Käärmeenpesä

Suuria ja pieniä, koreita ja hieman vaatimattomampia. Saleja löytyy jokaiseen käyttötarkoitukseen, kaiken kokoisia ja näköisiä.

Valvoja: Crimson

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 05 Maalis 2020, 16:02

Atrevaux, Delathos, Arethdriel, Mordecai, Jackalope, ja vaan pari puuttuu mut älkää huoliko, hekin ovat paikalla


Atrevaux hymähti mörähtäen, katseensa takkatuleen nauliutuneena sillä hetkellä, miettien mihin suuntaan hovi mahtoi olla muuttumassa jos siniveristen välillä ollut ystävyys alkoi nyt kuihtua. Hän todellakin toivoi ettei Aran ollut niin tyhmä, että tarkoituksella aikoi myös hankkia Arethdrielin ennenaikaisesti hautaansa tämän myötä. Se olisi harkitsematon ja typerä veto, kreivistä pidettiin kylässä, eikä tuota kukaan tuskin kykenisi täysin korvaamaan ellei Erudessa kyennyt säilyttämään kreivittärenä poikiensa kanssa järjestystä piilopaikassa. Eihän kreivitär tyhmä ollut, mutta viehättävässä jäärouvassa tuskin oli samanlaista hallitsijapotentiaalia mitä puolisossaan.

Arathetin kertoessa Aranin ajaneen myös hänet pois luotaan, kurtisti fauni kulmiaan. Viis hän välitti kuinka kauan musiikkihuoneen sotkujen siivoamisessa kestäisi, ja kuinka paljon arvokkaisiin soittimiin ja sisustukseen oli käytetty valuuttaa, sillä hän ei joutuisi vastuuseen siellä tapahtuneista. Ja mistäpä Aran muka välittäisi. Viime aikoina oli tuntunut siltä, ettei oikein enää mistään. Kyllä heillä oli ollut läheisempiä hetkiä, jolloin Atrevaux oli kyennyt ystävänä pysymään kuninkaan vierellä, mutta kaikki tuntui kääntyneen tänään viimein päälaelleen. Eikä se todellakaan ollut hyvä asia.
Kenraali hymähti kuivasti, lähes ärähtäen, oranssikutrisen neuvonantajan tiedustellessa häneltä olisiko se sarvipäinen saattanut jo lumota kuninkaan. Mitä heiltä oli jäänyt huomaamatta? Kaksi kuninkaan lähintä ja luotetuinta, nyt sysättynä syrjään täysin vieraan kasvon tieltä, joka tuskin oli täällä koskaan aikaisemmin vieraillut. Jokseenkin kysyvänä vanhan faunin katse viinilasinsa ja hillityn kulauksen lomasta kääntyi kuitenkin Arathetiin tuon naurahtaessa. Miehen sanoissa oli kyllä perää. Ties miten pitkään he olivat asuneet samojen muurien, samojen seinien sisällä, pyörivät samoissa piireissä, samojen tahojen ympärillä, mutteivät he koskaan olleet istuneet toistensa seuraan tutustuakseen. Mikä heistä oli tehnyt niin etäisiä, vaikka heillä olisi saattanut olla paljonkin yhteistä?
Pukinsorkkaisen kasvoille nousikin pieni, vaisu ja vino hymy kenraalin pyöritellessä asiaa mielessään paremmin, ”Toisinaan liian lähellä toisiaan olevilla on tapana olla toisilleen näkymättömiä”.
Et huomaa sellaisia, jotka eivät herätä sinussa tunteita. Etkä välitä sellaisista, jotka eivät tarkoituksella halua nykäistä hihastasi, tai vaihtoehtoisesti tallata varpaillesi huomiosi saadaksesi”, Atrevaux hymähti rauhallisesti matalalta, mukavamman asennon itselleen hakien puhuessaan tuliltaan.
En väitä ettetkö olisi mielenkiintoinen persoona kaiken tämän kaaoksen keskellä, meillä vain ei ole ollut syytä istua alas toistemme seuraan tätä ennen. Johtuuko se sitten ajasta, vai hyvinkin erilaisista asemistamme, sitä en tiedä”, fauni virnisti naurahtaen, samalla omankin piippunsa kaivaen esille, sillä ei todellakaan aikonut itseltään pimittää tilaisuutta polttaa kun oli antanut seuralaiselleenkin siihen tilaisuuden, ”Mutta voisimme omata paljonkin yhteistä, jos vain antaisimme tilaisuuden tutustua toisiimme paremmin”.

En usko että häntä on kuitenkaan lumottu. Aran vaikutti tietävän kenen kanssa vehkeili, vaikken olisikaan siitä niin varma että kaikki tietämänsä olisi totta, mikäli hän sokeasti luottaa vain vieraamme ajatuksien lukemiseen”, piipustaan henkäyksen ottaen fauni palasi hetken hiljaisuutensa jälkeen heidän edelliseen aiheeseensa, ”Minä en siihen sarvipäiseen käärmeeseen kuitenkaan luota, enkä hänen läsnäoloaan täällä hyväksy”.
Ja voitko kuvitella? Hän kielsi minua valmistamasta lääkettä sukusairauteensa Arethdrielille. Yksi erimielisyys, ja hän vaikutti valmiilta uskomaan serkkunsa pettäneen itsensä ja kääntäneen selkänsä kansalleen – syyllisiä tietenkin ovat Winder, vaimonsa ja Idhrennielien puoliverinen paholainen, ja kenties puoli valtakuntaa ja Vanhimmatkin vielä. Jos minulta kuitenkin kysyt, oli jo aikakin että toinen heistä edes tuli järkiinsä, vaikka Arethdriel näyttikin siltä että tulisi vuodattamaan puutarhaamme uuden lammen kyynelistään”.


Delathos ei voinut olla virnuilematta itsekseen Theon niin vakaanvarmasti selittäessä romanttisesta kirjeestään. Tokkapa se kuitenkaan oli totta, ehkä pikkuhaukka halusikin saada hänet vain kateelliseksi, tai sitten tuo oli oikeasti tosissaan ja Mordecai tulisi ripustamaan kersan tupien naulakkoon ja käskemään pysymään itsestään kaukana.
Häntä ei tunnu saavan pysähtymään millään. Ehkä jos katkoisit hänen jalkansa, hän malttaisi olla paikallaan edes hetken, ennen kuin keksisi räpytellä jonain tirppana tai lepakkona tiehensä”, tummahipiä hymähti naureskellen Theon miettiessä, kuinka lepo tekisi varmaan velhollekin hyvää. Mutta keitäpä he tosissaankin olivat käskemään Mordecaita istumaan alas ja hengittämäänkin välillä, velhon varmaan ymmärtäessä tehdä niin itsekin lopulta, kun rattaansa alkaisivat hiljalleen hajoamaan altaan. Tuskin vampyyri täysissä voimissaan tänäkään iltana oli, mutta jollain tahdonvoimalla tuo kykeni kuitenkin uupumuksensa piilottamaan ja käyttäytymään, kuin mikään ei tuota ja mieltään olisi vaivannut.
Valkeahapsinen kuitenkin seurasi Theoa tupien ovelle, takinnappejaan käyden kaulukselta availemaan siinä samalla, kun haukanpoikanen kehaisi hänen näyttävän hyvältä. Nopea huomautus sai kuuraparran kohauttamaan kulmiaan, ja ehkä jokin pieni ääni päässä käski ottaa sen huomautuksen hyvänäkin kehuna, joka sai toispuoleisen hymyn kohoamaan Delathoksen huulille. Viime päivien rähjäiseen ulkomuotoonsa verratessa hän kyllä näytti siistiltä, mutta ei hän itseään mitenkään erityisen hyvän näköiseksi olisi kuitenkaan nimittänyt – turhan hienostelevaksi korkeintaan. Mutta kukapa hän oli kieltämäänkään Theodluinin sanoja jos nulikka sitä mieltä oli, ehkä siitä olisi pitänyt olla jopa hyvillään, Delathoksen hymisten katsellen hetken pikkuhaukan perään ovelta ennen kuin perään lähti askeltamaan sisätiloihin.


Sillä hetkellä Arethdriel oli tyytyväinen siitä, ettei kukaan suotta tarttunut hänen ailahtelevaan olotilaansa, vaikka hän epäilikin ettei se ollut jäänyt Erudessalta, saati edes Dariukselta huomaamatta. Mutta minkä hän itselleen mahtoi, ne ajatukset tulisivat olemaan osa hänen iltaansa, vaikka ne olisi kenties helppo piilottaa näkyvistä juomien ja mukavan illanvieton alle. Oli inhimillistä surra, mutta siniverinen ei kuitenkaan aikonut antaa muille syytä pahoittaa mieltään ja pilata iltaansa hänen takiaan.
Kahta kertaa ei tarvinnut kehottaakaan, kun Areth lähti Erudessan kera seuraamaan kenraalia pöydän ääreen, jonne eliitti halusi heidät saattaa. Kreivi istahtikin alas, hetken laskelmoiden kuinka muodollisen tervehdyksen muille soisi, ja mitä hän odotti takaisin, kunnes kävi vain surkuhupaisasti huokaisemaan itselleen. Hän päättikin vain nyökätä, tervehtiä muita kuten kuka tahansa olisi saattanut tehdä, ennen kuin tummatukkaisen katse käännähti vierelleen istahtaneeseen kreivittäreen.
Ehkä olet oikeassa”, kreivi virnistikin, uskoen kyllä jäärouvansakin intoutuvan mahdollisen drinkkinsä jälkeen pitämään hauskaa muiden seurassa. Jos ei pelaten, niin vähintään muiden kanssa vilkkaammin rupatellen.

Mordecai piti tietenkin muita silmällä, rentoutuen kuitenkin sen myötä kun siniverinen puolisoineen pääsi seuraan. Tässä seurassa nuo olisivat turvassa, eikä häntä enää tarvittu vahtaamaan jokaista ohitse kulkevaa, vampyyrin aikeena ollen jo vetäytyä jonnekin hämärämpään nurkkaan nyhjäämään omiin oloihinsa, kun Winderin kysymys sai velhon huomion kääntymään puoleensa. Kieltämättä hän olisi ehkä saattanutkin haluta istua vain alas, ottaa lasillisen ja käydä ajatuksiaan lävitse. Kieltämättä se olisi saattanut olla jotain, mitä myös Aretdhriel olisi toivonut hänen tekevän. Ennen kuin velho ehti kuitenkaan mitään vastaamaan, oli hänen huomionsa jälleen jossain toisaalla – nimittäin paikalle saapuvassa tummahipiäisessä kapteenissa ja tuon seurassa paikalle saapuneessa Miaroran pojassa. Ja mitä lähemmäs parivaljakko saapui ja mitä varmemmin Theodluin näytti siltä että pyrki hiipparoimaan heidän seuraansa, sitä varmemmaksi Lothar siitä tuli, että noilla oli hänelle jotain asiaa. Sekin vielä…

Vampyyri huokaisikin eleeseensä itse mitään huomiota kiinnittäen, katseensa ollen sillä hetkellä nauliintunut puoliveriseen maaginalkuun. Pojalla oli hänelle jotain kiireellistä asiaa, sen kommentin saaden aluksi velhon vain kohauttamaan toista kulmaansa kuin odottaen, että nuorikko olisi kakistanut asiansa hänelle tässä ja nyt. Toisaalta, halusiko hän kuulla sitä edes tässä seurassa.
Rakkauskirje kuulemma, sinuna pitäisin varasi”, vierestä kulkeva Delathos huomautti maireasti virnistäen, liittyen samaan pöytäseurueeseen Saevelin ja Cúthalioneiden seuraan. Tummahipiän huomautus sai Lotharin seuraamaan vakavilta kasvoiltaan hetken käsipuolisen miehen perään terävästi hymähtäen, hänen uskomatta lainkaan mitä N’drayer oli juuri sanonut.
En tarvitse mitään”, Lothar ilmoittikin viimein Winderin kysymykseen ykskantaan, niine hyvineen lähtien askeltamaan jonnekin rauhallisemmalle sijalle huoneeseen, Theon hihasta pienesti merkiksi kiskaisten ohessa että tuo tajuaisi siirtyä hieman syrjempään kanssaan. Mitä se kiireinen asia sitten ikinä olikaan, lieni parempi hoitaa asia pois alta samantien, jottei sitä tarvitsisi enää myöhemmin miettiä. Ties mitä ilta olisi vielä tuomassa mukanaan.


