Kirjoittaja Sands » 08 Marras 2013, 15:48
Garrett mutristi huuliaan, vanhuksen vastatessa epäilyihin turhankin nopeasti ja läpinäkyvästi. Toinen ei todellakaan yrittänyt piilotella motiivejaan, joihin ei kyllä tainnut juurikaan liittyä kenenkään muun auttaminen, vain oman itsensä huvittaminen vaikka kaikkien muiden kustannuksella. Tyypillistä lohikäärmettä, varmasti. Siksi kai niihin petoihin ei luotettu ja ne tapettiin mieluummin, kuin koulutettiin ratsuiksi. Kovasti sitä porkkanaa kuitenkin nenän edessä riiputettiin – olisiko hyöty suurempi, kuin mahdolliset riskit? Tieto... Olisi hyvä. Tähän asti sota ei ollut mennyt sillä toivotulla tavalla, joten mikä tahansa – aivan mikä tahansa – teko, joka kääntäisi tilanteen ihmisten eduksi olisi täydellinen, kultaakin kalliimpaa. Ja se kirottu suippokorvien "kuningas" oli nöyryyttänyt häntä, tehden tästä oikein henkilökohtaista! Kostoa haluttiin ja sen haluttiin olevan suloinen. Suippokorvat saisivat maksaa siitä kammottavasta vääryydestä, minkä olivat Nahorin kreiville tehneet! Tosin, Garrett ei voinut olla samaa mieltä siitä, että elämä yltäkylläisyydessä ja turvallisuudessa olisi muka tylsää... Sitähän hän juuri halusi! Pieni hymy kyllä nousi kapeille huulille vanhan miehen kehuessa, totta kai kreivi oli massasta poikkeava yksilö, niin kaunis ja oikea valioyksilö puhtaalla verellä!
Jalat osuivat pehmeästi vuoron perään maahan, askelten seuratessa Mardukia, koko aatelismiehen pysyessä lähellä toista. Luola oli pimeä ja pelottava, eikä sinne todellakaan haluttu eksyä. Vanhus oli tuki ja turva, joka kyllä suojelisi hirviöiltä. Ja eksymiseltä. Pimeys tuntui nopeasti nielevän kaiken, pienen, leijuvan valopallon vain valaistessa ympäristöä heikosti. Nopea vilkaisu taakse todisti sen, aarteiden kimmellyksen ollessa tiessään. Se oli... Oikeastaan aika pelottavaa, Garrettin askelten nopeutuessa pysyäkseen varmasti oikein lähellä vanhusta. Vähän kyllä kulmia kurtistettiin toisen väittävän, että näki kaiken. Aikamoinen väite silmättömältä mieheltä keskellä pimeää luolaa, eikä kreivi kyllä tiennyt, oliko mahdollista nähdä nyt aivan kaikki silläkään tavalla, millä Marduk sen tarkoitti. Se kuulosti... Liialta. Mitäpä nuorukainen ajasta ymmärsi, mutta toisen puheet eivät ainakaan auttaneet yhtään ymmärtämisessä!
Valo välkähti takaisin osuessaan heijastavaan pintaan, luolan käytävän tullessa päätökseensä ja seinän siintäessä edessä, heikon valon paljastaessa sen. Mutta eihän se seinä ollut mielenkiintoinen, se välkähdys oli. Peilejä. Suuren suuria peilejä, kuten Marduk oli sanonutkin. Mutta eihän kreivi nyt aivan tätä ollut odottanut! Pitihän hän peileistä ja omisti niitä monta, muttei kyllä mitään aivan näin isoa. Ehkäpä ne olivatkin maineensa arvoisia... No, ehkei aivan vain kokonsa puolesta. Kyllä ne aarteet taisivat vieläkin viedä voiton rahallisesti. Garrett ei voinut kuin katsella hiljaisena näkyä edessään, pysähtyen kuitenkin vanhuksen viereen. Kehotusta mietittiin kyllä. Uteliaisuus kutkutti mieltä ja yksi askel otettiinkin eteen, ennen kuin empivä katse valui maahan, hiljaisena.
"Mutta sanot näkeväsi kaiken," kreivi sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, kääntäen katseensa kohti vanhaa miestä takanaan,
"Mikset sinä voi katsoa ja kertoa minulle?" Kysymys kuului, empimättä. Peileistä oltiin jo annettu mielikuva, jota olisi hankala olla huomaamatta. Jos hän näkisikin jotain epämiellyttävää... Voisiko hän koskaan unohtaa sitä? Voisiko hän väittää sen olevan valetta? Jos outo, haiseva, ruma ryppynaama kertoisi hänelle saman, ei se olisi lähelläkään yhtä paha asia. Hän voisi sanoa sen olevan väärin!
"Jos todellakin omaat kykysi, joita väität osaavasi, olet hyödyllinen liittolainen," Garrett nyökkäsi tuumien, luultavastikin ollen oikein selvä siitä, mihin oli menossa,
"Mikset siis auttaisi minua? Et pidä siitä suippokorvasta yhtään sen enempää, kuin minäkään. Eikö liitostamme olisi hyötyä meille molemmille?" Vanhusta houkuteltiin, vaikkei kreivi oikeastaan tiennyt, mitä lohikäärme halusi tai piti hyödyllisenä. Aarteita tuolla oli jo enemmän, kuin koko Nahorissa omaisuutta! Alahuulta purtiinkin mietteliäänä, ehkäpä tämä olisi sittenkin aika kivulias ehdotus. Aatelinen ei halunnut näyttää kenenkään silmissä sellaiselta, joka olisi muka lohikäärmeiden puolella, mutta...
"Halusit minun pitävän ihmiset pois vuorelta. Sanoin, että ilmoitan vain siitä, enkä voi sen enempää sen eteen tehdä. Mutta minulla on valtaa, mainetta. Rahaa. Nahorin väki on helppo pitää pois ja voin vaikka palkata vartijoita pitämään siitä huolen. Kuninkaan kanssa se asiointi on paljon hankalampaa," siniharmaat silmät katsoivat vanhusta vakavina,
"Tiedät varmasti ne vanhat, jääräpäiset lohikäärmeenmetsästäjät. Sanani ei merkitsisi heille juurikaan mitään, ei edes itse kuninkaan! Kenties vanhemman Scarlingtonin sanalla olisi ollut jonkinlaista valtaa, mutten usko niiden typerysten kuuntelevan ketään nuorempaansa. Viime sopimuksemme mukaan en olisi edes yrittänyt estää heitä, jos sanani ei riitä... Mutta nyt olisin valmis tekemään senkin. Jääräpäisiä ja typeriä he voivat olla, mutta niin typerä ei kannata olla, että suututtaisi Nahorin kreivin," Garrett tuntui kummankin sisukkaalta ja varmalta, kovin outo näky kun mietti, kuinka pelokas ja itsekäs aatelismies yleensä oli. No, ehkäpä tässäkin pienessä tapauksessa oli itsekkyys kaiken takana, mutta ainakaan tuo ei itkenyt ja vikissyt saadakseen tahtonsa läpi tällä kertaa.
"Voit tulla luokseni kertomaan mitä vain! Olet vieraani, milloin haluat, kuten sovimme. Kohtelen sinua vaikka kuin... Kuin aatelista! Palvelen sinua haluamallasi tavalla. Teitä. Haluamallanne."
((Upposit jo, mitään ei näy. Kuuluu hyvin heikosti. En sylje mitään, mahassani ne ovat jo. Peli jatkuu taas.))