Ojasta allikkoon || Sands


Linnasta löytyy käytävää jos toistakin, jolla vaellella päänsä pyörryksiin. Linnasta löytyy myös lumottuja salakäytäviä, jotka ovat erittäin vaikeita löytää tai sitten täysin mahdottomia avata ilman loitsuja. Käytäviä valaisee pimeällä hiljalleen edes takaisin lipuvat sinivalkeaa valoa kajastavat, lumotut valopallot. Käytävät ovat myös melko autioita ja maltillisesti sisustettuja.

Valvoja: Crimson

Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Heinä 05, 2013 12:17

Ojasta allikkoon || Sands

Marduk, Aran

Tuulisen synkkä ilta oli laskeutunut Cryptiin, ilman ollessa mitä kurjimmillaan pihalla. Väki olikin jo aikaisin laskeneen pimeän saattelemana sisätiloihin. Oli sanomattakin selvää, että myös haltioiden hovissa kaikki pysyttelivät mielellään sisällä. Sääliksi kävi niitä vartijoita, joiden täytyi tuossa kurjassa ilmassa päivystää pihalla. Harmi, ettei sääli kuulunut kovinkaan monen sanavarastoon. Varsinkaan Aranin. Haltiakuningas oli muutama päivä sitten antanut Nahor kylän kreiville, Garrett Fortescuelle julkisen nöyryytyksen, eikä yhäkään katunut tekojaan. Nyt haltia oli kuitenkin pikkuhiljaa valmistautumassa vierailemaan vankina olevan kreivin luona, eihän tuota ikuisuuksiin voinut nälässä pitää. Sen verran oli kuitenkin armoa annettu, että kerran päivässä oli palvelija käynyt tuomassa yhden pienen leivänkannikan, sekä halpaa, pahaa viiniä, jotka kreivi sai syödä ja juoda, tai jättää sikseen. Mitään muuta ei kuitenkaan annettu, olihan tuo sentään vanki. Aran ei kuitenkaan tänä iltana ajatellut Garrettia enää tavata, vaan oli omalta osaltaan valmistautumassa jo iltapuulle. Viimeksi kun hän Garrettista oli kuullut, oli se päivä, kun kreiviä oli talutettu pitkin linnaa, kuin pahaista koiraa. Aran ei ollut edes vilkaissut kreivin huoneen ovelle, vaikka olikin kuullut tuon huudot monarkin perään. Hän ei kuitenkaan alentunut kääntymään ympäri siinä tilanteessa.

Kuitenkin, joku toinen ajatteli tänään tavata Nahor kylän kreivin. Silmätön, suoraryhtinen vanhus seisoskeli keskellä tuulisia aroja tummanpuhuvassa asukokonaisuudessaan, katsellen kohti haltioiden kaupunkia. Kuin pahainen muurahaiskeko, jonka nokassa koreili itse linna. Typerä viritelmä, jos vanhukselta kysyttiin. Mutta mikä hän oli tuomitsemaan toisten arkkitehtuuria, itse kun asui luolassa. Kauaa ei vanhus siinä aroilla seisoskellut, vaan katosi kuin tuhka tuuleen.
Kaikessa hiljaisuudessa, oli valkeahapsi ilmestynyt yhteen tiettyyn huoneeseen haltioiden linnalla. Hänen läsnäolonsa kyllä huomattaisiin ennemmin tai myöhemmin, jos ei kenenkään muun, niin itse haltiakuninkaan toimesta. Oi sitähän tämä vanhus odotti, siitä oli jo pitkä aika, kun hän viimeksi oli tavannut haltioiden kuninkaan. Tai no, pitkä ja pitkä. Hänelle aika oli erittäin häilyvä käsite, eilisestä saattoi olla ikuisuus ja vuosista vasta pari minuuttia.
Marduk, vanhin kolmesta, otti askeleen lähemmäksi sängyllä olevaa kreiviä, astuen pois huoneen varjoista.
Kreivi Fortescue Mitä kujeilevimmanhuvittunut ääni kävi toistamaan ihmismiehen tittelin ja sukunimen, silmättömän käydessä sukimaan partaansa. Ääni oli kuitenkin sen verran voimakas, jotta se varmasti havahdutti ja herätti huomion, Oraakkelin antaessa läsnäolonsa myös muodostaa pienen, painostavan tilan huoneeseen Surkeaan tilanteeseen olette itsenne saattanut, kreivi hyvä.
Vaikka äänensä olikin selvästi juonitteleva, löytyi siitä myös jotain isällistä pehmeyttä, ehkä jotain, jota saattoi erehtyä kutsumaan välittämiseksi.
Mitään tunnetiloja ei kuitenkaan voinut tuolta rumalta, iän raiskaamalta, silmättömiltä kasvoilta lukea, oraakkelin pysyessä tuttuun tapaansa kovin kivikasvoisena.

Syy, miksi Marduk oli paikalle tullut, oli lohikäärmeen oma kieroilu. Oli hänellä pari ässää hihassa, mutta alkuunsa voisi sanoa syyksi silkan haltiakuninkaan ärsyttämisen. Mitäpä muutakaan vanha käärme vapaa-ajallaan tekisi? Ajalla, jota hänellä oli loputtomiin.


// Sands tuo herkkupylly kreivisi tänne, kiitos.
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Heinä 05, 2013 2:08

Garrettin viime päivät olivat olleet pisimpiä ja kenties niitä onnettomampia, mitä tuo koskaan oli elämänsä aikana kokenut. Aikaisempi nöyryytys kaulapannan kanssa konttaamisesta oli vielä kovastikin mielessä, eikä se haava ollut saanut tarpeeksi aikaa parantuakseen. Kuinka se olisi voinutkaan, haltiakuninkaan pitäessä huolen siitä, että vankinsa olo oli mahdollisimman kurja. Sitä mieltä kreivi ainakin oli ja niin tuo uskoi, inho suippokorvaa vastaan ollen niitä ainoita asioita, jotka saivat tuon yrittämään pysyä hengissä. Siitä oli liian pitkä aika, kun hän oli Aranin viimeksi nähnyt niissä epämukavissa merkeissä, mutta jos tuo nyt jonkun halusi tavata, niin se oli juuri se suippokorva. Aran oli se, joka oli lukinnut Garrettin huoneeseensa ja kieltänyt kaikkia kuuntelemasta tuon pyyntöjä tai käskyjä, joten tuo olisi myös se, joka sen käskyn voisi kumota. Ruokaa ja juomaakin tuo oli uhannut olla antamatta laisinkaan, mikä oli kauhistuttanut aatelista, joka ei ollut edes sinä iltana syönyt vielä iltapalaansa! Mutta se oli vasta alkua. Oi, se oli lopulta niin paljon pahempaa, pahempaa kuin tuo olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Näinä päivinä kreivi oli oppinut ymmärtämään, mitä nälkä oli. Aluksi se ei ollut niin paha, mutta ilman ruokaa nukkuminen oli ollut hankalaa. Ja aamulla... Aamulla olo oli jo sietämätön. Voi kuinka ovella oltiin itketty huonoa oloa ja nälkää ja pyydetty edes jotain. Sen jälkeen Aran ja haltiat oltiin haukuttu vaikka ja miksi, ennen kuin Garrett oli taas kerran purskahtanut itkuun ja pyytänyt anteeksi kaikkea, ja lupasi vaikka kuun taivaalta, jos hän vain pääsisi menemään ja saisi jotain ruokaa. Ei häntä edes tarvitsisi päästää huoneesta, oikeastaan. Hän olisi voinut jäädä, kunhan hän olisi vain saanut jotain ruokaa ja juomaa! Kiltit!

Itkut ja haukut menivät kuin kuuroille korville. Ei kreivi edes tiennyt, kuunteliko kukaan. Huoneessa ei ollut mitään tekemistä, eikä mitään ruokaa. Kurkkukin oli käynyt niin kuivaksi, että juotavaa tarvittiin ja pian. Mutta sitä ei ollut missään. Kutsua kylpyynkään ei kuulunut ja olo tuntui kauhealta, niin likaiselta. Saastaiselta suorastaan. Garrettia ällötti! Hän ei halunnut nääntyä näin kuoliaaksi, likaisena vihollisten vankina. Sillekin ajatukselle itkettiin aikansa. Pakoa ikkunan kautta harkittiin myös, mutta huone oli aivan liian korkealla. Eikä kreivi oikeastaan saanut ikkunaa auki omin käsin, se tuntui olevan jumissa, eihän ikkunoiden kuulunut niin tiukassa olla! Harmi sinänsä, ulkoa olisi voinut saada edes jotain kostuttamaan kurkkua, mutta sitä suunnitelmaa ei kyetty toteuttamaan. Turhautuneena aatelinen hakkasi myös ovea rikkoakseen sen, mutta kymmenisen minuutin jälkeen kipeän kätensä perään itkemisen lopetettua, liika riehuminen päätettiin jättää sikseen. Aikaa kulutettiin nukkumalla, ikkunan edessä tuijottamassa ankeaa maisemaa tai oven ääressä puhumassa kenelle tahansa, mutta se kävi nopeasti tylsäksi ja vatsa huusi yhä nälkäänsä. Eikä auringon mukaan voinut olla vielä muu, kuin keskipäivä...

