Satojen silmien prinssi


Linnasta löytyy käytävää jos toistakin, jolla vaellella päänsä pyörryksiin. Linnasta löytyy myös lumottuja salakäytäviä, jotka ovat erittäin vaikeita löytää tai sitten täysin mahdottomia avata ilman loitsuja. Käytäviä valaisee pimeällä hiljalleen edes takaisin lipuvat sinivalkeaa valoa kajastavat, lumotut valopallot. Käytävät ovat myös melko autioita ja maltillisesti sisustettuja.

Valvoja: Crimson

Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1578

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Tammi 11, 2013 1:16

Satojen silmien prinssi

Arojen tuuli oli kova ja armoton, tarttuen taivaalta satavaan lumeen ja irrottaen jo satanutta lumipeitettä maasta ruohonkorsia peittämästä, iskien sen kaiken sitten vasten herkkiä silmiä kuin jäisen veitsen. Järkevä mies suojaisi silmänsä ja ihonsa raastavalta tuulelta, mutta joskus sitä kaikkea ei voinut suojata, eikä aina ollut silmäluomiakaan silmien suojana. Se kirveli ja pisteli ympäri kehoa, piiskaten tärkeitä näköelimiä kivuliaasti, kenties jopa onnistui niistä viemään yhden tai toisen yhdellä onnistuneella iskulla, mutta se ei lopettanut matkaa, ei saanut askelta edes hidastumaan. Silmistä monet saivat kokea, mitä hyytävä kylmyys teki kosteille, liikkumattomille pinnoille, jäähileiden muodostuessa kalvon pinnalle ja saaden näkökentän sumenemaan sieltä täältä... Ainakin hetkeksi, kunnes jäätynyt silmä pakotti taas itsensä jonnekin muualle katsomaan, särkien jääpeitteen ja saaden sen tippumaan silmän päältä iholle, jonka sileää pintaa vasten se sitten valui aina maahan saakka. Kehoa peittävä iho tosiaan oli niin liukas, ettei jää tai lumi tahtonut pysyä sen päällä, jättäen ihon loistamaan tummuuttaan keskelle lumista maisemaa. Ympärillä oli vain tyhjää ja tuuli ulvoi ainoana äänenä kaiken sen ylhäisen yksinäisyyden keskellä. Lumimyrskyksikin kenties kuvailtu puhuri yön tai aamun pimeydessä oli mitä onnettomin sää ulkoilemiselle, puhumattakaan hyökkäyksestä. Kuka sellaiseen edes lähtisi ja olettaisi hyvää tulosta? Kukapa hölmö tosiaan...

Kapea jalka upposi puuterilumesta koostuvaan lumidyyniin, joka tuulen mukana seilasi pitkin aavaa maisemaa. Raaja leikkasi siitä helposti läpi, eikä tällaisia jalkoja oltu tehty syvässä lumessa tarpomiseen, mutta pituus teki syvistäkin hangista helppoja esteitä, jotka piti vain ylittää. Yhden jalan noustessa toinen upposi samaiseen reikään perässä, jonka jälkeen sitten kolmas ja neljäs... Jalkoja tuli siistissä rivissä monen monta, jokainen kuin ivaten matkien ja liioitellen edellisen liikettä aina takaperin kääntynyttä polvea myöten, ensimmäisten parien jaloista ollen miltei suoria, viimeisten taas lähempänä heinäsirkkojen takaraajoja. Helppoahan lumen halki oli tarpoa, mutta mukavaa se ei ollut. Ilma tosiaan oli onneton, kylmä ja pimeä eikä matkakaan ollut sieltä lyhimmästä päästä. Tätä Roswell ei ollut valinnut tarkoituksella, näin oli vain päässyt käymään. Black oli aloituksen tehnyt, ilmoittanut omaavansa mahdollisen tavan toteuttaa demonin toivomuksen... Ja tässä sitä nyt oltiin. Toivottavasti velho oli itse kunnossa, vielä jonkin aikaa sitten sarvipäisellä miehellä ei ollut aikaa jäädä sitä varmistamaan, ettei kaikkea sitä valmistelua oltaisi tehty turhaan. Tämä oli nyt se päivä, kun kaikki tapahtuisi; pimeä oli vain hiipinyt ajan myötä, tuuli yltynyt taas vasta aroilla, tuulensuojaa kun ei paljoa puuttomilta mailta löytynyt. Kaikki oli vain sattunut, mutta siitä luultavasti olisi hyötyä. Haltioiden linnake hohti majakan tavoin kaukaisuudessa keskellä tähtien hiukan valaisemaa pimeyttä, säälittävän pienen sirpin kuuta taivaalla ollessa aivan yhtä turha kapistus tuomaan valoa hetkeen. Tämä keho oli suuri ja näin tasaisessa maastossa se näkyisi varmasti, mutta lumimyrsky ja pimeys totta tosiaan huononsivat näkyvyyttä ja lykkäsivät niin sitä huomaamista. Se tulisi kuitenkin tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin, mutta harvapa halusi tällaisessa säässä vartioida maastoa silmä tarkkana hyökkääjien takia. Eihän kukaan nyt hyökkäisi, miksi siis suotta tuhlata voimavaroja?

Lähestyvä, tumma hahmo tulikin täytenä yllätyksenä, päästen aivan liian lähelle muureja, ennen kuin tuli huomatuksi. Kovin omituista, olihan demonilla kuitenkin korkeutta haastaakseen monet puut vaikkei kaula aivan suorana ollutkaan, ihokin oli mustempi kuin yksikään varjo ympäristössä mustaakin mustempi suorastaan, erottuen ympäristöstä kuin ympäristöstä helposti, niin valkoisesta lumimaisemasta, kuin pimeydestäkin. Kauempana näkyvyys ilmeisesti laski liian paljon, mutta vihdoin hahmon tullessa valoon alkoi vartijoillakin tulla kiire työnsä tekemiseksi. Linna ja rakennukset sen ympärillä antoivat hieman suojaa tuulelta, mutta silti suurin osa ammutuista nuolista tai heitetyistä keihäistä menivät ohi niinkin suuren maalin muurien ulkopuolella. Kiitos tuulen, täytyi olla todella tarkka ampuja, jos halusi saada nuolensa tuohon hyökkääjään uppoamaan ja vieläkin tarkempi, jos halusi nuolella osua yhteen niistä monen monista, keltaisista silmistä, jotka koko tummaa kehoa koristivat. Iho oli suorastaan erikokoisten silmien peittäminä, kaikki turhankin pyöreitä ja aukinaisia, pienen pienten pupillien tuijottaen ympäristöään tarkkaavaisina, eikä mikään jäänyt huomaamatta. Sokeita kohtia ei ollut, vaikka silmiä oltiin menetetty matkalla ja nyt sitten terävien aseiden takia. Niitä oli monta varalla vieressä, eivätkä menetykset olleet pahoja.

Roswell ei kuitenkaan hyökännyt yhdenkään sotilaan kimppuun. Sitä hän ei tänne ollut tullut tekemään, se olisi ollut tyhmää... Etenkään, kun tämän pienen retken syytä ei Henrylle oltu kerrottu. Ei, hän oli täällä vain yhdestä ainoasta syystä ja se oli kosto. Kosto erästä tiettyä henkilöä kohtaan, tämä oli jotain henkilökohtaista, eikä kenenkään muun tarvinnut kärsiä. Muurit oltiin tehty ihmisenkokoisia hyökkääjiä vastaan, mutta mitään vastusta niistä ei ollut näin pitkiä jalkoja vastaan, demonin yksinkertaisesti vain harppoen niiden yli no kenties se ei nyt aivan niin helppoa ollut, kokoa muurilta kuitenkin löytyi aika lailla ja jättäen sotilaat kokonaan huomioimatta. Moniakin aseita törrötti ihosta, saaden mustan liman valumaan haavoista. Silmiäkin oltiin puhkottu vasten minkäänlaista sääliä, mutta muiden silmissähän Roswell oli nyt hirviö ja hyökkääjä, joka ei pysähtynyt mihinkään vastarintaan. Hirvittävä ja pelottava vastus, joka matkasi kohti linnaa uhkaavaa vauhtia välittämättä haavoistaan. Tarkasti tuo kuitenkin asteli haltia-asutuksen keskellä, silmät tarkasti laskien, minne jalan pystyi laskemaan ilman tuhoa. Kehenkään muuhun ei tarvinnut sattua, kaikki nämä muut olivat viattomia siihen tekoon. Keho oli kenties suuri, mutta se oli enemmän pitkä, kuin leveä itse vartalo oli oikeastaan aika pieni suhteessa kaikkeen muuhun. Jalatkin olivat suorastaan tikkuja ja löysivät kyllä paikkoja kapeillakin kujilla, jos tarve oli. Kaikki ne selästä kasvavat pitkät ja lonkeromaiset kädet pidettiin pois tieltä, vain hellästi rakennuksia hipaisten, jos johonkin piti koskea.

Tunnetta oltiin seurattu aina linnanpihalle asti, demonin lopettaessa vihdoin etenemisensä. Sotilaita oli vain tullut lisää ja epätoivo alkoi iskeä nyt; hyökkääjähän oli päässyt näin pitkälle ja näin lähelle kuningasta, kuka tiesi, mitä nyt tapahtuisi? Mutta Roswell ei hyökännyt vieläkään. Hänen saaliinsa oli täällä, mutta sisällä linnassa turvassa, eikä linnaa turhaan yritettäisi hajottaa pienen koston takia. Koko teki taas mahdotonta siitä, että toinen oltaisiin itse etsitty käsiinsä; linnanovesta hän ei koskaan pääsisi sisään. Pitkä ja kapea kaula kääntyi nyt vihdoinkin hieman lähemmäs maantasoa, sen yhden ja kaikista suurimman silmän sen päässä nyt huomioiden aseistetut sotilaat jaloissaan, vaikka muut kehon silmät olivat ympäristöstään jo kaiken huomanneet. Yksi niistä lonkeromaisista raajoista selästä nyt hitaasti kurottautui kohti sotilasmassaa, nopeuttaen kuitenkin liikkeitään sen verran, että sai yhden pakenevista haltioista otteeseensa. Tumma lonkero kietoutui haarniskapukuisen miehen ympärille tiukasti, ettei toinen pääsisi pakenemaan, mutta kuitenkaan haltiaa ei haluttu satuttaa tai säikäyttää sen enempää. Sitä ei haluttu tehdä, mutta se olisi luultavasti mahdotonta pelottavasta muodosta johtuen, vaikka ajatukset olisivat kuinka hyväntahtoisia. Mies tuotiin lähemmäs sitä yhtä suurta silmää ja sitä ympäröiviä, pienempiä lonkeroita, joiden päissä sijaitsevat silmät kaikki kääntyivät kohti sotilasta. Tämä yksi suuri silmä kaulan päässä taisi olla lähin, mitä Roswellilla ikinä tässä muodossaan pääsisi kutsumaan "kasvoiksi".

"En aio satuttaa kuningastanne tai kansaanne," ääni tunkeutui säikähtäneen haltiaparan mieleen, muuta tapaahan suuttomalla ei ollut puhua muiden kanssa. Oli hankala sanoa, oliko äänessä oikeastaan yhtäkään sanaa, vai oliko se vain hiljainen ajatus, joka vain ilmoitti halunsa toiselle. Se oli tunkeutuva ja luja, suorastaan kirkuva, mutta samaan aikaan niin hiljainen ja rauhallinen... Kuin monta ääntä, jotka kaikki sanoivat saman asian hieman erillä tavalla. Monta, erilaista puhujaa, kaikki saman asian takana, mutta eivät samalla tavalla tai samoilla motiiveilla. Jos ääniä siis edes oli, ehkäpä se kaikki oli vain hiljaisuutta.
"Tuokaa minulle se demoni. Tuokaa Tsytan," Roswellin silmät tuijottivat yhä lonkerossaan pidettyä miestä... No, ainakin ne "kasvojen" silmät tuijottivat. Kehon muut silmät katselivat tarkkaavaisesti ympärilleen, nykivin liikkein. Kaikkien silmien katse oli intensiivinen, eihän niiden muotoa voinut muuttaa, kehon asento taas ei ollut erityisen uhkaava muuta kuin kokonsa puolesta... Mutta tämä yksi haltia sai kokea sen inhon, mitä punapäisen demonin nimi sai aikaan tässä hirviössä, tunnetilojen vuotaessa viestin mukana painavasti syvälle toisen mieleen. Säikähtänyt sotilas laskettiin vihdoinkin maahan toteuttamaan demonin tahto. Toivottavasti ainakin, jos haltia suostuisi. Mutta kukapa muka haluaisi punapäätä suojella ja laittaa tuon hengen kaikkien muiden edelle? Roswell halusi Tsytanin tänne ulos, nyt heti. Leikki oli vasta alkanut ja tätä hän oli odottanut jo pitkään.




((Roswell tuli nyt hakemaan Tsytania leikkimään.))

Viesti Pe Tammi 11, 2013 2:56

Loppusyksystä tapahtunut yllätyshyökkäys ihmisten kimppuun oli jättänyt jälkeensä lähes petollisen oloisen rauhan. Haltiakaupungin asukkaat olivat pitkään olleet varpaisillaan odottaen ihmisten kostoiskua, jota ei koskaan tapahtunut. Matkailijat ja karavaanarit saivat liikkua rauhassa, kaupunkiin ei kohdistunut hyökkäyksiä eikä vihaisia kirjeitä lähetetty. Kaiken kaikkiaan haltiat olivat luopuneet vastahyökkäyksen odottamisesta ja kaupungin yllä leijui tietty hilpeyden ilmapiiri. Tieto väijytyksen tuloksesta oli levinnyt nopeasti koko kaupungin halki, ja jopa useimmat niistä, jotka eivät uskoneet ihmiskuningasta kuolleeksi vihjailevia huhuja alkoivat olla sitä mieltä, että sota oli lähestymässä loppusuoraansa. Kuolevaisen hallitsijan ollessa rampa ja lähes toimintakyvytön, ei vaadittaisi paljonkaan ennen kuin ihmisten yhteisö alkaisi murentua itsestään. Vain veteraanisotilaat tuntuivat suhtautuvan skeptisesti sodan loppumisen ennustuksiin, useimmat muut olivat pääosin rennolla ja toiveikkaalla mielellä.
Haltialinnassa omassa kammarissaan myös Tsytan nautti olostaan, kuten oli tehnyt useat viimeiset viikot odotellessaan sopivaa ajankohtaa lähteä nuuskimaan ihmistienoita hallitsijaperheen turvallisuusvirheitä koskevien tietojen perässä. Hän oli vihdoin ja viimein saanut ripustettua tukevasta verhokankaasta kokoon kursitun riippumaton huoneen vasemmanpuoleisen seinustan kulmien poikki parin tukevan rautarenkaan varaan, ja loikoili suosimassaan pedissä toinen jalka huolettomasti reunan yli riippuen viinilasi kädessään. Kuninkaalla oli kellareissaan kerrassaan loistavaa viiniä, eikä hän aikonut antaa sen seisoa siellä turhan panttina. Päätettyään varmuuden vuoksi pitää näppinsä kurissa kuninkaan palvelijoiden osalta hän oli siirtänyt huvituksensa viininmaisteluun, ja oli järjestelmällisesti edennyt tynnyriltä toiselle yhden pikarillisen vauhdilla epävirallisena enologina kunnes pakkaset lauhtuisivat.

