia tohti sanoa hetken hiljaisuuden jälkeen jonka kuningas oli kuluttanut hänen kasvojensa tiirailuun, mutta kysymys tuntui menevä kuin kuuroille muuhun keskittyneille- korville.

Kuningatar seurasi tuon ilmeiden vaihtelua hiljaa ensin kysyvänä ja sitten odottavana kunnes Aran lopulta totesi Delian käyneen metsässä. Nainen hätkähti pienesti arvatessaan kuninkaan lukeneen hänen ajatuksiaan niiltä suunnilta, mikä kieltämättä voisi miestä kiinnostaa. Leuan vapautuessa kuningatar suoristi istuma asentoaan miettiäkseen paremmin. Niin, miksi? Hän ei ollut varma miten olisi tuonut sen esille, näin yksinkertaisesti ajateltuna tai sitten hän oli pelännyt kasvojensa häpäisyä useammasta kuin yhdestä syystä. Yhtenä syynä se, että oli kaveerannut ihmisen kanssa ja toisena, että oli mennyt vaarantamaan henkensä, vaikkei ollut niin aluksi uskonutkaan.

En tiedä... Olen pahoillani, en nähnyt mitä merkitystä sillä olisi loppujen lopuksi ollut. Kuningatar vastasi tuntiessaan itsensä harvinaisen typeräksi. Yllättävän hermostuksen tunteen vallatessa Delia ei enää kyennyt katsomaan suoraan kuninkaaseen vaan piti katseensa visusti alaviistossa edessään josta hän saattoi vilkuilla tätä vain silmäkulmastaan.
Tapaamisemme tapahtui erilaisissa merkeissä kuin uskoisi... Hän sattui olemaan edesmenneen... ystävättäreni tytär ja hän... Oli tarpeeksi ystävällinen olemaan survaisematta minua, joten me vain vaihdoimme pari sanaa. Delia selitti tarkemmin, muistaen jälleen miten hänen reissunsa oli saanut ikävän käänteen loppua kohden.
Uskon tavanneeni myös velhon. Jos... Sitä pystyi tapaamiseksi kutsumaan... En ole varma tosin, olen vain iloinen että pääsin ehjin nahoin palaamaan. Delia päätti mainita tämänkin seikan, mikä olisi ollut joka tapauksessa kuninkaan luettavissa. Ja kyllä, kuningatar oli lähtenyt kaivelemaan paremmin esiin tietoja ihmisten hovista -varsinkin sen tiedon kenelle prinsessa oli valansa lausunut- ja vaikka hän ei lyönyt päätänsä vadille siitä, että pantteri oli tosiaan ollut muotoa muuttava velho, vaikutti tämä todennäköisimmältä vaihtoehdolta.

Oletteko pettynyt? Delia kysyi aremman oloisen katseen palatessa jälleen kuninkaaseen, luomatta kuitenkaan suoranaista katsekontaktia tämän kanssa.

[Aksutar]

Delia ei nähnyt mitään merkitystä sillä? Aran mutristi pienesti huuliaan, samalla kun kulmat painuivat aavistuksen närkästyksestä. Katse irrottautui itse kuninkaasta. Syytäkin olisi, Aranin katse olisi voinut vaikka tappaa juuri tällä hetkellä. Kuningatar kertoi Lilyn olevan hänen edesmenneen ystävänsä tytär. Ah, kuningatar Elisa. Nätti, ihmiseksi, mutta ei herättänyt Aranissa minkäänlaisia tunteita. Kirjaimellisesti. Ei positiivisia eikä negatiivisia. Tuo oli kuollut, kuten rakas miehensäkin. Hah. Delia mainitsi myös velhon. Mutta ei ollut varma. Aran kävi jälleen tutkimaan kuningattaren mieltä, varmistaakseen oliko kyseessä juuri se velho, mitä Aran epäili. Kuningas ei osannut sanoa varmaksi. Velholla oli uusi muoto? Kissapeto.. kyllä sen täytyi olla Black, ei velho muuten olisi niin kärkkäisesti prinsessaa puolustanut.
Keltainen katse palasi vastaamaan haudan vakavaa katsetta kuninkaan kasvoilla. Oliko hän pettynyt? Ei. Kyllä. Ehkä? Käsi nousi nopeasti Delian kasvojen korkeudelle, näyttäen hetken siltä että nainen tulisi saamaan läimäytyksen poskelleen. Ennen kuin kämmen kosketti sileää poskea, pysähtyi se paikoilleen. Kuningattaren poskelle suotiin pari nopeaa taputusta, ennen kuin Aran nousi ylös ja lähti kävelemään levottomana pitkin huonetta.