Onnekseen, Garrett sai hieman syötävää ja juotavaa. Ei paljoa ja aluksi leivänkannikkaaseen tai pahalta haisevaan viiniin ei suostuttu koskemaankaan, mutta tuntien kuluessa nekin oltiin hotkittu parempiin suihin, vaikkakin oksennusta vastaan taistellen. Nälkä tosin jäi. Jokainen päivä oli tuskaa ja kipua, eikä sitä voitu kuin joka välissä käydä ovella itkemässä, että kreivi halusi tämän jo loppuvan ja lupasi tehdä kaiken. Aivan kaiken, mitä häneltä pyydettäisiin. Hän ei vastustelisi lainkaan, kunhan hänet ruokittaisiin hyvin! Vastausta tuo ei kuitenkaan saanut. Kaikki ilo oli kadonnut elämästä. Pesullakaan ei päästy käymään, eikä vanki voinut kuin yrittää pyyhkiä aikaisemman puuterikerroksensa vaatteisiin ilman vettä. Tuntui hirveältä tahria vaatteita, mutta nehän olivat suippokorvakuninkaan! Sama niitä oli tuhota edes vähän, ei Garrett niistä enää hyötynyt. Häntä ei huvittanut edes pukeutua. Ei huvittanut! Ja hän rakasti vaatteita ja pukeutumista! Elämä oli kamalaa. Vatsaa kivisti. Oliko kuolema lähellä?

Nukkuminen oli hankalaa tyhjällä vatsalla, mutta kreivi oli hyvin väsynyt juurikin siitä syystä, että nukahtaminen oli hankalaa, yllätys yllätys. Onnekseen tuo oli itkemispaikakseen valinnut sänkynsä, joka oli aivan mukava ja pehmeä, vaikkei lakanoita oltukaan vaihdettu päiviin, eikä kukaan pedannut sänkyä tai möyhinyt tyynyjä. Se mukavuus oli kuitenkin tarpeeksi saamaan väsyneen miehen nukahtamaan tunteita purkaessaan, ollessaan vain pieni, käpertynyt kerä peittokasan päällä, tuhisten rauhallisesti. Hiukset oltiin avattu ja niiden annettiin pysyä nyt vapaina, syytä tai halua laittaa pari päivää sitten pestyjä hiuksia ei löytynyt. Pukeutumiseksikin kelpasi nyt vain valkoinen yöpaita, ylettyen juuri ja juuri keskelle reittä. Hyvällä onnella Garrett olisi saanut nukkua univelkojaan vaikka aamuun asti, mutta hyväonniseksi ei nuorukaista olisi voinut kutsua viimeaikaisten tapahtumien mukaan. Olo oli... Ahdistunut. Ehkä se oli se tyhjä vatsa, mutta unet olivat rauhattomia, eivätkä silmät vain halunneet pysyä kiinni. Suurin virhe oli käydä avaamaan ne.

Kreiviä ei kiinnostanut, mikä aika oli. Kreiviä ei tällä hetkellä kiinnostanut mikään muu, kuin että mikä hemmetti tuo rujo hirviö hänen huoneessaan oli ja miksi se tuijotti ja miksei sillä ollut silmiä ja miten se tuijotti ilman silmiä ja se taisi olla itse kuolema ja se tuli vihdoin hakemaan häntä, eikä hän halunnut kuolla! Sanoja Garrett ei saanut suustaan ulos, mutta ääntä tuo kyllä piti. Korkeaa, kovaa kiljuntaa miehen hypellessä tai oikeastaan horjahtaessa sängyltään alas, perääntyen niin nopeasti kauimmaiseen nurkkaan kuin mahdollista, pakokauhu paistaen niin äänestä kuin koko olemuksesta. Eikä huuto loppunut.




((Äläpä katsele Garrettin takamusta siinä, niin.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Heinä 05, 2013 2:16

Vanhan miehen pää kävi kallistumaan kuin omistajan puhetta kuuntelevalla koiralla, Oraakkelin katsellessa sängyllä lojuvaa ihmistä. Tuo oli surkeassa kunnossa, mutta oli sitä surkeampiakin nähty. Sääli ei valitettavasti kuulunut Oraakkelinkaan sanavarastoon, jonka johdosta vanha rupinaama ei osoittanut minkäänlaisia piirteitä moisesta ominaisuudesta.
Kreivi kävi kuitenkin reagoimaan tavalla, joka sai oraakkelin nauramaan niin, että koko pieni, sievä vankilaksi lueteltava huone kävi kumisemaan. Eihän Archelaus voinut kiistää, etteikö jokainen muodoistaan olisi tavalla tai toisella karmiva, mutta harvoin sitä noin radikaaleja reaktioita sai aikaan. Tosin, olisihan hän voinut valita humanoidi-illuusioistaan sen vähemmän karmivan, harmittomamman vanhuksen, mutta olisi sekin todennäköisesti saanut saman reaktion aikaan. Huvittunut nauru kävi hiljenemään pikkuhiljaa, vanhan miehen lähtiessä hitaasti kävelemään kohden perääntynyttä miestä. Tai no, mikäli tuota kävelyksi pystyi kutsumaan, näytti enemmänkin siltä, kuin kaapuun sonnustautunut olisi vain lipunut huoneen halki liikauttamatta lihastakaan.
Teillä on outo tapa tervehtiä uusia tuttavuuksia, Kreivi hyvä Marduk aloitti, jääden muutamien metrien päähän kreivistä, samalla kun kätensä hakeutuivat selän taakse Nyt varmasti koko linna tietää saapumisestani. No, se oli joka tapauksessa edessä. Minä kun vain halusin keskustella kanssanne vanhus jatkoi, kreivin yhä huutaessa keuhkojaan pihalle.

Tietenkin Garrettin kiljaisu oli kuultu, mutta siihen ei saanut käydä reagoimaan, ellei kuningas itse antanut lupaa. Kukaan ei saanut astua huoneeseen ilman Aranin käskyä, joten kukaan ei myöskään niin tehnyt. Sen sijaan Aranille kyllä ilmoitettiin asiasta, vaikka se oli harvinaisen turha tieto kuninkaalle, joka aisti vanhimman läsnäolon sillä samalla sekunnilla, kun tuo linnaan oli ilmestynyt. Kyllä hän tiesi, mitä linnassaan tapahtui, hän tiesi jokaisen joka sen käytävillä asteli ja tiesi tasan tarkkaan, mitä nuo tekivät. Mikään ei pysynyt salassa Aranilta hänen omassa linnassaan. Suunnitelmat yöpuulle asettumisesta jäivät sikseen, kuninkaan käydessä laittamaan itsensä sen verran kuntoon, että saattaisi oraakkelin tavata Mikäli tuo nyt ei päättäisi kadota taas, ennen kuin Aran paikalle ehätti.
Marduk osasi tasan tarkkaan sanoa, koska Aran saapuisi, mutta ei aikonut tällä kertaa juosta pakoon. Mitä haltiakuningas muka hänelle voisi? Ei mitään. Ja sehän tässä oli huvittavinta.


