Kirjoittaja Sands » 12 Tammi 2013, 18:52
Garrett piti katseensa sivulla, vältellen toisen silmää samalla kun yritti kerätä taas itseään. Haltia oli aivan liian lähellä, tullut siihen aivan liian nopeastikin! Ei hän ollut tottunut tällaiseen, ei hänen herkkä mielensä kestänyt tätä! Hän inhosi suippokorvia niin paljon, eikä ollut halunnut nähdä niitä koskaan näin paljon elämänsä aikana, mutta tässä sitä nyt oltiin. Ja tämä suippokorva etenkin oli kauhein näistä kaikista, jotka tähän asti oltiin tavattu! Kuinka tuo kehtasikaan sanoa kaikkia näitä hirveitä asioita vasten hänen kasvojaan!
"T-tietenkin olen vieras," kreivi yskäisi ja yritti saada sen tuntemansa vihan turvakseen, saadakseen pelon laantumaan ja äänen tasaantumaan. Hänen ei tarvinnut kuin rauhoittua, silmäpuoli ei tiennyt mistään mitään, hän taas tiesi tilanteen, kuten se oli.
"Minut tuotiin tänne vieraaksi vasten tahtoani, se ei ole myöskään tavallinen toimenpide!" Kasvot vihdoinkin uskallettiin kääntää ylemmäs kohti pidemmän haltian kasvoja, siniharmaiden silmien luodessa oikein murhaavan mulkaisun kohti toista... Lyhyeksi hetkeksi, ennen kuin katse valui takaisin maahan. Vihanpurkaminen ja vastustelu yksisilmäisen edessä tuntui hyvältä, mutta vielä kuitenkin pelotti olla näin lähellä. Toinenhan voisi yrittää satuttaa häntä kuninkaansa mieltymyksestä huolimatta!
"Haltiat eivät selvästikään ymmärrä mitään vieraanvaraisuuden päälle, ehkä kuninkaasi pelkäsi, etten ole tyytyväinen ja lähtisin," Garrett mutisi,
"Syystäkin, kun alamaisensa ovat tuollaista roskasakkia. Sanoin, etten lähtisi. Sanoin, että pärjään itsekin," mutina jatkui, muuttuen nyt hiljaiseksi moittimiseksi niin silmäpuolen kuin haltiakuninkaan vieraanvaraisuudesta. Miksei Aran ollut kuunnellut häntä! Hän tiesi kyllä, mitä tarvitsi, ja tätä se ei todellakaan ollut! Tämä sai olon vain kurjaksi, kuningas saisi kuulla tästä vielä, kuinka oli epäonnistunut tehtävässään isäntänä kuunnella vieraansa tahtoa!
Ja sitten se käsi oli kiinni kaulassa. Hätääntynyt ynähdys karkasi huulienvälistä terävien metallinpalojen yllättäen painuessa vasten ihoa. Kreivi oli paniikissa. Ääni ei halunnut päästä kurkusta ulos, eikä oikeastaan se henkikään. Tuntui siltä, kuin puristus kaulalla oli niin kova, ettei mikään sen sisällä päässyt kulkemaan, ei huuto tai happi. Keho oli jäykistynyt paikoilleen, eikä siitä liikkuisi minnekään, suuret, säikähtäneet silmät tuijottaen suoraan kohti haltian kasvoja. Eivätpä ne muuallekaan päässeet, toisen käden ollessa pakottanut ne suoraan eteenpäin, eikä se ote hellittänyt lainkaan. Tämä oli aivan kauheaa. Garrett ei voinut kuin kuunnella pelosta jäykkänä jokaista hirvittävää sanaa, mikä toisen suusta ulos luikerteli pistämään. Olisi hän halunnut kuinka olla huomioimatta puheita, ei hän nyt vain pystynyt. Kaikki huomio oli keskittynyt silmäpuoleen. Hän olisi halunnut huutaa tai parkua tai lyödä tai jotain, mutta mikään osa kehosta ei enää totellut. Vastustelu ei onnistunut.
Pistävä kipu kaulassa laantui hiljalleen, mustahiuksisen haltian käden lopulta käydessä työntämään kreiviä kauemmas, irrottaen otteensa samalla. Siro ja kevytrakenteinen mies lensi kauemmas helposti, hädin tuskin pysyessä jaloillaan niin työnnön voimasta kuin siitä aikaisemmasta pelosta, joka oli saanut jalat ja pääkopan kovin heikkoon kuntoon. Äkkiä Garrettin oli pakko päästä istahtamaan sängyltä, ennen kuin jalat lähtivät alta, ryhdin lysähtäessä samalla, kun toinen käsistä nousi hieromaan kaulaa. Se sattui vieläkin! Vedet nousivat silmiin, toinenhan oli hirviö! Satutti noin vain ja valehteli mitä hirveimpiä asioita päin naamaa! Hän tiesi, että kaikki nuo sanat olivat valetta. Vain pelottelua. Hän tiesi! Niiden ei olisi saanut antaa ottaa tällaista valtaa, mutta kreiviä pelotti niin kovin. Valheetkin alkoivat tuntua mahdolliselta kohtalolta, ja se hirvitti.
"Mene pois. Haluan olla yksin," toiselle vain vastattiin, silmien katsellessa vetisinä syliä. Halusihan hän jo pukea päällensä, mutta sitä ei varmasti tehty, kun toinen pyysi! Etenkään nyt, kun haltia oli vielä samassa huoneessa. Garrett mökötti.
((Ei Jackia kauheasti haittaa paljastuminen, mieluummin pitäisi kyllä imagonsa yllä. Mutta Lilylle tuo on oikein ihana pieniköhhöh punkero. Ei haittaa, vaikka Lily tietää. Garrett ei halua Constantinen kättä pyllylleen, miksi hänen pitääkään olla niin täydellinen ja kaunis, että kaikki rakastuvat? Kirous totta tosiaan. Garrett on kuitenkin aina tuollainen, että päättää ettei jostakin pidä ja sitten tappelee loppuun asti, kunnes huomaa, että pitääkin. Sitten siitä nautitaan, Aran silittelee oikeasta kohtaa ja lellii ja syöttää. Kreiviprinsessa tykkää sellaisesta ja kerjää lisää.))