Häntä oli useamman tunnin kalvanut inhottava hiipivä tunne niskavilloissa, jonka alkulähdettä hän ei osannut paikantaa. Täysin outo tuntemus ei ollut; alemman maailmantason asukkaana hän oli virittynyt aistimaan muut kaltaisensa ja tunnisti tämänkin tuntemuksen demonilliseksi läsnäoloksi. Hän tyhjensi pikariaan kulauksellisen päättäen happamasti käydä sanomassa muutaman valitun sanan kuninkaan manaajille, jotka olivat säikäyttäneet hänet aikaisemminkin manailemalla Hornan tuutista pikkupiruja ja suurempia paholaisia. Näissä tapauksissa tunne oli kuitenkin hävinnyt ennen pitkää. Nyt se voimistui voimistumistaan kuin päänsärky saaden levollisuuteen tuudittautuneen demonin murahtamaan ja viskaamaan vapaan käsivartensa silmiensä peitoksi aikoen ottaa lyhyen horroksen, jota tässä paikassa kutsuttiin torkuiksi, jos tunne vaikka häviäisikin. Haltiaviini piti mielen virkeänä valveillaolon ajan, mutta tuuditti juojansa myös nopeasti uneen silmien sulkeutuessa.
Sillä kerralla viinin vaikutus ei kuitenkaan tuntunut toimivan. Tsytan onnistui sulkemaan suuren osan ympäröivästä maailmasta ulkopuolelleen, mutta hänen levottomuutensa kasvoi ja horroksensa muuttui hetki hetkeltä rauhattomammaksi. Hän luopui yrityksestään ja avasi rajatut silmänsä nykäisten vihreän tunikan kaula-aukkoa vaistomaisesti ahdistusta helpottaakseen. Toimettomuudessaan hän oli vaihtanut joskin hieman vastahakoisesti tavanomaisen punakeltaisen asustuksensa tummanvihreään lehtikuvioiseen tunikaan sekä lämpimästä kankaasta valmistettuihin tummiin housuihin. Hän ei erityisemmin pitänyt niistä vaatteista väriperiaatteensa vuoksi, eikä olisi niitä pitänytkään elleivät ne olisi tuntuneet niin mukavilta päällä. Sen lisäksi hänen punainen takkinsa vaati pientä laittoa, jotta veriroiskeet saataisiin kokonaan puhdistettua.

Hiljaisuuden rikkoi tukahtunut torventoitotus, joka kuului jostain päin kaupunkia. Tsytan ryhdistäytyi riippumatollaan ja erotti myös vaimeita huutoja ja juoksuaskelia. Oliko jokin vihollinen hyökännyt kaupunkiin? Siltä se ainakin kuulosti, sotilaat eivät pitäneet tällaista meteliä tavanomaisten harjoitustensa aikana. Myös ilmassa väreilevä aura oli kasvanut yli totutun rajojen, ja punainen demoni huolestui tosissaan. Hän muisti vain yhden tällä maailmantasolla tapahtuneen kohtaamisen yhtä suuren voimanlähteen kanssa, ja siitä oli lähes vuosi. Toisaalta edes Roswell ei ollut säteillyt aivan tällaista energiaa. Olivatko ihmiset viimein lähteneet vastahyökkäykseen? Kaikesta päätellen heillä oli mukanaan useampikin demoni, varmaankin jonkinlaisena ironian osoituksena. Se olisi myös selittänyt, miksi hyökkäyksessä oli kestänyt niin kauan. Hän hörppäsi viiniään saadakseen jotain tekemistä kiinnittämättä suuremmin huomiota lähestyviin juoksuaskeliin. Toisaalta tunne ei vaikuttanut olevan lähtöisin useammasta lähteestä
Huoneen ovi lensi auki ja oli paukahtaa saman tien takaisin kimmottuaan seinästä säikähtäneen näköisen sotilaan rynnistäessä huoneeseen kuin kaikki Helvetin pirut olisivat olleet hänen kannoillaan.
Demoni! Sotilas karjui lähes täsmälleen samaan aikaan kun ovenkahva iski loven kiviseinään saaden mainitun paholaisen purskauttamaan viinit suustaan.
Ulkona on painajaishirviö, jolla on asioita kanssasi. Me emme tiedä mikä sen on tänne ajanut, mutta se on kovasti perääsi ja niin totta kuin tässä seison saat mennä hoitamaan sen asian! Me emme epäröi luovuttaa yhtä petollista demonia pelastaaksemme kansamme. Minulla on oikeus hakea paikalle manaaja jos sinä vastustelet ja --
Tsytan kohotti kätensä.
Voisitko olla hetkisen hiljaa? Hän oli tuijottanut sotilasta punaiset silmät pyöreinä huudon alkaessa, mutta läpätyksen vain jatkuessa hänen aivonsa olivat alkaneet taas toimia ja kutoa informaatiolankoja toisiinsa äärimmäisen epämiellyttäväksi kudokseksi. Hän nakkasi pikarin sivuun ja nousi loikoilupaikaltaan käyden läpi puolentusinaa erilaista kysymystä ja hyläten lopulta kaikki. Hänen ei tarvinnut kysyä kuka tai missä sotilaan mainitsema hirviö oli, hän sai sen selville ilmankin. Olisi pitänyt arvata, että paholaisolentojen liikuskellessa lähistöllä hän olisi ensimmäisiä joita tultaisiin kiusaamaan, mutta aivan tällaista hän ei ollut osannut odottaa.
Sotilas näytti jälleen siltä, että alkaisi purkaa ahdistustaan uusilla uhkailuilla ja saarnoilla, joten Tsytan ehätti edelle suuntaamalla alistuneesti aseilleen poimien kaikessa eleganttiudessaan seinää vasten nojanneen keihään käteensä ja kirvessirpin työpöydältä vyöhönsä.
Käydään katsomassa sitä sinun painajaishirviötäsi, hän murahti saapastellessaan haltian ohitse käytävään tuntien itsensä mestattavaksi matkaavaksi vangiksi sydän rummuttaen kylkiluita vasten kuin aikoisi murtautua ulos ja paeta hyvän sään aikana. Sotilas jäi jälkeen, mutta kääntyessään kulmasta ulko-oville vievään käytävään hän erotti viimeiset kirkumiset, jotka pitivät sisällään tavanomaiset maininnat manaajista, kuninkaasta ja takaisinmaksusta ja päättyivät pitkään haltiakieliseen litaniaan, jota hän ei ymmärtänyt mutta jonka merkityksen saattoi arvata.

Jos tunne olikin ollut ahdistava linnan sisällä, se oli lähes sietämätön ulkosalla. Linnanpihalla parveili sotilaita sekä eliitistä että tavanomaisemmasta päästä aseet suunnattuina muureille, joiden edessä kohosi muita mustempi varjo. Tsytan katsoi ylös. Tämä siis oli sotilaan mainitsema hirviö. Miespoloa ei voinut moittia. Demonin ei tarvinnut suorittaa laajaa haastattelua tietääkseen kummallisen muotoisen varjon olevan aivan yhtä lailla demoni kuin hän itsekin, ja kaikenlisäksi puhdasrotuinen sellainen. Ja valitettavan tuttu. Hän katsoi ylemmäs ja sai näkyviinsä yhden suuren silmän, joka killui kaulan päätepisteenä kuin irvokas sudenmarja.
Jos punainen demoni olikin elätellyt mitään toiveita sotilaiden keskellä piilottelusta, kaikki ne harhakuvitelmat katosivat siinä silmänräpäyksessä ympäröivien sotilaiden jakautuessa kuin vilja ja perääntyessä pihan reunoilla ja linnan ovien suojaksi jättäen Tsytanin yksin kärsimään kokoerokompleksistaan. Hän huoahti itsekseen ja kokosi itsensä.
Iltaa, Roswell. Haltiakasvoille muovattiin pirteyttä tavoitteleva virnistys ja silmät mittailivat ilmestystä yrittäen hahmottaa olennon rajat ja yleisolemuksen. Ironista kyllä, jokin toisen demonin olomuodossa sai hänet tuntemaan olonsa lähes kotoisaksi. Kotohelvetissä oli liikuskellut useampiakin tuonkaltaisia. Olet kasvanut.



¤¤ Pitkä viesti on pitkä. Ja derp. ¤¤
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1578

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Tammi 11, 2013 5:55

Tunsi Roswell kuinka suurta vihaa ja kostonhalua tahansa, ei tuo voinut sanoa nauttivansa siitä reaktiosta, minkä hirviömäinen keho sai aikaan muissa. Olihan se ymmärrettävää, eihän hän voinut näyttää mitenkään erityisen normaalilta ja ystävälliseltä, ja olihan hän vielä näin pimeyden ja lumen turvin käynyt tunkeutumaan töykeästi haltioiden tarkoin vartioidulle asuinseudulle. Kaikki se oli epäilyttävää ja uhkaavaa, eikä ollut ihmekään, kuinka paljon pelkoa ja ahdistusta oli ilmassa aistittavana. Sotilaat olivat tehneet parhaansa pitääkseen hirviön kaukana, eivätkä onnistuneet. Olivatpa nuo tehneet kovan työn yrittääkseen kaataa tuon, mutta ei sekään ollut onnistunut. Demoni oli talsinut muurien sisäpuolelle vähät välittäen kivusta tai haltioista jaloissaan, eikä mikään saanut tuota pysähtymään. Se oli epätoivoista, kenties hänen olisi pitänyt selittää aikeensa muille heti, mutta kosto pyöri mielessä sinä ainoana haaveena, eikä muun ajatteluun ollut jäänyt paljoa aikaa. Ehkä rauhoittelut olisivat olleet paikoillaan, vakuuttelut siitä, ettei hän halunnut mitään pahaa kuin vain yhdelle ainoalle henkilölle, josta kukaan ei varmasti oikeasti edes välittänyt. Sitten taas, tuokin yksi haltiasotilas, jolle Roswell oli puhunut näytti kalpealta kuin lakana säikähtäneemmältä nyt, kuin ennen keskustelua! Miesparka ei tainnut arvostaa tullessaan napatuksi ja nostetuksi ilmaan, etenkään niin lähelle hirviön "kasvoja", eikä tunkeutuva ääni päässäkään voinut tuntua mukavalta, vaikka rauhoitella toistahan demoni vain yritti. Se ei vain ollut näyttänyt onnistuneen toivotulla tavalla, tässähän jopa pelättiin sitä, ettei sotilas pystyisi pysymään edes omin avuin jaloillaan, pyörtyen pelkästä säikähdyksestä maahan!

Silmät katselivat tarkkaavaisena haltiaa, lonkerot valmiina nappaamaan tuon taas otteeseensa, jos jalat eivät kannatelleet. Mieluummin niin, olisihan Roswell pehmeämpi alusta kaatua, kuin maa. Muut sotilaat luultavasti säikähtäisivät vain entisestään, jos toveri tuon jälkeen kaatuisi, saaden epäilyksen ja pelon hirviötä kohtaan vain kasvamaan, joten olisi toivottavaa, että mies tämän kestäisi. Olihan toiselle annettu viesti, joka olisi hyvä toteuttaa. Muuten joku muu joutuisi kantamaan sen taakan harteillaan, eikä toisen haltian nappaaminen varmasti olisi yhtä helppoa, jos muut luulivat sen johtavan kuolemaan. Sotilas sai kuitenkin kerättyä itsensä, ilmoittaen tilanteen laidan ensiksi muille sotilaille ympärillään niin hyvin kuin pystyi. Hyvä niin, tämä haltia tiesi, ettei demoni halunnut mitään pahaa eikä siksi ollut hyökännyt kenenkään kimppuun, vaikka syitä oltiin annettu itsepuolustukseen. Mies näytti myös luottavan sanoihin, eikä epäillyt niiden vilpittömyyttä... Tai kenties ei vain halunnut epäillä, toivo tässä tilanteessa tuntui varmasti paremmalta, kuin aatteet varmasta kuolemasta. Pitkästä aikaa Roswell sai taas kuulla haltiakieltä tällä maaperällä tai no, olihan hän sitä kuullut jo tuossa aikaisemminkin "hyökkäyksensä" johdosta haltioiden suusta, mutta nyt siihen sitten kunnolla pystyttiin keskittymään ja kuuntelemaan. Se oli erilaista, vielä tunnistettava ainakin läheiseksi kieleksi, jos ei samaksi, mutta... Kyllähän siitä jotain ymmärrettiin, mutta osa meni kyllä ohi ymmärryksen. Toisia sanoja pystyi hahmottamaan vanhojen avulla, mutta jotkut olivat uusia, eikä niiden alkuperä ollut tiedossa. Siitä taisi olla pidempikin aika, kuin demoni kuvitteli. Kielet toden totta muuttuivat nopeasti, jopa niinkin pitkäikäisten otusten seurassa, kuin haltioiden. Ymmärsi hän kuitenkin tarpeeksi. Muiden turvallisuus laitettiin Tsytanin edelle ja muita pyydettiinkin jättämään hirviö rauhaan, ennen kuin tuo suuttuisi tökkimisestä ja hyökkäisi lopulta sotilaiden kimppuun. Eihän demoni halunnut kuin sen punapään käsiinsä, ei se ollut paljoa. Tilanne selviäisi kivuttomasti... Kaikille muille.