// Marduk katselee Garrettin takamusta jos haluaa, Marduk myös koskee siihen jos Marduk haluaa. Marduk ugh //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Heinä 05, 2013 5:22

Garrett huusi ja kiljui niin kovaa, kuin vain pystyi, täyden pakokauhun vallassa. Kukapa olisi halunnut tulla muukalaisen herättämäksi keskellä yötä etenkin, jos sillä muukalaisella ei ollut edes silmiä päässään. Silmäpuolihaltia oltiin aikaisemmin nähty rumaksi ja puutteelliseksi otukseksi, mutta ainakin tuo oli peittänyt sen, mitä toisesta silmästä oli jäänyt jäljelle. Tämä rupsahtanut vanha kurppa taas esitteli ammottavia aukkoja kasvoissaan, kuin se ei olisi mitään. Ja selvästikin toinen näki hänet puutteestaan huolimatta, mikä ei ollut normaalia. Tuo otus ei ollut ihminen. Se ei voinut olla. Se ei edes liikkunut kuin ihminen tai... Tai mikään elävä! Se oli jokin hirviö ja se oli tullut tänne hakemaan häntä. Ja se lähestyi, saaden huudon vain entistä äänekkäämmäksi, kyynelten alkaessa valua automaattisesti, eikä kreivi sille voinut mitään. Nurkka oli tullut vastaan jo, eikä yhtään kauemmas päästy, miehen vain painautuessa yhä kovemmin selkäänsä sitä vasten, toivoen, että pääsisi sillä tavoin edes vähän kauemmaksi tuota lähestyvää otusta. Veri tuntui suorastaan jäätyvän suonissa pelon takia, Garrettin huutaessa kurkkunsa käheäksi, ennen kuin edes kykeni harkitsemaan rauhoittumista. No, hiljenemistä. Rauhoittumisesta ei voitu vielä puhua ja se hiljentyminenkin tapahtui vain siksi, että ääni oli menossa ja korkealta kiljuminen sattui.

"Älä tapa minua!" Nurkkaan ahdistettu vanki parkui, huudon tullessa korvatuksi itkulla. Kreivi oli kokenut liikaa näinä päivinä, eikä todellakaan kestänyt jotain tällaista nyt. No, ei tuo luultavasti olisi kestänyt tätä, vaikka omassa kartanossaan olisi pötkötellyt vailla huolen häivää. Mutta tunteet olivat ehdottomasti nyt pinnassa, pelon näkyessä niistä selvimmin. Olo ei ollut turvallinen, eikä sitä oikeastaan voitu kuin kirota omaa ahdistamista nurkkaan, silmien käydessä vilkaisemaan ovea. Sinne oli matkaa ja tuo hirveä otus oli hänen tiellään, tarkoittaen, ettei Garrettilla ollut pakoreittiä. Jostain tuo oli tullut, varmasti ovesta, niinhän? Se olisi nyt auki? Vai ei? Entä jos tuo otus olikin vaikka... Kummitus! Hätääntynyt katse poukkoili silmättömän vanhuksen ja oven välillä, miksei kukaan tullut pelastamaan häntä?! Hän oli huutanut, hän oli hädässä ja vartijoiden pitäisi tulla auttamaan! Ei kai tämä ollut Aranin juoni ja nyt tuo suippokorva oli vihdoin aikonut tappaa hänet? Ajatus oli kauhistuttava, eikä sitä haluttu miettiä liian kauaa. Ehkä tämä oli vain unta, kauheaa painajaista, tyhjällä vatsalla kun ei kannattanut mennä nukkumaan. Lievästi kreivi kävi itseään nipistämään, kivun saaden tuon ynähtämään pienesti itkunsa lomasta, mutta ei. Silmät avattuaan hän oli yhä täällä, yksin... Tuijottamassa tunkeilijaa sen tyhjiin silmäkuoppiin.




((Älä nyt Marduk, noita hienoja neitejä pitää kohdella hellästi.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Heinä 05, 2013 7:30

tappaa? Marduk kävi puuskahtamaan naurahtaen, kuullessaan itkevän kreivin parkaisun Miksi minä sinut tappaisin? Tai, miksi edes olisin odottanut, että sinä heräät, jotta voisin tappaa sinut? Eikö olisi ollut helpompi vain puukottaa sinua, kun makasit sängyllä? Älkää nyt hulluja puhuko, kreivi hyvä. Miksi edes näkisin vaivaa tullakseni tänne tappamaan teidät henkilökohtaisesti, kun emme edes tunne? Tai no, minä tunnen teidät ja teidän sietäisi tuntea minut Olemmehan Naapureita, niin sanotusti.
Silmätön jatkoi kreivin tuijottamista, vaikkei varsinaisesti nyt voinut tuota katsoakaan. Silti, kasvot pysyivät kohden kreiviä, näyttämättä sen pahemmin yhäkään ilmeitä. Kuitenkin, pieni virne alkoi hiipiä noille rujoille kasvoille pikkuhiljaa, tilanteen käydessä mielenkiintoiseksi liskon osalta.
Sen sijaan tulin tarjoamaan sinulle Vapautta Pelottavan leveä virne kohosi vanhuksen kasvoille.
Sillä samalla sekunnilla kävi myös ovi avautumaan nopeasti, suorastaan paiskautuen auki, Aranin saapuessa huoneeseen vihreässä, satiinisessa aamutakissaan vartijoiden saattelemana.

Hitaasti kävi vanhus kääntymään ympäri kohden huoneeseen saapunutta hallitsijaa, joka pysähtyi oven tuntumaan. Selvästi Aran oli pitänyt kiirettä haltian hengittäessä nyt tavallista tiuhempaan, katsoessaan vihaisesti tätä tunkeilijaa.
En ole koskaan tunkeutunut sinun kotiisi ja jälleen kerran näen sinut täällä, oraakkeli. Ole hyvä ja poistu ennen kuin teen jotain harkitsematonta Aran kävi toteamaan yllättävän rauhallisesti tilanteeseen nähden, vaikka sisällään hän suorastaan kihisi kiukusta tätä lohikäärmettä kohtaan. Vartijat eivät kuitenkaan olleet tulleen sen lähemmäksi, mitä Aran, vaan pysyivät kuninkaan rinnalla.
Se ei ole harkitsematonta sillä olet jo harkinnut sitä monesti Marduk hymisi hyvinkin huvittuneena tilanteesta, saaden Aranin tuiskahtamaan vihaisesti.
Tulin vain keskustelemaan arvon kreivin kanssa, joka syystä tai toisesta, sattumien seurauksena, on sinun linnassasi Oraakkeli jatkoi.
Aran kävi vilkaisemaan Garrettin puoleen, joka oli suorastaan vastenmielinen näky, jos häneltä kysyttiin. Oli miten oli, nyt ei ollut aika käydä kommentoimaan kreivin surkeaa tilaa ja mitä lapsellisinta tapaa reagoida tilanteeseen.
Garrett, tule tänne Aran kävi käskemään kreiviä kuin mitäkin koiraa jällen, käyden jopa samalla napsauttamaan pari kertaa sormiaan. Aivan kuin olisi koiraa käskenyt.
Ja jatka surkeaksi käyvää elämääsi vielä hetken haltiakuninkaan nöyryytyksen alaisena? Tai sitten voit tulla minun luokseni ja voimme jatkaa keskustelua, mihin se jäikin, kreivi hyvä Marduk kävi hymähtämään huvittuneena, samalla kun nuo rujot kasvot kääntyivät jälleen kreivin puoleen. Vaikka olikin pelottava ja kieltämättä lähestymistapansa ei ehkä ollutkaan se kaikkein paras, puhutteli Marduk silti Garrettia kuin ihmistä, toisin kuin Aran. Sen kuuli jo vanhuksen rauhallisen kumisevasta äänestä, siinä missä Aran tuiski Garrettille, kuin vihainen isäntä kapinoivalle piskilleen.


// Marduk on hellä, mutta se ei tarkoita, etteikö pyllyyn voisi koskea. Hellästi. Mmmmm //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Heinä 05, 2013 9:56

Garrettin kyyneleet eivät lopettaneet valumistaan, kostuttaen niin posket kuin valkoisen yöpaidan rintamuksen tippuessaan sille noroina, jättäen näkyvät pisarat kostuneelle kankaalle. Huutoa ei ehkä kurkusta nyt lähtenyt, mutta paniikkitila oli yhä läsnä, eikä se ollut minnekään lähdössä. Pieni naurahdus pelottavan muukalaisen suusta ei saanut oloa yhtään kepeämmäksi, nauramisen tällä hetkellä muistuttaen säikähtänyttä miestä enemmän aikaisemmasta nöyryytyksestään haltioiden edessä, kuin mistään hauskasta ja miellyttävästä. Se muisto satutti yhä, kreivin purressa alahuultaan hellästi kyynelvirran kasvaessa, kunnon itkunpurskahduksen ollessa selvästikin lähellä. Silmätön kuvatus ei omien sanojensa mukaan halunnut häntä päästää hengiltä, mikä rauhoitti ehkä vähän. Hyvin vähän. Pelkoa löytyi vielä, eikä toiseen oikeastaan luotettu, mutta ehkä noissa sanoissa oli jotain perää. Vanhus olisi voinut tappaa Garrettin jo, ellei... Ellei sitten nauttinut myös tuon nöyryyttämisestä ja kiusaamisesta, haluten mieluummin uhriensa kärsivän ja pelkäävän, ennen vapautusta! Pelko kävi taas hetkellisesti nousemaan kyyneltenpeittämissä silmissä, pienen kehon kavahtaessa kauemmas itkua pidätellessään. Ennen kunnon purkautumista, pelottava ilmestys osasi kuitenkin ovelasti antaa pelokkaalle jotain muuta ajateltavaa, kuin kuoleman. Tietenkin kreivi ymmärsi, että joku muu tunsi hänet tai ainakin tiesi nimeltä, hänhän oli kuitenkin Nahorin kreivi... Mutta että tuo otus olisi hänen naapurinsa? Silmistä paistoi selvästikin ymmärtämättömyys ja kyseenalaistaminen, mutta lievä uteliaisuus myös halusi esille. Eihän hän ollut koskaan nähnytkään tätä miestä. Naapurin hän tuntisi tietenkin etenkin, jos se näytti noin rujolta...