Pakkomielle. Pakko saada, pakko omistaa. Kaikki ne pakottavat tarpeet saada se yksi kuolevainen omaksi, palasivat jälleen mieleen. Hän oli jo melkein unohtanut. Kaiken tämän häsläyksen keskellä. Askeleet veivät mietteliään näköistä kuningasta ympäri huonetta, kunnes tuo pysähtyi ja vilkaisi Antoniin. Poika oli käynyt sammahtamaan lelukasansa viereen. Pieni isällinen hymähdys pääsi ilmoille. Kuningas käveli hakemaan poikansa syliin, suunnaten sitten takaisin kuningattaren luo.
Tunnistatko hänet? Kuningas kysyi istuessaan takaisin sohvalle, näyttäen pientä nukkuvaa prinssiä kuningattarelle Tunnistatko piirteitä?
Tapasit sitten viimein Antonin oikean äidin
Pieni, pirullinen virne käväisi muuten niin lempeän näköisillä kasvoilla.

[Ivy]

Aran näytti juuri siltä mitä kuningatar oli tältä kysynyt, sanoja ei kuitenkaan vaihdettu miehen käden näyttäessä siltä että olisi aikeissa läimäistä. Kuningatar siristi silmiään, sulkien niistä sitten kädenpuoleisemman saadessaan läimäyksen sijaan pari taputusta poskelle. Kysyvä katse siirtyi kädestä takaisin kuninkaaseen joka nousi ja lähti hortoilemaan ympäri huonetta sellaisen hiljaisuuden vallassa, jota Delia ei tohtinut rikkoa, katseen seuratessa mietteliästä kuningasta.

Tunnelma oli onnistunut muuttumaan hetkessä. Eipä Delia voinut tuosta Arania syyttää, mutta mitä mietittävää tapauksessa enää oli? Kuningatar ei tohtinut kysellä, kai kuninkaalla oli syynsä. Delia siirsi katseensa takaisin eteensä jo lähes sammahtaneeseen takkatuleen, huomaten pian silmäkulmastaan Aranin palaavan, Anton sylissään. Kuningattaren kasvoille syntyi pieni hymy nähdessään tuhisevan prinssin, sammahti sitten viimeinkin kaiken tohinansa lomassa.
....Anteeksi? Kuningatar nosti katseensa Antonista vierelle istahtavaan Araniin. Piirteitä? No jos totta puhuttiin...
Kuningatar tunsi verensä hyytyvän kuninkaan pirullisen virneen mukana. Oikean äidin? Lilynkö? Kuinka?! Miten! Ihmisen? Keltainen katse silmäili kuninkaan vihreitä, etsien merkkiä siitä, että tämä vitsailisi, heräten siihen todellisuuteen ettei osannut Aranista vielä sanoa. Hetkeen kuningatar ei saanut mitään sanoja suustaan, vaikka huulet epätoivoisena vaikuttivatkin haluavansa jotain takaisin sopertaa.

