Kirjoittaja Sands » 20 Elo 2013, 03:08
Garrett ei voinut kuin tuijottaa vanhusta sillä pienen, räkyttävän sylikoiran uhmakkuudella, varoittaen, että toinen oli menossa liian pitkälle. Mutta sitten taas, mitäpä heikko aatelismies tässä tilanteessa muka voisi, jos Marduk jotain typerää sanoisi tai tekisi. Oli tuo kuinka tympääntynyt tahansa, oli tuo harmiton etenkin, kun vastustajana oli suuri ja voimakas lohikäärmevanhus. Se ei kuitenkaan estänyt nuorukaista isottelemasta ja purkamasta turhautuneisuuttaan tilanteen epäreiluuteen sillä pienellä, masentavalla mulkoilulla. Tuhahduksen kera se pisteliäs katse kuitenkin käännettiin takaisin lautaseen, kreivin leikatessa veitsellä pienen palan aamiaisestaan, haarukallisen päätyessä suuhun pureskeltavaksi. Ruokailu nähtiin aivan yhtä tärkeänä, kuin keskustelukin, paikoitellen ehkä jopa tärkeämpänä. Ainakin silloin, kun vanhus kävi liian koppavaksi, eikä Garrett siihen halunnut tai voinut reagoida. Ehkäpä ihminen ajatteli olevansa silloin se isompi mies, vaikka muiden silmissä taisi enemmänkin käyttäytyä pilalle lellityn kakaran tavoin.
"Väität, etteivät lohikäärmeet hyökkää ihmisten kimppuun?" Kreivi tuhahti toisen saarnalle. Ehkäpä hän tiesikin siitä, kuinka jotkut saalistivat lohikäärmeitä. Ei hän ketään lähettänyt sitä tekemään, mutta ehkä hän oli valmis palkitsemaan sankaritekoja saadakseen itsensä näyttämään sellaiselta mieheltä, joka arvosti kyläänsä ja sen asukkeja paljon. Ei hän nähnyt muuta, kuin hyviä puolia onnistuneessa lohikäärmeenkaatoretkessä. Yksi vaarallinen lisko vähemmän ja noiden ruumiinkin pystyi laittamaan hyvään käyttöön puhumattakaan mahdollisista aarteista, joita suomunahat vartioivat. Eihän Garrett tiennyt, mitä lohikäärmeet tekivät keskenään, ehkäpä nuo rehentelivätkin teoillaan muille lajitovereilleen! Mardukin oli aivan turha yrittää väittää, että ihmiset olisivat tässä suhteessa joitain hirviöitä. Ehkäpä hän oli valmis myöntämään, että molemmat hyökkäsivät toistensa kimppuun kenties syyttä, mutta lohikäärmeet tekivät aivan yhtä paljon hirveyksiä, tuhoilta ei lohikäärmehyökkäyksen jälkeen monesti säästytty.
"Lähetän sen kirjeen," aatelinen murahti, ärtyneenä siihen pieneen seikkaan, että oli joutunut jonkun muun viestinviejäksi ja toinen vielä huomautti siitä. Ehkä sekään ei aivan kivutonta kreiville ollut, hän ei tiennyt lainkaan, miten sen kirjeen muotoilisi. Ainakaan hänen ei tarvinnut pitää huolta siitä, että kuningas oikeasti jotain tekisi. Siihen Garrettilla ei ollut voimia, vaikka ehkä niin haluaisi uskoa. Mutta niin typerä hänkään ei ollut! Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää kuninkaansa silmissä joltain taruolentoja puolustavalta, joten kirjoittamisesta tulisi erityisen hankalaa. Mardukin sanat maineesta saivat ärtyneisyyden kuitenkin katoamaan kasvoilta, siniharmaiden silmien näyttäessä pitkästä aikaa uteliailta ja viattomilta, kun ne kääntyivät katsomaan kohti vanhusta. Kreivi ei ollut ehtinyt vielä ajatellakaan, että hän olisi voinut kääntää tämän sopimuksen parempaan suuntaan ja maalata itsensä sankariksi kansan keskuudessa. Se ei tosiaankaan kuulostanut hullummalta, ja hän kun oli ollut niin peloissaan joutuakseen alentumaan lohikäärmeiden edessä ja tekemään, mitä nuo käskivät! Mutta kenenkään ei tarvinnut tietää. Hän ei olisi Mardukin panttivanki ja siinä pakenemisessa haltioidenkin käsistä Garrettilla olisi voinut olla suurempi ja mahtavampi rooli, oi kyllä! Hemmetti, vanhushan antoi siihen suorastaan luvan! Kukaan muu ei sitä tietäisi. Silmät suorastaan säihkyivät juonien punoessa kavalaa verkkoaan aatelismiehen pääkopassa. Ehkäpä tämä pieni sopimus ei sittenkään olisi niin nöyryyttävä, kuin aluksi ajateltiin...
Pienen tuhahduksen vanhempi miehistä sai vastaukseksi mennen taas liian pitkälle vihjauksissaan, esittäen olevansa taas muka niin voimakas ja mahtava, että kaikkeen pystyisi. Tällä hetkellä kreivi oli kuitenkin niin hyvällä tuulella, ettei antanut toisen uhmakkuuden häiritä liikaa. Etenkin, kun hän ymmärsi Mardukin tarkoittavan pitävänsä jokaisen lohikäärmeen pois Nahorin kimpusta. Kylä, johon lohikäärmeet eivät voisi hyökätä, vaikka niitä parveili lähettyvillä vaikka kuinka paljon! Se kuulosti melkein liian hyvältä ollakseen totta ja no, itseään sokea mies ei siihen listaan luetellut, joten ehkäpä siitä voisi tulla ongelmia tulevaisuudessa. Ja yhä kovin röyhkeästi toinen halusi silti Garrettin kestitettäväksi, milloin halusi, eikä siitäkään puolesta pidetty erityisemmin, mutta... Lupauksissa oli paljon hyvääkin Nahorin turvallisuuden kannalta. Ehkä juuri tarpeeksi.
"Ja olettaisin, että saisimme korvauksia, jos yksikään lohikäärme kävisi hyökkäämään kylään lupauksistasi huolimatta?" Kreivi kävi heti tiedustelemaan, haluten tietenkin puristaa mahdollisimman paljon tästä irti.
"En tiedä, millaisena isäntänä minua pidät. Olen tietenkin oiva sellainen," Garrett hymyili tyytyväisyyttään omaa egoaan kohentaessaan, suoristaen ryhtiään,
"Mutta älä luule, että hyväksyisin millaisen vieraan tahansa. Vaadin hyviä käytöstapoja kattoni alla, jos haluat vieraanvaraisuuteni. Ei häiriköintiä, ei varastamista," kasvot vakavoituivat. Se aarrekasa oli yhä mielessä, vaikkei tuo sitä vielä ollut nähnytkään. Lohikäärme keräsi aarteensa vaikka ja mistä kai joten varkauden uhriksi rikas aatelinen ei halunnut joutua. Hän halusi tietää, miksi tämä ryppyinen nahkakasa väkisillä halusi hänen kestittämäksi...
((Garrett heittelee jo tavaroita ympäriinsä.))