Kirjoittaja Sands » 21 Tammi 2013, 16:33
Garrett piti katseensa suurimmaksi osaksi maassa, kovin voimattomana tämän kaiken jälkeen. Paljon oli ehtinyt tapahtua hyvin lyhyessä ajassa, paljon jotain kamalaa... Nyt sitä ei muuta toivottukaan, kuin hieman omaa rauhaa, omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Tämä oli ollut todella raskasta ylpeälle miehelle, joka oli nyt pakotettu nielemään iso osa omasta itsetunnostaan ja nöyristelemään haltiakuninkaan edessä. Se masensi ja raivostutti ja ärsytti niin kovasti! Kreivi halusi nyt heti paikalla huoneeseensa, ja sinne Aran hänet totta tosiaan saisi nyt johdattaa! Hän oli asiansa jo ilmoittanut, eikä aikonut sitä toista kertaa sanoa, saati sitten mitään muuta! ...Vaikka lähellä oli, ettei sitä lupausta rikottu, kun suippokorvalla oli pokkaa moittia häntä puhetavastaan, kuin jotain pientä lasta! Oi kuinka se raivo roihahti Garrettin sisällä täyteen mittaansa, käsien puristuessa nyrkkeihin ärtymyksestä. Hänhän puhuisi niin, miten halusi, ja suu miltei avautuikin sen ilmoittamaan, mutta lopulta kuitenkin päätettiin, ettei haltia ollut sen arvoinen. Toinen oli jo kuullut, mitä hän sanoi, ei sitä tarvinnut toistaa. Jos tuo typerä suippokorva todellakin oli kuuro, eikä muka kuullut vaikka tietenkin kaikki kuuntelivat kreivin sanoja korva tarkkana, siitä ei ollut epäilystäkään saisi tuo mokoma sitten etsiä sen tiedon hänen päästään! Sitä kykyähän Aran oli jo monesti hieronut vasten kasvojaan, käyttäkööt sitä sitten nyt johonkin hyödylliseen!
Pieni puna nousi poskille puuterin alle haltian ilmoittaessa matkalla, ettei Garrett tainnut edes muistaa, missä huoneensa sijaitsi. Tottahan se oli, matkallaan tänne sitä ei oikein katseltu ympärille tarpeeksi painaakseen reitin muistiinsa, joten pakko oli nyt seurata Arania, joka tien huoneelle tiesi. Vielä kovemmin puna kävi nousemaan toisen huomauttaessa siitä kovin mielenkiintoisesta tavasta, jolla kreivi oltiin saatu paikalle haltiakuninkaan eteen. Sitä muistutusta ilman oltaisiin voitu elää aivan hyvin, kuinka nololta se nyt näin jälkeenpäin ajatellessa tuntuikaan! Garrett ei ollut nähnyt, keitä kaikkia oli sitäkin esitystä katsomassa, mutta pakkohan joidenkin oli ollut nähdä se! Nyt hävetti. Jos sitä oltaisiin nähty edes yksi arvosteleva katse siinä kenraalin harteilla riehuessa, olisi sekin kiukunpuuska varmasti laantunut siihen ja kreivi pyytänyt päästä alas, valmiina kävelemään loppumatkan itse. Mutta ei, lopputulos olikin lopulta ollut paljon nolompi, kuinka sitä haluttiinkaan nyt vain päästä omaan huoneeseen kaikkien katseilta piiloon ja haudata kasvot vasten tyynyä, turvaan arvostelevalta maailmalta.
Matka oli aivan liian hidas ja mateleva, eikä muserrettu aatelismies halunnut nyt mitään muuta, kuin päästä huoneeseensa mahdollisimman nopeasti! Aran ei kuitenkaan hoppuillut, eikä Garrett voinut itsekään kiirehtiä huoneeseen, jonka olinpaikkaa itse ei edes tiennyt! Eikä hän todellakaan aikonut avata suutaan toista hoputtaakseen, olihan sitä jo päätetty olla hiljaa! Matka tuntui pitkältä, eikä kreivi voinut olla tuntematta kaikkien suippokorvien silmiä niskassaan. Mikä helpotus se olikaan, kun se tuttu ovi siinsi näkökentässä! Sinnehän oltaisiin melkein voitu juosta, mutta aatelinen ja arvostettu mies kun hän oli, piti sisääntulo tehdä rauhallisesti ja arvokkaasti... Sääntö, joka oli pari viimeistä kertaa unohtunut, mutta sehän ei ollut hänen omaa syytään! Vihdoin kun ovesta pääsi astumaan sisään, rentoutui kreivi entisestään. Palvelijat olivat olleet oikein ymmärtäväisiä ja siivonneet aamun sotkut muualle, siitä hän piti ja paljon! Puhdas huone oli, mitä kaivattiin. Arankin osoittautui oikein ymmärtäväiseksi ja hääti viimeistelevät palvelijat tiehensä huoneestaan, että Garrett saisi olla rauhassa. Kuinka huomaavaista, tuntui jo miltei siltä, kuin suippokorva ei olisikaan niin hirveä hirviö, miksi itsensä oli esitellyt.
Tai niin kreivi olisi voinut toivoa, ellei tuo typerä haltia olisi asettanut muka kuninkaallista ahteriaan hänen sängylleen, jolle hän olisi itse halunnut lysähtää makaamaan ja lepäämään. Silmät nuoremman kasvoilla kapenivat ja tuijottivat oikein murhaavasti kohti Arania, mutta mitään ei vieläkään sanottu. Nenä pystyssä Garrett kävelikin tuolille ja istahti alas sille odottamaan, kunnes suippokorva lähtisi matkoihinsa. Ikävä kyllä toinen avasi taas suunsa, eikä tuohon enää voitu olla puuttumatta, ettei haltia saisi väärää kuvaa tapahtuneista.
"Se silmäpuoli suorastaan kerjäsi sitä huonolla käytöksellään," kädet tuotiin taas rinnalle puuskaan, kreivin tuhahtaessa tympääntyneenä. Omapa oli kenraalin vika ja jos olisi nätisti totellut, olisi vieras myös totellut ja tullut kiltisti mukana, mitään kantamisia ei olisi pitänyt tehdä. Mutta ei, sen typerän suippokorvan piti vain esittää olevansa kovanaama. Barbaari!
"En," nenää nyrpistettiin oikein närkästyneenä Aranin ehdottaessa, että hän sitten näyttäisi, miten koira käyttäytyisi! Ei ikinä, hän oli ihminen, silmäpuoli taas saastainen suippokorva elukka, kuten koirakin.
"Ja se on kreivi Fortescue," Garrett oli antanut toisen sinutella jo aivan liian monta kertaa, selvästikin haltia nyt luuli sen olevan sopivaa. Se ei ollut.
((Eihän Roswell voi pitää pentuaan pois ongelmista, kun pentu on toisella puolella. Turvassa. Henry, pysy nyt vain siellä, Roswell osaa hoitaa tämän homman itse. Jos tulet häiritsemään ja Aran saa kiinni, niin sitten Roswellilla menee kaikki suunnitelmat vain mönkään. Kiltti Heny. Garrett on helppo, saa nähdä, miten niin haavoittuvainen mieli hoitaa itsensä tällaisessa tilassa. Tarpeeksi kuria ja hellyyttä, niin ehkä sitä saadaan jotain hauskaa aikaiseksi. Sunnuntai on pierupäivä.))