Ympäristöä oltiin tarkkailtu kokoajan, sotilaita ja noiden aseita pidetty silmällä. Haltian sanat näyttivät uppoavan myös muihin, Roswellin päästessä nyt rauhaan aseidenpistoilta, mutta kokonaan aseita ei laskettu pois. Kukapa olisi niin tyhmä, että tuollaiseen otukseen luottaisi täysin ja jättäisi itsensä turvattomaksi, puhumattakaan kaikista niistä muista, joita näiden sotilaiden oli tehtävä suojella? Vaikka kaikki olivat vielä varautuneita ja valmistuneita iskemään, arvostettiin elettä kuitenkin. Eihän hän erityisesti kivusta nauttinut, jos vain pystyi sitä välttämään. Se valittu haltiamies oli tehnyt tehtävänsä tähän asti hyvin, mutta vielä se tärkein puuttui. Hitaasti perääntyen toinen kuitenkin lopulta kävi lähestymään linnan ovia, selvästikin peläten selkänsä kääntämistä pedolle hyökkäystä odottaen, kuten kaikki muutkin. Sotilas kuitenkin näytti mieluusti kävelevän kauemmas tuosta kuvatuksesta, laahaavan perääntymisen lopulta muuttuessa juoksuksi tarpeeksi kauas päästessään, pujotellen muiden sotilaiden välistä sisälle linnaan, jonne demoni ei itse päässyt Tsytania hakemaan. Nyt ei sitten tarvinnut, kuin odotella. Kukaan ei liikahtanut tai päästänyt inahdustakaan huultensa välistä, tunnelman ilmassa ollessa kireä ja malttamaton, eikä kukaan halunnut saada kaikkea laukeamaan väärällä tavalla, joka johtaisi uuteen hyökkäykseen nyt heti rauhoittumisen jälkeen. Demonin silmät katselivat sotilaita ympärillään, sotilaat tekivät samaa omillaan, yrittäen lukea jätin kovin mitätöntä ruumiinkieltä päästääkseen tilanteessa parempaan asemaan, mutta turhaan. Aseiden terät kimalsivat yhä Roswellia kohti seinien hohdossa keskellä tätä pimeää yötä, mutta ne eivät huolestuttaneet, kuten ne eivät olleet huolestuttaneet aikaisemminkaan. Terät viilsivät pehmeän ihon helposti rikki, upposivat syvälle miltei nestemäiseen lihaan joskus jopa niinkin hyvin, että ase jäi sinne jumiin, jos ei ollut osannut varautua sen uppoavan nahkaan niin helposti. Silmätkin kaikki olivat pehmeitä ja hyviä maaleja, jokainen yksi heikompi kohta kehoa ympäröimässä, mutta ei pieni kipu tai menetys saanut tätä demonia pysähtymään. Eikä suurempikaan, jos totta puhuttiin. Tässä ei ollut mitään syytä pelkoon.

Lopulta se inhottavaksi lueteltava tunne lähestyi ovea, sinne suuntautuneiden silmien vahtiessa ovenavautumista. Tsytan oli varmasti tuntenut hänenkin lähestymisensä, ihme, ettei ollut pötkinyt jo pakoon. Ei toinen voinut mitenkään olettaa, että hän olisi ollut täällä ystävällisissä merkeissä. Ehkä sitä tyhmyyttä pitäisi ihailla, mutta punapää ei ansainnut minkään sortin ihailua. Oven avautuessa halusi Roswell jo miltei hyökätä suoraan kimppuun, mutta niin kauan kuin muita oli edessä, oli parempi edetä rauhallisesti, ennen kuin joku tallottaisiin hengiltä. Kaulanpäässä sijaitseva suurin silmä ja sitä reunustavat silmät kaikki tuijottivat pistävää keltaisuuttaan kohti sitä demonia, jota ei hetkeen oltu nähtykään. Viime kerralla demonit olivat eronneet hyvissä merkeissä, eivät todellakaan ymmärtäneet toisiaan, mutta ottivat sanat korviensa taakse. Roswell oli jättänyt Tsytanin ja haltiat rauhaan, kuten tuo oli pyytänyt. Tai käskenyt, tai varoittanut, miten sen halusi katsoa. Mutta tämä nuori, koppava demoni oli päättänyt toimia vanhemman varoituksia vastaan, satuttanut sitä henkilöä, johon punapäällä ei ollut mitään oikeutta koskeakaan. Ehkäpä Tsytan ei olettanut siitä tulevan mitään seurauksia niin leppoisalta ja vanhalta sarvipäältä, mutta tosissaan vanhus oli ollut. Sen nuorukainen saisi kokea nahassaan.

Sotilaat loittonivat punapään astuttua kuvioihin, jättäen tilaa kahdelle demonille. Roswell käytti saamansa tilan hyödykseen ja antoi lonkeroidensa rentoutua, levittyen sivuille ja mitä luultavimmin vain saaden kehon näyttämään isommalta, kuin se olikaan. Leveyttähän keholla ei paljoa ollut, mutta pituutta lonkeroilla taas monta metriä, jotka nyt sitten tulivat osaksi leveyttä. Olihan se uhkaavampaa, mutta nyt uhkaavuus ei haitannut, eikä kukaan ollut enää koko leveyden tiellä. Jalat aloittivat hitaat askeleet eteenpäin, lähemmäs Tsytania, jalka jalan perään, pysähtyen aivan toisen eteen. Monet aseet olivat lävistäneet tumman ihon, jättäen jälkeensä puhkottuja silmiä ja piikitetyn nahan. Ohuet jalatkin olivat kärsineet teristä, niiden ollessa maantasolla liikkuville haltioille mitä oivimpia maalitauluja. Jos kävelyä oli katsonut tarkasti, näki kyllä, että pari niistä hypättiin aina yli, eivätkä ne päässeet koskaan maahan koskemaan osa niistä ei oikeastaan ollut enää kunnolla kiinnittynyt loppuosaan kehosta, joten painon laskeminen niille saisi ne vain katkeamaan. Oli iho kuinka lähellä valoa tahansa, ei sen tummuus näyttänyt koskaan vaalenevan lainkaan tai saavan aikaan valojen ja varjojen leikkimistä demonin keholla, kuin tummuus olisi niin mustaa, että se imi kaiken valonkin itseensä. Tumman, limamaisen veren vuotoa haavoista seuratessa huomasi kuitenkin, ettei iho ollut täysin tasainen; veri valui uurteita pitkin alaspäin, näyttäen kehon punotun, hieman köyttä muistuttavan rakenteen. Sorja, joutsenmainen kaula kävi suurentamaan mutkiaan saadakseen sen yhden suuren silmän hieman lähemmäs pientä demonia edessään sen suurempia kumartelematta, jokaisen eteenpäin suunnatun silmän tuijottaessa ilmeettömänä. Jok'ikisen, niin "kasvojen" silmien kuin kaulan, rinnan, jalkojen ja lonkeroidenkin, jos vain kykenivät kääntymään eteensä. Loput silmistä tarkkailivat muita ilmansuuntia ja sotilaita ympärillään, mutta Tsytan sai nyt eniten huomiota.

"Sain terveisesi," ääni tunkeutui nuoren demonin päähän kuin lonkerot korvista raivokkaasti aivoihin itsensä pakottaen, kovin rauhallisen viestin kuitenkin huutaen itsensä perille, kirkuen tyytymättömyyttään ja inhoaan, kiroten Tsytania joka tavulla ja ilmoittaen tulevien tekojensa armottomuudesta. Viesti oli yksinkertainen, mutta kaikki tunteet sen takana punoivat itsensä joksikin epämääräiseksi kakofoniaksi, joka kaoottisuudessaan oli oikeastaan mitä harmonisin laulu kristallinkirkkaalla tarkoituksella. Kai.
"Hoidetaan tämä pois alta. Ensimmäinen isku on sinun kunniasi, mutta älä kuvittele, että odottaisin sitä kauaa," murhanhimo kirskui sanoissa, Roswellin valmistautuessa ja nostaessa niitä lukuisia lonkeromaisia ulokkeita selässään, valmiina siihen sivaltavaan iskuun, jonka niillä saisi aikaiseksi. Nuoren demonin sanoista ei juurikaan välitetty, eikä niiden tuttavallinen sävy saanut kostonhimoa laantumaan. Ei tippaakaan, häntä ei huvittanut puhua. Tsytan ei saanut lainkaan armoa, eikä tätä taistelua lopetettaisi ennen, kuin punainen demoni oli punainen läikkä valkeaa lumihankea rumentamassa.



((Pitkiä viestejä ei ikinä jaksa lukea toista kertaa läpi virheiden varalta, olen huomannut.))

Viesti La Tammi 12, 2013 1:39

Tämä muisto armailta kotikonnuilta siis todellakin oli Roswell. Näky oli vaikuttava, eikä ihmismonarkin lemmikki näyttänyt enää lainkaan raivostuttavuuteen asti harmittomalta ukkelilta, joka unelmoi rauhasta ja rakkaudesta. Pienempi demoni vastasi kaulan päässä killuvan silmän tuijotukseen esittäen rennompaa kuin olikaan, voimatta silti olla tuntematta pientä huvittuneisuutta. Tällainen meteli yhden hyökkäyksen vuoksi? Hän otaksui ihmismonarkin lähettäneen palvelijansa kostamaan puolestaan, olisi nimittäin aivan tämän maailmantason olentojen ajatustavan mukaista vastata tuleen tulella tai demoniin demonilla. Vanhemmasta huokuva raivo tuntui kuitenkin niin aidolta, ettei matka voinut olla lähtöisin pelkästään kuninkaan toiveista. Hänen provosointinsa oli osunut maaliinsa.

Niin odotettavaa kuin sen olisi pitänyt ollakin, suora taisteluhaaste tuli yllätyksenä saaden punaisen parantamaan ryhtiään kulmat koholla. Hänkö loikkaisi avoimesti toisen demonin kimppuun selvästi altavastaajana, ilman helvetinaseitaan ja sidottuna haltianruumiiseen? Hänenkin riskinotollaan oli rajansa. Sanoihin suhtautuminen kevyesti ei kuitenkaan olisi ollut viisasta, joten yllätyksiin varautuen Tsytan nakkasi syrjään keihään suojatupen ja siltä varalta, että joutuisi vaihtamaan hahmoa, myös nosti jalkansa saappaistaan upottaen paljaat varpaansa kylmään hankeen. Sorkkia ei oltu tarkoitettu jalkineisiin.
Ensimmäinen isku? Emmekö nyt hätiköi hieman, Roswell hyvä? Tsytan lähti kiertämään linnanpihaa vastapäivään harkituin askelin varoen tarkkaan astumasta lainkaan lähemmäs mustaa oliota saati irrottamatta tuosta katsettaan. Keihäs löysi kuitenkin tiensä poikittain niskan taakse ja demoni lepuutti ranteitaan sen varrella leppoisin elkein kuin ivaten avoimesti toisen uhkaavuutta. Et muistaakseni ollut aivan tällä kannalla kun viimeksi tapasimme. Mikäli muistini palvelee minua kuten sen kuuluu, sanoit aivan päinvastaista. Ihmisesi arvatenkin käski sinut tänne, mutta miksi sinun pitäisi luopua periaatteistasi ja minun tuhlata aikaani isäntiemme erimielisyyden vuoksi? Mikä tahansa kosto ihmiselläsi onkaan mielessään, voimme varmasti ratkaista asiamme vähemmällä verenvuodatuksella. Tämä ei ole Helvetti. Olemme itse asiassa paikassa, jonka asukkaat kutsuvat itseään mielellään hyvin sivistyneiksi, joten hoitanemme erimielisyytemme yhtä lailla sivistyneeseen tapaan, hm?
Pysähtyessään uudemman kerran Tsytan kiepautti keihäänsä jälleen toiseen käteensä ja viittasi sen kärjellä ylimalkaisesti suuremman demonin rumista kohti, osa lihaksistaan jännittyneinä valmiina auttamaan ruumiin syöksymään turvaan heti kun tarve vaatisi.
Mielenkiintoinen olomuoto. Sinulla lienee taipumus pitää ympäristöäsi silmällä?

Punainen demoni ei ollut koskaan ollut taistelija. Omalla maailmantasollaan hän oli selviytynyt pitämällä päänsä matalalla, kuristamalla yhden demonin siellä ja tuhoamalla toisen täällä onnistuneen yllätyshyökkäyksen yhteydessä, mutta pääosin puhumalla uhittelijat pyörryksiin tai pisteeseen, jossa hänen liiskaamisensa sen kummemmitta seremonioitta alkoi ilmetä yksinkertaisimpana vaihtoehtona edellyttäen taktista perääntymistä. Milloinkaan koko pitkän elämänsä aikana hän ei ollut hyökännyt avoimesti itseään voimakkaampien kimppuun, ja helvetin kekäleet, hän ei tekisi niin nytkään, eikä taatusti olisi niin typerä että kävisi hyökkäykseen kun sitä selvästi osattiin odottaa. Vanhassa hahmossaan olevan Roswellin hän olisi voinut haastaakin, mutta tämä Kaiken kaikkiaan toisessa tapahtunut muutos hämmensi häntä. Kuinka pitkään vanhus kykenisi pitämään muotonsa yllä? Sen tietäminen olisi tehnyt kaikesta helpompaa; hän olisi voinut jatkaa yhteenoton välttelemistä kunnes silmäätekevän aikaraja kuluisi umpeen ja kääriä sitten hihansa.



