Kirjoittaja Sands » 26 Tammi 2014, 03:58
"N-niin, mutta!" Garrett oli heti väittämässä vastaan liskon huomauttaessa, että tuo totta tosiaan sanoi vastustuksensa, aivan kuten ihminen nyt sitä kovasti oli haluamassa. No. Tietenkin Marduk oli sen sanonut, mutta ei oikealla tavalla! Olihan hän sentään aatelinen ja herkkä sielu, ei hänelle saanut sanoa asioita niin ilkeästi ja epämiellyttävästi! Ei kreivi kyllä oikeastaan voinut väittää, että toinen olisi muka huutanut ja siten saanut tuon herkän mielen järkyttymään, mutta lohikäärmeen tapa huomauttaa asiasta oli täysin asiaton ja, ja... Inhottava!
"Ei sinun tarvitse sanoa sitä noin! Olla niin... Tuollainen!" Aatelismiehen oli kovin hankala löytää sanoja kuvaamaan Mardukin käytöstä ja miksi se oikeastaan oli ollut väärin, mutta kenties tuo ei vain halunnut myöntää sen olevan uhkaavaa. Myöntää, että oikeastaan pelkäsi sitä otusta, jonka selässä hetki sitten niin ylpeänä oli ratsastanut. Mutta Garrett pelkäsi, se oli selvää. Oli pelännyt lohikäärmettä jo pitkän aikaa ja olihan se kidnappauskin ollut kovin pelottava tapaus, mutta vähän aikaa nuorukainen tuntui oikeastaan siltä, että oli unohtanut pelkonsa ja kokemuksensa. Petoeläimen terävät hampaat niin lähellä kasvoja olivat kyllä aivan liikaa herkälle miehelle – eihän häntä koskaan oltu toruttu tuolla tavalla, noin uhkaavasti! Saati sitten toruttu ollenkaan...
"Ymmärrän, jos puhut aivan normaalisti," kreivi kävi taas vetäytymään itseensä, mutisemaan vastalauseensa heikkojen yritysten jälkeen. Omassa mielessäänkin tämä pieni esitys oli jäänyt kovin heikoksi, mutta tuo uskoi kuitenkin, että Marduk ymmärsi sanat täysin ja tunsi olonsa hyvin pahaksi tekojensa myötä. Olihan hän kuitenkin niin vetovoimainen ja komea mies! Ainakin Garrett uskoi toisen ymmärtävän, kun ei enempää siitä mitään sanonut, liskon selvästikin luovuttaen ja ymmärtäen itsensä olleen se typerä osapuoli tässä kinastelussa! Vaikkakin, kyllä vanhus oikeastaan oli anteeksipyynnön velkaa... Mutta ehkäpä kreivi antaisi tämän anteeksi, kun niin armollinen henkilö sattui olemaan.
Garrett otti kunnolla lohikäärmeen harjasta kiinni tuon suoristaessa kaulansa, tuntien kuinka siivekäs ratsu kävi taas liikkeelle, laittaen jalkaa toisensa eteen. Eihän kreivi tietenkään halunnut tipahtaa selästä, joten tiukasti kyllä pidettiin kiinni vaikkei lisko vielä kovin nopeaa liikkunutkaan! Mutta pianhan Marduk nopeuttikin tahtiaan, askeltahdin muuttuessa lähemmäs juoksua ja kovin pompahtelevaksi. Ratsastaja selässä teki parhaansa mukautuessaan moiseen omituiseen askellukseen, mutta molempien osapuolien onneksi Garrett ei ollut se kaikista huonoin ratsastaja... Vaikkei kyllä taitanut se parhainkaan olla. Silti, aatelismies ei voinut kuin kokea jonkin sortin innostusta uudesta ratsustaan, leveän ja oikein innostuneen hymyn noustessa tuon nuorille kasvoille uudella lelulla leikkiessään. Lohikäärmeellä ratsastaminen oli tuosta kovinkin hauskaa!