Linnalle oli eksynyt tänä ilta myös eräs kutsumaton vieras, joka parhaillaan oli löytänyt tiensä täyden kaaoksen vallassa olevalle huoneistolle. Siellä täällä oli pirstaloituneita soittimia ja ympärillä oli suorastaan hävityksen kauhistus! Mutta sehän ei Jackalopea haitannut. Joku oli jättänyt ikkunatkin auki kuin häntä varten, jos äkkiä olisikin pitänyt jonnekin hävitä ja paeta paikalta, jäniksenkorvaisen hypähdellessä silmänsä pienestä pahanteon kiusauksesta loistaen, kun pahainen varas kävi lävitse huoneen arvotavaroita.
Jackalla oli yllään perinteinen pukunsa, sillä hän oli lipunut ympäriinsä lähinnä varjoissa pysyäkseen näkymättömissä. Ja mikäpä sen parempi tapa olikaan pyöriä tällaisessa paikassa, jossa kaikkien huomio sattui olemaan tämän iltaisissa juhlissa toisaalla! Alun perin jäniksenkorvainen oli ollut täällä jostain ihan toisista syistä, mutta nyt kuin valmiiksi lavastetulle rikospaikalle oli saapunut, ei Khee voinut vastustaa kiusausta. Hän tonki läpi lipastot, ja oli parhaillaan änkeämässä itseään pöydän alle kuroakseen käsiinsä sormuksen, jonka oli äkännyt syystä tai toisesta kierineen kaikesta muusta säpäleistä kauemmas lattialle, kun tuttu ääni keskeytti hänet toimissaan.
Jäniksenkorvainen kuroi nopeasti sen sormuksen käteensä, takaraivonsa lyöden pöydänkanteen pyrkiessään äkkiä koluamaan itseään pöydän alta takaisin pystyyn. Tummahipiä älähtikin, päätään pidellen kavuten takaisin pystyyn, katseensa kohottaen tuohon tuttuun satyyriin. Miksi Perian oli täällä? Sitä hän ei tiennyt, mutta tutun hopeasarven näkeminen sai Jackalopen piristymään ja virnistämään.

Minäkö? Hajottaisin paikkoja?”, Jacka naurahti muutaman kerran vaativammin päätään hieroen siitä, mistä oli sen äsken lyönyt, ”Älä nyt viitsi, minullakin menisi vuosikymmen saada mikä tahansa huone tämän näköiseksi!”.
Mikä hurrikaani tänne onkaan iskenyt, niin se en kyllä ollut minä!”, tummahipiä naureskeli, lähemmäs astelevaa satyyriä silmäillen jopa poikkeuksellisen iloisena.
Oletpa sinä nättinä, sievä kuten ensimmäisellä kerralla kun tavattiin! Miksi ihmeessä sinä täällä oikein olet?!”, Jacka ihmetteli, hetkeksi huomionsa siirtäen siihen sormukseen tutkiakseen sitä paremmin, ennen kuin kiusoittelevan katseensa käänsi taas Perianiin.


//True. Mut Jackahan ei myönnä että hän muka säheltäisi, siinä missä muut repii hiuksensa sen seurassa. Vaikka kysyttäis, niin Katala voi vastaa Artin puolesta. Nyt haluan oman kirjanmerkkilepakon! 420 you know what time it is bro les go ja niin Artista ja Jaakosta tuli best frens forever//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 05 Maalis 2020, 18:27

Arathet hymähti pienesti sarvipäisen puheille. He tosiaan tuntuivat olevan melkein näkymättömiä toisilleen, eikä kaksikolla varsinaisesti ollut syytä istua alas kahden kesken keskustelemaan. Kyllähän Argenteus yhtälailla mielenkiintoinen persoona oli, mutta ei heillä vain ollut mitään niin yhteistä, että keskusteluntynkää olisi saanut aikaiseksi. Lisäksi heillä oli omat kiireensä, työnsä mitä toimittaa ja vapaa-ajalla ei oikein tullut ajatelleeksi tuttavuuden hieromiset, kun oli jo muutenkin menoa.
”Aika lienee suurin esteemme”, Neuvonantaja hymähti, vilkaistessaan eliittikenraalin puoleen, ”Hyvä jos omaa aikaa on enää lainkaan näinä päivinä. Mutta kenties, jos onnetar suo, voisimme löytää yhteistä aikaa illanistujaisten merkeissä”.
”Kieltämättä se voisi olla jopa mieluisaa”
, Haltia jatkoi, samalla kun piipustaan viimeiset henkäykset veti, ”Istua nyt alas jonkun kanssa, joka tietää yhtälailla kaiken, mitä hovissa tapahtuu. Jutella jonkun kanssa, jolle voisi avoimesti puhua ”salaisuuksista” joita ei kaikille voi edes mainita”.
Se oli kovin yksinäistä elää hovin salaisuuksien kanssa. Varsinkin, jos ne salaisuudet koskivat Arania, tuon suvun sairautta ja kuninkaan mielenterveyttä. Ne olivat raskaita aiheita, joista olisi ollut mukava päästä purkamaan tuntemuksiaan, mutta ei Arathetilla ollut ketään, jolle voisi luottamuksellisesti niistä kertoa. Paitsi nyt jos Argenteuksen laski sellaiseksi tahoksi. Varmasti sarvipäinen koki myös yhtälailla raskaita ja turhautuneita tunteita tilanteen suhteen, tai niin haltia halusi ajatella. Tai sitten Argenteus oli niitä henkilöitä, jotka pärjäsivät ihan hyvin omine ajatuksineen eivätkä kaivanneet seuraa jolle purkautua.

Eliittikenraali ei kuitenkaan uskonut demonin lumonneen siniveristä, Aranin kuulemma vaikuttaneen tietävän kenen kanssa oli tekemisissä. Arathet hymähti jälleen pienesti, jääden asiaa pohtimaan hetkeksi itsekseen. Hän halusi uskoa, ettei Aran tiennyt demonista kaikkea ja luotti siihen sarvipäiseen liiankin helposti. Jonkun pitäisi puhua kuninkaalle järkeä ja se joku tulisi olemaan joko hän tai Argenteus. Ketään muuta Aran ei tainnutkaan edes kuunnella enää.
”Aran on pois tolaltaan, kenties myöhemmin voimme yrittää puhua hänelle järkeä asian suhteen…”, Neuvonantaja lopulta hymähti, samalla kun hiipuvan piippunsa laski pöydälle ja otti eliitin täyttämän viinilasin käteensä.
Huomio kääntyi jälleen sarvipäiseen, kun tuo kertoi Aranin kieltäneen eliittiä valmistamasta lääkettä kreiville. Se oli huolestuttavaa kuulla, varsinkin kun Argenteus luetteli ketä kaikkia Aran ilmeisesti syytti siniveristen välirikosta.
”… Aiotko totella häntä?”, oli ensimmäinen kysymys haltialta, ”Kreivin sairaus ei ole vielä niin pitkällä, mitä Aranin, mutta jos hän ei saa lääkkeitä voi Areth olla pian pahemmassa kunnossa, mitä Aran”.
”Tämä päättyy vielä rumasti, jos ihmeitä ei tapahdu…”
, Arathet huokaisi turhautuneen melankolisena, ”Voin vain toivoa, että Arethdriel ei ajaudu yhtälailla hulluuden partaalle, mitä Aran… Olen iloinen, jos kreivi tosiaan pääsi eroon Aranin ajatusmaailmasta… Mutta siitä seuraa varmasti vain hankaluuksia. Tiedämme hyvin, ettei Aran ole anteeksiantavainen persoona, eikä ota hyvin kieltäviä vastauksia…”.


Dariuksen, kuin myös Erudessan huomio kääntyi paikalle saapuvaan kapteeniin ja veripuoleen, kreivittären käyden hymyilemään tyytyväisenä kun N’drayerin näki. Yksikätinen oli vaikuttanut mukavalta seuralta, joten platinablondi ei pistäisi yhtään pahitteeksi, jos saisi kuurapartaisen seurassa enemmänkin viettää aikaa. Pöydän muu väki näytti virnuilevan ja turhautuvan Delathoksen saapumisen myötä, Saevelin kysyen saman tien virkaveljeltään, halusiko tuokin osallistua korttipeliin — ja sehän tarkoitti sitä, että osa sotilaista olisi varmoja häviöstään, jos kuurapartainen osallistuisi.
Delathoksen kommentti rakkauskirjeestä sai Dariuksen kohottamaan kulmiaan pienesti, siinä missä Theo oli vähällä heittää käsipuolta saappaalla sen kommentin myötä. Että kuurapartainen osasikin olla ärsyttävä toisinaan, saaden nytkin kommentillaan pikkuhaukan ynähtämään nyreästi, samalla kun oudonlämmin tunne riipaisi vatsanpohjaa, pienen, joko hermostuneen tai nolostuneen punan hiipien poskenpieliin. Vampyyri kuitenkin ilmoitti, ettei tarvinnut mitään, Dariuksen lähinnä vain kohauttaen olkiaan ja nostaen oman juomansa huulille, samalla kun pöydän ääreen yhtälailla istui kreiviparin ja muiden seuraksi.
”Et varmaan ole niin huono häviäjä, että käyttäisit ajatustenlukutaitoasi voittaaksesi korttipelissä?”, Darius kysyi Arethdrielilta, Saevelin sekoitellessa korttipakkaa, ennen kuin kortteja lähtisi jakamaan pelaajille.

Theodluin puolestaan kääntyi kannoillaan ja lähti Mordecain perään, velhon ymmärtäen siirtyä syrjemmälle pikkuhaukan ilmoituksen myötä. Hyvä, hän ei millään olisi halunnut erikseen selittää, että asia oli yksityinen. Kun tummatukkainen kaksikko oli löytänyt hiljaisemman nurkan tuvan käytävän puolelta, kävi enkelinpentu kaivamaan kirjekuoren taskustaan ja ojensi sen vanhemman maagin puoleen.
”Se on Argenteukselta. Vain sinä saat avata sen”, Pikkuhaukka aloitti, käyden suoraan asiaan, uskoen ettei vampyyri hänen seurassaan niitä näitä halunnut rupatella, ”Hän käski myös antamaan nämä”, Theo jatkoi, kaivaen esiin ne tummalasiset pienet pullot ja ojensi ne velholle.
”Hän uskoi sinun ymmärtävän, mistä on kyse”.


Perian säpsähti pienesti, nenäänsä nyrpistäen ja itsekseen manaillen, kun jäniksenkorvainen taskuvaras kömpi päänsä lyöden pois pöydän alta. Sarvipäinen jatkoi Jackalopen tarkkailua arvioivasti, mokoman näyttäen siltä ettei ollut lainkaan huolissaan siitä, että oli jäänyt kiinni itse teossa. Mikä se teko sitten ikinä olikaan. Kuulemma tämä kaaos ei ollut jäniksenkoipisen aiheuttama. Perian kyseenalaisti sen täysin, kohottaenkin kulmiaan kysyvästi, samalla kun sijoilleen pysähtyi tummahipiän eteen ja kätensä nosti puuskaan. Ennen kuin satyyri kuitenkaan ehätti ääneen, oli Jacka jo kehumassa hänen ulkonäköään — mikä tietenkin oli mukava kuulla, mutta nyt ne kehut eivät saaneet satyyria leppymään — ja kyselemään, mitä hän taas täällä teki.

Niin, eihän hän koskaan kertonut Jackalle minne ”katosi”. He eivät olleet nähneet pitkään aikaan, Perianin melkein jo unohtaneen jäniksenkorvaisen. Toisaalta, Jackalope oli sellainen persoona, mitä ei helpolla unohdettu.
”Minä asun täällä!”, Perian sähähti, ottaen puolittaisen askeleen lähemmäs jäniksenkorvaista, ”Olen Hänen Armonsa, kuningatar Delian, palveluksessa”, sarvipäinen jatkoi, koittaen hillitä ääntään. Olisihan hän voinut jo huutaa vartijoita paikalle, Jackalope tuskin oli täällä luvan kera, mutta eihän hän voinut jäniksenkoipista saattaa hankaluuksiin. Tuo oli pelastanut hänet ja auttanut aikoinaan, Perian oli palveluksen velkaa Jackalle. Hetkeksi sarvipäinen jäi katselemaan vanhaa tuttavaansa. Jokin tuossa oli muuttunut, ainakin Jacka näytti nyt huomattavasti kypsemmältä sitten viimetapaamisen. Eikä silkkikoipinen voinut valehdella, etteikö rämäpäinen jäniksenkorva näyttänyt myös jopa komealta, omalla rähjäisellä tavallaan.

”Parempi kysymys sen sijaan on, mitä sinä täällä teet?!”, satyyri toisteli itseään, samalla kun toisen kätensä nosti kämmen ylöspäin heidän välilleen, ”Anna se tänne, mitä ikinä otitkaan pöydän alta. Se ei ihan varmana kuulu sinulle”, hän jatkoi, sormillaan pienesti hoputtaen tummahipiää luopumaan ”saaliistaan”. Kyllä hän oli huomannut Jackan jotain sieltä onkineen.