Sanat vapaudesta tuntuivat ansalta ja liian hyvältä ollakseen totta, eikä niihin uskottu. Ei niitä haluttu edes uskoa, mihin sekin johtaisi, jos tarjoukseen tartuttaisiin? Silmätön mies kun oli pelottava ja outo! Tarjoukseen Garrett ei kuitenkaan ehtinyt vastata, oven pamahtaessa yhtäkkiä kovalla ryminällä auki, säikäyttäen taas kerran jos ehkä hieman rauhoittuneen aatelismiehen kirkumisen partaalle. Kauhistunut ilme muuttui nopeasti helpottuneeksi, Aranin rynniessä sisään vartijoiden kanssa kuin minkäkin ratsuväen. Hän oli pelastunut! Haltiakuningas selvästikin tunti vierailijan, vanhuksen käyttäytyessä samalla tavalla, mutta kreivi ei oikein osannut ymmärtää noiden kahden historiaa tai suhdetta. Ei se kovin lämpimältä vaikuttanut, eikä hän saanut vastauksia. Hän inhosi Arania itsekin, mutta... Olisiko vihollisen vihollinen oikeastikin ystävä? Vai olivatko molemmat miehet ilkeitä ja inhottavia, eikä kohtalo olisi kummoinen tuon ryppyisen vanhuksen käsissäkään? Haltia oli käyttäytynyt hirveällä tavalla, mutta löytyi sieltä menneisyydestä niitä mukaviakin hetkiä suippokorvien johtajan kanssa. Garrett halusi pois vieraan miehen luota, eikä tässä huoneessa ollut kuin yksi ainoa, joka voisi häntä suojella ja pelastaa. Anovat silmät katsoivat Arania kyynelten virratessa, tuon ollessa selvästi tilanteesta pahastikin tolallaan ja kaipasi nyt suojaa ja lohduttamista.

Automaattisesti kreivi otti nopeita askelia kohti suippokorvaa tuon käskiessä hänet luokseen, eivätkä alentavat eleet edes tulleet huomioiduiksi. Hän vain halusi nyt niin kovasti Aranin luokse, toinen suojelisi häntä varmasti! Silmättömän miehen sanat kuitenkin pysäyttivät tuon ja saivat askeleet suuntaamaan jokusen taaksepäin, Garrettin katsoessa säikähtäneenä vanhusta, muistaen tuon olevan liian lähellä. Johtuiko pysähdys ja perääntyminen vain säikähdyksestä ja siitä, ettei miehen ohi uskallettu kävellä, vai miettikö tuo oikeastikin toisen sanoja? Hänhän oli vanki. Miksi hän kidnappaajansa luokse juoksisi, jos tarjottiin jotain muuta? No, olihan se vapaudentarjoaja... Ruma, outo ja pelottava. Ehkä ne olisivat tarpeeksi syitä. Ääni vanhalla miehellä tosin oli erilainen. Se sai olon tuntumaan hieman rauhallisemmalta ja paremmalta. Ihan niin kuin se melkein välittikin, ja tällä hetkellä kreivi tarvitsi välittämistä. Paljon sitä. Aran... Aran ei näyttänyt siltä, että välitti. Garrettista tuntui melkein siltä, että tulisi rangaistuksi, jos haltian luokse nyt kipittäisi. Oli miten oli, ei hän kykenisi kävelemään otuksen ohi, vaikka halusi. Silmät katselivat pitkän aikaa hämmentyneinä vanhan miehen silmäkuoppia, kunnes kääntyivät kohti Arania, aivan yhtä hämmentyneinä, kyynelien niitä peittäessä.




((Mutta jos Garrett sanoo, että ei saa koskea, niin se ei ole kovin hellää, Marduk))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Heinä 07, 2013 1:38

Aranin jo valmiiksi kärttyisä ilme muuttui entistä närkästyneemmäksi, kreivin jättäessä käskyn toteuttamatta. Tuo pillittävä räkänokka ansaitsisi selkäänsä heti, kun Aran vain saisi miehen käsiinsä. Sen kiukun pystyi myös näkemään kuninkaasta. Garrettin vilkaistessa haltian puoleen, kävi Aran mulkaisemaan kreiviä varoittavasti, ennen kuin pyöräytti silmiään turhautuneesti. Eikö tuo mies osannut muuta, kuin itkeä?! Pahainen kakara! Aran ei edes kestänyt katsoa tuota etovaa näkyä, miehen kyynelehtiessä kuin puolisonsa menettänyt leski. Kasvaisi aikuiseksi, tai mikä parempaa, rupeaisi mieheksi.
Tule tänne ennen kuin käsken mestauttaa sinut siihen nurkkaan tällä punaisella sekunnilla, Garrett! Aran kävi ärähtämään kärsivällisyytensä kohdatessa rajansa. Jo itse Garrett ärsytti, mutta että joutui olemaan samassa huoneessa Oraakkelin kanssa, se ärsytti vielä enemmän. Kaiken lisäksi vanhimman aura ei yhäkään ollut mieluisa auraherkälle kuninkaalle, pään käydessä jomottamaan entistäkin pahemmin.

Marduk puolestaan kävi jälleen myhisemään huvittuneena, seuraillessaan tilannetta hetken hiljaa. Aran toden totta osasi hoitaa nämä tilanteet tahdikkaasti.
Ja sinä palaisit tuon miehen luokse? Marduk kävi kysymään huvittuneena kreiviltä, joka tuntui olevan turhankin eksyksissä tämän tilanteen suhteen. Ehkä oli aika käydä päättämään tämä draama, joskin Aran taisi jo tehdä yhden suurista virheistä omalta osaltaan, uhkaillessaan kreiviä.
Niinpä Marduk teki seuraavan siirtonsa ja antoi uuden illuusion ilmestyä huoneeseen. Illuusion, joka muistutti täydellisesti ihmisten nykyistä kuningasta, Henry Scarlingtonia. Nuoren monarkin illuusio seisoi aidontuntuisena oraakkelin vieressä, hymyillen ystävällisesti kreiville, aivan kuin olisi nähnyt vanhan ystävän pitkästä aikaa.
Sinä et uskaltaisi! Aran kävi karjahtamaan Mardukille, jonka kasvoilla paistoi suora huvittuneisuus, vanhuksen laskiessa kätensä juuri luomansa illuusion hartialle.
Tule Garrett, mennään Todentuntuinen illuusio kävi puhumaan lempeällä, hieman kaikuvalla äänellä, samalla kun ojensi toista kättään kohden kreiviä Mennään kotiin.


// höpsis. Kyllä se on hellää, usko pois //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Su Heinä 07, 2013 3:39

Garrett ei voinut kuin värähtää säikähtäneesti nähdessään haltiakuninkaan kasvot. Toinen oli selvästikin vihainen, eikä se tuntunut tässä tilanteessa lainkaan hyvältä. Nuori aatelismies oli peloissaan ja tarvitsi paljon lohdutusta, ei toruja tai rangaistuksia. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärin, ei tämä ollut hänen syytään! Kreivi säpsähti näkyvästi Aranin ärähdykselle, perääntyen askeleen ja toisenkin taistellessaan itkunpurskahdusta vastaan. Ei hänelle saanut huutaa! Ei hän halunnut kenenkään huutavan! Se tuntui pahalta ja uhkaukset pelottivat, kyyneltenpeittämien silmien uskaltautuessa nousemaan ja katsomaan haltiaa silmiin nyt toisenkin kerran. Ei hän tiennyt, aikoiko toinen oikeasti hänet mestauttaa, mutta nyt mies ainakin tiesi, että tulisi rangaistuksi. Varmasti, siitä ei ollut epäilystäkään. Ja se pelotti. Garrett ei halunnut rangaistusta, se sattuisi! Tilanne tuntui epätoivoiselta, kovastihan hän oli halunnut haltiakuninkaan suojaan turvaan pelottavalta muukalaiselta, mutta eihän se suippokorvakaan niin mukava mies ollut, eikä ollut tarjoamassa lainkaan hellyyttä. Teki hän mitä teki, ei Aran olisi tyytyväinen. Hän voisi palata tuon luokse, mutta varmasti haltia satuttaisi häntä siitä huolimatta, kun oli viivytellyt...