¤¤ Ja lyhyempiä viestejä ei voi kirjoittaa. ¤¤
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1578

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti La Tammi 12, 2013 2:13

Roswell oli antanut toiselle luvan ottaa sen ensimmäisen iskun, jota tässä nyt sitten odoteltiin. Kiirettä Tsytan ei sen kanssa pitänyt, eikä se oikeastaan tullut niinkään yllätyksenä. Tämä muoto oli suuri, paljon suurempi kuin tuo pieni punapää jaloissa, yhden niistä lyhyimmistäkin etujaloista ollen kooltaan ainakin kahden Tsytanin pituuden verran, mutta leveydessä sitä tosiaan tikkujalat hävisivät. Jos joku täällä tiesi, kuinka uhkaava tämä demoni oli, oli se juuri tuo nuori demoni edessään. Ei ollut ihmekään, että toinen empi, eikä halunnut hyökätä sitä pyydettäessä. Kiero, läpimätä nuorukainen kuulemien mukaan piti väijytyksistä ja selän takaa hyökkäämisestä pahaa-aavistamattoman kimppuun, ja tämä tilannehan oli kaikkea muuta, kuin sitä! Ei, punapää saisi nyt taistella hengestään kasvotusten, ilman kieroja temppuja. Vihdoinkin nuoressa demonissa tapahtui jotain muutosta valmistautumista kohti, silmien tarkkaillessa keihääntupen matkaa maahan. Keihäs oli nyt toisen kädessä valmiina, eikä sitä enää takaisin voitaisi laittaa, joten se oli jo ilmoitus haasteeseen tarttumisesta Roswellille. Jalatkin Tsytanilla lähtivät kengistä, omituinen valinta näin talvisessa, kylmässä säässä, mutta kukapa voisi demonin valmisteluja taistelua vastaan moittia? Kaikki heistä kun olivat niin erilaisia ja kyllä demoni itse parhaiten tiesi, miten piti valmistautua. Molemmat heistä nyt astelivat paljoin jaloin lumella, mutta eihän Roswellilla ollut edes varpaita...

Punapään annettiin ottaa askeleensa lumella, olihan tarjous ensimmäisestä iskusta vielä voimassa. Vaanivaa kiertämistä katsottiin kuitenkin silmä silmät tarkkana, etumaisten silmien seuratessa Tsytanin varovaista kävelyä niin pitkälle kuin pystyivät, seuraavien tummaa kehoa täplittävistä silmistä ottaessa sitten nuorukaisen tuijottamisen tehtäväkseen toisen päästessä niiden näkökenttään. Se yksi suuri silmä ei vaivautunut edes seuraamaan muiden tehdessä työn sen puolesta, mutta kyllä se kaula vihdoin kääntyi kohti välttelevää demonia toisen avatessa sanaisen arkkunsa. Hätiköinnistä pojan jalankatkaissut mies ei saanut puhua, tuolla ei ollut mitään oikeutta sellaisesta moittimiseen. Jos keltaiset silmät olisivat omanneet silmäluomet, olisivat ne varmasti tehneet parhaansa kaventaakseen jokaisen silmän ilmoittaakseen tuntemastaan tyytymättömyydestä ja ärtyneisyydestä, mutta se oli mahdotonta. Silmät eivät voineet kuin tapittaa aukinaisina ja räpyttelemättä, pienten pupillien halutessa porautua Tsytanin läpi. Jos hirviöllä olisi suu, olisi tuo varmasti nauranut ivallisesti, mutta ääniä hän ei voinut päästellä, joten siitäkin oli turha unelmoida.

"Älä puhu helvetistä kuin tietäisin, miten asiat siellä hoidetaan," Roswell tuijotti ilmeettömänä, mutta ääni päänsisällä kertoi kyllä siitä inhosta, mitä tuo koki punapäätä kohtaan tekemästään ja tästä välttelystä ja selittelystä. Toinen oli tehnyt väärin ja saisi nyt ottaa siitä vastuun, kuin mies. Kärsiä seuraukset teostaan.
"Jos muistisi palvelee sinua, muistaisit varmaan myös sen, etten halunnut sinun sekaantuvan minun ihmisiini. Muistat varmaan senkin, että kaipasit haastetta. Onko tämä tarpeeksi haastetta?" vanhempi demoneista antoi jokaisen sanan upota pisteliäänä mieleen, täynnä halveksuntaa, eivätkä Tsytanin sanat saaneet häntä lainkaan epäröimään. Nyt oli liian myöhäistä yrittää sovitella, sen inhon valuessa sanattomanakin toisen päähän viestin lailla. Punapää oli nauttinut teostaan liikaa laittaakseen sen vain Aranin syyksi. Oliko toinen oikeasti niin tyhmä, ettei ymmärtänyt tämän vierailun syytä? Tämä ei ollut Aranin ja Henryn välinen asia lainkaan.

"Tämä on henkilökohtaista. Tämä on minun kostoni, josta aion nauttia viimeiseen huutoosi asti, jonka rusennetusta henkitorvestasi saat ilmoille pihistyä," ääni suorastaan mässäili sillä tulevalla, tuskaisalla kuolemalla, jota nuorelle demonille oltiin suunniteltu. Aikamoinen muutos siihen leppoisaan ja hyväntahtoiseen vanhukseen verrattuna, mutta tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun hän vain tunsi niin... Loputonta raivoa jotakin kohtaan. Se halusi päästä pinnalle ja päästää tämän onnettoman nuorukaisen päiviltään. Ei toisesta ollut tullut mitään hyvää, tämä olisi varmaankin pitänyt tehdä jo aikaisemmin ja estää tragedia tulevaisuudessa. Tsytanin aseita ei pelätty, ne toisella kenties oli turvanaan häntä kohtaan, mutta aseet eivät olleet ennenkään häntä pysäyttäneet. Punapääkin sen sai nähdä niistä lukemattomista vuotavista haavoista ja aseista, jotka suurta kehoa koristivat. Koko Roswellilla tosiaan oli puolellaan, jos suuruudesta oli hyötyä. Pienempi maalihan toinen oli, mutta hänellä oli paljon enemmän voimaa lyöntiensä takana, eikä hänen aivan lähellä tarvinnut olla iskeäkseenkään.

Suuri silmä kaulanpäässä vain pyöräytti itseään välinpitämättömänä toisen uteluille, muiden silmien yhä tarkasti demonia tapittaen. Keihäänterää osoitettiin jo kohti häntä, mutta muunlaista elettä pentu ei sitten tehnytkään hyökätäkseen. Väärä vastaus. Toiselle annettiin mahdollisuus aloittaa, mutta jos punapää ei halunnut sitä ja luuli höpötyksensä pelastavan pinteestä, saisi Tsytan sitten huomata, kuinka typerästi taas kerran teki. Hän oli kyllästynyt puhumiseen jo. Lonkerot olivat olleet valmiina hyökkäämään jo jonkin aikaa, mutta nyt ne sitten vihdoin ottivat sen ensimmäisen liikkeen, jota toinen ei ollut hyväksynyt omaksi kunniakseen. Kehoa ei vieläkään vaivauduttu kääntämään kohti toista, olihan silmiä sivuillakin tarpeeksi ja pitkät kädet ylettyivät sinne kyllä. Etummaisista ulokkeista yksi sitten kävi huitaisemaan kohti toista demonia oikealta, hetken viiveellä toisen tullessa sitten vasemmalta, jos Tsytan liikaa keskittyi ensimmäisen väistämiseen ja jätti sitten toisen huomioimatta.




((Niin se vain menee, elämän tosiseikkoja. Mistä näitä sanoja tulee auta aaa))

Viesti Su Tammi 13, 2013 3:36

Arkisen brutaalisti, kuten arvata saattaa, vastattiin kivahdukseen alempien maailmantasojen ongelmanratkaisutavoista. Tsytan rypisti kulmiaan suuremman jatkaessa onnistuen tuntemaan olonsa jopa hieman loukatuksi. Roswell oli noussut selvästi väärän puolen jaloilla ollessaan noin töykeä. Hän oli toki kaivannut haastetta, mutta nimenomaan älyllistä haastetta, joka olisi vaatinut hänen luontaisen juonikkuutensa täyttä soveltamista, korttipakan ahkeraa sekoittamista sekä puhdasta pirullisuutta tarjoten siten huomattavasti nautittavampaa viihdykettä kuin henkensä edestä säntäileminen sinne tänne veri roiskuen. Sitä, että Henryn kimppuun hyökkääminen oli ollut täsmälleen jälkimmäistä, ei laskettu, eihän se ollut hänen ajatuksensa. Toisaalta ihmisten nuori hallitsija oli nokkeluudeltaan ja itsesuojeluvaistoltaan itsemurhahakuisen oravan luokkaa, joten muunlainen haaste olisikin ollut liikaa vaadittu. Punainen demoni ei kuitenkaan ennättänyt kommentoida haastavuuskysymystä ennen kuin Roswell esitti tilanteen olevan puhtaasti henkilökohtaista saaden haltianhahmoisen kulmat loikkaamaan uudemman kerran toisen sitten jäädessä epäuskoisesti koholle. Anteeksi kuinka?
Vaikka et onnistunutkaan suojelemaan ihmistäsi, en ymmärrä miksi se on minun vikani, hän vastasi loukkaantuneeseen sävyyn. Hän kulki pienellä saattueella vihollistensa alueen halki, alivarustettuna ja alitaitoisena, puhumattakaan siitä, etteivät hänen henkivartijansa olleet tilanteen tasalla. Tuskin on tarpeellista mainitakaan, kuinka hän oli typerästi raahannut sisarensakin täysin yhtä suojattomaan asemaan. Se ei todellakaan johtunut minusta, joten en ymmärrä miksi teet siitä niin suuren numeron. Ärisisit ihmisellesi.

Lähtökohtaisesti niskan päällä olevalle vastustajalle ei kenties ollut viisainta aukoa liiaksi päätään, mutta tilanne oli älytön. Huolestuttava, varsin huolestuttava, mutta älytön. Silmäsiepon lupailut nuorempaa odottavasta kohtalosta olivat vahvasti liioiteltuja, ja Tsytan vaihtoi otettaan keihäästään tukevammaksi tuntien itsensä inhottavan suojattomaksi. Hän olisi ymmärtänyt yleisen harmistuksen sekä jonkinlaisen uhittelun, mutta ei ollut mitään syytä käyttäytyä kuin hän olisi rikkonut jonkinlaista sopimusta tai tappanut Roswellin isännän. Hän ei ainakaan uskonut Scarlingtonia kuolleeksi, moisesta käänteestä olisi kyllä kiidätetty sanaa myrskyn siivin, eikä niin ollut tapahtunut. Entä sitten, jos nuori kuningas oli saanut siipeensä? Ihmiset paranivat. Ottaisi opikseen.
Roswell ei kerta kaikkiaan ollut keskustelutuulella. Tsytan väisti ensimmäisen lonkeron sivuttaisloikalla ja huitaisi keihäällään kohden toista, jonka lähestymisen hän oli nähnyt silmäkulmastaan. Ilman saappaita hänen jalkojensa ote maasta oli tukevampi, mutta ympäröivä kylmyys kohmetti ja kasteli hänen jalkansa saaden ne punottamaan ja aristamaan. Asiasta tuskin tarvitsi murehtia kauan; demoni uumoili hikoilevansa vielä tosissaan iskuja väistellessään. Hän pyrähti pari askelta tulosuuntaansa ja pysähtyi valmiusasentoon hieman kyyryssä pidellen keihäästään kaksin käsin, valmiina viiltämään jokaista uloketta joka pyrkisi liian lähelle. Mieluiten ennen kuin ne tekisivät niin; keihäs ei ollut lähitaisteluase.
Tämä on silkkaa typeryyttä! Käyt kimppuuni omiesi virheiden vuoksi kun voisit olla opettamassa isännällesi kuinka olla toistamatta ajattelemattomuuttaan! Entä kuinka pitkään kuvittelet haltiakuninkaan manaajien katselevan sinunlaisesi riehumista pihamaallaan?
Todennäköisesti varsin kauan, mikäli jakoivat lainkaan saman ajatusmaailman kuin kuninkaansa. Sitä ei Roswellin kuitenkaan tarvinnut tietää.


¤¤ Saunalahdelta. ¤¤
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1578

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Su Tammi 13, 2013 5:43

Roswell ei voinut näyttää tippaakaan siitä raivosta, minkä punahiuksisen miehen sanat saivat hänessä aikaiseksi. Vaikka hänellä olisi ollut kasvot, jotka tottelivat lihaksia ja kykenivät ilmeisiin, ei siitä silloinkaan olisi voinut esittää kuin hyvin pienen osan. Sanojakaan ei ollut, millä tunnetilan olisi voinut ilmaista. Ymmärsikö toinen, mitä edes sanoi? Kutsui itseään syyttömäksi siihen tekoon ja verenvuodatukseen, minkä omin käsin oli tehnyt, samalla kun syytti uhria kaikesta? Jotain tuossa pienessä, kierossa pääkopassa oli todella väärin, jos tuo tosiaan pystyi syyttämään hyökkäyksestä sitä, jonka kimppuun hyökättiin. Kyllähän Tsytanista oli jo se kuva saatu ensimmäisellä tapaamiskerralla, ettei nuorukainen oikeastaan kenestäkään muusta välittänyt, kuin itsestään. Mutta kuningasta oltiin satutettu ja pahasti, poika olisi voinut kuolla ja nyt joutui kantamaan sen hyökkäyksen tulosta koko loppuelämänsä, joutuen elämään yhden jalan varassa. Eikä se ollut tai tulisi olemaan helppoa mikään tästä ei ollut kuninkaalle ollut helppoa, sängyssä oltiin maattu pitkät ajat ensiksi sairastellen heikkona ja sitten vasten tahtoaan, ylöskään kun ei saanut nousta. Vielä ei oltu edes päästy yrittämään kunnollista kävelyä, yhdellä pienellä katkaisuliikkeellä oltiin noin vain viety yksi hyvin tärkeä ja itsestään selvä kyky elämisen kannalta. Jos Henry oli toisen demonin mukaan niin kovasti kerjännyt tätä kaikkea itselleen, teki Tsytan aivan samaa tällä hetkellä ja ilmeisesti sitten omien sanojensakin mukaan ansaitsi kaiken, mitä nyt oli tuleva. Kaikilla teoilla oli seurauksensa.