//Jacka ei sähellä, ei ikinä. Kuten ei nytkään, Perian repii ne hiuksensa pian. Katala perkele. Art menee itkemään nurkkaan. KIRJANMERKKILEPAKKO NEEDED. Ja todellakin :---D Siel menee viivat nenuun ja kohta ne on ratkomassa universumin salaisuuksia yhdessä like bruh //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 05 Maalis 2020, 22:09

Atrevaux veti vaativan henkäyksen piipustaan, myöntyvän hymähdyksen päästäen Arathetin sanoihin. Jompikumpi heistä tulisi todennäköisesti olemaan se, jonka täytyi puhua Aranille järkeä ja koittaa saada tuo tulemaan vielä toisiin aatoksiin. Lienikö sekin tosin turhan myöhäistä enää tämän illan jälkeen, jos se sarvipäinen muukalainen onnistuisi liehittelemään Aranin ja löytäisi paikan ihme kykyineen monarkin viereltä. Siitä täytyi olla iloinen tosin, että vieras mokoman kyvyn omasi, vaikka Atrevaux samaan aikaan olikin epäilevä, ettei kyseessä voinut olla mikään puhdas ja hyvä voima, joka vastaavaa sai aikaiseksi. Kyseessä oli jotain synkkää, kenties silkkaa silmänlumetta, ja Aranin olisi pitänyt olla sen suhteen harkitsevampi ja varovaisempi, mitä oikein ottikaan vastaan ja keneltä.
Fauni ei heti vastannut mitään Arathetin kysymykseen, aikoiko hän totella Aranin käskyä. Ehkä näennäisesti, tästä hetkestä eteenpäin, mutta hän oli jo rikkeensä tehnyt ja oli päättänyt olla märehtimättä siitä sen enempää. Siinä samalla tuli tietenkin pohdittua, mahtoiko Theodluin olla löytänyt tiensä takaisin tutuille käytäville, vai olisiko nulikka hukkunut jonnekin. Sehän tästä nyt vielä olisi puuttunutkin, jos kersa löytyisi jostain harhailemasta omin päin ollessaan kieltäytynyt ottamasta opasta matkaansa…
Kreivi on viisas ja harvinaisen nokkela Cúthalioniksi. Jos hän on vastaavan päätöksen tehnyt pitääkseen Aranin kaukana itsestään, on Arethdrielillä varmasti jo suunnitelma, kuinka aikoo suosionsa säilyttää ja miten takaa oman ja perheensä turvallisuutensa ilman, että samaan aikaan nauttisi kuninkaan suosiosta”, eliitti hymähti viinilasillisensa ääreen palaten.
Sen lisäksi hänellä on syvempi side perheeseensä kuin mitä Aran ikinä kykenisi luomaan omaansa”, Atrevaux jatkoi hymähtäen, neuvonantajan puoleen vilkaisten määrätietoisena virnistäen, ”Erudessa tuskin antaisi puolisonsa tai jälkeläistensä päästä taitettavan yhtäkään hiusta ilman, että olisi taittamassa tekijän niskat nurin paljain käsin”.

Mutta mitä siihen lääkkeeseen tulee”, Argenteus jatkoi vakavoituen, ”Saatoin jo rikkoa sitä käskyä”. Kenraali koki voivansa luottaa Arathetiin tässä ja nyt. Ja mitä sitten, vaikka Art pettäisikin hänen luottamuksensa mahdollisesti kielimällä asiasta eteenpäin Aranille, kun aluksi oli saanut esityksensä katkeroituneesta huumeita käryttävästä reppanasta loppuun vedettyä hänen seurassaan? Sen myötä Atrevaux vain tietäisi, ettei Arathetiin voinut luottaa sen enempää kuin kehenkään muuhunkaan puolituttuun idioottiin tässä narreja täynnä olevassa palatsissa.
Luotin reseptin kulkemaan eteenpäin kreivin palvelukseen astuneelle velholle, hän on tästä eteenpäin vastuussa Arethdrielin lääkkeistä”, eliittikenraali hymisi lasinsa pohjat tyhjentäen, ”Kenenkäänhän ei siitä tarvitse tietenkään tietää, joten näennäisesti teen kuten Aran halusikin. Ja jos jostain syystä häviänkin hovista, tiedätpä miksi sarveni lopulta ilmestyvät seinäkoristeeksi jonkin satunnaisen takan ylle”.


Arethdriel korkeintaan vilkaisi paikalle saapuneeseen tummahipiään ja Theodluiniin, sen koommin kommentoimatta siihen, että Mordecai poistui heidän seurastaan. Ei tuon tarvinnut heitä pöydän ääressä vahdata, eikä hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, jos velho olisi myös heittänyt jo vapaalle ja vain istahtanut alas lasillisen ääreen. Kunhan mies vain pysyttelisi tuvilla tai ainakin tupien läheisyydessä, kaiken varalta, kuten pyydetty oli. Muuta Areth ei olisi tohtinut edes pyytää Lotharilta tähän hätään.
Itsevarmasti pöytään istahtaen ja turhaa juhla-asustustaan yltään karsien varsinkin häpeilemättömästi, nyökkäsi kuuraparta tietenkin virkaveljelleen myöntyvästi osallistuakseen peliin mukaan, nyt kun paikalle oli sopivasti sattunut. Tietenkin kapteenille kiikutettiin myös lasillinen juotavaa korttipelin kylkeen, mitä Delathos ei pahitteeksi laittanut tässä seurassa. Hän olisi kuitenkin jatkanut humalaansa kotona, ellei olisi tehnyt sitä jo täällä muiden seurassa iloisemmissa merkeissä.
Mikä seurapeli se sellainen edes olisi, jos käyttäisin kyseenalaisia keinoja päihittääkseni muut kiusallani”, Arethdriel hymähti virnistäen, itsevarmasti vilkaisten pöytään heidän seuraansa istahtaneen tummahipiän puoleen.
Epäilettekö että minä muka huijaisin?”, Delathos virnistikin siniveriselle päätään kallistaen takaisin, ”Enhän nyt tohtisi sentään kun rouvannekin on läsnä. Saisin turpaani vielä illan päätteeksi, jos alkaisin jemmata kortteja hihaani ja jäisin siitä kiinni”.
Ettekö te ole muka kiinnostuneita liittymään peliin mukaan?”, kuuraparta tiedustelikin rennosti tuoliinsa nojatessaan lähinnä Winderiltä ja Erudessalta odotellessaan, että kortit olisi kaikille osapuolille jaettu.

Mordecai sen sijaan asteli syrjemmälle Theon kanssa, näyttäen kovin vakavalta itseltään kun he pysähtyivät etäämmälle muista ja velho käännähti nuorikon puoleen. Katse seurasi mitä pikkuhaukka taskustaan kaiveli esille, käden ojentuen ottamaan vastaan sen siistin kirjekuoren, jonka Theo hänelle ojensi. Vain hän sai avata sen kuulemma, pitkien kynsien käydessä rikkomaan sen sinetin joka kuoren kantta piti kiinni. Jos asia oli kiireinen, lieni hänen parempi katsoa mitä kuori piti sisällään samantien kaiken varalta. Mutta miksi Argenteus oli lähettänyt kirjeen hänelle Theon kautta, eikä tuonut sitä tuville itse tai lähettänyt varta vasten koulutettua juoksupoikaa juoksemaan asioillaan.
Lotharin katse palasi nuorikkoon, kun tuo halusi antaa hänelle vielä jotain lisää. Parin pieniä pulloja, jotka näyttivät pitävän sisällään jotain nestemäistä nopealla vilkaisulla. Mitä ne olivat? Ja mihin ne oli tarkoitettu? Sitä Mordecai ei heti osannut sanoa, takkinsa taskuun kuitenkin sujauttaen ne pullot talteen aluksi, käyden sitten vilkaisemaan paremmin niitä papereita kuoren sisällä. Hän hymähti tympeänä, kuitenkin käyden silmäilemään nopeasti mitä ensimmäiselle paperille oli rustattu mitä siistimmällä käsialalla. Se oli resepti, mitä ilmeisimmin niille litkuille, joita aikaisemmissa pulloissa oli ollut. Ja mitä pidemmälle Lothar ehätti sitä paperinpalaa tutkia, sitä hämmästelevämmäksi vampyyrin ilme näytti muuttuvan.
Uskoisin ymmärtäväni”, velho hymähtikin Theoon katseensa kohottaen niistä papereista aluksi, ja siitä edelleen vilkaisi oleskelutilojen puolelle vievälle oviaukolle, ”Minun täytyy puhua tästä kreivin kanssa, mutta ei enää tänä iltana”.
Miksi hän lähetti sinut tuomaan kirjeen minulle? Miksei hän tullut itse?”, velhon katse palasi tarkkailemaan pikkuhaukkaa jälleen. He eivät olleetkaan törmänneet tänä iltana toisiinsa vielä, vaikka Mordecai olikin pistänyt merkille Theon olleen kuningattaren seurassa aikaisemmin. Toivottavasti nuorikko oli edes viihtynyt juhlissa, vaikka epäilemättä aatelisneidot olivat varmasti tehneet parhaansa vikitelläkseen Delian sukulaispoikaa pauloihinsa.


Jacka silmäili silkkikoiven koreaa pukeutumista, hätkähtäen pienesti kun Perian sähähti asuvansa täällä. Hovissako? Linnalla?!
Kuinka siistiä! Saat varmaan hienoja lahjoja kunkun näpsäkkäältä vaimolta vai kuinka? Onko tuo puku yksi niistä?”, jäniksenkorvainen virnisti, ollen vähällä jo kokeilla kuinka sievältä se kangas toisen kaavussa oikeataan tuntuisi, mutta Perianin kysymys sai rusakon vain heristämään korviaan sijoillaan. Niin, mitäs hän olikaan ollut tekemässä? Ei hänen tänne olisi pitänyt jäädä, mutta tilaisuus oli vienyt hänet mennessään, ja tässä sitä oltiin. Jacka lieni tilanteesta enemmän hyvillään kun Perianiin oli näin törmännyt, vaikkei vanha tuttunsa näyttänytkään olevan innoissaan siitä, että oli rähmäkäpäläjäniksen tällä tavoin yllättänyt.

Jackalopen katse laskeutui katsomaan siihen käteen, jonka satyyri heidän väliinsä ojensi ja oli häneltä vailla sitä jotain, minkä jänis oli lattialta löytänyt. Hänhän ei sitä antaisi Perianille!
Löytäjä saa pitää”, tummahipiäinen nosti kätensä lyhyempänsä ulottumattomiin, vilauttaen näkyvillä kuitenkin sitä sievää sormusta, josta ei vielä ollut ehättänyt päättää haluaisiko hän vaihtaa sen johonkin, vai pitäisikö sievän jalokivikorun vain itsellään. Jäniksenkorvainen painoikin korun takaisin käteensä, lähtien muina miehinä jälleen askeltamaan ympäri huonetta. Jos vaikka olisi löytänyt sekasorron keskelle hukattuja aarteita enemmänkin!
Taasko haluat saaliini itsellesi? Etkö muista mitä viime kerralla kävi?”, tarkoin paikkoja silmäilevä tummahipiä myhäili Perianille, ”Et takuulla halua lähteä loikkimaan perässäni linnan liukkaille katoille noissa hepenissä. Sen meidän kattorallin jälkeen olen treenannut taitojani hieman lisää, et varmastikaan pysyisi enää edes perässäni!”, sinisilmäinen naureskeli. Ei hänellä kyllä ollut aikomusta lähteä katoille hyppimään näin talvella, siitä olisi seurannut vain mustelmia ja ruhjeita pahimmillaan, kun olisi mennyt liukastumaan liukkailla kattotiileillä.

Satuin pyörimään lähistöllä, eksyin vähän ja löysin tänne! Kuka nyt haluaisi pistää soittimia säpäleiksi? Varmaan joku joka ei pidä musiikista, tämä kaaoshan näyttää ihan kuin joltain murhapaikalta ilman ruumiita. Tai mitä jos joku onkin tipahtanut avoimista ikkunoista alas?!”, Jacka höpötteli varmaan lähinnä itsekseen, virnistäen kuitenkin kääntyen vilkaisemaan satyyrin puoleen, ”Vilkaisin kyllä jo, ei niistä kukaan ole lentänyt alas sentään”.