Katse käännettiin hitaasti silmättömään vanhukseen, tuon kyllä tuodessa esille hyvän kysymyksen. Halusiko hän edes palata haltiakuninkaan luokse? Toinen oli nöyryyttänyt häntä, oli julma ja uhkaili vaikka ja millä. Aran oli vihollinen, eikä Garrett olisi turvassa tuon kynsissä. Tuntematon mies taas oli, no, pelottava, mutta tuo ei ollut uhkaillut häntä mitenkään ja oli ainakin sanonut, ettei halunnut tappaa häntä. Se oli jo enemmän, mitä haltiakuningas oli hänelle antamassa tässä tilanteessa. Ei kumpaankaan oikeastaan voinut luottaa, mutta kumpi satuttaisi vähemmän? Se oli se tärkeä kysymys mielessä, eikä valinta ollut helppo. Hankalammaksi sen vain teki, kun toinen mies yllättäen ilmestyi silmättömän viereen, puhutellen kreiviä. Automaattisesti se ystävällinen sävy ja lempeät kasvot saivat sydämen hyppäämään kurkkuun, aatelisen ottaessa askeleen jo tuota kohden, ojentaen omaa kättänsä tarttuakseen toisen tarjottuun käteen. Se oli eniten, mitä hänelle oltiin tähän asti tarjottu. Jotain lohdutusta kauheaan olotilaan.

Ehkäpä Garrett ei ollut se viisaimmista viisain ja usein teki typeriä päätöksiä, joita muut sitten joutuivat korjailemaan jälkikäteen. Mutta aina tuo ei kuitenkaan tehnyt päätöstään ajattelematta, miehen pysähtyessä kuitenkin kuin seinään ajatellakseen, mitä juuri tapahtui. Silmät katselivat lempeää nuorukaista, sehän oli... Nuorempi Scarlington, Haraldin poika, eikö? Kuningas. Henry. Joku, jota kreivi ei ollut nähnyt vuosikausiin. Miksi tuo olisi täällä? Miten kuningas oli muka yllättäen tänne ilmestynyt? Käsi vedettiin takaisin, molempien noustessa rinnalle suojelevasti. Mitäpä Garrett taikuudesta tiesi kuin sen, että se oli arvaamatonta ja outoa, eikä hän halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä. Katse siirtyi ilmestyneestä miehestä takaisin vanhukseen ja tuon tyhjyyttä ammottaviin silmäkuoppiin. Mitä toinen yritti? Oliko mies vain toinen vihollinen, joka yritti huijata häntä lupaamalla jotain, mikä oli liian hyvää ollakseen totta?
"Hän... Tuo, ei ole aito, eihän...?" Varovaisesti kysyttiin, mutta ainakin huomio oli vanhuksessa ja mielenkiinto oli herätetty. Arania ei edes vilkaistu.




((Entä jos Garrett pyytäisi lopettamaan, koska hän ei halua?))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Heinä 07, 2013 4:53

Jokainen sekunti mitä ohitse kiisi tässä jännitteitä täynnä olevassa tilanteessa, pisti haltiakuninkaan hermot vain entistä kireämmälle. Varsinkin kreivin käytös. Tuo ei ollut näyttänyt minkäänlaisia aikeita tullakseen haltiakuninkaan luokse, uhkailuista ja käskyistä huolimatta. Sen sijaan kreivi otti jo askeleen lähemmäs oraakkelia ja tuon muodostamaa illuusiota. Aran ei kuitenkaan voinut ymmärtää, mitä Marduk mahdollisesti halusi kreivistä? Haltian tietääkseen yksikään kolmesta ei ollut ihmisten saatikka haltioiden puolella, joten oraakkelin täytyi toimia omasta tahdostaan ja tavoitella tavalla tai toisella omaa etuaan. Ei tuo hyvää hyvyyttään voinut olla täällä pelastamassa Nahor kylän kreiviä!
Marduk kävi hymähtäen kohottamaan toista kulmaansa, kreivin pysähtyessä ja käydessä kyselemään, oliko harha edessä aito.
Aito mikä? Vanhus hymähti Aito henkilö? Aito illuusio? Aito harha turvasta ja toivosta? Vai sittenkin aito tie vapauteen, kotiin? Siinä missä silmätön jatkoi puhumista, pysyi tuo ihmiskuninkaan illuusio paikoillaan hymyillen, ojentaen yhä kättään kreivin puoleen.

Aika loppui Aran kävi toteamaan yllättäen närkästyneenä, samalla kun nopein liikkein otti toisen vartijan käsistä jousen ja nuolen. Jousi jännitettiin ja alta aikayksikön oli päästetty nuoli halkomaan ilmaa, kohteenaan Nahorin kreivi itse. Tietenkään Aran ei olisi halunnut tappaa tuota siitä syystä nuoli tähdättiin siten, ettei se nyt heti kreiviä tappaisi mutta mieluummin Aran näki kreivin kuolleena kuin katoavan paikalta tuon lohikäärmeen kanssa.
Nuoli ei kuitenkaan koskaan osunutkaan kohteeseensa. Alta aikayksikön oli Marduk asettunut selkä kohden haltiakuningasta, Aranin ja Garrettin väliin, ottaen nyt iskun kreivin puolesta. Minkäänlaista reaktiota selkään uponnut nuoli ei saanut aikaan vanhassa lohikäärmeessä, joka nyt katsoi alas kreiviin ehkä turhankin läheltä.
Jonkun kärsivällisyys alkaa loppua Marduk hymähti samalla, kun taustalla Aran antoi vartijoilleen käskyn nyt hyökätä kaksikon kimppuun Viimeinen mahdollisuus, Kreivi Fortescue. Vapaus vai varma kuolema? Nyt kävi Marduk ojentamaan vanhan, ryppyisen ja luisevan kätensä Garrettin puoleen, vartijoiden lähestyessä uhkaavasti silti tilanteen johdosta varovasti oraakkelia ja kreiviä. Aikaa ei enää ollut kuin muutama hassu sekunti päätöksen tekoon, ennen kuin ensimmäinen ase iskeytyisi oraakkelin selkään. Sitä Marduk ei kuitenkaan aikonut odottaa vaan antoi Garrettille päätökseen aikaa ne muutamat sekunnit. Mikäli tuo ei tarttuisi vanhaan käteen ennen kuin vartijat saapuisivat iskuetäisyydelle, katoaisi oraakkeli paikalta ilman kreiviä. Mikäli kreivi taas tarttui tarjoukseen mikä olisi ollut tyhmää sivuuttaa katoaisi silmätön kreivin kanssa kuin tuhka tuuleen


// No mutta mehän tiedämme jo, ettei Garrettilta koskaan kysytä. Marduk on nyt ritari kiiltävässä haarniskassa. Kai Marduk saa suudelman? //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ma Heinä 08, 2013 1:12

Garrett katseli silmätöntä vanhusta hämmentyneenä kyyneleet siniharmaissa silmissään. Mikä ihmeen kysymys tuo nyt oli, tietenkin hän halusi tietää, oliko yhtäkkiä ilmestynyt Henry se oikea, vai pelkkä harhakuva! Tuo mies oli yhä todella outo ja pelottava, eikä tuon sanat auttaneet yhtään päinvastoin. Nehän vain sekoittivat mielen entisestään, saaden aikaan enemmän kysymyksiä, kuin vastauksia niihin! Luuliko vanha mies muka voittavansa mitään tuolla tavalla? Sehän vain pelotti ja sai kaiken tuntumaan entistä epävarmemmalta! Miten kreivi muka voisi luottaa johonkin sellaiseen, joka ei voinut suoraan edes sanoa aikeitaan, vihjaillen myös kenties huijaavan toista, kun tuo oli hädässä? Toinen oli hullu, sekopää! Ei noin kuulunut toimia! Mutta aina kun ne silmät hairahtuivat katselemaan kättään ojentavaa kuningasta vanhuksen vieressä, heräsi tahto tarttua tuohon käteen, oli se oikea tai ei. Se oli typerä halu, joka tuntui suorastaan itsemurhalta tai sen tavoittelulta, mutta mitä muuta mahdollisuutta hänellä olisi? Kumpi olisi se pienempi paha?