Py-pyydän, älkää kiusoitelko minua näin. Delia sai häkellyksissään sanottua noustessaan sohvalta nopeasti takaisin jaloilleen, kohdistaen selän parivaljakkoon ja takoi peukalonsa rystystä vasten leukaa, hilliten itseään.
Lilynkö? Sen ihmisen... Miten? Kaikki oli järkeenkäypää kun ajatteli. Vasta pari kuukautta sitten, vielä kun kuningas oli sodassa ja hän oli hoitamassa Antonia, tämän silmät muistuttivat kuningatarta enemmän jostakusta muusta kuin kuninkaasta. Mutta että ihmisestä! Että Elisasta... Että tämän tyttärestä. Ei mistään yhden yön hovineito hoidokista.

[Aksutar]

Delian reaktio tietoon sai Aranin virnistämään pienesti. Ei mikään maailman ystävällisin virnistys. Se kuitenkin katosi miehen kauniilta kasvoilta nopeasti, katseen ollessa kiinnittynyt mustahiuksiseen kuningattareen joka nousi ylös sohvalta. Miksei hän ollut kertonut tätä aikaisemmin? Reaktiohan oli vallan hupaisa, näin Aranin mielestä. Aranin joka ei itse asiassa hävennyt äpäräänsä, saatikka sitä kenen kanssa sen oli hankkinut ja miten.
Lilypä hyvinkin Aran totesi Delian sanoihin tuon alkaessa kyselemään nyt tarkemmin. Aran silitteli nukkuvan pojan kutreja, antaen katseensa nousta hitaasti prinssistä kuningattareen.

Sitten seurasikin selitys siitä, mitä oli tapahtunut. Minkälaisen hirveän teon seurauksena Anton oli saanut alkunsa, miten pojan syntymä oltiin naamioitu kuolemalla ja miten poika oltiin tuotu itse haltiakuninkaalle ja tuon vaimolle hoidettavaksi. Kaikki kerrottiin hitaan hartaasti niin, ettei varmasti jäänyt kysyttävää tapahtumien kulusta. Kaikkein karuinta kuitenkin oli se, ettei kuningas näyttänyt potevan minkäänlaisia syyllisyyden, katumuksen tai häpeän tunteita siitä, mitä oli tehnyt. Siitä, mitä juuri kertoi.
Kun tarina saatiin loppuun, jäi kuningas katsomaan kysyvän huvittuneena kuningatarta, odottaen tuolta jonkinlaista reaktiota. Tarkkaillen samalla tuon ajatuksia. Yksikin ajatus siitä, että tuo kävisi kertomaan nyt totuuden jollekulle ja kuningatar tulisi valitettavasti kuolemaan tämän yön aikana. Tapaturmassa. Aran välitti Deliasta, mutta ei niin paljoa että antaisi tuon elää sen uhalla, että joku saisi tietää totuuden. Joku ulkopuolinen.

[Ivy]

Kuningatar takoi rystystään vasten leukaa tiuhempaan tahtiin käden väristessä Aranin tarinan edetessä, sen kaikkine yksityiskohdilla. Kertaakaan kuningatar ei kääntynyt katsomaan kuningasta tarinan aikana, pysyi täydellisesti paikoillaan värisevää kättä lukuun ottamatta, kuunnellen mieltä halvauttavaa kerrontaa kuinka Anton todellisuudessa oli alkunsa saanut. Miksi? Miksi niin kiero sopimus? Vaikka Aran ei jättänytkään mitään epäselvyyksiä asioiden kulusta, jäi kuningattarelle silti kysymyksiä. Kyllä tämä perillisen olisi saanut aikanaan, mutta kuuleman perusteella Lily oli ollut Aranille erityinen. Oliko tuolla tunteita tuota kohtaan? Haltioiden kuninkaalla tunteita vihollispuolueen jäsentä vastaan? Ei, ehkä se oli vain hänen omaa, liian vilkkaasti pauhaavaa mielikuvitelmaansa. Pieni mustasukkaisuuden aalto kuitenkin pyyhkäisi kuningattaren kaikkien muiden ajatusten yli, eihän tässä tiennyt miten ajatella! Delia tarvitsisi aikaa kaiken lokeroimiseen.