//Ei sähellä ei. Katso nyt sitä. Ihan nätisti on, aarteita vaan metsästämässä kuten kunnon poikien kuuluu. Pelastakaa hovipoika Perian. Jaakko tulee Artin kaa itkeen nurkkaan, Aran saa miettiä missä meni pieleen sitten. Siellä ne ymmärtää koko maailmankaikkeuden arvoitukset ja lopulta Marduk on myös liittymässä niitten seuraan. Shyva tuomitsee sitten kun ukko palaa kotiin koksupäissään//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 06 Maalis 2020, 00:28

Harvinaisen nokkela Cúthalioniksi. Se kommentti sai Arathetin jopa naurahtamaan, eikä neuvonantaja voinut kieltääkään sitä väittämää. Kreivi vaikutti olevan paljon fiksumpi, mitä kuningas loppupeleissä. Ei Aran tyhmä ollut, mutta silti tuntui jäävän toiseksi verisukulaiseensa verrattuna. Myös puheet kreivin perheestä saivat neuvonantajan hymähtämään jälleen myöntävästi. Delian ja Aranin välillä ei ollut mitään. Sen Aran tiesi, koko avioliitto oli kulissia ja Limdur taisi olla vain onnellinen vahinko kaksikon välillä. Nuo nukkuivat eri makuukammareissa ja Aran tuntui vehtaavan milloin kenenkin kanssa, sitä tietysti myös mietti, oliko Aran edes kykenevä rakastamaan ketään muuta kuin itseään loppujen lopuksi? Ja johan Deliakin oli yrittänyt Arathetia vikitellä, puhumattakaan siitä että kuningattarella ja satyyrilla taisi olla jotain peliä keskenään. Arethdriel puolestaan tuntui välittävän kumppanistaan, siinä missä kreivitär selvästi rakasti siniveristä. Sen näki platinablondista, kyllä Arathet tunnisti milloin sukulaisensa oli oikeasti rakastunut. Hän oli tietenkin iloinen Erudessan ja Arethdrielin puolesta.
”Päätös pitää välimatkaa Araniin oli varmasti oikea… Mutta pelkään, että siitä seuraa jotain pahaa, Aranin toimesta. En usko että kreivillä tulee olemaan ongelmia suosionsa säilyttämisen suhteen, vaikkei enää niin tiiviisti kuninkaan kanssa olisikaan tekemisissä ja kansa sen myös huomaisi. Hän on pidetty, kylässään, mutta kaupungissa Aran saattaa vaikuttaa muiden mielipiteisiin hänestä”, Arathet tuumi lähinnä itsekseen höpötellen, viiniä lasista siemaisten, ”Täytynee kai toivoa, etteivät he ala näkyvämmin riitelemään ja jakamaan kansaa kahtia. Sehän tästä vielä puuttuisi…”.
”Mutta kreivittären suhteen lienet oikeassa. Erudessa ei varmasti anna mitään pahaa tapahtua perheelleen”.


Hämmästyneenä haltia vilkaisi faunin puoleen, tuon myöntäessä jo rikkoneensa sitä käskyä. Tietenkin Arathet toivoi, että kreivi saisi lääkettä tulevassakin, mutta ei hän uskonut että Argenteus näinkin nopeasti olisi Arania uhmannut. Toisaalta, ehkä Aran tulisi toisiin aatoksiin jahka olisi rauhoittunut ja olisi sujut sen kanssa, että fauni oli antanut reseptin kreivin alaisuudessa toimivalle velholle.
”Tuskin hän sinua siitä rankaisee, jos saisikin tietää”, Arathet naurahti vaisusti, pujopartaista tarkkaillen, ”Tiedän että teillä on lämpimät välit. Olet hänelle läheisin, näin Aranin mukaan. Kenties hän saattaa sinulle suuttua ja mykkäkoulua pitää, mutta en usko että hänestä olisi sinua satuttamaan”.
”Hän ei pysty lukemaan ajatuksiani”
, Arathet yllättäen lisäsi, kaivaen kauluksestaan esiin sen Splinteriltä saamansa korun, joka ajatusten lukemisen esti, ”Joten keskustelumme pysyy salassa osaltani. Kenties parasta, ettei Aran tästä saa kuulla vielä. Mutta ennemmin tai myöhemmin lienee parasta kertoa siitä hänelle, jos hän saa kuulla asiasta muita teitä, voi Aran helposti sinua, kenties meitä molempia, syyttää yhtälailla pettureiksi”.
”Ja juuri nyt minulla ei ole voimavaroja siihen syytösmyrskyyn joutua henkilökohtaisesti”, Oranssihiuksinen huokaisi raskaasti, katseen valuessa takaisin takkatuleen.


Darius virnisti Arethdrielin sanoille, vilkaisten yhtälailla Delathoksen puoleen, joka vakuutteli ettei rouvasväen seurassa tohtisi huijaamiseen sortua. Hyvä vain, vaikka se taisi olla Saevel jonka hihoja piti pitää silmällä pelin suhteen. Eipä se huijaaminen loppujen lopuksi paljoa tässä pelissä merkinnyt, kun panoksena ei ollut mitään ja kaikki olivat täällä vain pitämässä hauskaa — kuka nyt sellaisessa pelissä halusi väen väkisin voittaa?
”Ehkä seuraavalle kierrokselle”, Erudessa vastasi, kun kuurapartainen heiltä tiedusteli eivätkö eliitti ja kreivitär olleet kiinnostuneita osallistumaan, ”Olen vielä liian selvin päin pelatakseni”, kreivitär virnisti, samalla kun lasin nosti huulilleen. Osasyy oli myös se, ettei hän ollut varma osasiko tämän pelin säännöt vaikka ne äsken oli kuunnellutkin. Mutta sivusta seuraamalla ja Arethin kortteja kyttäämällä hän varmasti pääsisi nopeasti perille.
”Hävisin jo tarpeeksi monta kertaa aikaisemmin, etten heti halua kokea sitä uudestaan”, Darius puolestaan hymähti, Delathokseen vilkaisten, ”joten jätän suosiolla väliin tällä kertaa”. Kaiken lisäksi Haukansilmä tunsi olevansa turhan humalassa juuri nyt keskittyäkseen pelaamiseen, kerta ne muutamat kierrokset korttipeliä äskettäin olivat olleet shottirangaistuksella. Joten hän aikoi ottaa nyt rauhallisemmin ja tyytyä seuraamaan sivusta. Sen pidempää odottamatta Saevel jakoikin jo kortit pelaajille, joita yhteensä oli viisi tällä kerralla ja peli saattoi alkaa. Erudessa oli heti hivuttautunut lähemmäs Arethdrielia, mielenkiinnolla tarkkaillen tuon kortteja.

Theodluin seurasi vierestä, kuinka Mordecai kävi kirjeen avaamaan saman tien. Hyvä kai, sillä jos tuolle tulisi mieleen jotain kysymyksiä, olisi velholla varmasti mahdollisuus vielä tavoittaa eliittikenraali niiden osalta sitten. Pikkuhaukka odotti nätisti sijoillaan, kunnes vanhempi maagi oli kirjeen saanut luettua ja totesi, että tulisi puhumaan asiasta itse kreivin kanssa vielä, mutta ei enää tänään. Oli myös helpotus kuulla, että Mordecai uskoi ymmärtävänsä jutun juonen, sillä Theosta ei olisi sitä selittämään, hän kun ei tiennyt mitään.
”En tiedä”, Enkelinpentu vastasi rehellisesti olkiaan kohauttaen, Mordecain kysellessä, miksei eliittikenraali ollut itse tullut kirjettä viemään, ”Hän mainitsi, ettei voi tämän enempää tehdä vuoksenne. Mitä ikinä se sitten tarkoittikaan… Hän ei selittänyt minulle mitään, autoin häntä kopioimaan paperit ja toimitin kirjeen sinulle. Sen enempää en tiedä, enkä kysellyt — jos hän olisi halunnut minun tietävän, niin kaiketi hän olisi kertonut”, puoliverinen kertoi, huomaten samalla kuinka tiiviisti tuijottikaan vampyyrin kasvoja jälleen. Näin pienessä nousuhiprakassa tuon aura tuntui kahta mukavammalta, mikä saikin haukansilmäisen hymyilemään hetkeksi itsekseen.


”On, tietenkin, kuten korunikin ja—— älä puhu kuningattarestani tuohon sävyyn!”, Perian lähti vastaamaan taskuvarkaan kysymyksiin, päätyen kuitenkin nopeasti korjaamaan Jackalopen tapaa puhua kuningattaresta ”kunkun näpsäkkäänä vaimona”.
”Ja löytäjä ei todellakaan saa pitää!”, Satyyri jatkoi, katseensa nyt kohdistuen koreankauniiseen sormukseen jota jäniksenkorvainen esitteli ylös nostamassa kädessään. Olisihan Perian helposti yltänyt sormukseen jos olisi hypännyt, mutta jos hän yrittäisi päälle, olisi Jacka kadonnut alta aika yksikön ulottuvista.
”Se sormus ei koskaan poistunutkaan linnalta, joten se on hovin omaisuutta! Et todellakaan saa sitä matkaasi kuin mitäkin pahaista matkamuistoa!”, Satyyri sähisi, yrittäen hillitä omaa äänentasoaan, ettei sentään olisi turhautuneena alkanut huutamaan tummahipiälle ja täten kiinnittänyt ulkopuolisten huomiota, ”Anna se tänne, en todellakaan ole sillä tuulella, että lähtisin sinua jahtaamaan”, sorkkajalkainen jatkoi, muistaen kyllä ne tapahtumat mistä Jacka häntä muistutteli. Niitä ei kuitenkaan käyty kertaamaan sen pahemmin ääneen, sarvipäisen näyttäen lähinnä vain nyreältä kun Jacka tapahtumista muistutteli.

”Löysit tänne vai murtauduit tänne?”, Nyreänä sironsoma satyyri tuhahti, lähtien lopulta askeltamaan Jackan perään, tietoisesti koittaen pysytellä varkaan ja avonaisen ikkunan välissä. Tuohan hyppäisi mokomasta vielä ulos saaliinsa kera, jos tilaisuus tulisi! Katse kääntyi kuitenkin vilkaisemaan ikkunoiden puoleen, Jackan pohtiessa oliko joku kenties niistä tipahtanut alas, jäniksenkorvaisen kuitenkin nopeasti vakuutellen, ettei ollut vilkaisunsa myötä ketään nähnyt alhaalla hangessa. Hyvä.
”Mitä ikinä täällä onkaan tapahtunut, se ei liene sinun asiasi. Eikä hajalla oleva huone todellakaan ole mikään avoin kutsu sinulle tulla tonkimaan tavaroita ja väittää niitä omiksesi!”, Satyyri jatkoi, nyt nopein askelin käyden askeltamaan ikkunoiden puoleen ja sulki ne nopeasti, sillä täällä alkoi olla jo turhan kylmä — ja täten hän varmisti ettei Jacka todellakaan ikkunasta karkaisi. Katseensa Perian piti kuitenkin visusti jäniksenkoipisessa, lopulta kääntyen paremmin tuon puoleen.
”Anna se sormus minulle, Jackalope, ennen kuin kutsun vartijat perääsi”, Satyyri katosi tarpeelliseksi nyt uhkailla, vaikkei todellakaan aikonut niitä vartijoita kutsua, ”Päädyt vielä tonkimaan tyrmien lattioita jos heidät pitää tähän tilanteeseen sotkea”, Perian lisäsi, samalla kun varmoin askelin koitti kuroa välimatkaa heidän välillään umpeen.



// Jacka sä et voi metsästää aarteita toisten KODEISTA :D EI SE TOIMI NIIN! Pelastakaa hovipoika Perian, kyllä. Save him before he falls. IN LOVE. eikun. Jaakko nurkkaan kans joo, mut Aran ei mieti sitä mis meni pieleen, koska Aranin mielestä mikään ei ole pielessä. Marduk mukaan kyllä, Shyva saa sitten antaa huutia sedällä kun kotiin tulee ihan pöhnäs. Mut sit Marduk tuokin Shyvalle kans viivan ja sitten Shyvallakin on hauskaa. //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 06 Maalis 2020, 02:20

Pitääks mun vielä luetella nää kaikki tähän? Jos mä sanon et miinus Iri?



Näinä päivinä tuntuu että mitä tahansa saattaa tapahtua, hetkenä minä hyvänsä. Kukaan ei ollut turvassa, vähiten silloin kun kaikki tuntui menevän kerrankin oikein. Atrevauxen mielestä oli vain hyvä, että Arethdriel oli lähtenyt erottamaan Kuiskausta kaupungista toisaalle, sillä Winder oli saanut Aranin vihoista jo tarpeekseen osakseen. Sen vihaamisen ja katkerien ajatusten piti kuitenkin loppua, tai siniverinen kuluttaisi itsensä pitkälle edenneen sairautensa kanssa loppuun alta aikayksikön tätä menoa. Ja vaikka moni sitä varmasti toivoikin mielessään salaa, että Aran olisi jo viimeisen hengenvetonsa vetänyt, ei Argenteus kyennyt ajattelemaan samoin vaikka toisinaan ystävänsä tapa hänenkin hermojansa ja ymmärrystä riipi. Olivat he kuinka läheisiä sitten tahansa, kuten Arathetkin mainitsi, tuntui välillä faunista siltä että hän näin vanhoilla päivillään väsytti itseään turhaan Aranin rinnalla.
Ennen kuin pujopartaine piippunsa äärestä ehätti mitään kuitenkaan sanomaan Artille, kääntyi hänen katseensa kulma koholla katsomaan neuvonantajan puoleen joka ilmoitti, ettei tuon ajatuksia saattanut lukea. Tuolla oli samantyylinen hely käytössään, millaista Winderkin matkassaan kuulemien mukaan kantoi mielensä suojatakseen ahnailta ajatuksenlukijoilta. Se oli varmasti tällaisessa ympäristössä hyödyllinen kapistus, jollaiseen Atrevauxen ei onneksi itse tarvinnut turvautua, sillä hän saattoi suojata mieltään pelkkien maagisten voimiensa avulla suoriltaan tarvittaessa.

Arathet vaikutti kaikesta rentoudestaan huolimatta uupuneelta. Johtuiko se sitten juhlinnasta? Vai siitä mitä tuo oli juuri piipustaan poltellut? Vai ehkä jostain kauaskantoisemmasta asiasta? Eliitistä tuntui sillä hetkellä siltä, että hänen olisi pitänyt tutustua Arathetiin jo monia kymmeniä, ellei jopa satoja vuosia sitten, eikä vasta nyt.
Hän saa syyttää minua ja kiukutella niin paljon seurassani kuin mielii, osaan kyllä pitää puoleni. Kykenen myös pitämään huolen siitä, ettei hän sinua suotta ala syyttelemään mistään erityisestä josta olemme keskenään puhuneet, joten älä vaivaa mieltäsi asialla suotta”, pujopartainen vakuutteli, sen enempää kykenemättä lupaamaan Arathetille kuitenkaan tähän hätään.
Puhun hänelle, sitten kun tilanne taas rauhoittuu. Meillä jäi monta asiaa auki, kun se vieras keskeytti meidät aikaisemmin tunkemalla huoneeseen väliimme”, Parebris jatkoi kuitenkin, käyden täyttämään itselleen uudemman lasillisen viiniä piipunpolttelunsa kylkeen.

Oletko uupunut asemaasi?”, kenraali tiedusteli katseensa palauttaen takaisin nuorempaansa, kun pääsi istumaan jälleen paremmin nojatuoliinsa, ”Aran ei tunnu päästävän ketään helpolla lähipiiristään näinä päivänä. Voit puhua siitä minulle jos haluat avautua ja purkaa murheitasi jollekulle, en ole paras lohduttaja, mutta osaan kyllä kuunnella”.


Delathos silmäili Erudessaa ja tuon rennompaa ulkoasua, kun platinablondi väitti olevansa liian selvinpäin pelatakseen vielä. Käsipuoli naurahtikin, ymmärtäen kyllä yskän, vaikka aivan mielellään kuka tahansa pöydän ääressä olisi käynyt ottamaan kreivittären peliin mukaan vähän enemmän selvinpäinkin. Mutta ehkä sitten seuraavalla kierroksella, kuten kreivin rouva oli uhonnut! Ja mitä Dariukseen tuli, oli Haukansilmäinen ottanut takkiinsa tarpeeksi monta kertaa pitääkseen tauon pelaamisesta, moisen tiedon saaden Arethdrielin naurahtamaan vierestä.
Siinä tapauksessa pelaan teidän puolestanne tämän erän”, kuuraparta myhäili poimiessaan kortit käteensä, kun ne oli kaikille jaettu, ”Ja pistän voitot piikkiinne, minulla kun niitä on tässä seurassa jo aivan tarpeeksi”, kapteeni jatkoi loppuun virnistäen. Eihän sitä koskaan tiennyt mitä tuuripelissä sattuisi, mutta kyllä hän oli tarpeeksi eläissään pelannut uhkapelejä, että osasi nähdä läpi muiden bluffien ja lukea kasvoilta pärjäisikö noita vastaan. Sentään kyseessä ei kuitenkaan ollut varsinainen uhkapeli panoksien uupuessa, mutta ei se Delathosta haitannut, sillä jokainen pöydän ääressä peliin osallistuva varmasti pelasi voitto mielessään jokainen omaksi ilokseen.
Siitäpä korttipeli lähtikin käyntiin seurueen kesken paremmin, Delathoksen pelaten tietenkin varmoin ottein, siinä missä Arethdriel selvästi aluksi vain tunnusteli peliä ja tutustui seurueen pelityyleihin kaikessa rauhassa myöhempää varten. Onnetar vaikutti jakautuneen aluksi suosimaan heistä jokaista, mutta mitä vaan saattoi vielä tapahtua, kun peli ottaisi edetäkseen.

Nurkan takana maagikaksikko veljeili yhä keskenään kaikessa rauhassa, kenenkään yrittämättä heitä erikseen häiritä. Vampyyri odottikin kirjeen kulmaa sormissaan kepeästi kokeillen sormenpäitään vasten, Theon samalla kertoessa kuinka ei tiennyt miksi kenraali Argenteus oli tyytynyt tällaiseen järjestelyyn ja käyttänyt pikkuhaukkaa viestilintunaan. Ei tuo ollut kertonut ilmeisesti myöskään Theolle asiasta, vaikka Miarora olikin auttanut vanhempaa kopioimaan tekstejä kirjeeseen. Ja ehkä niin oli parhain, ainakin Mordecain mielestä. Johan oli tullut selväksi, että kuningas käytti pikkuhaukkaa tiedonlähteenään, joten kenties Argenteuksen salailu ja salamyhkäisyys asian suhteen johtui juuri kyseisestä seikasta, minkä fauni oli keksinyt ilman että tuolle mitään erikseen tarvitsi edes kertoa.
Lothar hymähti hiljaa, irrottamatta katsettaan missään välissä Theosta. Hän kyllä huomasi sen intensiivisen katseen, epäillen sen johtuvan jälleen hänen aurastaan, joka vaikutti sekoittavan nuorikon pään syystä tai toisesta. Eihän hän siitä voinut tietenkään Theodluinia syyttää, pikkuhaukan ollen varmasti herkempi aurojen vietäväksi ollessaan vielä suhteellisen kokematon magian suhteen.
Hymyilet oudosti”, Mordecai päättikin kiusallaan huomauttaa nuorikolle kulmiaan kohauttaen, minnekään katsettaan irrottamatta pikkuhaukasta, ”Ehkä sinun pitäisi palata muiden seuraan tuhlaamaan aikaasi”.


No mutta sehän oli enemmän kuin avoin kutsu! Tämähän on yksi suuri aarrejahti, ties mitä muuta jännittävää roinan sekaan on hukkunut!”, jäniksenkorvainen hykerteli itsekseen, seuraillen sivusilmällä kuinka silkkikoipinen kävi sulkemaan ikkunoita kiinni. Ainakaan kylmä viima ei enää puhaltaisi sisään, vaikka kukaan tuskin asiasta välittikään näin syrjässä, eikä se kylmä riittänyt puskemaan kutsuvieraitten täyttämään juhlasaliin. Eipä se häntä haitannut, Jackan kyeten omia teitään lipumaan paikanpäältä pois halutessaan ilmankin, että erikseen tarvitsi räystäissä alkaa kiipeillä.
Perian ei vaikuttanut olevan innoissaan kuitenkaan jäniksen kyseenalaisesta aarrejahdista. Sarvipäinen jopa uhkaili kutsuvansa vartijat paikalle nappaamaan rosvon itse teosta, johon Jackan oli kuitenkin vaikea uskoa. Hän uskoi silkkikinttuisen vain kiusaavan, ja kenties tuo oli huolissaan uuden kotinsa omaisuudesta, joka mahdollisiin vääriin käsiin oli joutumassa.
Älä ole noin tylsä! Ei kukaan huomaa jos yhden sormuksen ja muutaman soittimen nappaan mukaani, koruja hukkuu joka päivä! Ja voit väittää soitinten olevan sirpaleina kaiken muun säleen joukossa, vai mitä?”, Kheelan virnisti, antaen Perianin kiriä heidän välimatkansa umpeen, samalla kun jäniksen huomio oli kiinnittynyt huiluntapaiseen soittimeen, jota sinisilmä tutkiskeli kiinnostuneena hyppysissään.

Ehkä yhdellä ehdolla voin jättää mukavan hovisi ja tyylilyyli emäntäsi omaisuuden rauhaan!”, Kheelan lopulta virnisti, käsissään pitämänsä huilun toisella päällä kepeästi tökäten Perianin siroa rintaa.
Sinä kerrot mitä sinulle kuuluu näinä päivinä. Siitä on hetki kun hävisit jonnekin kaduilta, ja voisin väittää olleeni lyhyempi vielä silloin – taisit kuitenkin jäädä minulle pituudessa kakkoseksi, sillä nyt sinä olet se tappi!”, jäniksenkinttuinen naurahti, tietenkään sanojaan pahalla tarkoittamatta, samalla kun kohotti käpälänsä taputtamaan muutaman kerran Perianin samettisenpehmeitä hiuksia, joiden seasta Jacka selvästi löysi jotain mielenkiintoista, ”Mutta katsos noita! Haluaisitko lainata minulle pinnejäsi ehkä?”.
Mitäpä jos kukaan ei lainaisi kenellekään mitään”, ääni huoneen ovelta kommentoi kovin tympeänä, koreaan kaapuunsa sonnustautuneen käärmeen ollessa saapunut paikalle nojailemaan ovenkarmeihin arvostelevan näköisenä uuden ystävänkaltaisensa pyynnöstä. Se oli Salrabia, kätensä puuskaan nostavan miehen katsellen erikoista kaksikkoa huoneessa, jotka äänistä päätellen olivat parhaillaan nahistelemassa jostain.



//No mut entäs jos joku on piirtänyt sinne sijoittuvan aarrekartan?! Saako sitten?! EIKUN! Perian hillitse itsesi, it’s the worst himbo you can ever find on the planet. Siellä vollottaa aikuset miehet rivissä. Katala vain ottaa saattaakseen Aranin johonkin hienostuneelle lounaalle sen sijaan, että pitäisi kuunnella surkeaa vollotusta. Ja älä. Siel on hirveet discoravet vielä mor vuorilla, kun ne pistää ranttaliksi. Orubee kattelee vaan vedenrajasta silleen voi jumalauta my parents are the worst//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 06 Maalis 2020, 04:02

Arathet nyökkäsi pienesti hymähdyksen kera, Argenteuksen lupaillessa, että hän yrittäisi pitää huolen siitä, ettei siniverinen neuvonantajaansa kävisi syyttelemään suotta mistään. Arathet arvosti sitä, mutta aivan varmana hän saisi kuulla myös osansa — tai jos ei, niin ainakin Aran kävisi epäilemään heitä jostain. Kuningas varmasti tiesi, että he olivat tällä hetkellä kahdestaan samassa huoneessa, Aran tiesi kaiken mitä linnallaan tapahtui. Ja kun siniverinen ei kyennyt kummankaan heidän mieltä lukemaan, olisi Aran varmasti epäileväinen heidän suhteen.
”Puhu hänelle”, Arathet toisti eliitin sanoja, tuon kertoessa puhuvansa Aranille jahka tilanne rauhoittuisi, ”Sinä lienet paras taho siihen, näin ensimmäisenä”, kyllä Artkin tulisi puhumaan Aranille, mutta ehkä parempi antaa Argenteuksen ensimmäisenä yrittää puhua siniveriselle järkeä.

Sivusilmällä Art vilkaisi Argenteuksen puoleen, tuon seuraavan kysymyksen myötä. Oliko hän uupunut asemaansa? Todellakin oli, mutta kannattiko hänen siitä alkaa varsinaisesti avautua? Hetki sitten se oli kuulostanut mukavalta ajatukselta, mutta nyt tarkemmin ajateltuna, kannattiko Aranin lähimmälle ystävälle lähteä olotilastaan valittamaan? Toisaalta johan tässä oli jo avauduttu ja Aranin selän takana puhuttu, pujopartaisen vaikuttaen olevan samalla aaltopituudella neuvonantajan kanssa muutenkin. He välittivät Aranista, molemmat omalla tavallaan, mutta siniverinen osasi kyllä olla puuduttava…
”Olen, kaikkeen tähän. Olisi ihanaa päästä edes hetkeksi pois, jonnekin, mutta tiedän, ettei se ole mahdollista. Ei minun asemassani”, Haltia naurahti surkuhupaisasti, ”Mutta en minä sinua niillä murheilla halua vaivata, mitäpä kumpikaan siitä hyötyisi ja uskon sinun kyllä tietävän tuntemukseni koko tilanteen suhteen, ellet jopa jaa niitä kanssani”.
”Se on turhauttavaa. Mutta vielä jaksan toivoa, että kaikki kääntyisi parhain päin”
, Arathet lisäsi, takoen pienen, ystävällisen hymyn kasvoilleen, ”Sitä paitsi näin hyvää viiniä ei ole tarkoitettu murheiden seuraksi”, neuvonantaja virnisti, samalla kun uudemman hörpyn otti lasistaan.


Pikkuhaukan katse kohdistui vampyyrin silmiin, tuon mainitessa hänen hymyilevän oudosti. Theo hymähti pienesti, hymyn muuttuen hetkellisesti leveämmäksi, ennen kuin puoliverinen katseensa vanhemmasta maagista pois käänsi. Olisiko siihen huomautukseen pitänyt jotain vastatakin?
”Hymyilen usein, ei siinä mitään outoa pitäisi olla. Tosin etpä sinä ole usein seurassani sitä todistamassa”, Theo lopulta hymähti olkiaan pienesti kohauttaen.
”Tuhlaamaan aikaa… Kuinka negatiivinen ilmaisu näin ilakoivassa illassa”, puoliverinen jatkoi vampyyriin vilkaisten virneen kera, ”Ennemmin "kulutan" aikaani, hyvässä seurassa, kerrankin unohtaen kaiken sen mitä odottaa arjessa huomenna. Ehkä se ei tekisi sinullekaan pahaa”, niiden sanojen myötä Theo soi nopean hymyn vanhemmalle maagille, ennen kuin kääntyi ja palasi takaisin oleskelutilan puoleen, hankkiutuen tuttujen kasvojen seuraan ja saaden eteensä kovinkin pian lasillisen miestä väkevämpää. Hän kyllä tiesi, ettei kannattanut juoda liiakseen, mutta ehkä muutamasta juomasta ei olisi haittaa. Ja rumaahan se olisi kieltäytyä, kun tarjottiin!