Nuorempi demoneista oli ketterä, kuten olisi voinut kuvitellakin. Ensimmäisen lonkeron sivallus meni ohi maalinsa kiitos toisen väistöliikkeen, toista lonkeroa taas odotti keihäänkärki, joka raapaisi ihoon vuotavan haavan, kosketuksissa olevan osan keihästä saadessa limaisen ja mustan peitteen ylleen. Silmät seurasivat Tsytanin astelua lumen poikki, eikä uutta iskua heti edelliseen perään tullut. Toinen perääntyi ja väisteli, eikä näyttänyt haluavansa vieläkään taistella, vaikka aloitus tehtiin jo. Valmiiksi punapää kuitenkin laittoi itsensä nyt kunnolla, asennon ollessa heti paljon parempi, vaikkakin puolustava sellainen. Toisen demonin harmiksi valinta siitä, tuliko taistelua vai ei, ei ollut tuon päätettävissä. Mitkään sanat eivät saisi Roswellia lopettamaan, olihan tuo jo aikonut kostonsa toteuttaa jo pitkän aikaa... Mutta tämä olisi paljon mukavampaa, jos Tsytan nyt kunnolla hyökkäisi ja laittaisi vastaan, eikä keskittynyt turhaan höpötykseen. Vai että nyt tämä kaikki oli sitten hänen itsensä syytä, eikä Henryn... Jos toinen halusi selvitä hengissä, pitäisi tuon ottaa vastustavan demonin henki. Ja sanat eivät siihen pystyneet.
"Olet vihaisen demonin edessä suojattomana," demonin sanat tihkuivat halveksuntaa, kehon kääntyessä kohti punapäätä, lonkeroiden noustessa taas valmiusasemiin,
"Älä syytä minua, itse hankkiuduit tähän tilanteeseen. Opetan sinua ennen Hänen Majesteettiaan älä huoli, opetan sinua niin hyvin, ettet koskaan voi toistaa enää ajattelemattomuuttasi. Saat olla esimerkki muille," ääni suorastaan värisi siitä nautinnosta, jonka Roswell kohta sai tuntea. Sen suloisen koston, toisen omilla ehdoilla... Tosin Tsytania vastaan käännettynä. Nuori demoni saisi opetuksen mitä siitä, vaikkei voinut käyttää niitä enää elämänsä aikana hyödykseen? Se elämä loppuisi nyt ja muut saisivat ottaa opikseen, mitä tapahtuu, jos tätä demonia ärsyttää.

"Tässä ei mene kovin kauaa, eiköhän minulle sen verran aikaa suoda," vastaus kävi vielä manaajiin, joilla punapää kovasti häntä yritti pelotella. Mutta hänpä ei koskaan manaajia ollut pelännyt; harvemminhan hän noiden kanssa teki tuttavuutta, eikä nähnyt syytä pelätä sellaisia, joista ei ollut vielä koko pitkän elämänsä aikana ollut minkäänlaista haittaa. Voihan olla, että se varomattomuus kostautui vielä tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä manaajat eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Lonkerot otettiin taas peliin ja iskettiin kohti Tsytania, eikä nyt kahdella pienellä sivalluksella pentu selviäisikään. Enemmän aseita Roswellilla oli toisen keihääseen verrattuna, selästähän niitä kasvoi vaikka millä mitalla. Paljonkohan niitä sitten piti käyttää, ennen kuin ne olivat toiselle liikaa? Sehän selviäisi. Askelia otettiin eteenpäin, lonkeroiden iskeytyessä niin vasten maata toisen alleen litistääkseen, kuin myös sivuilta sivaltaen ja lyöden, kenties sopivalla iskulla heittäen nuoren demonin pienelle ilmalennolle. Ehkä punapää vihdoin aikoisi taistella kunnolla hengestään, jos hänkään ei turhia säästellyt.




((Hemmetin Saunalahti.))

Viesti Ma Tammi 14, 2013 3:44

Sanat pääsivät perille, mutta eivät sinne päästyään tuntuneet tarttuvan mihinkään. Koska Roswellin kuulo vaikutti moitteettomalta, vian täytyi olla ymmärryksen puolella. Entä sitten jos hän olikin hyökännyt ihmishallitsijan kimppuun? Se oli ollut taistelu! Hyökkääminen ikään kuin kuului asiaan! Kuningas oli tehnyt typerän virheen, jättänyt itsensä suojatta ja kärsinyt seurauksista, siinä tapahtumien kulku kaikessa lyhykäisyydessään. Vanhemmalla ei ollut mitään oikeutusta menettää malttiaan tuolla tavoin. Kyllähän käärmekin puri jos sitä ärsytettiin, eikä pureman jälkeen voinut virheen tehnyt syyttää muuta kuin itseään.
Metsässä tapahtunut ei muutu tekemättömäksi vaikka sinä kuinka riehuisit, Tsytan kivahti alkaen itsekin ärsyyntyä. Tilanteen vahva ylireagoinnin maku kiusasi häntä, sillä hän ei keksinyt millään motiivia joka olisi oikeuttanut näin näyttävään opetustoimenpiteeseen. Hän ei tiennyt Roswellin ja Scarlingtonin sopimuksen välisiä yksityiskohtia, joten oli mahdollisuuksien rajoissa, että se velvoitti demonia kostamaan kaikella mahdillaan jokaisen ihmisen tekemän virheliikkeen. Toisaalta siihen olisi pitänyt liittyä myös Roswellin itsensä vakaa uskomus kykyynsä suojella nuorta hallitsijaa silkalla läsnäolollaan, jolloin epäonnistuminen olisi hyvinkin voinut purkautua ylenpalttisena kiukutteluna ja haluna iskeä hänen päänsä mäsäksi linnanpihan kivetystä vasten. Ne kaksi syytä eivät kuitenkaan tuntuneet aivan riittäviltä.
Eikö sinun olisi syytä opettaa kuningastasi ensin, jotta hänellä olisi taito valmistautua uusien vastoinkäymisten aikana? Nyt sinä olet täällä ja hän on yksin. Ketä sinä opetit syyspuolella, kun hän oli yksin saattueensa kanssa?

Lonkeroiden hyökätessä uudestaan hän väisti niistä kaksi pudottautumalla maahan ja kierähtämällä toisen hartiansa kautta takaisin jaloilleen sivaltaen noustessaan keihäällään pitämään lähimmän ulokkeen kauempana. Suunnatessaan väistöliikkeensä linnanpihan laitaa seuraten hieman keskemmälle välttyäkseen tulemasta ahdistetuksi seinää vasten hän kiepsahti yhden lonkeron alitse toisen jysähtäessä juuri siihen, missä hänen toinen jalkansa oli hetkeä aikaisemmin ollut. Lähes välittömästi ylhäältä huitaiseva uloke pakotti hänet kumartumaan, jolloin toinen pyyhkäisi häneltä koivet alta tömäyttäen hänet hankeen suurin osa painosta tietenkin pudoten samalle olkapäälle, jonka hän oli kesän kuollessa loukannut. Ne muutamat sydämenlyönnit joiden aikana hän sätkytti selällään kuin kilpikonna karistivat hänen mielestään viimeisetkin yritykset selvittää kiista sivistyneesti. Demoni iski lähintä lonkeroa ja päästi sitten salkoaseestaan irti potkaisten itsensä käsiensä kautta koivilleen ja siitä voltilla taaksepäin esittäen hänelle ominaista ketteryyttä ja kehonhallintaa. Hän joutui väistämään vielä kerran ennen kuin lonkeroiden sivaltelu taukosi riittävän pitkäksi aikaa antaakseen hänelle mahdollisuuden kiskoa sirppi vyöstään.
Hyvä on Roswell, leikitään sitten. Viimeisin väistöliike oli jättänyt hänet vaanivaan etukenoon toisen kätensä varaan, hiukset ja vaatteet lumessa, vapaa käsi tarttuen kirvessirpin vankasta, sileäksi kuluneesta kahvasta kuin ne olisivat kuuluneet yhteen. Myönnyttyään haasteeseen demonin iho tummeni ja punertui, jalkojen muoto vääntyi uudenlaiseksi ja sarvet puskivat päälaelta jääden asennon vuoksi haastavaan tanaan ennen kuin hän lähti liikkeelle uudestaan sivaltaen sirpillään aina sopivan tilaisuuden tullen, joskin keskittyen yhä pääsääntöisesti väistämään käyttäen häntäänsä tasapainottajana.



¤¤ Sanon siihen että derp. ¤¤
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1578

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ti Tammi 15, 2013 12:32

"Yksi asia kerrallaan. Hoidan sinut pois, eikä minun tarvitse enää koskaan huolehtia teoistasi," Roswell tuijotti jokaisella silmällään suoraan kohti nuorempaansa, eikä olisi välittänyt kovasti, vaikka pistävä katse olisi saanut toisen kaatumaan kuolleena maahan tuskaisesti lävistettynä. Mutta ei, ei se sittenkään kuulostanut hyvältä loppujen lopuksi. Se ei olisi tarpeeksi tuskaisa loppu tälle käärmeelle tekojensa jälkeen, oi ei. Tsytan ansaitsi enemmän, paljon enemmän.
"Varoitin sinua kerran, etkä ottanut sitä tosissasi. Syytä itseäsi, tämä on ansaitsemasi kohtalo," demoni jatkoi, antaen äänensä jymistä ja jyskyttää toisen pääkopassa niin raskaina, kuin ne halusi, täynnä vihaa ja epävireistä kirkumista. Vastausta kysymyksiinsä punapää ei saanut, sitä ei nähty syytä vastata mihinkään noista. Eihän tämä toisi Henryn jalkaa takaisin, ei kosto koskaan tuonut ketään tai mitään takaisin menetyksen jälkeen, mutta paremmalle se ainakin saisi vanhuksen mielen... Kuten myös kuninkaan itsensä, tietäessään hyökkääjänsä ja jalkansa riistäjän kohtalon olleen vielä surkeampi, kuin omansa. Tuskallisen lopun Roswell tunsi toiselle olevansakin velkaa, suojaten kaltaistaan muilta ja jätti kertomatta niinkin tärkeän seikan, kuin mikä haltiakuninkaan uusin lelu oli. Jos Henry olisi tiennyt, kenties tuo olisi osannut varautua... Mutta ei, toiselle oli pitänyt antaa se mahdollisuus, joka oli osoittautunut vääräksi valinnaksi. Tsytan olisi saanut nauttia koko kylästä, eikä neuvonantaja olisi puuttunut peliin, kunhan toinen ei liikaa harmia aiheuttaisi. Nuorukainen oli kuitenkin käynyt koppavaksi, eikä sellaista siedetty. Ei, kun joku demonille tärkeä joutuisi kärsimään jonkun muun typeryydestä.

Punapää ei halunnut luovuttaa helpolla, mutta eihän se hauskaa olisi ollutkaan, jos leikki olisi loppunut liian nopeasti ja helposti. Ketterä nuorukainen sujahti lonkeroiden välistä helposti, puikkelehtien ja loikkien, muttei kuitenkaan unohtanut käyttää keihästä hyötynään pitääkseen lonkeron tai toisen kauempana silloin, kun jalat eivät vielä toiseen väistöön olleet valmistautuneet. Tsytan oli pieni ja nopea maali, johon suurilla ja suhteessa aika kömpelöilläkin lonkeroilla oli hankala osua. Kuitenkin, jos tässä joku väsyisi ensiksi, olisi se juuri tämä pieni demoni, eihän tämä juuri tuntunut Roswellille missään! Käsiä hänellä oli monta aseenaan, tarkat silmät taas näkivät toisen selvästi ja osasivat arvioida liikkeitä, yrittääkseen lyödä juuri sinne, minne pentu oli säntäämässä. Ja tietenkin ennemmin tai myöhemmin punapää tekisi virheen, joka koituisi kohtalokkaaksi. Kovasti Tsytan vältteli reunoja, hyvästä syystä; kukapa haluaisi tulla ahdistetuksi nurkkaan, kun vihollinen on aivan kintereillä? Vanhalle demonille sopi hyvin, että heillä molemmilla oli enemmän tilaa, missä liikkua. Toinen saisi taistella hengestään kunnolla turhaan ja suurempi näistä kahdesta saisi käyttää pitkälle ylettyviä lonkeroitaan kunnolla hyödyksi, eikä tuntisi oloaan liian pieneen tilaan ahdetuksi. Eikä kukaan katsojistakaan joutuisi sitten yhden väärän ja turhan rajun liikkeen uhriksi, pysyessään turvallisesti kaukana...

Vihdoin yksi lonkeroista osui, vetäisten nuorukaiselta jalat alta ja saaden tuon tömähtämään selälleen lumiseen maahan. Vieläkään punapää ei luovuttanut, iskien seuraavaa hyökkäävää uloketta keihäällään ja saaden sen vetäytymään tällä kertaa. Taas kerran lonkerot vetäytyivät ylemmäs ja valmistautuivat iskuun, mutta Tsytanin asennon muuttuessa ne lopettivat antaakseen toiselle tarvittavan aikansa. Roswell oli toki kovin voimakas vastustaja ja siten joku voisi sanoa tätä ottelua epäreiluksi, mutta niin epäreiluksi tuo ei kuitenkaan aikonut käydä, että vastustajan kimppuun hyökkäisi, kun toinen ei ollut valmis. Silmät katselivat yhäkin ympärilleen tarkkaavaisina, mutta nyt muodonmuutosta tekevä demoni sai paljon huomiota osakseen. Ah, tuoltahan demonin pitikin näyttää, punaiselta häntäheikiltä sorkkien ja sarvien kera. Tällä kertaa Tsytan oli se sarvipää, eikä vanhempi demoneista, toisin kuin viime kerralla. Hassua sinänsä, mutta sopisihan se.

Nuorukainen suostui nyt omin sanoin taisteluun, Roswellin taas valmistautuessa. Nyt vastassa oli uudenlainen muoto, yhä kovin pieni häneen verrattuna, mutta pakkohan sen oli olla voimakkaampi muutenhan sitä ei peliin oltaisi otettu mukaan laisinkaan! Siihen piti osata varautua, kuten myös uuteen aseeseen toisen kädessä. Vanhuksella ei edelleenkään ollut käytössä kuin lonkeronsa, joten yllätyksiä ei tältä puolelta tullut. Lonkerot kävivät taasen iskemään toista kohden, silmien tarkkaillessa toisen tapaa liikkua ja toimia. Yhä Tsytan vältteli enimmäkseen, mutta ensimmäinen viilto sirpistä kertoi sen olevan todella terävä, helposti viiltäen ihokalvon lonkeroissa auki ja vapauttaen limat lumihankea mustaamaan. Ehkäpä se oli liiankin terävä, upoten lihaan kuin kuuma veitsi voihin, hyvällä tai huonolla onnella liian syvälle...

