Kirjoittaja Ivy » 01 Marras 2015, 05:23
Aurinko oli laskenut, rauhan ja raukeuden vallatessa samalla valkomarmorisen linnan joka hohti kainosti ulkona valtaavaan pimeyteen. Osa palvelusväestä oli tästä huolimatta yhä liikkeessä vielä yölläkin, aina kaiken varalta mikäli kuningaspari tarvitsisi jotakin. Teen poristessa aina valmiudessa unettomien öiden varalta. Unettomien öiden, mitä Haltiakuningatar oli potenut viimeisen viikon syystä tai toisesta.
Divaani oi siirretty huoneen keskelle Delian öisiä kirjoitelmia varten, tällä kertaa lukien itse kirjaa, jonka kirjailijan nimi oli ollut jokaisen kielenpäällä viimeisen kuukauden. Ylistetty kirjailija oli kirjoittanut lennokkaasti mitä tuleva tulisi pitämään, romantisoiden hovia ja kansan uutta onnea, saaden sitä suurinta kannattaja joukkoa puolelleen. Delia hymyili hiljakseen kirja kädessään, takkatulen hiipuessa parvekkeen oven päästäessä viimein hieman viileämpää ilmaa sisälle.
Nuori prinssi Anton oli pitänyt leikkipäivän aikaisemmin ja oli kieltäytynyt menemästä nukkumaan omaan sänkyynsä, niinpä tämän äiti, ehkä liiallisessakin suopeudessaan oli hyväksynyt pkkuprinssin uinumisen viltillä tällä kertaa, samalla kun itse syventyi edellä mainittuun kirjaan, tuntien pientä pistosta omia tarinoita kohtaan. Hän rakasti kirjoittamista, mutta tuni usein olevansa monien muiden alapuolella kyseisessä lajissa. Katkeroitumisen sijaan, yritti Haltiakuningatar parhaansa parantaa itseään ja ehkä julkaista itsekin jotakin tulevassa, saamatta kuitenkin kovin rakentavaa kritiikkiä kansan suosiessa häntä jo valmiiksi, kehtaamatta tai uskaltamatta sanoa että hänen tyylisään olisi ollut parantamisen varaa. Näin hän ainakin kuvitteli käyvän... Ei... Hän olisi itse elämänsä kovin kriitikko, mikä jätti sumeaksi koska hänen työnsä olisi sitten aidosti hyvää, lukijoiden arvosta, jotain josta olla ylpeä.
Sirot sormet erottivat kaksi sivua toisistaan, luvun jälleen vaihtuessa toiseen, viimein päätyessä vielä fiktionaaliseen tulevaan. Aika oli lentänyt kuin siivillä vanhimman prinssin nukahdettua. Palvelijat eivät olleet käynyt tarkistamassa heitä hetkeen ja harvemmin sille oli edes tarve, ellei telepaattisesti johonkuhun tavoiteltu.
Vilttiin kapaloitunut, lattialla lelujen keskellä oleva kultakutrinen poika hieraisi silmiään. Viltti ei enää pitänyt tulen hiipuessa häntä lämpimänä, öisen kuun loistaessa suurimman osan valosta suoraan sisälle parvekkeen avonaisista ja lasisista ovista. Kuinka häiritsevää! Hän olisi käskenyt hänen äitiänsä sammuttamaan mokoman valonlähteen siinä ja nyt, ellei olisi halunnut tehdä heräämistään huomaamattomaksi.
Nokkelaksi, ellei jokseenkin ilkikuriseksi syntynyt pikkuprinssi katsahti kirjaan syventyneeseen äitiinsä, lähtien nousemaan töppösilleen ja vältellen lelujaan lattialla taittamaan tietänsä kohti parveketta.
Hän sammuttaisi mokoman itse! Heti kun olisi rikkonut sääntöjä menemällä parvekkeelle yksikseen jonka kaiteiden pilarit olivat niin väljät, joista pystyisi karkaamaan. Aina kymmenestä metristä alaspäin, mutta se oli sitten sen hetken murhe, minne jalka ylettyi.
Hiippaileva, noin viisikesäinen taapero onnistui samettisilla töppösillään kulkemaan tarpeeksi hiljaa, Delian miettiessä herkeämättä oliko kirjailija alitajunnaisesti, rivienvälistä olettanut hänen lukevan kyseisen kirjan ja siten imartelujen kautta istuttanut myös kovia oletuksia tulevalle- huomion kiinnittyessä täysin kirjan sivuihin.
Pikku kruununprinssi Antonia eivät kuvattomat kirjat vielä kiinnostaneet, kurkkiessa nyt viimein ulos parvekkeen ovelta, kylmän puskiessa vasten kasvoja.
Pienet rasvaiset käpälät jättivät jälkensä lasiin, kultakutrin astuessa ulos mahdollisimman ripeästi, ettei äiti huomaisi hänen katoamistaan viime metreillä. Olat melkein korvissa, käsivarret vasten kylkeä, nuori prinssi taaksensa vilkaistua kääntyi ja lähestyi kaidetta hytisten, miettien, että pakenemisen sijaan, hän ensin sammuttaisi kuun selustan turvaamiseksi, jonka jälkeen koettelisi äitinsä hermoja hänen löytämiseksi.
Kaide oli korkea, mutta Antonin päättäväisyys oli korkeammalla, tämän lähtiessä parhaansa mukaan hyväksyen kylmyyden lähtiessään kiipeämään kaidetta ylös, ottaen tukea niistä vähäisistä muhkuraisista kohdista jotka kaidetta koristi.
Hän ylettäisi kaiteen päältä kuuhun paremmin, näin hän viisaassa mielessään oli päättänyt, roikkuen puoliltaan kaiteelta hyppy startin ansiosta. Hetken poika ehti puhkua ja ehätti sormiaankin puristella kylmän marmorin palelluttaessa, kunnes pääsi kuin pääsikin puoliltaan kaiteelle jalan etsiessä uutta sijaa noustessa ylös- siinä kuitenkaan onnistumatta.
"Äiti!" Kuului kovan rääkäisyn lomasta, nuoren prinssin huomatessa, ettei ollutkaan niin ketterä ja fiksu mitä oli alun alkaen uskonut jalan luiskahtaessa alta samettisten kenkien avittamana, löytäen itsensä kiipelistä, kaiteelta puoliksi roikkuessa kohden monen metrin päässä olevaan puutarhaan.
//Anteeksi kesto, mutta onnistuin kuin onnistuinkin startin taikomaan! *~Magic of halloween~* Otsikot on kyllä maailman hankalin asia ikinä.//