Kirjoittaja Crimson » 08 Elo 2012, 23:32
Atrevaux, Iriador
Ilo mielin, herrani, Atrevaux totesi pirulliseen ääneen ikkunan luota, viininsä loppuja lasissa pyöritellen. Tästä tulisi hauskaa. Niin hauskaa, että fauni nauraisi tälle vielä viikkojen, kuukausien ja vuosienkin päästä. Ei, tätä pientä opetusta ei sopinut unohtaa. Tämän piti jäädä mieliin roikkumaan, kertoa ehkä sitten yhtä kieroutuneille jälkipolville, jotta ottaisivat oppia siitä mihin mielipiteiden laukominen saattoi parhaimmillaan johtaa.
Tovin kuluttua Aran ilmoitti Winderin lähteneen matkaan. Atrevaux hymähti ja saattoi lopulta kääntyä ympäri katsomaan kuningasta.
Täydellistä, kenraali murjaisi muutaman kerran naureskellen. Nyt täytyi vain odottaa kärsivällisesti, jotta Haukansilmä saapuisi paikalle. Tuskin tuolla kovin kauaa kestäisi. Sen hetken Atrevaux saattoi keskittyä siemailemaan pikarista viiniään loppuun.
Iriador nukkui sikeää humalan ja täydellisen uupumuksen siivittämää unta. Tuo lepäsi rauhallisesti aloillaan, hengittäen pitkiä ja syviä hengenvetoja, puoliksi peittoonsa kääriytyneenä kenraalin vieressä. Tai niin ainakin luuli jossain hämärässä alitajuntansa syövereissä. Todellisuudessa punapäällä ei ollut mitään käsitystä siitä, että Darius oli vain hetki sitten noussut vuoteesta ja poistunut sitten jonnekin. Vaikka Iriador olisi hereille tuosta syystä valjennutkin, tuskin tuo olisi jaksanut välittääkään siitä, että vanhempi oli poistunut jonnekin. Kenraali olisi kuitenkin tullut ennemmin tai myöhemmin takaisin.
Tähän saakka punapää oli nukkunut levollisesti, tietoisesti unia näkemättä. Sokea ei juuri nähnyt unia, jotka olisi muistanut vielä aamunkin valjettua. Unia, saatikka sitten painajaisia. Tämä yö tosin alkoi hiljalleen muuttua poikkeukseksi. Sellaiseksi, jonka Iriador tulisi tahtomattaankin muistamaan koko lopun elämänsä.
*Avara maisema avautui hämäränä ja usvaisena edessä. Kuka tahansa ei olisi sitä saattanut tunnistaa, mutta itse punapäälle se oli harvinaisen tuttu. Nimittäin hänen kotimaansa, oman lapsuudenkotinsa valtava piha, kaukana kaukana meren toisella puolen. Korkea talo ja pieni tallirakennus sijaitsivat aivan metsän laidan tuntumassa. Piha oli vehreä, täynnä erilaisia istutuksia, puita ja pensaita. Talon vieressä sijaitsi myös kaivo, jonka lähelle nuoria kiellettiin useasti olemaan menemättä siinä pelossa, että nuo vielä kävisivät syvään kuiluun tippumaan. Pihan läpi kulki hiekkatie, joka tiedettävästi oli ainoa järkevä reitti itse valtatielle, jota ahkerasti päivänmittaan kulutettiin niin kävellen kuin ratsain.
Iriador heräsi omasta vuoteestaan, kun ovi kävi narahtamaan auki. Punatukka kävi raottamaan toista silmäänsä, huomatakseen jonkun poistuvan huoneesta. Huoneesta, jossa kolme Mir Valdorenin sisarusta yönsä yhdessä viettivät. Silmiä hieraistiin paremmin, ja nuorimies loi nyt katsahduksen väsyneillä silmillään huoneen toisella seinustalla oleviin sänkyihin. Toinen niistä oli tyhjä.