Viesti Pe Tammi 25, 2013 2:14

Häilyvät sorkat potkivat lunta ponnistaessaan leiskuvan punaista ruumista väistöliikkeisiin lonkeroiden lomassa tupsupäinen häntä jättäen toisinaan ylimääräisiä painaumia hankeen hankalampien pyrähdysten kohdalla. Kirvessirpin terä välkähteli sen noustessa ja laskiessa sivallellen puolelta toiselle, mutta tarkkanäköinen katsoja saattoi huomata, ettei sitä käyttelevä käsi ollut erityisen vakaa eivätkä iskut tähdättyjä. Teroitettu metalli pyrki pikemminkin pitämään lonkeroita loitolla kuin pilkkomaan niitä harmittomammiksi pätkiksi.
Suuri sankari olisi taisteluhaasteeseen vastattuaan vetänyt vyöltään kimmeltävän pitkämiekan, jonka jokainen sivallus olisi katkaissut kolme lonkeroa kerrallaan, ja jotain inspiroivaa ja eittämättä ylevää huutaen olisi rynnistänyt hirviödemonia vastaan sammuttaen tuijottavat silmät ja lopulta surmannut (tai ainakin karkottanut tai pahasti haavoittanut) haastajan yhdellä täsmällisellä iskulla nousevan aamuauringon ensisäteiden saadessa erän hohtamaan juuri ennen iskua. Tsytan halveksui sankaritarinoita, joissa kaikki oli niin epäluonnollisen helppoa. Usein sankarilla oli vielä lukuisia apureita matkaansa helpottamassa, vaan mitä hänellä oli? Yksi onneton tirppa, joka ei ollut edes paikalle vaan oli todennäköisesti lentänyt joko etelämmäs tai piiloutunut haltialinnan syövereihin talveksi, eikä taatusti avustaisi häntä millään lailla vaikka olisi taistelutantereeksi muuttuneella linnanpihalla ollutkin. Miksei kukaan koskaan kirjoittanut tai laulanut tarinaa vaikeudet voittavasta demonista? Entä missä kaikki tyhjästä ilmestyvät maagiset avustavat esineet olivat kun niitä tarvittiin? Koko surkea väijytys ei edes ollut hänen ideansa! Häntä kiusattiin aivan turhaan ja Roswell oli liian paksupäinen myöntääkseen virheensä. Erittäin tyypillistä kaikille demoneille, mutta ärsyttävää joka tapauksessa.

Demoni väisti maahan läiskähtävää lonkeroa ja sai toisesta poskelleen niin että mäiskähti joutuen ottamaan tukea maasta välttyäkseen kaatumasta hankeen pitkin pituuttaan, kuperkeikkaan päätyvä loikka horjahdusta seuraten. Tämä ei ollut hänen tapansa taistella! Tyypillistähöm..voimakkaampaa demonia, ei minkäänlaista myönnytystä.
Saat syyttää vain itseäsi, hän jupisi itsekseen piittaamatta siitä, kuuliko Roswell vai ei sivaltaessaan jälleen sirpillään vihaisesti. Kuka käski leikkiä niin rauhaa rakastavaa isäntäsi suojelun sijaan?
Suuremman demonin kiukun laatu ei kummallisuudessaan jättänyt häntä rauhaan vielä nytkään, kun lumi hänen ympärillään pöllysi murhaavien lonkeroiden huitaisuista. Vanhempi käyttäytyi kuin ylisuojeleva kanaemo, mikä ylitti ymmärrettävän harmistuksen tason selvästi. Aivan kuinei. Ei se olisi mahdollista, eihän? Demonit eivät kiintyneet vähäisimpiin olentoihin. Se ei ollut mahdollista, niin ei yksinkertaisesti tapahtunut! Mitä heidän elintavastaankin tulisi, jos ruoka alkaisi herättää empatiaa? Tokihan silloin tällöin kuuli tarinoita demoneista, jotka olivat rakastuneet ihmisiin tai haltioihin, mutta Tsytan epäili vahvasti tunteiden aitoutta kyseisissä tilanteissa. Rakkaus ei ollut heidän lajilleen olennaista vaan peräti haitallista, joten monet demonilajit olivat kehittyneet kokonaan eroon moisista tunnekuohuista. Olisiko Roswell voinut jäädä jumiin kehityksen joen kurimukseen? Punainen toivoi, että asialle löytyisi jokin muu, uskottavampi ja hyväksyttävämpi selitys, sillä se olisi kaikesta vaarallisuudestaan huolimatta ollut vain säälittävää.

Tsytan rohkeni irrottaa poukkoilevan katseensa lonkeroista vilkaistakseen keihästään, joka lojui puoliksi hankeen uponneena jokseenkin siinä, mihin hän oli sen jättänytkin. Sopi toivoa, että Roswell oli liian keskittynyt hakkaamaan häntä ulokkeillaan ymmärtääkseen poimia salkoaseen omaan käyttöönsä, sikäli kun lonkeroilla kykeni nostamaan kapeita esineitä. Sen kaltainen käänne olisi saanut nuoremman lähes vaatimaan välienselvittelyn siirtämistä jonnekin muualle, esimerkiksi hänen omalle maailmantasolleen, missä ei olisi tarvinnut kantaa huolta myöskään tämän maailman loputtoman pysyvyyden kaltaisista hidasteista. Alati muotoaan muuttava kotimaailma olisi tarjonnut taistelulle mukavan säväyksen, ja ennen kaikkea tehnyt tyhjäksi pelon siitä, mitä tapahtuisi jos jokin noista lonkeroista murskaisi hänen kallonsa.


¤¤ Filleriviesti on filleri. HIT it. Mutta elä revi mitään irti. ¤¤
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1578

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Tammi 25, 2013 6:36

Roswell piti iskunsa yhä kokeellisina, olihan hän tietämätön siitä, mihin toinen demoni kykenisi nyt, kun demonimaisemman muodon oli ottanut esille. Aliarviointi oli pahin asia, mitä taistelussa kykenisi tekemään, vaikka vastustaja olisi monta kertaa pienempi, eikä oikeastaan mitään näkyviä, erikoisia kykyjä omannut. Se ei kuitenkaan tekisi kenestäkään vaaratonta, vaarattoman esittäminen itse asiassa oli oikein hyvä keino saada vastustajansa tuuditettua turvalliseen ja varmaan olotilaan, ennen kuin se isku sitten tulisikin, saaden siten hyökättyä, kun toinen sitä vähiten odotti. Sitä iloa ei vanhempi demoneista aikonut antaa punaiselle demonille, ollen kokoajan tarkkaavaisena ja valmiina vastaamaan mahdolliseen hyökkäykseen, välittämättä siitä, ettei toinen oikeastaan tällä hetkellä yrittänyt käydä kimppuun, enemmänkin omat voimavaransa säästäen itsensä suojeluun puolustavaisen sirpinkäsittelyn ja nopeiden väistöliikkeiden merkeissä. Tsytanin omat ongelmat johtuivat juuri nyt sen vanhuksen aliarvioinnista, joka oli pentua varoittanut. Jos toinen ei halunnut ottaa Roswellia tosissaan, niin aliarvioinnin etenkin vanhan demonin aliarvioinnin vaarat todistettaisiin kaikille. Se johtaisi nuoren demonin kuolemaan, mutta teko pelastaisi kuitenkin monia toimiessaan esimerkkinä ja varoituksena vihollisille.

Silmät tarkkailivat toisen poukkoilua siltä varalta, että punainen sarvipää vihdoinkin jotain yrittäisi, mutta elekieli ei ollut muuttunut lainkaan hyökkäävämmäksi. Sirpin terä huitoi ympäriinsä karkottaakseen lonkerot, sivaltaen kalvon terävyydellään auki, upoten sen alla piilevään lihaan viiltääkseen niihin haavoja, syviäkin. Tumma lima pulppusi ulos, valuen hitaasti pitkin raajoja ja tippuen paksuina noroina maahan, täplittämään valkoista lumipeitettä ja saastuttamaan sen puhtauden. Vielä lonkerot vedettiin pois sirpinsivalluksesta, vaikkei se oikeastaan mitenkään niin paljoa sattunut, että kivun takia koko taistelu oltaisiin haluttu lopettaa. Mutta Roswell oli aikonut antaa Tsytanille mahdollisuuden näyttää kykynsä, vaikka siihen menisi aikaa. Mitään kiirettä siis ei ollut, mutta kyllä sitä jo toivottiin, että toinen ottaisi tämän leikin nyt tosissaan ja yrittäisi kunnolla. Nuorukainen ei selviäisi, ellei hyökkäisi, taistelu ei päättynyt kuin jommankumman demonin kuolemaan, eikä vanhempi demoneista aikonut heittää henkeään helpolla. Nuorukainen ei siltikään näyttänyt tekevän mitään uutta, joten ilmeisesti se pitäisi sitten pakottaa toisesta ulos nostamalla itse omaa hyökkäävyyttään. Nuoremman demoneista ei tarvinnut kuin tehdä yksi virhe, yksi horjahtava väistö, kunnes lonkero kävi hyökkäämään ja löi kunnolla vasten toista, eikä Tsytan saanut sitä enää väistettyä. Pystyssä tuo kuitenkin piti itsensä yhä, osoittaen ketteryyttä ja hyvää tasapainoa... Mutta eihän se nyt auttaisi, jos toinen ei vihdoin hyökkäisi ja edes yrittäisi. Tämä oli vain säälittävää.

Ja sitten Tsytan teki suurimman virheen, jonka pystyi tässä tilanteessa tekemään. Katsetta ei koskaan pitäisi irrottaa vihollisesta, ei hetkeksikään. Se pieninkin hetki pystyi koitumaan kohtalokkaaksi. Luuliko toinen muka, ettei Roswell huomannut? Pedolla oli monen monta silmää, joista iso osa oli kokoajan suunnattuna kohti pientä vastustajaansa, pieninkin liike huomattiin kyllä. Tsytan ei ilmeisesti ottanut tätä pientä leikkiä tosissaan, joten kai toiselle piti sitten näyttää, että demoni oli hyvin tosissaan. Lonkero kävi vetäytymään lievästi taakse kerätäkseen enemmän voimaa iskuunsa, lyöden sitten sivulta poissa toisen silmiltä kohti punaista sarvipäätä, eikä voimia säästelty. Ehkäpä vanhus ei ollut mitenkään kaikista vahvin demoni eikä omistanut kovinkaan vaarallisennäköisiä aseita kehossaan, mutta suurihan tuo oli, joten raajojen taakse kyettiin laittamaan paljonkin voimaa. Iskussa olikin tarpeeksi voimaa saamaan pienemmän miehen jaloiltaan, heittäen tuon lumipenkkaan maahan. Mutta jos Tsytan luuli sen olevan kaikki, oli tuo väärässä. Roswell loikkasi vastustajansa eteen, upottaen pitkät tikkujalkansa hankeen siististi jalkapari jalkaparin jälkeen, harvinaisen ketterästi joksikin niin isoksi olennoksi. Ennen kuin toisen edes annettiin yrittää nousemista, kävi lonkeroista taas yksi lyömään nuoremman demonin vatsaa, mutta kuitenkin harvinaisen hellästi. Isku ei todellakaan ollut yhtä kova, kuin edellinen. Oli selvää, että hirviö pidätteli voimiaan eihän hän halunnut toisen vielä menevän rikki! Samainen lonkero jäi vatsalle hetkeksi, ennen kuin kävi kiertymään Tsytanin ympärille, puristaen toisen kädet vasten kehoa tiukkaan pakettiin. Kuinka pieni toinen olikaan näin hänen käsissään... Sarvipäätä nostettiin maasta ilmaan, lähemmäksi alennetun kaulan suurinta silmää, lonkeron puristuksen käydessä kokoajan kovemmaksi, mutta se puristus loppuisi heti, kun toinen näyttäisi liikaa merkkejä kivusta. Roswell halusi tietenkin satuttaa, demonia, mutta eihän toista haluttu rikkoa... Vielä.

"Voisin repiä jokaisen raajasi irti," ääni luikerteli toisen päähän, yhden lonkeroista käyden silittelemään ilmassa roikkuvia sorkkajalkoja, kiertyen leikitellen niiden ympärille ja puristaen kuin aikoakseen vetää yhden irti, kunnes hellitti otteensa. Tsytan ansaitsisi sen kyllä, mutta se oli vielä liian aikaista. Hauskempaa olisi nyt, jos toinen pääsisi irti ja kunnolla taistelisi, ennen kuin pentu litistettäisiin pieneksi ja märäksi läntiksi maahan. Nuorukaisen oli nyt parempi ymmärtää, kuinka pahassa jamassa oli. Suuri demoni pitäisi kyllä huolen, että kuolema olisi tuskallinen ja pitkä.




((Minä revin mitä haluan, koska.))

Viesti La Helmi 16, 2013 12:40

Vaikka keskittyminen olisi todella kannattanut suunnata talon kokoiseen vastustajaan Tsytan koki lähes mahdottomaksi heittää keihäs mielestään ja keskittyä sohimaan lonkeroita kauan sitten taistelun rikkaruohoja vastaan hävinneen puutarhurin lailla. Hänen mielessään kummitteli alinomaa kuva lonkerosta tarttumassa keihääseen juuri kun muut raajat pitivät hänet kiireisenä ja silpaisevan hänet sitten siististi kahtia. Seuraamukset saivat manaajat tuntumaan mitä houkuttelevimmalta vaihtoehdolta; karkotuksesta saattoi palata vain odottamalla seuraavaa manausta, mutta ruumiin tuhoutuminen lukitsisi hänet Helvetin pyörteisiin seuraavaksi puolen vuosituhannen ajaksi, jolloin kaikki manausportit ja porsaanreiät olisivat häneltä suljettuja, eikä hän kestäisi kuunnella sitä ivaa, jonka saisi alisissa osakseen. Ja vaikka niin ei kävisikään, vaikka suurempi demoneista tyytyisikin paloittelemaan hänet vain kuoleman rajalle, elämä raajarikkona ei ollut houkutteleva.

