Garrett oli aivan punainen siitä nöyryyttämisestä, jonka sai osakseen. Se oli kovin noloa, ja vaikka kyyneleet eivät enää pitkin poskia valuneet, olivat silmät sen verran vettyneet, ettei uusi itkuun purskahdus ollut kovin kaukana, jos haltia liian julmaksi päätti käydä. Kreiville jo tämä leikki oli aivan liian ilkeää hänhän oli arvostettu mies, kaikkien muiden piti alistua hänen edessään! Mutta ei, tässä sitä nyt oltiin suippokorvien kuninkaan armoilla, eikä vaihtoehtoina ollut kuina leikkiä sitä sadistista, nöyryyttävää leikkiä... Tai sitten mennä tyrmään. Ja päästä hengestään. Tämä ei ollut oikein, miksi Aranin piti olla niin julma?! Garrett oli käyttäytynyt oikein kiltisti, eikä pyytänyt paljoa, miksi häntä sitten rangaistiin? Hän oli toiminut oikein ikävässä tilanteessa, tämä kaikki oli varmasti sen silmäpuolen kenraalin syytä! Mitähän kaikkea pahaa toinen olikaan hänestä sanonut ja saanut nyt kuninkaan vihat niskoillensa, epäreilua! Olisikin se kaikki viha ja inho suippokorvaa vastaan saanut olon paremmaksi, mutta ei se vain toiminut. Olo oli yhä aivan liian nolo, nöyryytetyn miehen taistellessa pitääkseen kyynelvirran sisällään, kun sen nyt kerrankin oli saanut lopetettua.
Kovastihan Aran siinä yritti paijailla ja auttoihan se vähän... Mutta omalla tavallaan sekin vain nöyryytti, kuin kreivi totta tosiaan olisi se lemmikki ja koira miksi haltia hänet näki. Liikaa se kuitenkin oli, kun toisen käsi lopetti päänsivun silittelyn ja nousi taputtamaan päälakea samalla, kun sitä hyväksi pojaksi kehuttiin. Kuin koiraa! Siniharmaat silmät räpsähtivät apposen auki, katsoen haltiaa edessään suurin, kysyvin ja ennen kaikkea hämmentynein silmin, pienen pelonkin näkyessä sieltä veden takaa. Garrett ei ollut koira, eikä häntä saanut kohdella niin! Silmistä ei kuitenkaan paistanut ärtymys, vain hiljainen, säälittävä pyyntö siitä, että tämä leikki loppuisi, sillä siitä ei pidetty ollenkaan. Se kuitenkin oli turha toivo, suippokorvan seuraavan pyynnön ollessa vielä nöyryyttävämpi, vaikka eihän se nyt ollut se ensimmäinen huolenaihe. Taas Aran oli sysäämässä jotain muuta huoneeseen kiusaamaan kreiviä, joka ei nyt halunnut muuta, kuin olla yksin! Tämän nöyryytyksen jälkeen ei haluttu nähdä ketään, hän halusi vain olla rauhassa ja olla huolehtimatta ulkonäöstään, jonka kyyneleet olivat jo pilanneet!
"E-en halua ketään," nyyhkytys kävi, toisen itkukohtauksen ollessa selvästikin lähellä,
"En halua palvelijaa!" Alahuulta purtiin, ettei se väpättäisi pahaa oloa surkutellessa. Kaikki palvelijat tähän asti olivat olleet hirveitä tai no, ainakin ne, jotka muistettiin. Yhtään enempää ei nyt haluttu, kun olo oli näin hirveä! Hän halusi olla yksin ja teki sen selväksi!
Rattaat raksuttivat hiljaa päässä, haltiahan oli luvannut palkinnon, jos Garrett haukkuisi kiltisti... Minkä tuo tekikin, ikävä kyllä. Itsellekään sitä ei haluttu myöntää, mutta missään ei näkynyt tai kuulunut palkintoa. Oliko palkinto muka se, että hän sai levätä? Miksi senkin eteen piti tehdä jotain niin nöyryyttävää, kreivihän oli jo tehnyt tehtävänsä ja se oli saanut Aranin tyytyväiseksi! Ei lepo ollut edes mikään palkinto, se oli oikeus! Hän halusi sen palkinnon, silmien katsoessa pyytävänä kohti suippokorvaa.
((Voi sinua Henry, Roswell taas toruu sinua siinä haliessaan, kun et ole taaskaan höpsö pieni nukkunut tarpeeksi. Älä huolehdi turhista asioista. Ei kannata aliarvioida vanhaa demonia, mulkkujen rotuunhan tuo kuuluu, joten juonia ja metkuja on kyllä aina mielessä. Roswell ei taida tehdä aivan yhtä pahasti, kuin Aran, mutta aina kun haltiaystäväisemme käy liian koppavaksi, näpäyttää Roswell jotain vittumaista ja pääsee voitolle. Ainakin siksi aikaa, kunnes Aran pistää paremmaksi. Se voi jatkua jonkin aikaa. Olisi aika homoa, jos Jack ja Garrett olisivat yhdessä, molemmat tuollaisia nuoria, herkkiä neitosia! Syntistä. Istupa siellä, huonon paikan kyllä valitsit. Et välttämättä ole hengissä kovin kauaa.))