Iriador löi kätensä otsaansa ja huokaisi hiljaa. Joko taas Lona oli lähtenyt kävelemään unissaan ympäri taloa? Punapää koki olevansa jonkinlaisessa vastuussa nuoremmista sisaristaan nyt, kun molemmat vanhempansa olivat ilmoittaneet viettävänsä illan kaupungissa juhlien. Niinpä hiiren hiljaa korkeahaltia nosti peiton pois yltään ja kapusi hetkeksi istumaan sängynlaidalle haukottelemaan. Päällysvaatteet kiskottiin ylle saappaita myöten, jonka jälkeen nuorukainen poistui huoneesta siskonsa perään.
Lonaa ei näkynyt missään yläkerran puolella. Pelkkä ajatus siitä että tyttö oli onnistunut kapuamaan katalat ja vaarallisen jyrkät portaat alas unissaan, sai Iriadorin selkäpiillä pomppimaan kylmiä väreitä. Nuorempi sisar piti kuitenkin etsiä. Eihän tuota saattanut jättää yksin minnekään yöksi hortoilemaan!
Niinpä väsyneen punapään oli pakko kavuta portaat alakertaan, joka käytiin läpi huone kerrallaan kunnes Iriador saavutti eteisen, jonka ulko-ovi oli auki. Ovea käytiin raottamaan lisää ja punatukka katsahti siitä ulos. Katse ei löytänyt sumun keskeltä mitään poikkeavaa, vasta kun katse osasi suunnata suuntaan, jossa perheen ainoa tummatukkainen tyttö naureskeli menemään.
Lona! Iriador parahti ovelta, lähtien kävelemään tyttöä päin, kuitenkaan pääsemättä tuota lainkaan lähemmäs. Ongelmana tuntui olevan, että mitä lähemmäs Iriador sisartaan pääsi, sitä kauemmas Lona edessäpäin kohden metsää kulki.*
Punapää pyöri vuoteessa levottomammin, kuin oli moniin viikkoihin tehnyt. Unensa sai tuon mutisemaan välillä itsekseen jotain käsittämätöntä, lopulta jopa istumaan sängyn laidalle. Nuorempi ei juuri horjunut, mutta tuon pää nuokkui edessä väsyneenä, silmät puoliksi raolleen auenneina. Mutta vaikka silmät olivatkin auenneet osittain, nukkui Iriador yhä sikeää untansa.
Pian sokea kapusi pedistä ylös, vetäen peiton mukanaan osittain lattialle. Kaikista mahdollisista toimista, tuo lähti astelemaan mutisten ympäri huonetta, vetäen mutinoittensa ohella pitemmät housut jalkaansa, poimi Dariuksen tikarin tuon pöydältä käteensä, lähtien sitten paljain jaloin astelemaan ulos huoneesta, alas portaita. Ulos koko sotilastuvalta...
Toisaalla Atrevaux odotti myhäillen Winderin saapumista. Viinilasi oli tyhjennetty ja laskettu viinipullon viereen odottamaan mahdollista toista lasillista, jos fauni siihen tilaisuuden sai. Eipä tuon punanuttuisen karvakoiven kauaa tarvinnut Haukansilmää odotella, kun tuo lopulta laskettiin sisälle huoneeseen. Miehen närkästynyt katse sai toisen kenraalin kasvoille nousemaan viekkaan virneen jotain tuollaista sarvipää oli odottanutkin.
Darius tiedusteli kuninkaalta mitä tuolla keskellä yötä mahtoi olla mielessä.
No mutta, kenraali Winder, Atrevaux murjaisi loukkaantuneesti etäämmältä lähtiessään astelemaan kohden kollegaansa, Meinasitko tyystin jättää minut huomiotta ja olla tervehtimättä? Kuinka epäkohteliasta! Sangen törkeää toimintaa kaltaiseltasi aatelisherralta, fauni mutisi, pysähtyen sitten metrin päähän Haukansilmän eteen, vain katsoakseen tuota alentavasti alakanttiin ohessa virnuillen, Taisi olla kivat pirskeet sotilastuvalla.