Haltiakuninkaan sanat saivat Garrettin säpsähtämään aatteistaan, äänensävyn jo saadessa tuon pelkäämään jatkoa. Nopeasti katse kääntyi Araniin, joka nappasi jousen ja nuolen vartijaltaan, jännittäen sen ja tähdäten... Ei niinkään sitä epämukavaa tunkeilijaa kohti, kuten olisi voinut luulla, nuolen osoittaessakin kreiviin. Kreiviin! Puuteroimattomat kasvot selvästikin kalpenivat silmien suurentuessa kamalan näyn nähdessään. Suippokorva oli loukannut, satuttanut, uhannut ja nöyryyttänyt, mutta vielä kertaakaan tuo oli ollut osoittanut hän jollain... Tuollaisella! Joka päivä sitä ei nähnytkään nuolen osoittavan kohti itseään, eikä aatelinen voinut kuin miettiä, miksi? Ei hän ollut tehnyt mitään, eikä tämä ollut hänen syytään, miksi Aran halusi tappaa hänet?! Koska hän ei totellut? Siitä vain? Hirveää! Aika tuntui kuin hidastuneen kylmänhien noustessa pintaan, eikä keho tuntunut enää tottelevan. Se oli kuin jäätynyt, ei liikkunut laisinkaan, vaikka sitä kuinka paljon pakotti. Lopulta, oli kuin kaikki se liikuttelu purkaantui yhdessä hetkessä, Garrettin päästäessä korkean kiljaisun samalla, kun nosti kätensä kuin itsensä peitoksi, vaikkei niistä oikein mitään hyötyä tässä tilanteessa ollut. Hän ei halunnut kuolla! Silmät ummistuivat odottamaan iskua.

Sitä ei koskaan tullutkaan. Hetken siinä odottaessa ja täristessä, käsiä vihdoin uskallettiin siirtää ja silmät avata. Näky säikäytti kreivin tietenkin, tuon säpsähtäessä taaksepäin silmättömän kuvatuksen ollen aivan edessä tuijottamassa alaspäin, suoraan aatelismiehen silmiin. Jos... Jos silmätön edes kykeni tuijottamaan, hän ei ollut varma. Se tuntui siltä, mutta... No, silmät... Tosin, kauaa tuon ei kuitenkaan tarvinnut miettiä sitä, mitä oli tapahtunut ja miksei nuoli ollut häneen osunut. Se ymmärrettiin. Vanhus oli pelastanut hänen henkensä sen jälkeen, kun Aran oli sen yrittänyt viedä. Itkuiset silmät katsoivat ylöspäin kysyvinä, eivätkä ymmärtäneet, miksi. Säikähtäneenä vilkaistiin myös haltiakuninkaaseen nopeasti, tuon lähettäessä vartijansa lopettamaan sen, minkä oli aloittanut. Garrettia pelotti! Katse oli yhä kovin pelokas sen silmäillessä vanhaa miestä ja tuon ojennettua, ryppyistä kättä. He kuolisivat. Suippokorvien pariin hän ei itse voisi jäädä, hän kuolisi varmasti, nyt vartijatkin olivat perässä aseet esillä... Tietenkään kreivi ei halunnut koskea tuohon luisevaan, ällöttävään käpälään etenkään ilman hanskoja mutta mitä muuta hän voisi tehdä edes yrittääkseen selviytyä? Ei hän uskonut enää edes selviytyvänsä! Yhdellä ripeällä liikkeellä nuorukainen oli tehnyt tiensä vanhuksen luokse, tarrautuen tuon tarjottuun käteen niin tiukasti, kuin kykeni. Garrett hakeutui lähemmäs turvaan, painautuen toista vasten kyyneleet silmissään, toivoen jotain ihmettä. Toinen oli luvannut hänelle vapauden ja mahdollisuuden elää. Hän halusi sen!




((Garrettista häneltä pitäisi kyllä kysyä. Marduk on kyllä aika ritari, mutta tuon pitää pyytää suudelmaa. Garrett ei tuollaisia noin vain suutele, hyi.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Heinä 08, 2013 4:03

Leveä virne kävi rävähtämään Oraakkelin kasvoille, kreivin käydessä tarttumaan vanhuksen käteen kuin hukkuva oljenkorteen. No, olihan se käsi kreivin ainoa oljenkorsi tässä tilanteessa, nuoren miehen käydessä nyt painumaan vasten pienesti naureskelevaa vanhusta. Vanhemman kädet kävivät lempeästi kietoutumaan kreivin ympärille, sokean suodessa yksi, nopea vilaus vielä haltiakuninkaan puoleen, ennen kuin kreivi ja oraakkeli katosivat paikalta kuin tuhka tuuleen. Vartijat tietenkin menivät hämilleen tästä, mutta Aran kävi jopa huutamaan raivosta. Häntä kiukutti ja varsinkin tässä tilanteessa. Vankinsa oli paennut kolmannen tahon avustuksella, eikä hän edes tiennyt miksi. Mikä oli liskon syy tulla ja auttaa kreivi pois?! Varmasti oraakkelilla oli hyvä syy, sillä se vanhus ei tehnyt mitään vain toisten hyväksi! Aran saattoikin vain koittaa lohduttautua sillä, että ehkä kreivistä tuli nyt sieluton porkkana Oraakkelin seurassa, kun lohikäärme miehen sielun veisi. Toivottavasti.

Aika paikka ja todellisuus vaihtelivat sekunnin murto-osissa, Ajankiitäjän viedessä itsensä ja matkalaisensa turvallisesti perille kotiluolaan. Suureen, kolkkoon ja pimeään luolaan. Hitaasti alkoi tätä massiivista luolaa kuitenkin valaista lentävät, valkeat valopallot, jotka seilasivat pitkin luolaa edestakaisin hitaassa, rytmillisessä muodostelmassa, valaisten niin luolan perällä häämöttävän, monia metrejä korkean aarrekasan, kuin myös vastakkaisella seinällä hohkaavat kolme peiliä.
Viisas valinta, Kreivi hyvä Marduk kävi hymisemään päästäessään irti kreivistä, jääden kuitenkin seisomaan niille sijoilleen luolan syvennyksen keskelle. Syvennyt oli yhä kotoisa, sisustettu huone, josta löytyi kaikki mitä nyt saattoikin esimerkiksi majatalon huoneesta löytää. Syvennys oli valaistu kynttilöin sekä lämpöä sinne tuotti nurkassa sijaitseva takka.

Tuuli kävi ulvomaan pitkin luolastoja, kantaen mukanaan ulkona, Mor vuorien huipuilla yhteen ottavien lohikäärmeiden karjahduksia, petojen repiessä toisiaan kappaleiksi reviirien tähden. Koko paikka oli muutenkin kolkko ja suoraan sanottuna kylmä, kirjaimellisesti. Ainoa lämpö huokui takasta syvennyksessä, sekä se ehkä luonnottomankin lämmin ruumiinlämpö, jonka vanha, silmätön mies omisti.
Lienee turha odottaa, että tunnistaisitte minut? Te kuolevaiset kun tuppaatte Sivuuttamaan meidän olemassaolon, kunnes joku meistä tekee jotain hirveää


//Mutta kun Garrettilta ei kysytä. Ehkä se Marduk kysyykin sitä suudelmaa, ihan vain ilkeyttään. Et pääse kotiin, ennen kuin annat pusun. Niin //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ma Heinä 08, 2013 8:26

Garrett ummisti silmänsä oikein tiukasti, puristaen laihaa kättä viimeisillä voimillaan. Häntä pelotti, eikä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Pelko kuolemasta oli oikea ja se tuntui olevan niin lähellä, vastahan se nuolikin oli yritetty ampua kohti. Sellaista kohtaloa ei haluttu hyväksyä, mutta kaikki toivo jostain muusta tuntui olevan typerää, sen ollen mahdotonta. Ei hän voisi enää tehdä mitään, eikä hän tiennyt, mihin tämä silmätön vanhus kykenisi. Kuninkaiden kutsuminen tyhjästä ei oikeastaan tässä tilanteessa auttaisi lainkaan tai ei kreivi itse ainakaan mitään käyttöä sille nyt nähnyt, kun vartijat olivat aseet ojossa valmiita iskemään. Ympärille kiertyvät kädet tuntuivat hyvältä, vaikka ne kuuluivatkin ällöttävälle, vanhalle miehelle. Se tuntui turvalliselta, kuin suojaava kilpi ympärillä, josta ei mikään pääsisi lävitse. Ja sitä Garrett kaipasi. Tuo painautui entistä tiukemmin vasten silmätöntä, kasvojen hautautuen toisen rintaan, kyynelten kostuttaessa kaavun kankaan. Aran oli esittänyt välittävänsä niin monta kertaa ja usein tuo oli ollut se ainoa lohduttaja vihollisten keskellä kidnappauksen jälkeen, mutta tätä haltia ei koskaan ollut tehnyt vankinsa hyväksi. Tätä hän oli tarvinnut jo kauan jotain, jota vasten itkeä surua ja pelkoa pois...