Ilta tuvilla jatkuikin railakkaasti, Kuiskauksen ottaen kreiviparin mukaan ilakointeihinsa sen suuremmin mitään kyselemättä. He olivat kovinkin nopeasti kuin osa eliittiryhmää. Puheensorina, musiikki ja satunnaiset laulut pitivät tuvan äänessä, sotilaiden jatkaen seurustelua ja pelejä keskenään, kun ilta oli jo vaihtumassa yöhön. Kukaan tuskin olisi menossa nukkumaan vielä tunteihin, sillä vasta nyt tuvan juhlat tuntuivat käynnistyvän.
Ja olihan se hauskaa. Kerrankin sai rentoutua ja olla niin sanotusti omalla porukalla, välittämättä siitä että olisi pitänyt edustaa tai välittää titteleistä. Kuiskaus oli kokenut kovia viimevuosien aikana ja tällainen yhteinen juhliminen oli todellakin se, mitä eliittiryhmä oli kaivannut. Se loi jälleen täysin uudenlaista tarmoa veljelliseen yhteisöön, joka oli menettänyt monia hyviä sotilaita lähiaikoina.

Ennen kuin meno kuitenkaan äityi liian railakkaaksi, päätti Darius hoitaa vielä yhden työasian pois alta. Musiikkia soittaneita sotilaita pyydettiin lopettamaan, eliitin nousten tuvan penkille seisomaan ja huutamaan yli muiden, huomion keräten itselleen, tuvan hiljentyen kuulemaan mitä eliittikenraalilla oli sanottavanaan.
”Nyt kun olemme kaikki koolla, on minulla vielä yksi virallinen ilmoitusasia ennen kuin annan teidän juoda itsenne pöydän alle”, Darius aloitti, kun puheensorina oli hiljentynyt, ”Nimeän uuden kapteenin. Kapteenin, joka veljeni tavoin tulee toimimaan myös oikeana kätenäni, apunani Kuiskauksen johdossa”, uutinen sai aikaan suurimmalta osin positiivisen, jännittyneen tunnelman kohoamaan sotilaiden keskuuteen, joidenkin käyden jo arvailemaan kuka tämä uusi kapteeni mahdollisesti oli. Ja niiden arvailujen myötä muutamat katseet olivat kääntyneet jo punapäisen korkeahaltian puoleen.
”Joten nostakaa malja kanssani uudelle kapteenille, Iriador Mir Valdorenille”, Haukansilmä julisti, tuvan reveten lähes saman tien railakkaaseen taputukseen, sotilaiden nostaen maljojaan ja Iriadoria lähimpänä olevien käyden korkeahaltiaa onnittelemaan. Toki joukossa oli myös niitä, jotka eivät niin iloisilta ilmoituksen myötä vaikuttaneet, mutta juuri nyt kukaan ei viitsinyt alkaa negatiivista mielipidettään asiasta kertomaan. Siitä voisi puhua myöhemmin, ei kukaan halunnut pilata illan tunnelmaa kiukuttelulla.

Kun ilmoituksensa oli saanut sanottua, hypähti Darius alas penkiltä ja tuvan juhliminen jatkui. Eliitti vaihtoi muutaman sanan vanhemman sotilaan kanssa joista osa kävi häntä onnittelemaan päätöksestä, joka varmasti ei ollut helppo, tietäen kuinka tärkeä Winderin veli oli ollut, toiset taas kävivät ilmoittamassa että halusivat puhua tästä asiasta vielä myöhemmin paremmin. Darius lupasi kyllä keskustella asiasta paremmin, paremmalla ajalla, mutta nyt ei ollut sen aika.
Juhlien jatkuessa eliitti oli lasinsa jälleen täyttänyt, hetken seuraillut kuinka veljenpoikansa nuorempien sotilaiden kanssa pelasi juomapeliä korteilla, ennen kuin eliitin huomio kiinnittyi siihen toiseen tummatukkaiseen magiantaitajaan. Kenraalin askel vei vampyyrin puoleen, haukansilmäisen pysähtyen tuon vierelle pienen hymähdyksen kera.
”Eikö se ole hermoja raastavaa katsoa selvin päin, kun muut koheltavat ja juovat itseään tyhmiksi?”, Darius kysyi, sivusilmällä vilkaisten juhlivista sotilaista Mordecain puoleen. Ei hän edes tiennyt, miksi oli kokenut tarvetta tulla juttelemaan kreivin henkivartijalle, mutta ehkä tämän epätavallisen päätöksen saattoi pistää sen pienen humalatilan piikkiin.


”Mitä ikinä tämän roinan seassa onkaan, se ei kuulu sinulle!”, Satyyri parahti turhautuneena. Hän kyllä sinällään ymmärsi Jackalopen näkökannan asiaan ja jos jänispoika olisi mennyt ja tonkinut jonkun muun tavaroita, ei Perian olisi oikeastaan välittänyt. Mutta nyt tuo oli haltioiden linnalla, hovissa, hänen kuningattaren kotona! Jackalope ei todellakaan saisi viedä mukanaan mitään, jos Perian siitä päättäisi!
”Minä en ala valehtelemaan puolestasi mitään! Tiesitkö, että Kuningas osaa lukea ajatuksia?! Hänhän heittäisi minut ikkunasta jos saisi tietää, että annoin pahaisen taskuvarkaan viedä mitään hovista!”, Perian selitti, samalla kun pysähtyi nyreänä jäniksenkorvaisen eteen, katsoen ylös varoittavasti pidempäänsä.

Hopeasarvinen kurtisti kulmiaan entisestään, kun Jacka kertoi voivansa jättää hovin ja kuningattaren omaisuuden rauhaan yhdellä ehdolla — eipä Perian pitänyt vieläkään, miten Jacka puhui kuningattaresta! Se ehto sai satyyrin kuitenkin jokseenkin hämmentyneeksi. Jackalope halusi tietää, mitä hänelle kuului? Ei kukaan koskaan oikeasti välittänyt kuulla, mitä satyyrille kuului. Välittikö jäniskorvainen muka?
”No siinä olet oikeassa…”, Perian mutisi, kun Jackalope heidän uudesta pituuserosta huomautteli, ”Jos kasvosi eivät olisi niin turhauttavan ärsyttävät tuon virneen kera, en varmasti olisi edes tunnistanut sinua”, satyyri lisäsi hymähtäen. Vaikka kenties Jackan korvat ja koivet tuon ennemmin antoivat ilmi, Perian kun ei ollut ketään muuta jäniksenkorvaista tummahipiää nähnyt koko valtakunnassa…
Satyyri oli heti hätyyttelemässä Jackan kättä hiuksistaan, kun tuo päätti hänen päätään taputtaa. Kehtasikin likaisilla käsillään koskea hänen hienosti laitettuihin, puhtaisiin hiuksiin!
”En! Tarvitsen ne itse, ja nyt—”, Satyyrin sanat jäivät kesken, katseen kääntyen terävästi oven puoleen kun kolmas ääni liittyi keskusteluun.

Sydänhän siinä oli hypätä ulos rinnasta, Perianin pelästyen vartijoiden tai itse kuninkaan jo ilmestyneen paikalle. Mutta ei, ovenkarmiin nojaili joku ihastuttavan kaunis, mutta tuntematon taho. Pienen hetken satyyri näytti hämmästyneeltä, kunnes nopeanheleän naurahduksen kera nosti kasvoilleen tutun peittelevän, ystävällisen hymynsä.
”Lienettekö eksynyt? Juhlat ovat toisessa suunnassa, arvon herra”, satyyri aloitti, samalla kun muutaman askeleen otti kohden tuntematonta sarvipäistä. Mikähän tuo mahtoi edes olla…
”Ystäväni tässä eksyi yhtälailla, mutta oli juuri lähdössä, etkö ollutkin, Jacka?”, Perian käännähti nopeasti ympäri, selkänsä kääntäen tuntemattomalle ja harpaten jäniksenkorvaisen vierelle, kättään tuolle ojentaen siten ettei toinen sarvipäinen sitä elettä nähnyt selän takaa.
”Anna tänne se sormus, nyt!”, Satyyri sähähti todella hiljaa kuiskaten, tällä kertaa kuulostaen olevan todella tosissaan. Hän kyllä hankkisi Jackan ulos täältä, ilman hankaluuksia, jos tuo rusakonkoipinen ei nyt vaikeaksi rupeaisi. Mutta sitä ennen hän halusi sen sormuksen.




//EI SAA, JACKA NYT! Se on varastamista! Perian koittaa hillitä itsensä parhaan mukaan mutta boi dem legs. Vähän haluaisi sinne reisien väliin päätään pistää. Eikun. HIMBO ENERGIAA. Kunnon itkukuoro siellä. Katala ja Aran lähtee treffeille jonnekin raflaan joo ja nauravat kun muut ovat niin tyhmiä. Koko Mor vuori jytisee ku vanhimmat kuuntelee velhobooli biisii bass boosted. Ja Orubeeta hävettää. Orubee on silleen "oisitteki vaa syöny mut" //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 06 Maalis 2020, 14:46

Atrevaux ei kyennyt kuin mielessään myöntämään, että kaipasi ehkä jollain tavalla itsekin tilaisuutta päästä hovista ja sen murheista hetkeksi vain pääsyä kauas pois. Siinä mielessä Winder oli ollut onnekas, saatuaan koko sinitinttilaumansa lähestulkoon ulos kaupungista Arethdrielin avustuksella, oli se sitten ollut kreivin itsekäs päätös tai suunniteltu kokonaisuus. Faunista kuitenkin tuntui ettei Winder olisi eläissään kehdannut edes harkita vastaavaa, saati ikinä olisi viitsinyt vaivata vastaavalla asialla siniveristä kreiviä, joten kaiketi syypää niiden tirppojen poislentoon oli yksinomaan Areth. He eivät Arathetin kanssa kuitenkaan kyenneet niin vain lähtemään, hyvä jos he kykenivät astumaan linnalta ulos ilman, että joku oli huutelemassa perään.
Lopulta Parabris kohautti harteitaan, ymmärtäessään kyllä neuvonantajan haluavan pitää murheensa itsellään. Kyllä hän olisi kuunnellut, sitä hän teki kovin usein Araninkin seurassa, joten ei se olisi ollut uutta antaa muillekin tilaisuutta pitää häntä itkupuuna.
Emmeköhän siinä tapauksessa ole varsin samanlaisessa tilanteessa”, sarvipäinen virnisti toispuoleisesti, vaikka sisimmissään ehkä voikin pahoin siitä ajatuksesta. Hän oli aina uskonut Aranin ja Arathetin olevan samalla tapaa läheisiä keskenään, mutta mitä ilmeisimmin siniverinen oli onnistunut väsyttämään myös Artin vierellään. Mitä ilmeisemmin kuitenkaan oranssipehkoisesta ei kuitenkaan ollut vain jättämään asemaansa, heistä molempien kuitenkin välittäen Aranista, vaikka samaan aikaan he olisivatkin halunneet jotenkin näpäyttää monarkin takaisin maanpinnalle perättömän hulluista toimistaan.

Mietteliäs hymähdys karkasi eliitin huulilta, vaihtuen kuitenkin leppoisaksi naurahdukseksi. Se viini oli kyllä erityisen hyvää syystä tai toisesta, johtuiko se vuosikerrasta, vai kenties ihan silkasta seurasta? Pullo taisi olla yksi niistä, jotka Winder oli aikanaan kuskannut hänelle Seyrin kätköistä, eikä sen etiketti hirveästi kertonut mistä päin maailmaa mokoma oli edes peräisin. Ehkä joku asiaan perehtynyt olisi tiennyt kertoa, mutta sellaiseen konsultaatioon ja turhanpäiväisyyksiin Atrevauxella ei ollut aikaa.
Onko viini ihmisten vai haltioiden tekemää, saati sitten edes tältä mantereelta, sitä en osaa sinulle kertoa”, Atrevaux hymisi rauhallisesti, ”Mutta pullo lienee kuitenkin Briarista peräisin, pyysin näitä Winderiltä palkkioksi eräästä palveluksesta aikaisemmin”.
Oli mistä oli, on se kuitenkin verrattain erityisen maukasta sen myötä, kun ikäsi olet lipittänyt viinikellariin kätkettyjä samantyylisiä hovissa”, eliitti nauroi, jääden hymyilemään väsyneesti, ”Välillä sitä kaipaisi elämäänsä omanlaistaan uutta potkua ja muutoksia - taidan olla siitä katkera Winderille, vaikka hän jos kuka onkin ansainnut päästä kauas tästä koinsyömästä kaupungista loppujen lopuksi”.


Mordecai kohautti uudemman kerran kulmaansa hymyn levetessä pikkuhaukan kasvoilla. Ei hän siihen ehättänyt kuitenkaan mitään sanoa, Theon jo pitäen hänen sanavalintojaan negatiivisena. Ehkä ne olivatkin, eikä Lothar pitänytkään tämänkaltaista juopottelua ja ilakointia kuin ajan tuhlaamisena, vaikka se toisten mielestä saattoikin olla jotain irtiotto arjesta. Sellaista arkea hän ei kuitenkaan mieltänyt itse omaavansa. Mutta ehkä Theon viimeisissä sanoissa oli oma pointtinsa, vampyyrin jääden katsomaan vakavana omissa ajatuksissaan nuorikon perään hetkeksi, kun tuo ensimmäisenä heistä lähti palaamaan takaisin muiden seuraan.

Illanvietto näytti kuitenkin maistuvan itse kullekin. Kaikista huolistaan huolimatta myös Arethdriel kykeni heittäytymään siihen hauskanpitoon, mitä varmasti helpotti hieman ronskimpi juominen valmiiksi mukavassa seurassa. Kaiketi hän oli odottanut jotain muuta, mutta heti ilmapiirin kohotessa kattoon oli kreivi voinut väittää, että hän ja Erudessa viihtyisivät, ja juuri sillä hetkellä se oli hänelle tärkeintä. Heitä ei erikseen tarvinnut viihdyttää, vaan he saattoivat vain olla osa tätä porukkaa, mistä kiitos taisi kuulua loppupeleissä Winderille.
Kenraali olikin parhaillaan keskeyttämässä sotilaiden mölyämistä ilmoittaakseen jotain, mitä ilmeisimmin siitä ylennyksestä, josta Arethdriel olikin jo tietoinen. Myös itse punapää oli illan tullen ilmestynyt paikanpäälle, oleskelutilan puolelle toisesta seurasta toisaalta, ja roikkunut milloin missäkin porukassa ja pelissä mukana. Iriador sinällään ei ollut odottanut tätä hetkeä, sen tuntuessa omanlaisenaan jännityksenä vatsanpohjalla. Mutta hän luotti Dariukseen, ja siihen että alkoholi oli ehättänyt pehmittää itse kutakin, eikä asiasta tänä iltana ketään kiinnostaisi nostattaa minkäänlaista mölyä. Eikä niin tapahtunutkaan, vaikka Iriador uskalsi nimetä muutamat joilla asia jäi mieltä kaivelemaan. Mutta se oli toisen päivän murhe! Sen ilmoituksen myötä Iriadoria vietiinkin kuin pässiä narussa onnitteluiden merkeissä niihin mukavampiin porukoihin, punapään tuntumatta saavan rauhaa osakseen enää – mutta eihän se sokeaa haitannut, vaikka hän ehkä olisikin halunnut hakeutua Dariuksen seuraan sillä hetkellä.

Sitä tupien touhottamista pitkin iltaa syrjemmästä seurannut Mordecai oli pysytellyt varsin vaiti, ja näkymättömänä kuin kummitus konsanaan seinään nojailemassa omissa oloissaan. Ehkä hän oli saanut olla rauhassa siitä syystä, ettei kukaan varsinaisesti häntä tuntenut, siinä missä vakavantylsä olemuksensa varmasti karkotti innokkaimmatkin lähestyjät tiehensä pelkällä nopealla vilkaisulla. Siihen Lothar oli oikeastaan tähdännytkin, sillä hän ei kaivannut mitään erityistä huomiota saati palvelua. Hänellä ei kuitenkaan ollut muutakaan tekemistä kuin seurata vierestä muiden pitävän hauskaa, eikä hän voinut väittää että olisi millään tavalla kadehtinut noiden humalaa ja typeriä puheenaiheita.
Sitä hänen omaa rauhaansa lopulta kuitenkin saapui häiritsemään tuttu kasvo, Winderin syystä tai toisesta lyöttäytyen hänen seuraansa yllättäen. Vampyyri ei edes vilkaissut miehen puoleen, tuijottaen vain eteensä mitäänsanomattomana muita tarkkaillakseen ja kuunnellakseen. Mutta ei se ilmeisesti riittänyt ajamaan silmäpuolista tiehensä, eliittikenraalin yrittäessä avata keskustelun heidän välilleen, sen yrityksen saaden Lotharin hymähtämään. Olisiko hänen pitänyt olla vain hiljaa? Vai kenties kertoa millaista vastaava meno olisi jossain toisaalla parhaimmillaan? Yönkaupungissa joku olisi saattanut jo menettää sormensa uhkapelissä, huoneessa olisi vähintään yksi kuollut ja varsinaiset kärhämät olisivat alkamaisillaan jos huoneessa sattui olemaan yksikin vääriä tahoja edustava olento joka ei puoliaan osannut pitää.
Olette harvinaisen kesyjä siihen verrattuna millaiseen olen vuosisatojen aikana tottunut”, Lothar hymähti kuitenkin lopulta oman analyysinsä tilanteeseen, pitäen tällä tavoin viattomasti juhlivia haltioita lähinnä lampaina kokemuksiensa perusteella.


Myös Kheelan käänsi katseensa ovelle saapuneeseen, joka heille joutavia huomautteli. Kuka tuo oli? Ei ainakaan kukaan tuttu kasvo, jonka Jacka olisi mistään tunnistanut, mutta mitä pidempään jäniksenkorvainen ehätti miestä katsoa, sitä oudommalta hänestä alkoi tuntua. Eikä millään hyvällä tavalla oudolta, vaan jokin alituinen vaisto käski pysytellä varuillaan tässä seurassa. Mutta ei kai nyt sentään? Ehkä hän vain kuvitteli, sillä ylimääräisen selvästikin kutsuvieraan paikalle saapuminen saattoi houkutella paikalle tietenkin myös muita.
Salrabia puolestaan silmäili tuota perin outoa kaksikkoa, nojaten itsensä irti ovenkarmeista kun sieväkasvoinen hopeasarvi hänet kunnolla noteerasi. Hän ei pitänyt siitä teennäisestä hymystä, saati naurahduksesta jonka vaalea hahmo hänelle soi. Siitä huolimatta Zhiermatui kohotti omille huulilleen aivan yhtä teennäisen hymyn terävästi, kun toinen sarvipää huomautteli hänelle missä päin juhlat olivat. Voi hän oli tulossa aivan jostain muualta, ja mikäli juhlat vielä olisivat kiinnostaneet häntä, olisi Salra yhtähyvin voinut olla vielä häiritsemässä muita salissa. Mutta hänelle oli tullut tärkeämpää ja mielekkäämpää tekemistä, eikä demoniverinen ollut nähnyt syytä poistua siniverisen viereltä nyt, kun Aranin seuraan oli ylipäätään päässyt.

Jacka piti silmällä tuota muukalaista, korviensa kääntyen luimuun taaksepäin, kun mustasarvinen lähti askeltamaan itsevarmasti huoneen puolelle ovelta. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin Perianiin, joka vakuutteli ihan puuta heinää muukalaiselle eksymiseen vedoten, jäniksenkinttuisen katsoen kulmaansa kohottaen kuinka satyyri lopulta hänen vierelleen harppasi jälleen siitä sormuksesta ruikuttamaan. Jackalope ähkäisi, harkiten että olisi antanutkin sen sormuksen tässä tilanteessa vain Perianille, ja ehkä silkkikoipinen olisi saatellut heidät tilanteesta jonnekin muualle. Hän ei pitänyt muukalaisesta, joka yhä lähemmäs heitä askelsi Perianin selkäpuolelta, lopulta seisahtuen kuitenkin sijoilleen vain katselemaan heitä.
Zhiermatui nosti kätensä puuskaan, sekä ivallisen hymyn huulilleen kallistaessaan päätään kevyesti vasemmalle.
Minä haluan sen sormuksen”, demoni ilmoitti ykskantaan, aikomatta alkaa kinaamaan ja kuuntelemaan vastaväitteitä aiheesta kummaltakaan selvästi nuoremmistaan. Oli varmaan ihan turhaa yrittää piilotella totuutta, Jackalopen kohottaen epäilevän katseensa koreaan vieraaseen lopulta Perianista.
Mitä sinä siitä tiedät?”, tummahipiä töksäyttikin painaessaan sen sormuksen entistä paremmin nyrkkiinsä suojaan. Jos se olisi kuulunut mustasarviselle, olisi tuo varmaan niin ilmoittanut heille heti ensitöikseen. Muukalaisen puheethan kuulostivat siltä kuin tuo olisi tullut vain hakemaan saaliin itselleen, eikä se ollut Jackalle mitenkään ihmeellinen konsepti, että ahnailla varkailla oli toisinaan tapana ryövätä vähäpätöisemmiltä niin halutessaan.

Paljonkin”, liskoverinen naurahti kuitenkin tummahipiäisen nuorikon sanoihin, ”Mutta sellainen informaatio ei kuulu teidän korviinne”. Jotain tuttua kaninkorvaisessa oli, Salrabian heti kuitenkaan keksimättä sitä linkkiä rusakkoryövärin ja yhden alaisensa välillä.
Nyt, se sormus”, Salra kävi hoputtamaan kättään ojentaen pässinpäisen jänön puoleen, joka ei selvästikään näyttänyt olevan innoissaan asiasta, saati sitten valmis yhteistyöhön, ”Voit yhtä hyvin jättää myös kaiken muun taskuihisi kahmaiseman tänne, ne tuskin kuuluvat kuitenkaan sinulle”.
Vai täytyykö minun suuttua?”, Zhiermatui virnisti katalasti kaksikolle.


//JACKA MENEE JO. ON PUOLET ARVO-OMAISUUDESTA JO HOUSUISSA JA PAIDAN ALLA. ETTE VOI PYSÄYTTÄÄ! Paijaa niitä kinttuja uwu. Ja niinpä, Katala putsaa pöydän tollasista ikävistä ruikuttajista. Tulee arjesta paljon mukavampaa ja mielenkiintosempaa kun alkaa kyypuuhkaa kantaa harteilla. Ja voi apua kyllä :DDD Siel on korkeintaan Consta yrittämässä juhliin kuokkimaan et pääsis vähän haastaan riitaa, kun kerrankin liskobileiden olinpaikasta pidetään niin paljon melua et sinne löytäis toiselta puolen koko valtakuntaakin halutessaan//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 06 Maalis 2020, 16:20

He todella olivat samanlaisessa tilanteessa keskenään. Kuinka vangituksi sitä saattoikaan tuntea olonsa paikassa, jota kodikseen kutsua. Tuntui, että ainoa tapa päästä pois hovista edes hetkeksi, oli sairastua tai ottaa osumaa ja joutua vuoteenomaksi. Se ei kuitenkaan kuulostanut mieluisalta tavalta päästä ”hermolomalle”.
Arathet vilkaisi faunin tuomaan viinipulloon, sarvipäisen kertoessa ettei osannut sen valmistajista saatikka alkuperästä kertoa mitään, mutta pullo itsessään oli kuulemma Briarista tuotu, Winderin toimesta. Jokseenkin yllättynyt katse käännähti Argenteuksen puoleen, eliitin kertoen pyytäneensä viiniä palkkioksi jostain palveluksesta, jonka Haukansilmäiselle oli tehnyt.
”Olen yllättynyt, että olette edes puheväleissä. Yleiseen tietoon ette tule toimeen pahemmin — tosin kenenkä kanssa Winder nyt muka toimeen tulisikaan”, Art hymähti, virnistäen toispuoleisesti kun fauni kertoi myös katkeruudestaan virkaveljeään kohtaan, kun haukansilmäinen oli saanut vapaalipun pois hovista, pois kaupungista, kiitos kreivin.

”En tiedä heidän kuvioistaan, mutta kaiketi Winderiä voisi kutsua onnekkaaksi… En kyllä olisi uskonut hänestä ihan kaikkea, mitä Aran on kertonut. En varsinkaan, mitä Briariin ja sen kyläpäällikköön tulee”, Haukansilmä oli yllättänyt Arathetin täysin. Hän kun oli uskonut, ettei Winderin kaltaisesta sotilaasta ja aatelisesta olisi hyväksymään puoliverisiä, saatikka sitten vielä vehtaamaan sellaisen kanssa. Puhumattakaan sitten kumppanista, joka oli yksi alaisistaan, joskin se taisi selittää miksi Darius kaikkien näiden vuosisatojen aikana ei ollut itselleen vaimoa löytänyt…
Oli sekin yksi salaisuus taas pidettäväksi. Art tiesi, ettei Delia ollut tietoinen veljensä tilanteesta, joten hän oli pysynyt siitä hiljaa kuningattaren seurassa. Joskus hän tietenkin toivoi, ettei Aran olisi edes kertonut näitä asioita hänelle, sillä mitä hän niillä tiedoilla teki?
”Olin myös yllättynyt, että Seyr on kreivittärelle, täten myös minulle ja veljilleni sukua”, Neuvonantaja jatkoi, ”Kuinka pieneltä voikaan yksi valtakunta tuntua. Ja sen jälkeen, mitä tapahtui piilopaikassa kreiviparin, Seyrin ja Aranin välillä, olen myös saanut kuulla sukulaisuudestani Aranilta. Johan hän ehdotteli, että pyrkisin yhtälailla yhteyksiin Seyrin kanssa, kuten Erudessa, jotta hän voisi omia juoniaan ajaa eteenpäin… En edes ymmärrä, miksi hänellä on pakkomielle siihenkin puoliveriseen”.
”Näitkö sen gobeliinin, jonka kuningaspari teetätti esikoisen huoneeseen?”
, Neuvonantaja naurahti yllättäen, kuulostaen kuitenkin enemmän närkästyneeltä, mitä huvittuneelta, ”Seinävaate, joka kuvaa, kuinka haltiasotilaat käyvät lohikäärmeen kimppuun? Lohikäärmeen, joka kuulemma näyttää erehdyttävästi Seyriä. Tosin minähän en sitä voi varmistaa, en ole koskaan edes tavannut Briarin kyläpäällikköä, saatikka tiedä miltä hän näyttää humanoidina saatikka lohikäärmeenä…”.
”Mutta oliko se sitten yllätys, että Aran yrittää vihaansa kylvää myös jälkikasvunsa mieleen… Hän myrkyttää poikiensa maailmankuvan ennen kuin nuo osaavat edes itsenäisesti ajatella”
, Jälleen haltia huokaisi raskaasti, selvästi omaten mielipiteitä siniverisen tavasta kasvattaa lapsiaan.
”Mitä mieltä sinä olet hänestä? Antonista? Kauanko uskot hänen veriperimän pysyvän salaisuutena?”.