Kreivi ei voinut kuin yhtäkkiä havahtua Mardukin sanoihin, katsoen toisen niskaa kuin toivoen näkevänsä käärmeen kasvot, yrittäen etsiä niistä jotain inhimillistä ilmettä selittääkseen sanojen tarkoituksen. Siipien levähdys sai miehen kädet tarrautumaan nopeasti entistä tiukemmin toisen harjaan, pelon ja omanlaatuisen innostuksen vallatessa mielen. Oli selvää, mitä lohikäärme aikoi tehdä... Ja se hermostutti. Mutta silti kiinnosti. Eihän Garrett ollut koskaan ennen lentänyt, ei lohikäärmeen tai minkään muunkaan selässä! Hevosilla tuo oli vain ratsastanut, eikä niidenkään otusten loikka ollut lähelläkään lentämistä, vaikka se siltä joskus sattui tuntumaankin. Eihän kreivi voinut muuta kuin katsoa alas, kohti jalkojaan jotka roikkuivat ilmassa – joka ei ollut mikään ihme, jos jollakin ratsasti – ja varjoa allaan, tuntien tuulen hiuksissaan...
Ja hetkessä lohikäärme oli nostanut itsensä ilmaan, turhankin nopeasti irrottaen jalkansa maasta. Garrett vain huusi, säikähdyksestä ja kauhusta, puristaen harjaa käsissään valkoisin rystysin niin lujaa, kuin vain voi. Silmät ummistettiin nopeasti eikä minnekään uskallettu edes katsoa, tämähän oli suorastaan hirvittävää! ...Hetken aikaa. Pikkuhiljaa kreivi oikeastaan tottui tunteeseen, satulan ollessa oikein tukeva ja turvallinen, tehden olon varmemmaksi. Kyllähän tuo nyt ymmärsi, ettei ollut tippumassa kunhan piti kiinni ja käärme pysyi suorassa, nopeasta vauhdistakin huolimatta. Hitaasti silmät taas avattiin ja Garrett katsoi kunnolla ympärilleen, maahankin! Ottihan näky vatsanpohjasta, mutta eihän tuo voinut kuin antaa pienen hymyn tulla kasvoille, muuttaen vaivanloisen vaikerruksen hermostuneeksi nauruksi, kunnes sekin muuttui innostuneiksi kiljahduksiksi.
Hän piti siitä! Ilmavirrasta kasvoillaan, kuinka tuuli tuiversi hiuksissa, kuinka maahan ei edes koskettu! Kreivi nojautui lähemmäs Mardukin kaulaa, otteen ollessa yhä varma ja tiukka, reisien puristuessa vasten toisen kylkiä. Eihän Garrett lohikäärmeellä ratsastanut ja oli oikeastaan vain vapaamatkustajana selässä, täysin toisen armoilla... Mutta kyllähän se tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ratsastanut pitkin luolaa, sukeltaen tunnelista toiseen käärmeen selässä niin sulavasti ja nopeammin, kuin koskaan ennen! Kreivihän oli suorastaan pettynyt, kun Marduk lopulta laskeutui maahan, antaen kuitenkin niin Garrettille mahdollisuuden vihdoin irrottaa yhden käsistään silmiään suojaamaan silmiään. Auringonvaloa aatelismies ei hetkeen ollutkaan nähnyt syvällä luolassa oleskellen, kirkkauden ollessa herkille silmille aivan liikaa näin yhtäkkiä. Iho tunsi kylmyyden joka huokui ulkoa, aivan erilaisen viiman pureutuessa vaatteista läpi. Vapaus oli aivan parin askeleen päässä.
Garrett yritti totutella hiljalleen valoon edessään, tahtoihan hän tietenkin nähdä eteensä kunnolla auringonvalossa! Silmiä hierottiin ja raoteltiin hitaasti pieniksi hetkiksi, korvien kyllä kuunnellessa yhä tarkasti. Totta kai hän olisi se, joka puhui. Tietenkin kreivi puhuisi, olihan käärme vain se ratsu! Nopeasti se tarina, jonka kaksikko oli sepittänyt, muuttui todeksi nuorukaisen mielessä. Kädet kävivät taas laskeutumaan Mardukin kaulalle, sormien hakiessa kunnon tupot harjaa pidikkeiksi väleihinsä. Silmiä siristeltiin yhä hieman, mutta ainakin eteen nähtiin.
"Tietenkin olen!"
((Senkin kurja. Ei tämä peli lopu ikinä, älä luulekaan.))