Kreivi ei odottanut selviävänsä, odotti vain kuolettavaa iskua suippokorvien käsistä. Silmiä ei uskallettu avata, eivätkä kyyneleet loppuneet, hennon kehon suorastaan täristen pelosta toisen otteessa. Ehkäpä vartijat hyökkäisivät ensiksi vanhuksen kimppuun ja tuo kuolisi ensiksi, joten sitä nytkähdystä toisessa osattiin odottaa ja se varmasti tunnettaisiin, Garrettin ollessa painautunut aivan vasten toista. Niin, sitä odotettiin ja pelättiin, sillä se vain kertoisi siitä, kuka olisi seuraava. Kylmä tuulahdus pohkeissa ja reisissä saivat vaaleat ihokarvat nousemaan pystyyn yrittääkseen suojella kehoa kylmältä, onnistumatta siinä. Olo tuntui yhtäkkiä niin kylmältä, saaden aatelisen jo pelkäämään kuolleensa! Mutta hän ei ollut tuntenut mitään, ei lainkaan kipua, eikä vanhuksestakaan mitään ollut kuulunut tai tuntunut. Yhä tuo oli edessä ja kätensä kreivin ympärillä, kaikki vain tuntui niin... Omituiselta. Silmiä ei aluksi uskallettu avata, mutta vihdoin sekin oli pakko tehdä, kun silmättömän miehen ote hellitti ja päästi irti, sanojen kaikuessa korvissa.

Silmät eivät voineet uskoa näkemäänsä, askelien automaattisesti ottaessa pari taaksepäin, kauemmas ryppyisestä, rujosta vanhuksesta. Ympäristö oli vaihtunut, haltioiden ollessa tiessään haltiakuningasta myöten. Vankilaksi muuttuneesta makuuhuoneesta ei näkynyt merkkiäkään ympärillä, kaiken ollessa nyt... Erilaista. Pelottavaa ja outoa. Se aikaisempi tuulahdus tuntui jälleen paljaalla iholla ulvoessaan taustalla, yöpaidan tarjotessa aivan liian vähän suojaa kylmältä, Garrettin värähtäessä kylmyydestä. Ja pelosta. Katse poukkoili ympäriinsä ymmällään, paikan ilmeisesti ollen jonkin sortin luola. Sisustettu luola, mutta luola silti, hämärä valaistuksesta huolimatta. Paljaat jalkapohjat eivät pitäneet maasta säteilevästä kylmyydestä saati sitten pinnan epätasaisuudesta, miehen selvästikin ollessa pelokas laittamaan koko painonsa molempien jalkojen varaan, kiemurrelle ja vaihdellen painopistettään etsiessään mukavampaa asentoa. Oudot äänet ympärillä olivat jotain, mitä kreivi ei koskaan ollut kuullutkaan, jokaisen rasahduksen ja vielä pahempaa, selvien karjahdusten saadessa tuon vilkuilemaan säikähtäneenä ympäriinsä, matkan perääntyessä kohti lähintä seinää hitaasti, ettei mikään selkään pääsisi loikkaamaan.

"M-minä," Garrett änkytti säikähtäneenä, katsoen kyynelten läpi vanhusta keskellä, no, huonetta,
"E-en minä... Tunne," tuo yritti sanoa jotain, yhä kovasti peläten silmätöntä ilmestystä, vaikka tuo oli hänen henkensä jo kerran tai ehkä kahdesti pelastanut. Hän ei vain ymmärtänyt tätä tilannetta laisinkaan, eikä tiennyt, mistä ihmeestä toinen puhui! Ei hän tuntenut tuota miestä!
"Kuka... M-mikä... Olet?" Katse oli pelokas aatelismiehen tullessa kutsutuksi "kuolevaiseksi" ja toisen taas kutsuessa itseään joksikin muuksi. Mikä ihme tuo otus sitten oli! Kysymyksiä oli vaikka millä mitalla, mutta aina tuo ei ollut varma, halusiko niihin vastauksia...




((Garrett ei pidä siitä, ettei kysytä. Suudelmaa ei kuitenkaan suostuta antamaan Mardukille, mutta ei tuo taitaisi kovin kauaa kestää, jos se olisi ainoa tie kotiin. Silloin Marduk ei kyllä varmasti suostu vain siihen pusuun, kreivinhän pitäisi sitten vaatia saavansa suudella toista, niin.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Heinä 09, 2013 5:41

Silmätön selvästi tarkkaili kreivin liikkeitä, kasvojen ollessa suunnattu aina kohden aatelismiestä, minne ikinä tuo päättikään peruuttaa. Marduk itse pysyi paikoillaan, liikauttamatta lihastakaan. Hyvä että näytti edes merkkejä hengittämisestä. Tuo näytti suorastaan pystyyn kuolleelta, mikäli ei olisi antanut virneen nousta ja laskea kasvoillaan vähän väliä.
Kuitenkin, kreivin kysymyksen myötä, kävi se virne leviämään entistä suuremmaksi, vanhojen, likaisten ja epäsymmetrisen hammasrivin paljastuessa kokonaan. Ei kreivi tyhmä ollut, vaikka vähän Omalaatuinen olikin. Tuo tajusi heti kysyä mikä tämä mies oli, eikä varsinaisesti kuka hän saattoi olla. Tietenkin Marduk piti siitä, että sai hieman pelotella tai mahtailla kuolevaisille, vaikkei tässä tilanteessa perimmäinen tarkoituksensa ollut kreivin pelästyttäminen kuoliaaksi. Ymmärrettäväähän se oli, pelko siis, mutta Marduk kuitenkin piti tilanteen omalta osaltaan rauhallisena ja verkkaisena, näin luoden jonkinlaista lohdutusta siitä, ettei hän ainakaan heti ollut toista syömässä elävältä. Tietenkään tämä illuusio, silmätön, ruma vanhamies ei ollut paras tapa lähestyä hermoherkkää miestä, mutta valitettavasti tämä oli se inhimillisin ja vaarattomin illuusio, mitä lohikäärmeeltä löytyi. Tai no, toinen vanhanmiehen illuusio oli vielä vaarattomampi, mutta se nyt ei tuntunut tarpeeksi korealta tähän tilaisuuteen. Puhuttelihan hän sentään Nahor kylän kreiviä.

Olen naapurinne, kreivi hyvä Vanhus kävi naurahtamaan huvittuneena, ehkä hieman loukkaantuneen kuuloisena. Selvästi mies kuitenkin vitsaili loukkaantumisen suhteen, se oli eri asia, ymmärsikö kreivi sen.
Minä sentään olen vaivautunut muistamaan teidän nimenne siitä päivästä asti, kun synnyitte. Olen katsellut sinua, kylääsi, kartanoasi, aina ja joka päivä. Etkä sinä ole vaivautunut edes muistamaan yhtä nimistäni? Hitaasti kävi puheiden lomasta käsi tavoittelemaan selkään uponnutta nuolta, sen kuitenkin ollessa paikassa, johon vanha mies ei enää taipunut. Tuntuihan se ikävältä liikkuessa, mutta kunhan oikea muoto pääsisi taas valloilleen, lohikäärme tulisi tuskin edes huomaamaan mokomaa piikkiä.
Olen Oraakkeli Vanhus kävi lopulta vastaamaan kysymykseen Ajankiitäjä, Kaikkitietävä, Vanhin. Silmättömäksikin nykyään kutsuvat, jostain kumman syystä. Mardukina olen myös liikkunut teidän kansan keskuudessa, Haltiat tuntevat minut myös nimellä Archelaus.
Vanhus hiljentyi hetkeksi, jääden taas tuijottamaan kreiviä. Ilman silmiä.
Jos nyt jo ei jokin kello päässä soita, niin olen hyvin, hyvin pettynyt teihin, Kreivi Fortescue Silmätön kävi pienesti mutristamaan huuliaan Saisitte olla kiitollinen, että kylänne edes on pystyssä enää Vain koska minä olen sen sallinut.