Tsytan väisti lonkeron sivuaskeleella ja syöksähti matalalta kohti keihästään napatakseen aseensa monisilmäisen tursaan ulottuvilta ja mahdollisesti käyttääkseen sitä torjumaan lonkerot etäämmältä aiemman suunnitelmansa vastaisesti, kun yksi lonkeroista iski häntä sääriin saaden hänet kyntämään hankea vatsallaan. Demonin kömpiessä jaloilleen uloke ennätti kiertyä köyden lailla hänen ympärilleen vangiten hänet kuin kalan koukkuun, millaiseksi hän tunsikin olonsa Roswellin nostaessa hänet naurettavan helposti ilmaan pyristelemään. Haltianhahmoinen irvisti ja ähkäisi otteen tiukentuessa luita rusentavaksi ja hän ehti jo pelätä murtumia ennen kuin vanhempi hellitti otettaan hieman. Tai ainakin lakkasi rusentamasta. Punahiuksinen puristi yhä toisessa kädessään sirppiään, mutta sen liikuttamismahdollisuudet olivat valitettavan rajoittuneet.
Lonkeron sivellessä sorkkia hän olisi säpsähtänyt mikäli tilaa olisi ollut riittävästi ja vääntäytyi takaisin haltianhahmoonsa. Hän oli menettänyt ajantajunsa taistelun aikana eikä halunnut ottaa halvaantumisen riskiä. Uupumus hiipi hänen jäseniinsä välittömästi ihon vaalennuttua ja sarvien vetäydyttyä kalloon, mutta se ei ollut ylitsepääsemätön. Hänellä riittäisi voimia vielä kahteen lyhyeen hahmonvaihtoon ennen kuin tosimuodon tuottamista eduista olisi luovuttava.
Et sinä niin tekisi, vastattiin nuoremman kiemurrellessa lonkeron otteessa parhaansa mukaan saadakseen aseteltua itsensä mahdollisimman edulliseen asentoon. Se olisi aivan liian helppoa. Se että manipuloisit minut repimään itse omat raajani irti, se olisi jo jotain, eikö vain?
Tsytan pyöritteli pitkiä sormiaan ja käänsi kirvessirpin kärjen osoittamaan ylöspäin. Hän ei saisi juurikaan voimaa sen käyttöön, mutta yritettävä oli. Punaiset silmät kääntyivät vilkaisemaan hänen rintansa poikki kulkevaa uloketta, ja hetken mietinnän jälkeen pureminen suljettiin pois laskuista. Hän ei pistäisi palaakaan toisesta demonista suuhunsa.
Voisin arvostaa sitä jopa itsekin. Se olisi jotenkinminua, myönnettävä on.

Ajatukset laukkasivat kilpahevosen vauhdilla demonin punaisen kuontalon alla hänen laskeskellessaan mahdollisuuksiaan ja yrittäessään ennakoida mahdollisia seuraamuksia siinä lyhyessä ajassa, joka hänellä oli. Roswell oli nostanut hänet varsin korkealle, mutta ei ylitsepääsemättömän matkan päähän maanpinnasta. Demonihahmossaan hän voisi hyvinkin selviytyä pudotuksesta murtamatta luitaan, mikäli koko muodonmuutos onnistuisi ennen kuin hän osuisi maahan. Sitä ennen suurempi haaste olisi saada vanhempi irrottamaan otteensa.
Mulkosilmä tuijotti häneen pienen matkan päästä, ja vaikka hänen kätensä olivatkin varsin kirjaimellisesti sidotut, hänen ranteensa oli vapaana. Mahdollisuudet olivat heikot, mutta ne olivat kuitenkin olemassa. Hänen ylpeytensä kannalta (ja demonin ollessa kyseessä se oli varsin olennainen kanta) jo niiden silkka olemassaolo riitti onnen koettelemiseen.
Kenties sorkilla oli osuutensa asiaan, kenties ei, mutta Tsytan sylkäisi kuin laama kohti luomettomana tapittavaa okulaaria ja käänsi terävästi rannettaan viiltääkseen inhaa lonkeroa saadakseen otteen kirpoamaan tai edes höltymään. Mielessään hän keräsi tosiolemuksensa kihisemään aivan haltiaruumiin pinnan alle voidakseen kutsua sen nopeasti esiin.


¤¤ Look at all the action I didn't give! Moreover, this suggested. ¤¤
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1578

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti La Helmi 16, 2013 2:30

Roswellin lonkerot eivät kauaa saaneet sorkkajalkoja ahdistella kosketuksellaan toisen heti jännittäessä kehonsa epämieltymyksestä ja pelostakin, luultavasti mutta kukapa pystyisi nuorta demonia pelosta syyttämään? Vastustaja oli suuri, todella suuri, eivätkä jonkin niin pienen otuksen iskut tai voimavarat vain yksinkertaisesti vetäneet vertoja tuollaiselle. Kosketuksen alla Tsytanin sorkat kuitenkin hitaasti alkoivat muuttua takaisin ihmismäisimmiksi, ihon menettäessä punaisuutensa ja sorkkien kasvaessa vaaleiksi jaloiksi varpaineen. Ilmeettömistä silmistä joskus osasi olla paljonkin haittaa, jos muiden kanssa piti yrittää viettää aikaa; vanhempi demoneista ei voinut kuin tuijottaa pisteliäänä, jokaisen keltaisen silmät tapittaessa apposen auki kohti saalistaan sen kummempia kertomatta tunnetilastaan. Eihän Roswell nähnyt nyt mitään syytä kysyä, miksi toinen päätti sarvipäisestä muodostaan vaihtaa takaisin siihen punapäisen haltian olomuotoon, mutta kysymys oli toki noussut esille ja edes elekielellä se oltaisiin haluttu ilmoittaa, mutta ei. Jääkööt se sitten kysymysmerkiksi, mutta lonkeroiden puristava otehan ei hellittänyt yhtään, vaikka Tsytan olikin päättänyt jättää demonimuotonsa käyttämättä ja siten kenties olisi harmittomampi vastus. Mutta tämä demoni oli liian vanha aliarvioidakseen edes alakynteen jääneen nuorukaisen, liian heppoisesta otteesta toinen ei siis saanut nauttia. Toivottavasti se ei punapäällä ollut suunnitelmana.

"Enkö?" Voimakas ääni suorastaan huusi jymisevästi päässä, huvittuneisuuden ja viekkauden valuessa siirappimaisena myrkkynä täyttämään jokaisen pimeimmänkin mielen sopukan. Senkö varaan nuori demoni uskalsi pelata? Tuskin toinen oli tätäkään odottanut, että Roswell tuli kostoretkelleen nyt ja tällaisessa tilassa. Tsytan ei tainnut pitää siitä ideasta, että nyt raajansa menettäisi ja yritti kai sitten sanoillaan pelata aikaa itselleen, sen pienen kehon kiemurrellessa otteessaan... Mutta siitähän vanha demoni pitikin, lonkeroiden pitäessä tiukan otteensa samalla kun toinen jatkoi jalkojen hivelyä.
"Sinun pitää ymmärtää, ettet ole tilanteessa niskanpäällä. Jos päätän, että raajasi menetät, niin sitten ne menetät. Sinulla ei ole mitään oikeutta päättää kohtalostasi," sanat olivat itsevarmoja ja ivaavia, oi mitä Roswell olisikaan voinut antaa, jos olisi saanut edes leveästi hymyillä tyytyväisyyttään toisen nähden. Väärässä nuorempi oli, jos luuli tämän selviytyvän omia keinojaan käyttäen.
"Sinulle ei annettaisi mahdollisuutta tehdä sitä. Tietenkin voisin käyttää omaa pientä sirppiäsi jalkojesi katkaisuun, se olisi ihanan ironista, mh? Mutta toisaalta, se olisi liian nopeaa haluaisin kuulla tuskaiset huutosi, kun jalkasi hitaasti vedetään pois paikoiltaan, pitkittäen kärsimystäsi mahdollisimman paljon," lonkero hiveli paljaita jalkoja edestakaisin, monien silmien tuijottaessa suoraan kohti Tsytanin kasvoja, mutta olihan niitä turhankin useita, jotka katselivat pelkästään roikkuvia raajoja otteessaan. Ehkäpä suurempi ja vanhempi demoneista tosissaan mietti lyhentävänsä punapään pituutta jalkojenmitalla, mutta leikittelisi saaliillaan tahallaan ennen tekoa, tehden odotuksesta pitkän ja piinallisen, pitkittäen toisen tuskaa.

Typeräähän se kuitenkin oli uskoa, että punapään kaltainen nuori demoni antaisi periksi helposti, vaikka oli nyt oikein pahassa asemassa. Mutta typerää taas oli Tsytanin ajatella, että pääsisi tästä livahtamaan uhittelemalla ja isottelemalla. Sylki lensi nuorukaisen suusta suoraan silmään no, yhteen niistä, silmään osuminen ei ollut oikeastaan mikään saavutus, niitähän oli kaikkialla. Pistävä kipu tuntui lonkerossa, joka toista demonia piti otteessaan, kalvon tullessa viilletyksi auki ja sirpin kädessä upotessa syvälle lihaan, samalla kun lonkeron täytteet alkoivat valua ulos haavasta paksuna, mustana limana pitäen huolen siitä, ettei punapää tästä ainakaan aivan puhtaana pääsisi pois. Roswell pysyi hiljaisena, eikä liikkunut suuntaan taikka toiseen, pysyen täysin liikkumattomana paikallaan vain nuorta demonia tuijottamassa. Mitä tuijotus olisi halunnut kertoa oli kulmankohotus kysyvänä huvittuneen hymyn kera, mutta siihenhän ei ollut mahdollisuutta, joten Tsytan sai tyytyä keltaisten silmien ilmeettömään tapittamiseen. Huvittavaa, mutta väärä vastaus. Se toiselle nyt pitäisi opettaa, ehkäpä oli hyvä oppia vähän nöyryyttä muiden edessä ennen kuolemaansa.

Lonkero hellitti nyt vihdoin otettaan turhankin pitkän ajan päästä siitä viillosta, mutta hellittipä kuitenkin. Hitaasti punapäätä vietiin tosin kauemmaksi muusta kehosta, ennen kuin ote päästi kokonaan irti ja antoi nuoremman demonin tipahtaa lonkeron syleilystä... Mutta kovin pitkäänhän sitä tipahdusta ei annettu jatkua, toisen lonkeron tullessa sivulta ja vauhdilla, iskeytyessä Tsytanin kylkeen kunnolla. Vanhuksen tarkkasilmäisyyttä ei ainakaan saisi haukkua, vaikka isohan tämä pallo tietenkin oli. Olisi ollut liian helppoa antaa toisen vain tipahtaa ja valmistautua siihen, tämä oli paljon hauskempaa. Ilmalennon matka oltiin muutettu ja kyllähän se nuorukainen vielä maahan tömähtäisi, mutta ei ainakaan suoraan Roswellin jalkoihin... Tällä hetkellä. Suuri demoni kuitenkin otti juoksuaskelia kohti Tsytania, tarrautuen tuon jalkoihin lonkerollaan tiukasti, muttei tehnyt mitään pelastaakseen toista osumalta maahan. Ei, pojan annettiin nyt osua lumihankeen, mutta jaloista pidettiin yhä kiinni, eikä niitä juoksuaskeliakaan oltu lopetettu. Demonia raahattiin vierellä pitkin lunta juoksuvauhtia, kunnes jalat lopettivat liikkeensä äkkipysähdyksen merkeissä, lonkeron suoristuessa eteensä käyttääkseen vauhtia hyväkseen ennen kuin irrotti otteensa nuorukaisen jaloista, singoten toisen liikkeen voimalla kohti muuria. Sotilaat ympärillä järkevästi hajaantuivat pois tieltä.




((Autohittaus: the game, ilmeisesti.))

Viesti Pe Maalis 01, 2013 12:58

Demoni puristi silmänsä kiinni kuin ilmavirtaa vastaan Roswellin äänen kumistessa hänen päässään kirkonkellojen lailla. Avatessaan ne toinen kulma koholla pienempi osapuoli jäi kuuntelemaan luentoa kohtalostaan ja asemastaan suupieli lievästi koholla: edes kuoleman uhan edessä ei Tsytanin delfiinimäinen taipumus ainaiseen virnuiluun suostunut hiipumaan. Virnistys tosin jähmettyi naamioksi surkean vapautumisyrityksen epäonnistuessa ja hetken vähäisempi riippui paikallaan suuremman lonkeroissa vastaten kiiluvien silmien katseeseen hermostuneen naurahduksen ja puolivakavan ehdotuksen sopimuksesta tanssiessa hänen kielellään, ennen kuin hän tunsi puristuksen ympärillään heltiävän ja äkkiä katoavan kokonaan kun Roswell päästi irti.

Tosimuoto oli kuplinut demonin haltianahan alla, ja hänen pudotessaan säikähdys vapautti sitä pidättelevän tahdon ja Tsytan muutti viimeisen aikomansa kerran muotoaan selviytyäkseen ehjin nahoin pudotuksesta. Muodonmuutos ei kuitenkaan ehtinyt loppuun asti ennen kuin hänet jo keskeytettiin: tuskin iho oli ehtinyt punertua ja sarvet puhjeta kun sivusuunnasta läimähti lonkero, joka iskeytyi pienemmän demonin kylkeen ja vatsaan paiskaten hänet kuin roskan ilman halki hänen ähkäistessään törmäyksen voimasta. Kurssin muutoksesta huolimatta hänen suuntansa oli yhtä kaikki vakaasti alaspäin, joten sinä lyhyenä aikana joka painovoimalla vei haalia omansa hän käpertyi ilmassa kuin hämähäkki suojaten päätään ja sisäelimiään vaistonvaraisesti. Hän laskeutui selkä edellä loivassa kulmassa ja kynti hankea lähes kahden ja puolen metrin matkan tärähdyksen iskiessä ilmat hänet keuhkoistaan ja jättäen hänet vauhdin pysähdyttyä makaamaan henkeään haukkoen ja tyhjät keltaiset silmät taivaalle tuijottaen, tupsupäinen häntä voimattomasti nykien.
Helvetin kekäleet, ukolla oli melkoinen oikea koukku! Tsytan pakotti nytkähtähtäen kätensä alleen ja ponnistautui kyynärpäidensä varaan ilman virratessa korahduksen kera hänen keuhkoihinsa, vain nähdäkseen Roswellin rymistävän häntä kohti kuin skorpioni suoraan painajaisista. Tukahtunut ach--! oli ainoa äännähdys joka nuoremman demonin kurkusta selviytyi lonkeron kietoutuessa jälleen hänen nilkkoihinsa ja tempaistessa hänet lakaisemaan linnan pihaa puoliksi kyljellään, puoliksi suullaan osan lumesta löytäessä tiensä hänen paitansa sisälle. Hän haroi turhaan käsillään otetta lumesta ja jäästä ja kiljaisi lonkeron irrottaessa hänet maasta lähettäen hänet ilman halki kuin lingon kiven.

Ilmassa olonsa hetkenä demonin aivot järjestäytyivät uudestaan, ja niiden ensimmäinen järkevä ajatus oli sen toteaminen, ettei hän ollut pudotuksensa jälkeen saanut muodostettua kuin yhden ainoan selkeän ajatuksen, ja se oli ollut Roswellin lyöntitaidon hämmästeleminen. Kaiken muun ajan ajattelun olivat hoitaneet hänen lihaksensa ja alkukantaisemmat vaistonsa, joskin niidenkään kohdalla oli vaikea puhua ajattelemisesta sen ollessa lähinnä sisäistä kauhunkirkunaa ja sekavaa selkeytymisyritystä jokaisen iskun jälkeen. Hän huomasi myös pudottaneensa sirppinsä jossain kohtaa tapahtumien aikana, ja juuri silloin hän osui muuriin.

Tsytan paiskautui parkaisten päin kiviseinämää kylki ja toinen pitkä sarvi edellä sellaisella voimalla, että muurin harjalta ja seinämiltä varisi lunta. Kuului myös kuivan leivän naksahtamista muistuttava rusahdus, ja hänen kallonsa halki kulki kuumottava tunne kuin polttavaa nestettä olisi kaadettu hänen päälaelleen ja annettu valua niskaa myöten alas. Tukahtunut unf säesti hänen putoamistaan hankeen muurin juurella, ja siihen hän jäi makaamaan vatsalleen henkeään vavisten haukkoen, pää pyörällä ja särkien.
Noin viisi rauhallista sydämenlyöntiä ehti kulua ennen kuin demoni sai kiskaistua kätensä vuoron perään alleen ja ponnistauduttua hitaasti niiden varaan. Hänen kylkeään särki, ja iho oli kuoriutunut pois monesta kohtaa, minkä lisäksi hän päätteli ainakin kahden kylkiluun murtuneen. Hänen päänsä tuntui myös kumman toispuoleiselta, ja kohottauduttuaan hangesta ja nostettuaan katseensa hän ymmärsi miksi.
Hangessa tuskin metrinkään päässä lojui kappale hänen toista pitkää sarveaan, arviolta noin kolmasosa sen koko mitasta, ja se savusi katkenneesta kohdastaan syövyttäen hankeen pienen kraaterin. Tsytan tuijotti sitä keltaiset silmät ammollaan, eikä voinut käsittää tapahtunutta. Hänen sarvensa! Hänen kirottu, kallisarvoinen sarvensa! Hänen koristuksensa ja ylpeyden aiheensa! Pilattu! Katkaistu! Tuhottu! Entä sitten, jos se paranisikin Helvetissä? Hänellä ei ollut aikomustakaan palata sinne vielä pitkään aikaan! Kirottu, kirottu Roswell, ja tulehtukoot nuoren ihmiskuninkaan haava!
Tsytan yskäisi ja painoi otsansa viileää hankea vasten helpottaakseen poltetta, demonimuoto sulaen väristen paljastaen ruhjotun haltiaruumiin. Hän kauhaisi voimattomasti lunta käsivarsillaan ja kiskoi itseään käsiensä varassa eteenpäin, virnistys vihdoin vaihtuneena irvistykseksi.
Tämä ei ole reilua! Hän valitti nykäistessään itseään jälleen muutaman tuuman eteenpäin. Katso nyt minua! Minkä minä sinulle voin? Sinulla on muotosi ja voimasi, ja mitä minulla muka on? Tämä on väärin ja epäreilua!
Hän ojensi toista ruhjeista kättään ja tarttui sarvenkappaleeseensa. Se tuntui luulta ja sametilta ja kihelmöi hänen kädessään taistellen tämän maailmantason voimia vastaan, jotka pakottivat sitä katoamaan nyt kun se ei enää ollut yhteydessä Tsytanin elämänenergiaan. Demoni pyyhkäisi suupielestään veripisaran, joka oli kihonnut siihen hänen puraistuaan huulensa rikki muuriin törmätessään, ja kääntyi yhä maassa maaten siten, että saattoi pitää Roswellia silmällä yrittäessään samanaikaisesti möyriä lähemmäs muuria saadakseen jotain kiinteää selkänsä taakse.



¤¤ The game, mrs. Hudson, is on! ¤¤
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1578

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Maalis 01, 2013 6:54

Roswell seisoi hangessa, jokaisen kapean tikkujalan ollessa uppoutuneena lumeen, viivasuorina. Silmät yhä pitivät ympäristöään tarkkaavaisen katseen alaisena, mutta koska mitään sen kummempia ei ympärillä tapahtunut sotilaiden pysyessä edelleenkin kiltisti kauempana taistelevasta demonikaksikosta, sai tuo kiinnitettyä melkeinpä kaiken huomionsa Tsytanin ilmalennon seuraamiseen. Kyllä vanhuksella vielä iästään huolimatta löytyi enemmän ruista ranteesta, kuin tarpeeksi. Nuori demoni oltiin lingottu voimalla ja vauhdilla, eikä toisella näyttänyt olevan juurikaan mitään mahdollisuutta lentoaan pysäyttää, joten toisen täytyi sitten tyytyä kohtaloonsa kiitämään ilman halki kohti muurin seinämää. Punapää oli taas kerran ottanut sen punaisen, sarvekkaan olemuksensa käyttöön, vaikka sitä jo hetken aikaa oli haltiamuotoaan käyttänyt välissä. Jos johonkin Tsytan kuitenkin tarvitsi demonimuotonsa kestävyyttä, tämä se hetki sitten olisi. Eihän Roswell oikeastaan tiennyt toisen vahvuuksista mitään, eikä mitään kovin suurta eroa nähnyt toisen muotojen välillä, jos ulkonäköä ei otettu huomioon. Ehkäpä se sarvipäinen oli hieman painavampi, kenties hieman ketterämpi kun sorkat olivat vielä tukevasti maan pinnalla, mutta ilmaan lingottuna ei muodolla ollut mitään väliä. Kenties se haltiamuoto tosin olisi aerodynaamisempi, saaden nuorukaisen lentämään vieläkin nopeampaa kohti maaliaan...

Tömähdys. Rusahdus. Pienen kehon osuessa kohti suurta muuria, ei ollut hankala arvata, kumpi niistä seisoisi iskun jälkeen. Muuri oli tukeva, eikä välittänyt Tsytanista lainkaan, lumiaan vain päältä hieman pudotteli myös vastustajansa päälle. Se nuori demoni taas valui kovin elottomana maahan lumihankeen voitettuna. Roswell katseli tarkkaavaisena. Toinen ei liikkunut... Mutta hengitti vielä, sen pienen liikkeen tarkat silmät huomasivat kaukaakin, selän noustessa ja laskiessa hengityksen tahdissa nuorukaisen haukkoessa ilmaa keuhkoihinsa. Ehkäpä punapään demonimuoto oli kahdesta muodosta se kestävämpi, joten siihen muuttuminen ennen iskua oli kovin järkevä teko. Niin voisi ainakin kuvitella, demoneilla kun tapana oli olla hieman kovempia paloja purtavaksi, kun taas haltiat olivat kovin heppoisesti rakennettuja otuksia... Ja tuollainen tälli olisi luultavasti sellaisen saanut hengiltään. Tsytan tosin oli vielä hengissä, mutta kuinka hyvässä kunnossa, sitä oli hankala sanoa. Tietenkin vanhaa demonia kiinnosti käydä se tarkistamassa, mutta nyt ei vielä liikuttu mihinkään suuntaan, katseen vain pysyessä tarkkana nuorempaansa seuraillen. Niin liikkumattomana Roswell oli, että tuulelta suojattu sisäpiha mahdollisti lumihiutaleiden hitaan leijumisen tuon selälle, saaden jopa pienen, valkean lumivaipan kerääntymään liukkaalle iholle. Tuuli tuiversi kyllä ympärillä suojattomilla aroilla, mutta muuten oli kovin hiljaista; sotilaatkaan eivät näyttäneet oikein tietävän, mitä nyt tehdä.

Punainen demoni ei ilmeisesti halunnut jäädä vatsalleen vihollisen armoille heikosta tilastaan huolimatta, joten lyhyen hiljaisuuden ja liikkumattomuuden jälkeen tuo vihdoinkin teki jotain elonmerkkejä, yrittäen heikosti nousta, mutta huonoin tuloksin. Tsytaniin sattui, jotain toisessa oli rikkikin mennyt, mutta vanhemmalle demonille se sopi kyllä, vaikka oli enemmän toiselta toivonutkin. Se hämmentynyt ilme nuoremman kasvoilla oli kuitenkin oikein huvittava, kun tuo vihdoin huomasi palasen sarveaan makaavan lumihangessa! Sarveton otus sitä ei luultavasti ymmärtäisi, mutta sarvethan olivat usein niiden omistajille tärkeät. Merkki aikuisuudesta, miehekkyydestä ja asemasta, joten pienenkin palasen puuttuminen oli varmasti nuorelle demonille aikamoinen isku. Yhtä komeat toispuoliset sarvet eivät ainakaan enää olleet, mutta tulevaisuuden kannalta tällä ei ollut mitään merkitystä. Kuollut demoni ei sarviensa perään itkisi, mutta huvittavaahan se oli nähdä tällaisen haavan Tsytanin egossa ennen, kuin hupi loppuisi. Molemmat sarvet kuitenkin katosivat pelistä pojan punertavan ihon vaalentuessa lumen keskellä, punapään ottaessa taas sen ihmismäisemmän muotonsa käyttöönsä. Siitä tuskin olisi mitään hyötyä, joten ilmeisesti toinen ymmärsi jo hävinneensä, kenties jopa suostui kohtaloonsa.

Roswell nosti jalkaansa hangesta, astuen sen varassa eteenpäin, muiden jalkojen seuratessa nätissä jonossa ensimmäisten esimerkkiä saadakseen koko suuren demonin liikkeelle. Satanut lumi ei pysynyt liukkaalla, tummalla pinnalla sen liikkuessa, joten puuterimainen lumikerros valui selältä alas, kunnes tipahti maahan matkan varrella. Demonivanhuksen lähestyminen sai kyllä kaikki kaikkoavaan muurinläheisyydestä, mutta Tsytanhan ei minnekään tuota vauhtia päässyt... Jos edes yritti. Kyllähän toinen liikkui, muttei näyttänyt kykenevän kovinkaan suuriin liikkeisiin, eikä jaloilleenkaan päässyt, vaikka tuijottava vanhus lähestyikin kokoajan askel askeleelta. Voi millaisen virneen Roswell olisi omalta osaltaan halunnut kasvoilleen pukea nähdessään punapään ylimielisen hymyn ollessa kaikonneen irvistyksen tieltä, senkin osan nuorukaisen esityksestä ollessa nyt rikottuna. Se sai aikaan kovaa tyydytystä, mutta kasvottomana ja suuttomana oli tyydyttävä vain katselemiseen ja toivoa, että toinen ymmärtäisi kuinka säälittävältä nyt siinä näytti maassa maatessaan, avuttomana ja rikkinäisenä.
"Epäreilua, epäreilua," lähestyvä demoni kehräsi tyytyväisenä, kunnes pysähtyi Tsytanin eteen. Kuinka helppoa se olisikin ollut vain astua toisen päälle, mutta se olisi jo ollut aivan liian helppoa. Punapää ansaitsisi enemmän kärsimystä, tämäkään ei olisi tarpeeksi.
"Kuin joku hyökkäisi takaapäin varoittamatta ja raukkamaisesti, antamatta mahdollisuutta kunnialliseen kaksintaisteluun raajan viedessään?" Sanat pistelivät tiensä perille nuoremman päähän, äänen selvästikin nauttiessa toisen valitusten ironisuudelle.

"Mutta olet väärässä. Sait varoituksen, se on reilua. Itse päätit olla kuuntelematta ja nämä ovat seuraukset," vanha saarna toistettiin, kenties se tässä tilanteessa uppoutuisi paremmin Tsytanin päähän. Toinen oli maistanut jo oman lääkkeensä karvautta ja osasi nyt toivottavasti ymmärtää tekojensa vääryyden, kun se itseään satutti. Roswell oli omasta mielestään antanut punapäiselle demonille nyt tarpeeksi aikaa makoiluun ja lepäämiseen, mutta koska tapana ei ollut hakata makaavaa miestä, kiertyi yksi lonkeroista taas Tsytanin ympärille lujaakin, eikä välittänyt, vaikka satuttaisi nostaakseen pojan jaloilleen, asettaen toisen paljaat varpaat lunta vasten. Hetken aikaa lonkero piti huolen, ettei toinen kaatuisi, mutta heti kun nuorukainen tuntui tarpeeksi tukevalta, ote irrotettaisiin.
"Hyökkää, juokse, tee mitä teet. Emme ole vielä lopettaneet," demoni ilmoitti kovin kuivasti, yhden ainoan lonkeron valmistautuessa iskuun. Enempää toinen ei enää ansainnut, mutta nyt punapään oli aika huvittaa Roswellia. Noin pienen vastuksen iskut olivat jo alkujaankin harmittomia, mutta noin huonossa tilassa hyökkäys olisi oikein hauskaa katsottavaa! Varmasti Tsytan ymmärtäisi sen itsekin, mutta pelkuruuskin olisi huvittavaa. Mahdollisuus annettiin, yhden iskun vanhus oli suostunut toiselta ottamaan, mutta sen jälkeen kohtalo olisi sama, kuin karkausyrityksellä: armoton lonkeronisku heittääkseen nuoremman demoneista takaisin muuria vasten.




((Se on herra sika sinulle. Autohittauslupa menee molempiin suuntiin ja pyydä Aran mukaan, milloin haluat.))
Seuraava

Paluu Käytävät

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö