Kirjoittaja Crimson » 05 Maalis 2020, 16:02
Atrevaux, Delathos, Arethdriel, Mordecai, Jackalope, ja vaan pari puuttuu mut älkää huoliko, hekin ovat paikalla
Atrevaux hymähti mörähtäen, katseensa takkatuleen nauliutuneena sillä hetkellä, miettien mihin suuntaan hovi mahtoi olla muuttumassa jos siniveristen välillä ollut ystävyys alkoi nyt kuihtua. Hän todellakin toivoi ettei Aran ollut niin tyhmä, että tarkoituksella aikoi myös hankkia Arethdrielin ennenaikaisesti hautaansa tämän myötä. Se olisi harkitsematon ja typerä veto, kreivistä pidettiin kylässä, eikä tuota kukaan tuskin kykenisi täysin korvaamaan ellei Erudessa kyennyt säilyttämään kreivittärenä poikiensa kanssa järjestystä piilopaikassa. Eihän kreivitär tyhmä ollut, mutta viehättävässä jäärouvassa tuskin oli samanlaista hallitsijapotentiaalia mitä puolisossaan.
Arathetin kertoessa Aranin ajaneen myös hänet pois luotaan, kurtisti fauni kulmiaan. Viis hän välitti kuinka kauan musiikkihuoneen sotkujen siivoamisessa kestäisi, ja kuinka paljon arvokkaisiin soittimiin ja sisustukseen oli käytetty valuuttaa, sillä hän ei joutuisi vastuuseen siellä tapahtuneista. Ja mistäpä Aran muka välittäisi. Viime aikoina oli tuntunut siltä, ettei oikein enää mistään. Kyllä heillä oli ollut läheisempiä hetkiä, jolloin Atrevaux oli kyennyt ystävänä pysymään kuninkaan vierellä, mutta kaikki tuntui kääntyneen tänään viimein päälaelleen. Eikä se todellakaan ollut hyvä asia.
Kenraali hymähti kuivasti, lähes ärähtäen, oranssikutrisen neuvonantajan tiedustellessa häneltä olisiko se sarvipäinen saattanut jo lumota kuninkaan. Mitä heiltä oli jäänyt huomaamatta? Kaksi kuninkaan lähintä ja luotetuinta, nyt sysättynä syrjään täysin vieraan kasvon tieltä, joka tuskin oli täällä koskaan aikaisemmin vieraillut. Jokseenkin kysyvänä vanhan faunin katse viinilasinsa ja hillityn kulauksen lomasta kääntyi kuitenkin Arathetiin tuon naurahtaessa. Miehen sanoissa oli kyllä perää. Ties miten pitkään he olivat asuneet samojen muurien, samojen seinien sisällä, pyörivät samoissa piireissä, samojen tahojen ympärillä, mutteivät he koskaan olleet istuneet toistensa seuraan tutustuakseen. Mikä heistä oli tehnyt niin etäisiä, vaikka heillä olisi saattanut olla paljonkin yhteistä?
Pukinsorkkaisen kasvoille nousikin pieni, vaisu ja vino hymy kenraalin pyöritellessä asiaa mielessään paremmin, ”Toisinaan liian lähellä toisiaan olevilla on tapana olla toisilleen näkymättömiä”.
”Et huomaa sellaisia, jotka eivät herätä sinussa tunteita. Etkä välitä sellaisista, jotka eivät tarkoituksella halua nykäistä hihastasi, tai vaihtoehtoisesti tallata varpaillesi huomiosi saadaksesi”, Atrevaux hymähti rauhallisesti matalalta, mukavamman asennon itselleen hakien puhuessaan tuliltaan.
”En väitä ettetkö olisi mielenkiintoinen persoona kaiken tämän kaaoksen keskellä, meillä vain ei ole ollut syytä istua alas toistemme seuraan tätä ennen. Johtuuko se sitten ajasta, vai hyvinkin erilaisista asemistamme, sitä en tiedä”, fauni virnisti naurahtaen, samalla omankin piippunsa kaivaen esille, sillä ei todellakaan aikonut itseltään pimittää tilaisuutta polttaa kun oli antanut seuralaiselleenkin siihen tilaisuuden, ”Mutta voisimme omata paljonkin yhteistä, jos vain antaisimme tilaisuuden tutustua toisiimme paremmin”.