//Garrettilta ei kysytä pitääkö hän siitä vai ei. Niin, Garrett valmistaudu suutelemaan vanhaa kurppaa. Oikein kunnolla. Kieli mukaan sinne puolimätään kitaan. Niin. Kaunista, eikö? //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ti Heinä 09, 2013 9:04

Garrettia ahdisti kovasti se tuijotus, minkä sai silmättömältä mieheltä. Silmättömältä! Miten toinen muka kykeni tuijottamaan tai... Katsomaan häntä tuolla tavalla! Ilman silmiä! Missään ei ollut mitään järkeä, mutta tuntui aivan siltä, kuin tuo vanhus näki tasan tarkkaan kaiken, silmättömänäkin. Sitä ei ymmärretty eikä voitu ymmärtää, tässä tilanteessa se jotenkin tuntui vielä mahdottomammalta, kuin äkillinen siirtyminen paikasta toiseen. Olikohan sekin jonkinlainen loitsu...? Ympäristö pelotti, kuten pelotti tuo outo mieskin, vaikka ehkä hieman tilannetta rauhoitti se, ettei toinen oikeastaan liikkunut juurikaan. Vanhus pysyi kiltisti paikallaan ja antoi pelokkaalle kreiville tarpeeksi tilaa, eikä tehnyt äkillisiä liikahduksia, jotka olisivat voineet saada tuon pahastikin pois tolaltaan tässä tilanteessa. Oikeastaan, ehkä se liikkumattomuus oli jotenkin epäluonnollista ja pelottavaa, kun sitä tarkemmin katseli. Liian liikkumatonta, kasvojen ja... Katseen? Ainoastaan seuratessa. Se oli ahdistavaa. Kylmät väreet kuitenkin kulkivat kunnolla pitkin Garrettin selkäpiitä vasta sitten, kun toinen mies väläytti esiin hampaansa virnistäessään vaikka enemmän se näyttikin pelottavalta irvistykseltä! Se sai nuoremman miehen kavahtamaan, oikean kylmyydenkin väistyessä hetkeksi pois kehoa värisyttävän pelon tieltä. Näky oli myös ällöttävä, hän miltei kykeni haistamaan... Minkä lie tuosta kidasta, likaisten hampaiden välistäkin.

Vieläkään kreivi ei ymmärtänyt, kuinka toinen hänen naapurinsa muka kykeni olemaan. Eihän hän koskaan ollut nähnytkään vanhaa, silmätöntä ilmestystä ja hänhän totta vie muistaisi tuollaisen kuvatuksen koko ikänsä! Siitä syystä katse oli hyvin kysyvä ja hämmentynyt, vaikka kuinka toinen yritti selittää tilannetta. Jos vanhus edes yritti, aikaisemmin kysymyksiin ei oltu edes vastattu millään järkevällä tavalla, ehkä toinen tahallaan yritti taas hämätä häntä? Siltä se kyllä vähän taas tuntui, Garrett ei koskaan ollut nähnyt miestä, mutta tuo muka oli katsellut häntä? Tietenkin se oli ymmärrettävää, jos joku tiesi Nahorin kreivin nimeltä, mutta miten toinen on häntä muka voinut seurata, eikä kreivi itse ole toista nähnyt! Ellei silmätön mies osannut myös muuttua näkymättömäksi. Se teki olon hetkessä kovin vaivaantuneeksi. Mutta miten hän muka toisen voisi tuntea, jos edes nimeä ei oltu annettu, eikä tuo koskaan ollut esitellyt itseään, kun... Oli aatelismiestä katsellut... Omien sanojensa mukaan. Ainakin. Hyi... Vilu pureutui kankaan läpi, eivätkä ne yöpaidan pitkät hihat auttaneet, kun jalat olivat täysin paljaina viiman armoilla. Ehkä se puistatus ei kuitenkaan johtunut pelkästään kylmyydestä...

Silmät vilkuilivat epävarmoina vanhuksen kättä, joka hitaasti yritti jotain selästään kaivaa. Se muistutti Garrettia taasen siitä hetken mietinnän jälkeen että se nuoli tosiaan oltiin ammuttu häntä kohti. Ja toinen oli sen selkäänsä ottanut. Sitä ei kuitenkaan otettu tai haluttu ottaa puheeksi nyt. Katse nopeasti kuitenkin vältteli tyhjiä silmäkuoppia, vaikka automaattisesti ne silmät yrittivät sinne vilkaista. Eivätpä nuo nimet oikeastaan mitään sanoneet, eivät ne oikeastaan nimiä olleetkaan, enemmänkin kuvauksia. Titteleitä. Miten hän olisi muka voinut tietää! Tosin... Hetken mietittyään, kreivi kyllä näytti jotain muistavan. Mutta...
"E-eikö se ole vain tarina? Huhu?" Tuo yritti varovaisesti, oikeastaan sanoessa ajatuksensa ääneen niitä sen enempää miettien. Olihan niitä tarinoita kuultu Oraakkeleista ja vaikka mistä elämän aikana, mutta että se nyt muka totta olisivat? Hulluutta!
"M-mitä sinä teet Nahorille?" Kysymys kuitenkin äkkiä vaihtui, kreivin tietenkin ollessaan huolissaan maistaan kuullessaan niiden tulevan mainituksi.




((Hyi! Ei Garrett tuonne halua työntää mitään! Hän voi korkeintaan antaa pienen pusun poskelle!))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Heinä 09, 2013 9:31

Tarina Huhu Legenda Myytti Onko sillä väliä? Ettehän te halua uskoa muinaisiin jättiläisiin, joiden olemassaolon viisaat tunnistavat ja myöntävät. Meitä ei ole vuosituhansiin näkynyt missään, kai se on siis ymmärrettävää, ettei kukaan teistä meitä muista. Mutta mihin katoavat laivat mystisesti Aeran ulapoilla? Mistä johtuvat yllättävät myrskyt Cryptin yllä? Satunnaisia merihirviöitä, yllättäviä sääilmiöitä No ehkä täytyy myöntää, etten saa aikaan niin näyttäviä asioita, mitä kaksi nuorempaa vanhinta. Mutta, minulla onkin käytössä taidoista kallisarvoisin. Aika. Tiedän menneen, nykyhetken ja tulevan. Näen paikkoihin joihin ei pitäisi nähdä, tiedän ajatukset, joita ei pitäisi kuulla ja tiedän joka ikisen henkilön tässä valtakunnassa. Heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa. Olemme seuranneet kuinka vuosituhannet vaihtuvat, kuinka haltiat ja ihmiset kuolevat ja tappavat toisiaan, kuinka tämä typerä sota runtelee valtakuntaa, joka alun perin ei kuulunut kummallekaan osapuolelle. Me nauramme teille, kun kohtaatte tappion, me juhlimme kanssanne, kun saatte voiton. Me annamme teidän elää, me annamme teidän asuttaa tätä valtakuntaa Ja mikä on kiitos? Pitkän saarnansa jälkeen vanhus viimein veti henkeä, vaikkei ilmaa oikeastaan tarvinnut Myytit Legendat Huhut Tarinat Siksi meitä kutsutaan. Lasten saduiksi. Tarinoiksi, jolla pitää pienokaiset kaukana pimeiltä kujilta.

Lopulta, hetken hiljaisuuden jälkeen, kävi vanhus revähtämänä nauruun, joka kaikui, suorastaan kumisi pitkin valtavaa, pimeää luolaa. Ääni oli moniääninen, luonnottoman matala, saaden jopa syvennyksen seinät tärisemään. Harvinaisen huvittuneelta vanhus kuitenkin vaikutti äskeisen saarnansa jälkeen.
Mitä minä teen Nahorille? En mitään. Ja kaikkea. Teinä olisin enemmänkin huolissani, mitä ystäväni Nergal kylällenne saattaisi tehdä. Meri kun on arvaamaton vaara rannan tuntumassa oleville kylille. Mutta, jos minä olisin halunnut tuhota kyläsi, olisin sen jo tehnyt Kuitenkin, ehkä olette antaneetkin minulle syyn tehdä sen Kärsivällisyyteni alkaa käydä vähiin teidän ihmisten suhteen. En pidä siitä, että käytte pyrkimään vuorelleni Marduk kävi jatkamaan, jahka oli selvinnyt naurunpuuskastaan.
Hitaasti, puheidensa jälkeen, lähti vanhus kävelemään toiseen suuntaan, pois luolan syvennyksestä, kohti kolkkoa, avaraa luolaa.


// Garrett, sinulta ei kysytä. Suutele nyt vain //
Seuraava

Paluu Käytävät

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö