Kirjoittaja Sands » 08 Marras 2012, 22:24
Olisi huutava vääryys tuhlata ne lyhyet alkutalven päivät neljän seinän sisällä makoiluun, kun ulkonakin oli niin paljon tekemistä. Ellei käsissä sattunut olemaan todella hyvää kirjaa. Nahorin kreivillä ei ollut halua uppoutua lukemisen pariin tänä aamuna, hän oli viettänyt jo turhan pitkiä aikoja sisällä, enimmäkseen pelosta hyökkäyksien suhteen. Haltiat olivat käyneet röyhkeiksi, sanottiin, joten turhat ulkoilut oltiin jätetty vähemmälle ja vartijoiden partiointia maiden reunoilla lisätty. Ehkäpä Garrett uskoi kestävänsä ja pystyvänsä odottamaan aina siihen asti, että vihoviimeinen suippokorva oltiin saatu hengiltä ennen kuin ulos suuntasi, mutta elämä sisällä oli käynyt tylsäksi. Tähän aikaan vuodesta maisemat eivät olleet kovin kaunista katseltavaa ja ilmakin oli kovin kylmä, mutta kirpeä sää ja pieni ratsastusretki metsien poikki olisivat tällä hetkellä juuri sitä, mitä kaivattiin. Harmi vain, ettei ilma ollut vielä tarpeeksi kylmä kaikkien niiden uusien turkisten kokeiluun...
Typerä lähtisi ulos ilman vartijoita, etenkin jos oli joku yhtä tärkeä, kuin hän. Etenkin näinä vaarallisina aikoina, milloin kehenkään ei voisi luottaa ja haltioita voisi olla joka nurkan takana. Jotkut vastustivat kreivin ideaa, mutta kukaan ei saisi Garrettin mieltä käännettyä, jos tuo siihen kunnolla oli paneutunut. Eipä aikaakaan, kun nuori herra kiisi metsäteitä poikki valkean ratsunsa senhetkisen suosikkihevosensa selässä, vartijat visusti takanaan. Vaaleat hiukset hulmusivat tuulessa; kylmä oli, muttei kuitenkaan niin kylmä, että tarkasti laitetut hiukset tahdottaisiin litistää jonkin sortin hatulla. Paksu, tummanpunainen samettitakki oltiin kyllä vedetty ylle lämmikkeeksi, se olisi tarpeeksi lyhyelle retkelle.
Sen piti olla lyhyt retki. Kuka olisi uskonut, että juuri sinä päivänä, juuri sinä hetkenä, olisi isompikin lauma verenhimoisia suippokorvia vaanimassa kunnon kansalaisia metsän pimennossa? Hän ei päässyt karkuun. Garrettia yritettiin suojella, tietenkin. Sehän oli vartijoiden työ ja siitä heille maksettiin, mutta ilmeisesti hänen olisi aika hankkia kerrankin kunnollisia vartijoita suojakseen. Kreivi ei kuitenkaan tiennyt, mitä siinä tilanteessa oli tapahtunut, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Hän ei tiennyt, mitä vartijoille tapahtui, hän tiesi vain sen, että yhtäkkiä oli sidottuna vastusteluistaan huolimatta. Potkuista ja lyönneistä ei ollut mitään apua, eivätkä haltiat irrottaneet saastaisia näppejään vaikka hän kuinka selitti kuka oli, kuinka voisi pitää huolen, että jokainen häntä vastustavasta suippokorvasta mestattaisiin ja kirouksetkin menivät kuuroille korville. Ei hän edes tiennyt, ymmärsivätkö haltiat sanaakaan siitä, mitä sanoi... Mutta se ei lopettanut huutamista. Huudot loppuivat vasta, kun Garrett ei yksinkertaisesti jaksanut enää. Vaikka hän olisi kuinka väsynyt, ei murhaavaa katsetta päästetty lipsahtamaan pois kasvoilta. Koko pitkän matkan ajan jokainen sieppaukseen osallistunut haltia sai tuntea pistävän tuijotuksen takaraivossaan, läpi kuolleiden ja kuuraisten ruohonkorsien täyttämien arojen, aina sen typerän, kirotun kaupungin porteille. No, ehkä hetkeksi katse herpaantui haltioista itse rakennelman katseluun, sen valkoisina hohtavien seinien näyttäessä suorastaan tarunhohtoisilta näin läheltä... Ja kaukaakin, kuin linna suoraan satukirjoista. Silti, se oli typerä. Ei siinä ollut mitään hienoa. Haltioita oli joka paikassa, haltiat olivat jopa koskeneet häneen tänään ja kaikista hirveintä, takkiinkin oli onnistunut ilmestymään repeämä helmaan...
Garrett ei koskaan tahtonut todistaa haltioiden kaupunkia omin silmin sen sisäpuolelta etenkään jos ne riivatun suippokovat vielä sen kaduilla tallustelivat, mutta vielä vähemmän tahdottiin kaupungin linnan selleihin tutustua kaltereiden väärältä puolelta. Elämä oli kuitenkin julma, eikä toive sen välttämiseksi käynyt toteen. Mutta kreivi ei ollut tehnyt mitään väärää! Tämä ei ollut mikään tapa kohdella jotain niin arvokasta henkilöä, kuin häntä! Vaikka tyrmän ovi lukkiutuikin takanaan, ei Garrett rauhoittunut tai ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, puisteli vain takkinsa liasta ja pölystä. Kaikki tämä vain raivostutti häntä ja kuinka paljon se raivostuttikaan! Matkan aikana vangittu nuori mies oli onnistunut lepuuttamaan jo kertaalleen käheäksi huudettuja äänihuuliaan, hyökäten taas kerran sanallisesti haltioiden kimppuun kolkosta sellistään. Huusipa tuo taas milloin mistäkin, eikä sitä edes tiedetty, oliko ketään oikeasti kuuntelemassa, mutta tietenkin jokaista haltiaa kiinnostaisi kreivin valitukset ja joku olisi korva tarkkana kuuntelemassa ja tuntisi viiltävien sanojen pistävän rintaansa! Sitä valitettiin kohtelusta, haltioiden saastaisuudesta, kaikesta, mikä oltiin ehditty ymmärtää tästä tilanteesta. Ja sitä tehtiin kauan. Tai ainakin niin kauan, kunnes ääntä riitti. Kuiva kurkku ja kipu pakottivat Nahorin kreivin lopettamaan huutonsa, mutta purkautuminen oli saanut tuon edes hieman paremmalle tuulelle. Ainakin hän oli tehnyt osansa haltioita vastaan, mutta tarpeeksi se ei ollut. Ovi oli edelleenkin kiinni lukittu, ja sellaisena se tulisi pysymään. Se, missä Garrettin ääni petti, pelasti tuon voimavarat miehen pulasta ja niinpä seuraavaksi hyökättiin sellin rakenteiden kimppuun.
Heti kun vanki oli lopettanut kivusta parkumisensa ja jalka lopetti jomottamisensa, oli olo kovin kurja. Väsynyt ja mitään ei enää ollut jäljellä, ei hän jaksanut enää taistella vastaan, ei hän jaksanut huutaa tai riehua... Ensimmäisen kerran sieppauksen jälkeen Garrett pystyi hiljentymään ja pysymään paikallaan, tilanteen pakottaessa miettimään ja pikku hiljaa tilanteen vakavuuden nostaessa rumaa päätään. Hän oli vangittuna vihollisten kynsissä, eikä hän päässyt mitenkään pois: mikään, mitä hän teki ei auttanut. Tyrmä oli kolkko, ankea ja niin kovin likainen, siellä ei ollut mitään paikkaa hänelle. Kreivi ei voinut enää kuin vikistä ja anoa kovin hiljaisella äänellään, toivoen, että joku kuulisi. Että joku säälisi. Mutta kukaan ei tullut. Jonkun olisi pakko pelastaa hänet, eikö? Pakkomielteinen sellin ympäri kävelykin loppui aikoinaan, miehen lopulta pakottaessa itsensä nurkkaan istumaan ja rauhoittumaan... Kunhan ensiksi oli uhrannut yhden valkoisista hansikkaistaan kivisen lattian pyyhkimiseksi enimmästä liasta. Kuitenkin häntä inhotti laskea vaaleat housunsa sitä vasten, tuntien kuinka kylmä painautui kivestä kankaan läpi aina hänen takamukselleen... Tämä kaikki oli niin kurjaa. Kauheaa. Jalat vedettiin lähemmäs rintaa, vaaleiden, puuteroitujen kasvojen painautuessa niitä vasten. Hiukset valahtivat miltei yhtä surkeina kuin Garrett polvien päälle kietoutuneiden käsivarsien yli eivät enää yhtä siistit, kuin tämän päivän alussa. Jos tuo itki tilassaan, ei hän sitä myöntäisi.
