Kirjoittaja Ivy » 04 Marras 2008, 17:32
Ophelia & Aaron
Aaron luimisti suippoja korviaan alemmaksi ja jo väärinpäin kaartuvat hymykuopat hänen kasvoillaan syvenivät kun hän siirsi vihaisen mulkauksensa nyt Opheliasta Arathetiin joka puolestaan avasi suunsa. Hän ei pitänyt alkuunkaan tämän komentavasta ja ennenkaikkeaan virallisesta äänensävystä, mutta hän kuitenkin laski osoittavan sormensa hitaasti alas, josta oli Artin sanojen mukana katosi voima ja asetti sitten molemmat kätensä lantiolleen tuhahtaen, näyttäen jälleen napurin tädiltä kaulimen kanssa, tosin ilman kaulinta ja paljon luisevammassa versiossa.
Ophelia taas oli yhä hämmentynyt haltija pojan puusta putoamisesta, eikä pitänyt siitä että Arathet lähti puhumaan haltijakieltä tietoisesti hänen seurassaan, niin ettei hän ymmärtänyt mistä nämä kaksi puhuivat.
Edes se pieni rauhallisuuden tunne jonka lampi oli tarjonnut, oli järkkynyt ja Ophelia sai toljottottaa nyrkit rintakehän päällä Aaronia, joka ei lähtenyt turhaan puhumaan Arathetille takaisin tämän moittelun jälkeen.
Opheliakaan ei lisännyt mitään siihen kun Art sanoi -tai väitti- heidän olevan kylässä koska Aran herra sanoi niin... Mutta seuraavan huomautuksen kuultuaan Ophelia jo tirskahti, lähtien lopulta nauramaan käsiin peitettyä ja sivulle suunnattua jopa ihmiskorvalle kuuluvaa nauruaan jonka hän tiedosti olevan melko röyhkeää mutta samalla mahdoton peitellä saatika pidätellä.
Aaron taas ei pitänyt viimeisestä kommentista ollenkaan! Joten hän vihastui, mutta samalla syystä taikka toisesta huomattavasti punastui Ophelian alkaessa nauramaan Arathetin kommentille häntä kohtaan ja siirsi katseensa kikattavasta ihmis-tytöstä selvästi vihaisena takaisin heidän kuninkaansa neuvonantajaan leuka pystyssä, yrittäen tehdä itsestään pidempää mitä oikeasti oli.
"Eihän täällä ole edes mitään sorsia jolta takaliston turtaks ampuisi, luulisi sinun neuvonantajana tietävän edes sen verran. Ja kai minullakin on yhtälailla oikeus olla täällä niinkuin kaikilla muillakin!" Aaron ärähti kuin kiukutteleva pikkupoika. 'kaikilla muillakin'-ei todellakaan! Ei Aaronista! Ja hän -ainakin uskoi tietävänsä- tiesi ettei Art häntä selliin -hänen kaltaistaan harmitonta nuorta haltija poikaa, niin sanottua tulevaisuuden toivoa- tuuppaisi selliin vaikka hän vähän tälle äsähtäisikin.
Ophelia oli katsellut sivusta, hymyillen näin saatuaan naurunsa laantumaan, mutta lopulta Aaron muistutti häntä missä he olivat...Missä Lily oli sillä välin kun hän itse pääsi ulos linnasta ja sivuun muista haltijoista...Tai siis niin kauan kunnes Aaron tupashti puusta.
Aaron mulkaisi vielä kerran Arathetia vihaisesti, kääntäen sitten päänsä hitaasti -että varovaisesti- Ophelian puoleen, todeten suureksi onnekseen että tämä oli jo kääntänyt heille selkänsä ja oli kyykistynyt taas lammenreunalle, välittämättä heistä enää ollenkaan.
Normaalisti Aaronille tulisi se ilkeä ajatus että olisi hiipinyt tämän taakse ja tuupannut mokoman häiriköitsijän lampeen, mutta ei nyt... Ei tällä kertaa eikä hän tiennyt saatika edes kyseenalaistanut mistä tämä johtui. Aaron seisoi hetken paikallaan, toljottaen papittaren takaraivoa, kunnes veti syvää henkeä eikä vilakissut enää kertaakaan edessään olevaan haltijaan kun jo lähti ottamaan askelia kohti tyttöä, rehellisesti tietämättä mitä oli tekemässä ja miksi hänen sormenpäänsä hikoilivat ja miksi häntä niin jännitti, mutta se tässä olikin mielenkiintoista ja hän halusi ottaa asiasta enempi selvää.
Ophelia oli katsellut omaa, jopa masentuneen näköistä kuvajaistaan vedestä. Hänen päässään oli pyörinyt Lily, kuningas, Black ja kaikki ketkä kuuluivatkin kuvioihin... Tapansa mukaan hän murehti kaikkea mahdollista ja olisi varmaan rukoillut jos olisi pitänyt ajoitusta hyvänä. Pian nuoren haltijapojankin kuvajainen piirtyi veteen, mikä sai Ophelian säpsähtämään ja heräämään omasta pienestä pimeästä maailmastaan ja nostamaan katseensa hämmästyksissään nyt erittäin vakava ilmeistä, hänen vierellään seisovaa Aaronia kohti.
Kumpikaan ei sanonut mitään, joten Ophelia vain toljotti kysyvänä suuauki toista yläviistoon, kunnes tämä mätkähti nurmelle istumaan hänen vierelleen ja ojensi hänelle -Ei, tyrkytti- verkkopussukkaa josta Aaron oli herneenpalkoja puussa aikaisemmin puussa napsinut.
"Ota!" Aaron sanoi naama yhä vakavana, ojennuttaen pussukkaa suoraan ojennetussa kädessä, pitäen loppuja itsestään hieman loitommalla.
"Eh!? Mi-minä kyllä juuri söin..." Ophelia sai täpärästi sanottua ja ehti jopa hymyillä penesti.
"Ota! Olen poika, en minä tarvitse niin paljoa kuin naiset!" Aaron toisti, kuin ei olisi kuullutkaan mitä tyttö oli sanonut tai sitten hän ei ymmärtänyt kieltävää vastausta.
Ophelia toljotti tätä hetken hämmillään, samalla kun Aaron ei tiennyt mitä hänen päässään liikkui ja tirskahti sitten jälkeen.
"Tytöt, tarkoitat tytöt" Ophelia nauroi, unohtaen hetkeksi mitä olikaan hetki sitten murjottanut ja otti kuin ottikin hernepussukan Aaronilta lopulta omaan syliinsä.
"Kiitos" Ophelia kiitti ja pyyhki silmäkulmastaan että murheen ja naurun sekoittuneesta kyyneleen etusormeensa... Aaron parka ei tiennyt miksi oli vähästä rahastaan hankitut herneet tälle antanut. Vielä suurempi kysymysmerkki oli miksi hän oli nyt suorastaan jähmettynyt paikoilleen kun tyttö oli ottanut pussin hänen käsistään omiinsa ja kun hänen omat silmänsä olivat kohdanneet tytön yönsiniset silmät.
"...E-eipä mitään..!" Aaron sai kuin ihmeen kaupalla sanotuksi ja käänsi jo pienen punan valtaaman pärstänsä tästä nopeasti muualle, tuntien olonsa suorastaan sekavaksi ja huonoksi. Kevätflunssaa, sitä sen oli pakko olla... Tänä vuonna se näköjään aiheutti sydänmenjyskettäkin.
//where ya think he was pointing at!? UGH! this was hell to write! Respect!//