Kirjoittaja Ivy » 28 Helmi 2010, 20:04
Ophelia & Aaronno, enimmäkseen Aaron
Samaan aikaan kun Aaron popsi pyramidiaan maan tasalle, Ophelia yritti keskittyä katselemaan eteensä ja juomaan karpalomehua pikarista, aina siihen asti kunnes Aran huomautti ääneen puusepän pojan pöytätavoista. Aaron vilkaisi silmäkulmalta Araniin, vastustaen kiusausta heittää yhtä juustokuutiota tämän otsalohkon, mutta ei sitä todellakaan tehnyt ja varoi jopa ajattelemasta asiaa sen enempää.
Ophelia oli nyt kääntänyt myös katseensa pojankloppiin, kääntäen tästä sitten kysyvän katseensa Araniin tämän käskiessä tätä raahaamaan ahterinsa lavalle, eikö Aaron ollutkaan pelkästään hänen seuralaisensa? Vaikka tuo istuikin ihan toisessa päässä mitä hän
Aaron nielaisi melkein kuuluvasti alas viimeisen juustopalansa kuninkaan käskiessä hänet jo nyt lavalle, eikö tuo voinut odottaa edes jälkiruokaan?! Aaron ei päästänyt vastuksen sanaa suustaan, vaan nielaisi senkin alas kuuluvasti, etsien sitten huilunsa ulos saapikkaastaan ja nousi pitäen siitä kaksin käsin kiinni kuin hukkuva ajopuusta ja lähti kävelemään kohti lavaa jälleen kerran Arathetin opastuksella, tuntien punan kasvoillaan senkuin leviävän johtuen häntä ympäröivistä aatelisten katseista ja epäilevän kuuluvista supinoista.
Ophelia ei tiennyt miksi, mutta oli jostain syystä myös hieman hermona huomatessaan haltia pojan melkein hikoilevan kävellessään pää alhaalla esiintymislavalle, vielä kun tämä lavalle astuttuaan ja naama yleisöön päin käännettyä, tämä ei tehnyt elettäkään tanssittaakseen sormia huilun päällä. Salin täytti hiljaisuus haltioiden ja muiden olentojen puheensorinasta, valmiina kuuntelemaan nuorukaisen esitystä, osa hymyissä suin, osa ihmettelen mitä alkuperää pojankoltiaisella oli. Jopa ilmassa liidelleet ja mellakoineet keijut olivat hiljentyneet ja asettautuneet kattokruunuihin loistamaan kuin kirkkaimmat kynttilänliekit.
Aaron tunsi itsensä jäykäksi, hän rukoili henkiä hetken mielessään, joista hän tuskin oli ollut ennen tietoinenkaan ja toivoi hetken että Art vain ottaisi häntä kauluksesta kiinni ja heittäisi pihalle. Mutta ei. Hän oli päässyt ja näin pitkälle. Hänen ja tytön, jota hän kiusallaan oli kutsunut monet kerrat sorsaksi, välillä oli pelkkää tyhjää ja nyt hänellä oli tilaisuus ilmaista tunteita, joita hän ei hädin tuskin yhäkään myöntänyt tuntevansa, mutta jotka silti yritti päästä hänestä ulos piti ilmaista.
Aaron otti itselleen paremman asennon josta yleisö aisti että jotain olisi vihdoinkin tapahtumassa ja pitivät katseensa tiiviisti kiinni pojassa joka sai vihdoin suoristettua selkänsä ja asetettua hopeisen nokkahuilun huulilleen joka päästi yllättäen ensin ulos kimeän vihlaisun, saaden yleisön vaimeasti naurahtamaan myötätunnosta selvästi hermoilevaa poikaa kohtaan. Aaron tunsi kuolevansa, mutta jostain syystä hän ei enää tärissyt ollenkaan.
Hän veti huulensa huilulta, katsahti merkittävästi Opheliaan, kuin kertoakseen tämän olevan hänelle ja vetäisi keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhalsi huiluun.
Huilusta, kaikkien yllätykseksi ei kuulunut yhtäkään värisevää sointua, vaan täydellinen, tasainen sointu täytti salin joka lähti aaltoilemaan ja muodostui pian kuulijoiden korvilla aivan selväksi musiikki kappaleeksi jota Aaron soitti nyt silmät kiinni keskittyneenä ja rauhallisena, antaen sormiensa välillä tanssahdella huilun reikien päällä jopa nopealla tempolla vaikuttamatta itse yhtään rauhattomalta. Aaron oli sulkenut ympäriltään kaiken, salin, sen väen, väen katseen, Aranin ja Arathetin katseet jotka olivat varmasti kaikista arvostelevaisimmat, aivan kaiken, paitsi hänet itsensä, huilunsa ja yönsinisilmäisen tytön johon hän oli arvaamattomasti mennyt pitkiä haltia korviansa myöten mennyt ihastumaan.
Yleisö.. No, yleisö oli kerta kaikkiaan huumaantunut, ettei kukaan hetkeen aikaan tajunnut kohottaan käsiään antamaan aplodeja saatikka tajunnut sulkea suutaan hämmästyksestä Aaronin saatua soiton loppumaan pitkään matalaan sointuun josta hän oli mennyt aloittamaankin. Soiton, joka oli soinut kunnialliset neljä minuuttia ja vähän päälle värähtämättä kertaakaan. Aaron, nyt vasta jälkeenpäin täristen ja hikoillen kylmää hikeä, hengitteli raskaasti hetken aloillaan, nostaen katseensa vasta yleisöön salin puhjetessa raikuviin aploodeihin ja suosion osoituksiin! Yleisö teki selväksi mielipiteensä, että pojankoltiainen oli luonnonlahjakkuus ja ihan kelpo soittamaan sielun omaavaa musiikkia. Puusepänpoika, kunpa kaikki vain tajuaisivatkin sen että pelkkä tavallinen puusepänpoika oli mennyt tekemään heihin vaikutuksen, Aaron kykeni vielä virnuilemaan mielessään ja hymyili nyt pienesti itsekseen, ei pelkästään helpotuksesta vaan myös ilosta, tuntien osakseen hyväksymisen ja näytinpäs kaikille-tunnetta.
vie minut pois, saata minut takaisin. Tämä saa riittää, annoin jo kaikkeni Aaron telepatioitsi Artille saamatta juuri sinä hetkenä ääntä ulos sen enempää itsestään.
//Mä jopa tiedän sen biisin minkä Aron soitti mutta kun ei MUISTAAAAAAAAAAGH! se siis jääköön mysteeriksi.//