Tarinan päätyttyä kuningatar jäi vielä hetkeksi paikalleen, hengähtäen pari syvää vetoa ennen kuin vilkaisi olkansa yli Araniin, tämän virneeseen. Tämä vaikutti varsin ylpeältä, selitystä moiseen Delia ei varmasti olisi löytänyt vaikka olisi osannut vastaavanlaisesti tuon mieltä tutkia.
...Anteeksi Delia pahoitteli ohimenevästi kumartuessaan ja nostaessa Antonin varovaisesti kuninkaan sylistä omaansa. Kuningatar otti tämän jälkeen suunnakseen prinssin kehdon, syleillen samalla poikaa ennen kuin soi tuolle nopean, mutta rakastavan suukon päälaelle ja laski peitteiden päälle, jääden sitten katsomaan kuinka taapero kiemurteli unisena löytääkseen sen oikean asennon unille.
Oliko se... Tosiaan tarpeellista? Antonhan on osaksi ihminen... Perillisen hankkiminen tällä tavalla soi vain hankaluuksina Delian korvaan, vaikka olihan tuo hyvin saanut moisen peiteltyä. Delia piti kuninkaan tempausta kuitenkin varsin armollisena, olihan tuo säästänyt varsin merkittäviä vihollispuolueen hovinjäseniä menemään, suhteutetun pienellä, mutta oudoksuttavalla palveluksella.

[Aksutar]

Kuningas katsoi yhä hymyvirnein kuningatarta, joka kävi pahoittelemaan ja päätti viedä Antonin kehtoonsa nukkumaan. Pisteliäs katse seurasi naisen jokaista liikettä, lukien yhä tuon ajatuksia häikäilemättömästi. Aran ei halunnut juuri nyt olla kovin kiltti. Ylimielisyys oli ottanut vaihteeksi vallan. Kai sodan voittaminen pönkitti kuninkaan egoa vain entisestään.
Tarpeellista? Ei. Välttämätöntä? Ei. Mahdollista? Kyllä Aran totesi Delian kysellessä kuninkaan tekojen tarpeellisuutta Kukaan ei näe pojasta hänen puoliverisyyttään. Geenit olivat suopeita tällä kertaa, ainoa missä tuo erottuu haltioista, on hieman lyhyemmät korvat.. mutta lyhytkorvaisia haltioitakin on olemassa, joten miksi kukaan kävisi mitään epäilemään? Lisäksi äitinsä oli niin siro, ettei tuosta pahemmin edes näy ihmisten ruumiinrakenteita Kuningas selitti nousten ylös.

Hitaan rauhalliset askeleet veivät kohden kuningatarta, samalla kun virne kasvoilla muuttui lempeämmäksi hymyksi.. Lienikö se sitten yhtä pelottavaa tai peräti pelottavampaa tähän tilanteeseen nähden.
Mutta pääasia on, että poika on terve ja me olemme voitolla Kuningas totesi melko oudon lauseen, samalla kun pysähtyi kuningattaren eteen katsomaan alaviistoon kauniimpaa osapuolta tai no, oliko tuo kauniimpi loppujen lopuksi? Makuasia.


// Honey your eyebrows. Theyre blooming //

[Ivy]

Kuningas tuntui tehneen sen vain koska se oli ollut mahdollista... Delia ei ymmärtänyt. Oliko kuningas sitten vain halunnut nöyryyttää ihmisprinsessaa... Mutta miksi lapsi? Kuningatar alkoi epäilemään jälleen prinsessan erityisyyttä kuninkaalle.
Mitä Aran seuraavaksi selitti, oli totta, lyhytkorvaisuudesta ja siroudesta... Olihan Delia sen itsekin nähnyt vaikka prinsessa olikin ollut armorin peittämä.
Kuningatar nosti katseensa kehdossa tuhisevasta prinssistä yläviistoon kuninkaaseen, joka hymyili kuin ei olisi koskaan kertonutkaan mitään mitä pöyristyttävintä tarinaa.

