Kirjoittaja Sands » 05 Heinä 2013, 02:08
Garrettin viime päivät olivat olleet pisimpiä ja kenties niitä onnettomampia, mitä tuo koskaan oli elämänsä aikana kokenut. Aikaisempi nöyryytys kaulapannan kanssa konttaamisesta oli vielä kovastikin mielessä, eikä se haava ollut saanut tarpeeksi aikaa parantuakseen. Kuinka se olisi voinutkaan, haltiakuninkaan pitäessä huolen siitä, että vankinsa olo oli mahdollisimman kurja. Sitä mieltä kreivi ainakin oli ja niin tuo uskoi, inho suippokorvaa vastaan ollen niitä ainoita asioita, jotka saivat tuon yrittämään pysyä hengissä. Siitä oli liian pitkä aika, kun hän oli Aranin viimeksi nähnyt niissä epämukavissa merkeissä, mutta jos tuo nyt jonkun halusi tavata, niin se oli juuri se suippokorva. Aran oli se, joka oli lukinnut Garrettin huoneeseensa ja kieltänyt kaikkia kuuntelemasta tuon pyyntöjä tai käskyjä, joten tuo olisi myös se, joka sen käskyn voisi kumota. Ruokaa ja juomaakin tuo oli uhannut olla antamatta laisinkaan, mikä oli kauhistuttanut aatelista, joka ei ollut edes sinä iltana syönyt vielä iltapalaansa! Mutta se oli vasta alkua. Oi, se oli lopulta niin paljon pahempaa, pahempaa kuin tuo olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Näinä päivinä kreivi oli oppinut ymmärtämään, mitä nälkä oli. Aluksi se ei ollut niin paha, mutta ilman ruokaa nukkuminen oli ollut hankalaa. Ja aamulla... Aamulla olo oli jo sietämätön. Voi kuinka ovella oltiin itketty huonoa oloa ja nälkää ja pyydetty edes jotain. Sen jälkeen Aran ja haltiat oltiin haukuttu vaikka ja miksi, ennen kuin Garrett oli taas kerran purskahtanut itkuun ja pyytänyt anteeksi kaikkea, ja lupasi vaikka kuun taivaalta, jos hän vain pääsisi menemään ja saisi jotain ruokaa. Ei häntä edes tarvitsisi päästää huoneesta, oikeastaan. Hän olisi voinut jäädä, kunhan hän olisi vain saanut jotain ruokaa ja juomaa! Kiltit!
Itkut ja haukut menivät kuin kuuroille korville. Ei kreivi edes tiennyt, kuunteliko kukaan. Huoneessa ei ollut mitään tekemistä, eikä mitään ruokaa. Kurkkukin oli käynyt niin kuivaksi, että juotavaa tarvittiin ja pian. Mutta sitä ei ollut missään. Kutsua kylpyynkään ei kuulunut ja olo tuntui kauhealta, niin likaiselta. Saastaiselta suorastaan. Garrettia ällötti! Hän ei halunnut nääntyä näin kuoliaaksi, likaisena vihollisten vankina. Sillekin ajatukselle itkettiin aikansa. Pakoa ikkunan kautta harkittiin myös, mutta huone oli aivan liian korkealla. Eikä kreivi oikeastaan saanut ikkunaa auki omin käsin, se tuntui olevan jumissa, eihän ikkunoiden kuulunut niin tiukassa olla! Harmi sinänsä, ulkoa olisi voinut saada edes jotain kostuttamaan kurkkua, mutta sitä suunnitelmaa ei kyetty toteuttamaan. Turhautuneena aatelinen hakkasi myös ovea rikkoakseen sen, mutta kymmenisen minuutin jälkeen kipeän kätensä perään itkemisen lopetettua, liika riehuminen päätettiin jättää sikseen. Aikaa kulutettiin nukkumalla, ikkunan edessä tuijottamassa ankeaa maisemaa tai oven ääressä puhumassa kenelle tahansa, mutta se kävi nopeasti tylsäksi ja vatsa huusi yhä nälkäänsä. Eikä auringon mukaan voinut olla vielä muu, kuin keskipäivä...