”En usko että häntä on kuitenkaan lumottu. Aran vaikutti tietävän kenen kanssa vehkeili, vaikken olisikaan siitä niin varma että kaikki tietämänsä olisi totta, mikäli hän sokeasti luottaa vain vieraamme ajatuksien lukemiseen”, piipustaan henkäyksen ottaen fauni palasi hetken hiljaisuutensa jälkeen heidän edelliseen aiheeseensa, ”Minä en siihen sarvipäiseen käärmeeseen kuitenkaan luota, enkä hänen läsnäoloaan täällä hyväksy”.
”Ja voitko kuvitella? Hän kielsi minua valmistamasta lääkettä sukusairauteensa Arethdrielille. Yksi erimielisyys, ja hän vaikutti valmiilta uskomaan serkkunsa pettäneen itsensä ja kääntäneen selkänsä kansalleen – syyllisiä tietenkin ovat Winder, vaimonsa ja Idhrennielien puoliverinen paholainen, ja kenties puoli valtakuntaa ja Vanhimmatkin vielä. Jos minulta kuitenkin kysyt, oli jo aikakin että toinen heistä edes tuli järkiinsä, vaikka Arethdriel näyttikin siltä että tulisi vuodattamaan puutarhaamme uuden lammen kyynelistään”.
Delathos ei voinut olla virnuilematta itsekseen Theon niin vakaanvarmasti selittäessä romanttisesta kirjeestään. Tokkapa se kuitenkaan oli totta, ehkä pikkuhaukka halusikin saada hänet vain kateelliseksi, tai sitten tuo oli oikeasti tosissaan ja Mordecai tulisi ripustamaan kersan tupien naulakkoon ja käskemään pysymään itsestään kaukana.
”Häntä ei tunnu saavan pysähtymään millään. Ehkä jos katkoisit hänen jalkansa, hän malttaisi olla paikallaan edes hetken, ennen kuin keksisi räpytellä jonain tirppana tai lepakkona tiehensä”, tummahipiä hymähti naureskellen Theon miettiessä, kuinka lepo tekisi varmaan velhollekin hyvää. Mutta keitäpä he tosissaankin olivat käskemään Mordecaita istumaan alas ja hengittämäänkin välillä, velhon varmaan ymmärtäessä tehdä niin itsekin lopulta, kun rattaansa alkaisivat hiljalleen hajoamaan altaan. Tuskin vampyyri täysissä voimissaan tänäkään iltana oli, mutta jollain tahdonvoimalla tuo kykeni kuitenkin uupumuksensa piilottamaan ja käyttäytymään, kuin mikään ei tuota ja mieltään olisi vaivannut.
Valkeahapsinen kuitenkin seurasi Theoa tupien ovelle, takinnappejaan käyden kaulukselta availemaan siinä samalla, kun haukanpoikanen kehaisi hänen näyttävän hyvältä. Nopea huomautus sai kuuraparran kohauttamaan kulmiaan, ja ehkä jokin pieni ääni päässä käski ottaa sen huomautuksen hyvänäkin kehuna, joka sai toispuoleisen hymyn kohoamaan Delathoksen huulille. Viime päivien rähjäiseen ulkomuotoonsa verratessa hän kyllä näytti siistiltä, mutta ei hän itseään mitenkään erityisen hyvän näköiseksi olisi kuitenkaan nimittänyt – turhan hienostelevaksi korkeintaan. Mutta kukapa hän oli kieltämäänkään Theodluinin sanoja jos nulikka sitä mieltä oli, ehkä siitä olisi pitänyt olla jopa hyvillään, Delathoksen hymisten katsellen hetken pikkuhaukan perään ovelta ennen kuin perään lähti askeltamaan sisätiloihin.