Ni-niin... Tosiaan. Alkaa olla myöhä, minunkin lienee parempi mennä. Kuningatar totesi mitään sanomattomilla kasvoilla Aranin ilmaisun jälkeen, pujahtaen sitten varsin sukkelalla liikkeellä tämän ja kehdon välistä kohti ovea, kääntyen kuitenkin ovella vielä kerran miestä katsomaan... Sanomatta kuitenkaan mitään.
Aran tulisi kuitenkin pian perästä, ettei hyviä öitä ollut vielä ajankohtaista toivotella.
Delia avasi oven ja sulki sen perässään astuttuaan viileälle käytävälle jota ilmassa leijuvat valopallot himmeästi valaisi. Mitä oli juuri tapahtunut? Hän oli oppinut Antonin historian, niinhän se oli. Kuningatar ravisteli päätään, yöunet auttaisivat selvittämään ajatuksen kertaheitolla, ei asiat varmasti olleet niin hullunkurisesti kuin ensireaktio antoi ymmärtää.
Delian tie kulki kuninkaallisparin makuuhuoneelle ja aikailematta sen enempiä, vaihtoi kuningatar sermin takana yömekkoon ja suuntasi peilipöydälle, istahtaen alas purkamaan ja selvittämään varsin yksinkertaista kampaustaan.
Pitäisikö hänen kertoa jollekin? ...Ei! Ei vaikka kuningattaren mielessä kävi kirjoittaa sisarelleen, mutta tuo oli liian nuori kantamaan moista taakkaa... Häpeää? Ei, kukaan muu ei saisi tietää. Rakkaudesta Araniin ja Antoniin, olivat taustat kuinka likaiset sitten tahansa.

//Thanks, I water them regulary//

[Aksutar]

Kuningatar kävi ilmoittamaan, että hänen lienisi parempi mennä nukkumaan. Aran hymyili, eikä käynyt estämään kuningatarta joka livahti ehkä turhankin lähelle tulleen kuninkaan luota pois. Katse seurasi naista ovelle, jossa tuo vielä katsoi muutaman kerran kuninkaaseen, poistuen sitten huoneesta. Aran hymähti pienesti. Naiset. Katse kääntyi nukkuvaan prinssiin. Hymy säilyi hetken aikaa kuninkaan kasvoilla, kunnes se hiipui pikkuhiljaa, jättäen ilmeettömän kuninkaan seisomaan yksin poikansa kehdon äärelle. Pakko saada, pakko omistaa.

Kuningasparin makuuhuone oli haudan hiljainen. Delia oli availemassa kampaustaan peilipöydän ääressä, miettien ties mitä. Tosin, tuon ajatukset kiinnittivät huoneeseen saapuneen kuninkaan huomion. Aran liikkui täysin hiljaa. Tuosta ei lähtenyt minkäänlaista ääntä. Mitä lähemmäksi kuningatarta Aran käveli, sitä paremmin tuon saattoi nähdä hämärän huoneen peilikuvasta se oli eri asia, kiinnittikö Delia ajatuksiltaan huomiota peilistä näkyviin asioihin..
Pari nopeaa askelta ja Aran tarrasi Delian toiseen ranteeseen, vääntäen sen väenväkisin kuningattaren selän taa, siihen pisteeseen missä käden asento alkoi juuri ja juuri tuntua kivuliaalta. Kasvot laskettiin kuningattaren korvan juureen, mitään ei kuitenkaan vielä sanottu. Kuningas hieraisi kasvojaan vasten mustia hiuksia, nostaen lopulta huulet aivan Delian korvanjuureen.
Kertoa jollekin? En usko että haluat tehdä sitä. En haluaisi päästää sinua päiviltäsi vielä, kun olet alkanut tärkeäksi muodostua Aran totesi, suoden puheidensa lomasta muutaman pienen suudelman kuningattaren kaulalle.