Lukon avautuminen sai kasvot nousemaan toivosta, mutta hyvin sitä vielä muistettiin, missä oltiin. Toiveikas ilme vaihtui nopeasti uhmakkaaksi, Garrettin noustessa jaloilleen niin nopeasti, kuin pystyi. Hiussuortuviakin siistittiin pois kasvojen edestä. Vaikka hän oli vanki, piti hänen käyttäytyä tittelinsä arvoisesti, olla rauhallinen ja näyttää niille typerille haltioille, mitä mieltä oli kidnappauksestaan ja minne voisivat työntää koko rotunsa! Vierailijaa vastassa olikin nurkassa kovin uhmakkaasti mutta kuitenkin empivästi seisoskeleva ihminen, vaikkakin kasvojen inhoava katse vaihtui hetkeksi joksikin aivan muuksi kreivin nähdessä, kuka sieltä oikeastaan astuikaan sisään. Kenties se oli hämmästyneisyyttä, kenties pelkoa, mutta se ilme sysättiin nopeasti sivuun uhmakkaan tuijotuksen edestä. Tuo valkoisiin pukeutunut mies, melkein kuin hohtaen pimeydessä... Ei voinut olla kukaan muu, kuin suippokorvien "kuningas", samassa huoneessa hänen kanssaan... Hampaita purtiin yhteen silkasta vihasta, käsien puristuessa nyrkkiin.
"Sinulle ja kaltaisillesi ei tätä kunniaa olla suotu," kävi vastaus sähähtämään hampaiden välistä, aivan suhteellisen pitkän ihmisen korkeakantaisissa saappaissa tuntiessa olonsa kovin pieneksi tuon suippokorvaisen ilmestyksen edessä, mutta sitä ei toiselle voitu näyttää. Kunnioitusta Aranin oli turha odottaa häneltä, vaikka Garrett ei voinut olla tuntematta jonkin asteen tyytyväisyyttä toisen tunnistaessa hänet, käyttäessä hänen oikeaa arvonimeäänkin. Mutta tietenkin kaikki tunsivat hänet.
"Kidnappasit minut, psykopaatti! Vaadin, että vapautat minut, t-tai...!" Kaikki se rauhallisuus, mikä oltiin onnistuttu pitämään yhden lauseen ajan oli tiessään. Eihän hän oikeastaan ollut missään asemassa vaatia yhtään mitään, mutta hänhän ei suippokorvan edessä matelisi! Kreivillä oli täysi oikeus vaatia parempaa kohtelua ja pääsyä kotiin!
((Tuon Garrettin köytettynä nättinä pakettina sinulle moponi kyydissä. Pärinä ei suinkaan kuulu moposta. Garrettilla ei ole mitään mahdollisuutta pistää vastaan, jos Aran tahtoo ruokkia sadistisuuttaan, mutta aika nopeasti homma menee säälittäväksi. Voiko niin sadisti olla, että kestäisi Garrettin itkunikotteluja yhden läpsyn jälkeen kovin kauaa.))