Kaikista haltialinnan osista, joihin Lamenderlynillä oli lupa kulkea, asevarasto ei todellakaan kuulunut niihin. Niin tyyni ja hyväsydäminen kuin hän olikin niin hulluudessaan kuin selkeimpinä jaksoinaan, linnan ylimykset eivät halunneet ottaa selvää mitä tapahtuisi, jos opettajan kimppuun kävisivät erityisen pelottavat näyt juuri hänen pidellessä pistomiekkaa tai kirvestä. Ylimykset eivät olleet erityisen ihastuneita miekanpistosta omassa lihassaan, mutta kaikkein jyrkemmin päätökseen vaikutti idänhaltian ammatti: nuoret haltiat olivat arvostettuja, eikä kukaan halunnut kuulla oman jälkikasvunsa menehtyneen kesken opetuksen mestarin menetettyä itsehillintänsä. Sama perustelu oli hiljalleen karkottanut vanhemmat etsimään toista opettajaa, joka oli kenties vähemmän pätevä mutta kykeni erottamaan kuvitelman ja todellisuuden.
Asevarastossa harmaapartainen idänhaltia kuitenkin istui. Hän oli huomannut avaimen oveen unohtuneena (joku saisi arvatenkin kuulla kunniansa) ja käyttänyt tämän harvinaisen tilaisuuden hyväkseen. Hän nojasi puoli-istuvassa asennossa seinää vasteen kiilattua pitkää, lehdenmuotoista kilpeä vasten sivellen kahdella sormellaan pistomiekan kapeaa terää. Miekan väistin oli taidokkaasti muotoiltu kättä suojaavaksi koriksi köynnösteeman mukaisesti, muuten se oli vailla koristuksia. Ase oli terävä, totta kai, eihän tullut kysymykseenkään että sodan aikana aseet altistettaisiin ruosteelle ja tylsymiselle, mutta hän ei leikannut sormiaan. Hänen siniset silmänsä kiertelivät hajamielisen oloisesti kirveiden, keihäiden, miekkojen ja jousien rivistössä, pysähtyen ihailemaan kilpien vaakunatunnuksia ennen kuin jatkoivat harhailuaan. Eksyneisyys ja tyytyväisyys vuorottelivat hänen levollisessa katseessaan, joka tiukasti vältteli raolleen jätettyä ovea.
Miekka tuntui painavalta hänen kädessään, joka ei ollut tottunut pitelemään mitään sulkakynää painavampaa, mutta se tuntui myös tutulta. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi kohottanut minkäänlaista asetta. Kahva sopi täydelliseesti hänen käteensä ja kevyen miekan tasapaino oli vertaansa vailla. Idänhaltia ei uneksinutkaan käyttävänsä sitä taistelussa, mutta jos pelkästään sen sileän terän hellä koskettaminen huoneessa, johon astuminen oli evätty häneltä kymmeniksi vuosiksi, oli riittävästi. Lam tunsi olonsa hyväksi. Raudassa oli voimaa, joka muutti ilmapiirin painotavaksi, ja aseiden terävyys tuntui leikkaavan itse ilmaa säristen kuulokynnyksen rajalla. Raudan keskellä opettaja tunsi mielensä kumman selkeäksi.
¤¤ Suskaria odotellaan. ¤¤