Onnekseen, Garrett sai hieman syötävää ja juotavaa. Ei paljoa ja aluksi leivänkannikkaaseen tai pahalta haisevaan viiniin ei suostuttu koskemaankaan, mutta tuntien kuluessa nekin oltiin hotkittu parempiin suihin, vaikkakin oksennusta vastaan taistellen. Nälkä tosin jäi. Jokainen päivä oli tuskaa ja kipua, eikä sitä voitu kuin joka välissä käydä ovella itkemässä, että kreivi halusi tämän jo loppuvan ja lupasi tehdä kaiken. Aivan kaiken, mitä häneltä pyydettäisiin. Hän ei vastustelisi lainkaan, kunhan hänet ruokittaisiin hyvin! Vastausta tuo ei kuitenkaan saanut. Kaikki ilo oli kadonnut elämästä. Pesullakaan ei päästy käymään, eikä vanki voinut kuin yrittää pyyhkiä aikaisemman puuterikerroksensa vaatteisiin ilman vettä. Tuntui hirveältä tahria vaatteita, mutta nehän olivat suippokorvakuninkaan! Sama niitä oli tuhota edes vähän, ei Garrett niistä enää hyötynyt. Häntä ei huvittanut edes pukeutua. Ei huvittanut! Ja hän rakasti vaatteita ja pukeutumista! Elämä oli kamalaa. Vatsaa kivisti. Oliko kuolema lähellä?
Nukkuminen oli hankalaa tyhjällä vatsalla, mutta kreivi oli hyvin väsynyt juurikin siitä syystä, että nukahtaminen oli hankalaa, yllätys yllätys. Onnekseen tuo oli itkemispaikakseen valinnut sänkynsä, joka oli aivan mukava ja pehmeä, vaikkei lakanoita oltukaan vaihdettu päiviin, eikä kukaan pedannut sänkyä tai möyhinyt tyynyjä. Se mukavuus oli kuitenkin tarpeeksi saamaan väsyneen miehen nukahtamaan tunteita purkaessaan, ollessaan vain pieni, käpertynyt kerä peittokasan päällä, tuhisten rauhallisesti. Hiukset oltiin avattu ja niiden annettiin pysyä nyt vapaina, syytä tai halua laittaa pari päivää sitten pestyjä hiuksia ei löytynyt. Pukeutumiseksikin kelpasi nyt vain valkoinen yöpaita, ylettyen juuri ja juuri keskelle reittä. Hyvällä onnella Garrett olisi saanut nukkua univelkojaan vaikka aamuun asti, mutta hyväonniseksi ei nuorukaista olisi voinut kutsua viimeaikaisten tapahtumien mukaan. Olo oli... Ahdistunut. Ehkä se oli se tyhjä vatsa, mutta unet olivat rauhattomia, eivätkä silmät vain halunneet pysyä kiinni. Suurin virhe oli käydä avaamaan ne.
Kreiviä ei kiinnostanut, mikä aika oli. Kreiviä ei tällä hetkellä kiinnostanut mikään muu, kuin että mikä hemmetti tuo rujo hirviö hänen huoneessaan oli ja miksi se tuijotti ja miksei sillä ollut silmiä ja miten se tuijotti ilman silmiä ja se taisi olla itse kuolema ja se tuli vihdoin hakemaan häntä, eikä hän halunnut kuolla! Sanoja Garrett ei saanut suustaan ulos, mutta ääntä tuo kyllä piti. Korkeaa, kovaa kiljuntaa miehen hypellessä tai oikeastaan horjahtaessa sängyltään alas, perääntyen niin nopeasti kauimmaiseen nurkkaan kuin mahdollista, pakokauhu paistaen niin äänestä kuin koko olemuksesta. Eikä huuto loppunut.
((Äläpä katsele Garrettin takamusta siinä, niin.))