Sillä hetkellä Arethdriel oli tyytyväinen siitä, ettei kukaan suotta tarttunut hänen ailahtelevaan olotilaansa, vaikka hän epäilikin ettei se ollut jäänyt Erudessalta, saati edes Dariukselta huomaamatta. Mutta minkä hän itselleen mahtoi, ne ajatukset tulisivat olemaan osa hänen iltaansa, vaikka ne olisi kenties helppo piilottaa näkyvistä juomien ja mukavan illanvieton alle. Oli inhimillistä surra, mutta siniverinen ei kuitenkaan aikonut antaa muille syytä pahoittaa mieltään ja pilata iltaansa hänen takiaan.
Kahta kertaa ei tarvinnut kehottaakaan, kun Areth lähti Erudessan kera seuraamaan kenraalia pöydän ääreen, jonne eliitti halusi heidät saattaa. Kreivi istahtikin alas, hetken laskelmoiden kuinka muodollisen tervehdyksen muille soisi, ja mitä hän odotti takaisin, kunnes kävi vain surkuhupaisasti huokaisemaan itselleen. Hän päättikin vain nyökätä, tervehtiä muita kuten kuka tahansa olisi saattanut tehdä, ennen kuin tummatukkaisen katse käännähti vierelleen istahtaneeseen kreivittäreen.
”Ehkä olet oikeassa”, kreivi virnistikin, uskoen kyllä jäärouvansakin intoutuvan mahdollisen drinkkinsä jälkeen pitämään hauskaa muiden seurassa. Jos ei pelaten, niin vähintään muiden kanssa vilkkaammin rupatellen.
Mordecai piti tietenkin muita silmällä, rentoutuen kuitenkin sen myötä kun siniverinen puolisoineen pääsi seuraan. Tässä seurassa nuo olisivat turvassa, eikä häntä enää tarvittu vahtaamaan jokaista ohitse kulkevaa, vampyyrin aikeena ollen jo vetäytyä jonnekin hämärämpään nurkkaan nyhjäämään omiin oloihinsa, kun Winderin kysymys sai velhon huomion kääntymään puoleensa. Kieltämättä hän olisi ehkä saattanutkin haluta istua vain alas, ottaa lasillisen ja käydä ajatuksiaan lävitse. Kieltämättä se olisi saattanut olla jotain, mitä myös Aretdhriel olisi toivonut hänen tekevän. Ennen kuin velho ehti kuitenkaan mitään vastaamaan, oli hänen huomionsa jälleen jossain toisaalla – nimittäin paikalle saapuvassa tummahipiäisessä kapteenissa ja tuon seurassa paikalle saapuneessa Miaroran pojassa. Ja mitä lähemmäs parivaljakko saapui ja mitä varmemmin Theodluin näytti siltä että pyrki hiipparoimaan heidän seuraansa, sitä varmemmaksi Lothar siitä tuli, että noilla oli hänelle jotain asiaa. Sekin vielä…
Vampyyri huokaisikin eleeseensä itse mitään huomiota kiinnittäen, katseensa ollen sillä hetkellä nauliintunut puoliveriseen maaginalkuun. Pojalla oli hänelle jotain kiireellistä asiaa, sen kommentin saaden aluksi velhon vain kohauttamaan toista kulmaansa kuin odottaen, että nuorikko olisi kakistanut asiansa hänelle tässä ja nyt. Toisaalta, halusiko hän kuulla sitä edes tässä seurassa.
”Rakkauskirje kuulemma, sinuna pitäisin varasi”, vierestä kulkeva Delathos huomautti maireasti virnistäen, liittyen samaan pöytäseurueeseen Saevelin ja Cúthalioneiden seuraan. Tummahipiän huomautus sai Lotharin seuraamaan vakavilta kasvoiltaan hetken käsipuolisen miehen perään terävästi hymähtäen, hänen uskomatta lainkaan mitä N’drayer oli juuri sanonut.
”En tarvitse mitään”, Lothar ilmoittikin viimein Winderin kysymykseen ykskantaan, niine hyvineen lähtien askeltamaan jonnekin rauhallisemmalle sijalle huoneeseen, Theon hihasta pienesti merkiksi kiskaisten ohessa että tuo tajuaisi siirtyä hieman syrjempään kanssaan. Mitä se kiireinen asia sitten ikinä olikaan, lieni parempi hoitaa asia pois alta samantien, jottei sitä tarvitsisi enää myöhemmin miettiä. Ties mitä ilta olisi vielä tuomassa mukanaan.
Linnalle oli eksynyt tänä ilta myös eräs kutsumaton vieras, joka parhaillaan oli löytänyt tiensä täyden kaaoksen vallassa olevalle huoneistolle. Siellä täällä oli pirstaloituneita soittimia ja ympärillä oli suorastaan hävityksen kauhistus! Mutta sehän ei Jackalopea haitannut. Joku oli jättänyt ikkunatkin auki kuin häntä varten, jos äkkiä olisikin pitänyt jonnekin hävitä ja paeta paikalta, jäniksenkorvaisen hypähdellessä silmänsä pienestä pahanteon kiusauksesta loistaen, kun pahainen varas kävi lävitse huoneen arvotavaroita.
Jackalla oli yllään perinteinen pukunsa, sillä hän oli lipunut ympäriinsä lähinnä varjoissa pysyäkseen näkymättömissä. Ja mikäpä sen parempi tapa olikaan pyöriä tällaisessa paikassa, jossa kaikkien huomio sattui olemaan tämän iltaisissa juhlissa toisaalla! Alun perin jäniksenkorvainen oli ollut täällä jostain ihan toisista syistä, mutta nyt kuin valmiiksi lavastetulle rikospaikalle oli saapunut, ei Khee voinut vastustaa kiusausta. Hän tonki läpi lipastot, ja oli parhaillaan änkeämässä itseään pöydän alle kuroakseen käsiinsä sormuksen, jonka oli äkännyt syystä tai toisesta kierineen kaikesta muusta säpäleistä kauemmas lattialle, kun tuttu ääni keskeytti hänet toimissaan.
Jäniksenkorvainen kuroi nopeasti sen sormuksen käteensä, takaraivonsa lyöden pöydänkanteen pyrkiessään äkkiä koluamaan itseään pöydän alta takaisin pystyyn. Tummahipiä älähtikin, päätään pidellen kavuten takaisin pystyyn, katseensa kohottaen tuohon tuttuun satyyriin. Miksi Perian oli täällä? Sitä hän ei tiennyt, mutta tutun hopeasarven näkeminen sai Jackalopen piristymään ja virnistämään.
”Minäkö? Hajottaisin paikkoja?”, Jacka naurahti muutaman kerran vaativammin päätään hieroen siitä, mistä oli sen äsken lyönyt, ”Älä nyt viitsi, minullakin menisi vuosikymmen saada mikä tahansa huone tämän näköiseksi!”.
”Mikä hurrikaani tänne onkaan iskenyt, niin se en kyllä ollut minä!”, tummahipiä naureskeli, lähemmäs astelevaa satyyriä silmäillen jopa poikkeuksellisen iloisena.
”Oletpa sinä nättinä, sievä kuten ensimmäisellä kerralla kun tavattiin! Miksi ihmeessä sinä täällä oikein olet?!”, Jacka ihmetteli, hetkeksi huomionsa siirtäen siihen sormukseen tutkiakseen sitä paremmin, ennen kuin kiusoittelevan katseensa käänsi taas Perianiin.
//True. Mut Jackahan ei myönnä että hän muka säheltäisi, siinä missä muut repii hiuksensa sen seurassa. Vaikka kysyttäis, niin Katala voi vastaa Artin puolesta. Nyt haluan oman kirjanmerkkilepakon! 420 you know what time it is bro les go ja niin Artista ja Jaakosta tuli best frens forever//