Kirjoittaja Sands » 17 Heinä 2013, 16:09
Garrett itki, eikä loppua kyyneleille näkynyt. Hän oli kokenut kovia, eikä kyennyt enää pitämään itseään kasassa. Kaikki oli ollut liikaa herkälle mielelle, tunteiden tulviessa yli laitojen pysäyttämättömänä virtana kaiken patoamisen jälkeen. Olihan kreivi kokoajan ollut itkussa ja kyyneleitä oltiin vuodatettu vaikka millä mitalla, mutta ei se ollut tarpeeksi. Se oli vain pieni raapaisu pinnalta, oikea olotila oli paljon, paljon pahempi, mahdottoman raskas. Ja nyt se oli pakko päästää ulos, mitenkään tuo ei olisi voinut enää itseään hillitä tai yrittää lopettaa purkaustaan. Se nyt jatkuisi niin kauan, kuin pitäisi, niin kauan kuin tarvetta löytyi. Ja se tarve oli suuri, siitä pystyi kuka vain olemaan varma. Garrett itki hihaansa, kuin peitellen itseään ja omaa käytöstään. Kyllä hän taisi hieman hävetä. Hän oli aatelinen, joku, jonka piti olla tarkka omasta käytöksestään muiden seurassa. Oma kuva oli tärkeä ja tietenkin muille haluttiin myös näyttää vain ne parhaimmat puolet itsestä. Ehkäpä hän oli itkupilli, mutta tämä purkaus oli jo jotain hieman vakavampaa. Itkeminen johtui suorastaan täydellisestä murtumisesta ja se pelotti. Vaikka kreivi olisi kuinka halunnut lopettaa, ei hän enää voinut. Siinä hän sitten oli, vieraan miehen edessä itkemässä silmiä päästään, liian kaukana kodista ja turvasta, sen pienenkin esityksen rohkeudesta ollessa kaikonnut omille teilleen. Mutta hän oli ollut oikeastikin kiitollinen. Ehkä ensimmäisen kerran elämässään se kiitollisuus oli täysin vilpitöntä, eikä vain merkityksetön, kohtelias sana muita tyydyttääkseen.
Ei hän vain kyennyt ymmärtämään vanhuksen sanoja. Niistä ei löytynyt päästä eikä häntää, eivätkä ne juurikaan saaneet oloa paremmaksi. Tietämättömyys oli pelottavaa, eihän Garrett tiennyt, mitä odottaa. Oma kohtalo oli jonkun toisen ryppyisissä käsissä. Tietenkään silmättömään mieheen ei haluttu tai voitu luottaa, mutta tällä hetkellä toinen oli tehnyt hänen eteensä enemmän, kuin kukaan muu. Ajatukset olivat solmussa, eivätkä tunteetkaan oikein tienneet, mitä muuta nyt voitaisiin tehdä, kuin itkeä. Vanhuksen liikahdus oltiin nähtiin sivusilmällä, kreivin laskien lopulta kättä silmiensä edestä nähdäkseen toisen paremmin. Näkö oli sumentunut kyynelistä, mutta kyllä se tarjottu nenäliina huomattiin. Hetken empimisen jälkeen Garrett ojensi omaa kättään kohti toista, ottaen tarjotun kangaspalasen sormiensa väliin ja tuoden sen nopeasti pyyhkimään vetisiä silmäkulmia nyyhkyttäessään. Ele oli pieni, mutta se lempeys ja välittäminen oli nyt kaikki, mitä nuorukainen tarvitsi. Ehkäpä tuo jopa arvosti nenäliinaa enemmän, kuin sitä herkuista notkuvaa ruokapöytää edessään, vaikka nälkäinen oli. Nenäliinaa ei edes juurikaan käytetty, mutta sen läsnäolo oli rauhoittava. Se teki siitä niin tärkeän kaikkeen muuhun verrattuna.
Kyyneleet yhä silmissä, mutta selvästikin rauhoittuneena, kreivi kävi nyökyttelemään toisen sanoille, jotka kerrankin ymmärrettiin. Ehkä silmätön vanhus ulkonäöstään huolimatta oikeasti kykeni välittämään ja halusi auttaa häntä. Garrett halusi ainakin uskoa siihen, mitä muutakaan hänellä oli? Hän ei enää koskaan halunnut kokea sitä, minkä oli juuri joutunut kokemaan. Ei koskaan. Toisen oli pakko pitää lupauksensa, pakko! Varovaisesti ne itkuiset, siniharmaat silmät kävivät katsomaan tyhjiä silmäkuoppia, yhä pelkäävän näkyä edessään. Ei hänellä tainnut enää olla nälkäkään...
((Jos Marduk ymmärtäisi oikeasti, niin kyllä tuo viitsisi edes kylvyssä käydä ennen, niin! Kyllä nyt Mardukin pitää käydä salilla, pitäähän sinun neitosi kantaa kynnyksen yli. Nukuin jo.))