Vampyyrista katse lipui takaisin juhlivien sotilaiden puoleen, eliitin käyden hymähtämään pienesti kun Mordecai mainitsi heidän juhlivan kesysti siihen verrattuna, mitä tuo oli saanut vuosisatojen aikana todistaa. Kaiketi se oli vain hyvä asia? Tämän railakkaammiksi pirskeet tuvilla tuskin nousisivat, tosin olettaa saattoi, että kun kunnon humalaan olivat päässeet, alkaisivat muutamat sotilaista voimiaan mittelemään. Jonkun pitäisi sitten kiiruhtaa noiden perässä pihalle varmistamaan, ettei humalaiset eliittisotilaat toisiaan oikeasti teloisi kun harjoituskentällä riehuisivat. Ja se joku taisi olla Velethuil, Dariuksen kyllä huomaten kuinka vanhempi sotilas oli ottanut jälleen rauhallisemmin ja toimitti jonkinlaista ”isän roolia” jälleen tuvilla.
”Ehkä hyvä niin”, Darius hymähti lopulta, hetken hiljaa katsellen alaisiaan.

”Pitäisikö jonkun olla huolissaan sinusta?”, Eliitti lopulta töksäytti kovinkin suorasukaisesti, puhuen hieman matalammalta. Ei hän aikonut niitä näitä yrittää jutella velhon kanssa, heillä ei ollut mitään yhteistä eikä kumpikaan heistä vaikuttanut olevan kiinnostunut rupattelusta yleisestikään.
”Ei siis minun, vähät välitän mitä se käärme sinulla tekee… Mutta kenties jonkun muun”, Darius jatkoi, hetkeksi jääden katsomaan kreiviparin perään, Arethdrielin ja Erudessan näyttäen viihtyvän oikein hyvin muiden joukossa. Kyllä Darius oli painanut mieleen demonin puheet vampyyrista, mutta ei tiennyt olisiko se hänen asiansa loppupeleissä tilanteesta murehtia. Mutta mitä haltia oli ymmärtänyt, ei Mordecailla tainnut olla helppoa ja vampyyri itse vaikutti persoonalta, joka ei oma-aloitteisesti murheistaan puhuisi.


Perian käännähti säpsähtäen ympäri, kun vieras oli lähemmäs askeltanut ja nyt ilmoitti yhtälailla haluavansa jäniksenkorvaiselta sen sormuksen. Totta kai tuo tiesi sormuksesta, Perian ei edes kyseenalaistanut miksi. Mokomasta huokui maaginen aura ja satyyri osasi heti sanoa, ettei tämä muoto ollut miehen todellinen olomuoto. Varmasti noin väkevän auran omaava henkilö osasi keinon jos toisenkin saada siis selville, mitä Jackalopella oli kätösissään.
Olkansa yli satyyri vilkaisi jänispoikaan, tuon lähtiessä puhuttelemaan tuntematonta. Olisi vain pitänyt suunsa kiinni ja antanut hänen hoitaa tämän! Vieras kertoi tietävänsä paljonkin tästä sormuksesta, mutta ei aikonut niitä salaisuuksia heille kertoa. Sen sijaan tummasarvinen halusi sen sormuksen yhä itselleen, samalla mainiten, että Jacka voisi myös taskunsa tyhjentää. Niinpä tietenkin, olisihan hänenkin pitänyt arvata, että Jacka oli jo ehättänyt jotain taskuihinsa tunkea!

”Se tuskin on tarpeen, arvon herra”, Perian naurahti nopeasti, puuttuen jälleen keskusteluun, kun vieras kyseli, pitikö hänen tässä tilanteessa suuttua. Sillä samalla hetkellä satyyri nostatti auransa lumoavanmiellyttävän vaikutuksen ylle, pyrkien oman magiansa avulla lumoamaan tämän tuntemattoman. Tuota olisi helpompi hämätä, jos mokoma olisi lumouksen alaisena ja keskittyisi vain siihen, kuinka nätiltä satyyri näyttikään yllättäen. Kenties se auran vaikutus osui myös Jackalopeen, mutta se ei ollut nyt satyyrin murheista suurin — kenties tuotakin olisi helpompi käskeä antamaan se sormus hänelle, jos jäniksenperkele olisi häntä palvomassa.
”Onko sormus teidän?”, Perian jatkoi, puolittaisen askeleen astahtaen lähemmäs tummasarvista, pysyen tietoisesti tuon ja Jackalopen välissä, ”Annattehan anteeksi epäilyni, mutta jos sormus on teidän, miten se tänne on joutunut? En ole nähnyt teitä ennen hovissa, vaikuttaa kovin oudolta, että omaisuuttanne olisi joutunut näinkin syrjäiselle paikalle juhliin nähden — olette kuitenkin kutsuvieras, ettekös, arvon herra…?”, viimeisillä sanoilla satyyri yritti hienovaraisesti onkia tuntemattomalta tuon nimeä esille, josko hän sattuisi sen kautta tunnistamaan, kuka mokoma oli. Mutta kasvoista hän ei osannut tummasarvista tunnistaa, hän ei ollut koskaan edes nähnyt tuota. Ja siitä Perian oli varma, hän olisi todellakin muistanut noin viehättävän miehen, jos olisi sattunut mokomaan jossain edes törmäämään.



// Siellä. Siellä housuissa on siis. Sukukalleudet. TASKUT TYHJIKSI NYT SITTEN JACKA vai pitääkö sut riisua. Vähän baijjaa kinttuja uwu KYYPUUHKA ON NYT NEEDED, kaikkien pitää nähdä millainen snep Aranilla on. Ja älä, Consta siellä valmiina alottaan myllytyksen. Ja just ku se on päässy vuoren huipulle niin tulee joku shyva ja luunapil sneppaa sen kaukasuuteen. Ja Consta lentää niikuin Hildibrand konsanaan ja sitten Noel saa olla kiskomassa sitä ylös jostain maasta ku Consta on siel ketarat ojossa jumissa //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 07 Maalis 2020, 02:22

Fauni hymisi rauhassa, vetäisten vielä yhdet savut piipustaan, laskien sen sitten pöydälle tarjottimenreunalle hiipumaan omassa rauhassaan. Eliitti myös naurahti, Arathetin vaikuttaessa olevan ihmeissään Winderin rakentamista suhteista. Eivätpä virkaveljensä asiat heille varsinaisesti kuuluneet, mutta tietenkin Aran oli omaksi ilokseen laulanut yhtä jos toista Atrevauxelle, kuten ilmeisesti myös Arathetillekin. Mitäpä he niillä tiedoilla tekivät, Winder oli vapaa kuksimaan ketä lystäsi ja tuhlaamaan aikaansa mihin ikinä halusikaan. Rakastajia tässä linnoituksessa lieni itse kullakin joka tapauksessa, eikä niistä hirveästi ääntä pidetty missään piireissä erikseen, mikä sopi Atrevauxelle enemmän kuin hyvin.
Parempi että pysyt erossa siitä sopasta. En kiellä sinua tapaamasta häntä, Seyr on varmasti fiksu ja mielekäs tuttava parhaimmillaan, mutta epäilen vahvasti hänen rinnastavan sinut Araniin jos saisi tietää millaisesta asemasta hovissa nautit”, Argenteus hymähti Artin kertoessa, kuinka Aran oli tuotakin yrittänyt mitä ilmeisemmin saada olemaan yhteyksissä Seyriin. Antaisi vain yhden pahaisen kylän olla. Atrevauxesta tuntui että Aran oli siitä vain katkera, ettei Dariuksesta ollut ollut käyttämään liskonpuolikasta kylineen hyväkseen ja saadakseen noista liittolaisia heille liskopetoineen. Ja se liittolaiskortti oli varmaan jo niin hiilloksena maassa kaikista vastoinkäymisistä, että sitä oli turha yrittää edes palapelinä koota enää takaisin.

Mitä siihen seinävaatteeseen tuli, se oli Parebriksen mielestä naurettava. Pukinsorkkainen hymähtikin halveksuvasti, päätään vain pudistellen ylipäätään muistellessaan miltä se kuva näytti. Olihan se hieno idea, mutta että Aranin piti siihenkin repiä ideansa patoutuneista vihoistaan teki seinävaatteesta varsin tökerön ja sangen typerän koristeen. Tietenkään Atrevaux ei hyväksynyt sattuneista syistä henkilökohtaisesti sitä, että he kohtelivat liskopetoja kuin mitä tahansa maanpäällisiä hirviöitä. Hän ymmärsi sen näkemyksen vähäjärkisistä pedoista, mutta ollessaan tekemisissä itse Oraakkelin kanssa, oli fauni alkanut kunnioittaa lohikäärmeitä aivan uudella tavalla. Puoliverinen tai ei, oli lohikäärmeveri kallista jo pelkästään taikajuomien aineksena, sekä äärimmäisen voimakas ainesosa, jolla saattoi tehdä asioita mitkä eivät muuten olleet edes mahdollisia. Eikö se jo riittänyt kertomaan kuinka arvokkaita ne olivat?
Joutaisi poltettavaksi koko kude, ties vaikka toisi silkkaa epäonnea Aranille ja jälkeläisilleen tulevaisuudessa”, eliittikenraali hymähtikin terävästi, toivoen todellakin etteivät sanansa pitäneet kirjaimellisesti kuitenkaan paikkaansa.

Nähtäväksi jää ikääntyykö Anton haltioiden tavoin, vai tavallista nopeammin puoliverisyytensä tähden. Pelkään että selvä ero perheeseensä hänessä kehkeytyy jo, kun hän alkaa varttua nuorukaiseksi ja siitä edelleen aikuiseksi”, Parebris pohti, ”Onhan tietysti vaihtoehto, että joku taho, kuten kreivi, käyttäisi tietoa hyväkseen ja päästäisi kyseisen salaisuuden leviämään tarkoituksella. Joskin Arethdriel tuskin on niin halpamainen nykyiseltään – siinä missä Aran saattaisi käyttää vastaavaa tietoa hyväkseen heti tilaisuuden tullen, jos heidän tilanteensa olisi päinvastainen”. Ei häntä kuitenkaan kiinnostanut Antonin veriperimä sen enempää, mitä kenenkään muunkaan. Hänen mielipiteensä asioista ei kuitenkaan hirveästi painanut sitten, kun asiaan kysyttäisiin koko hovilta, jos Antonin todellinen perimä pääsisi juoruna leviämään seurapiireihin.
Pääasia että pojat saisivat elää omaa elämäänsä ilman, että Aran heistä erikseen ehtisi manipuloida kopioitaan”, sarvipää huokaisi vaikeana.


Mordecai lieni turhan sivistynyt ja asiallinen, että olisi välittänyt tällaisesta juomisesta ja ilakoinnista – sitä paitsi, hän olisi saanut juoda toisille kuolettavia määriä alkoholia, ennen kuin olisi päässyt edes äärimmäisen sekaiseen olotilaan. Siksi hän kenties istuutuikin alas ennemmin nauttimaan hyvästä viinistä, ja keskustelemaan jostain järkevästä, kenties pelaamaan jotain ajatusta vaativaa seurapeliä kuten shakkia, kuin edes harkitsi että olisi alkanut mistään hinnasta läträämään millään miestä väkevämmällä. Halutessaan hän kuitenkin oli kaikista kuolevaisten houkutuksista huolimatta varsinainen seinäruusu, jolle näennäisesti oli vaikea edes lähteä ehdottamaan hauskanpitoa missään muodossa. Joten ehkä hyvä niin, kuten kenraalikin hymähti, Lotharin todellakaan haluamatta sekaantua haltioiden illanviettoon, vaikka jotain ikävää olisikin ottanut sattuakseen tässä ja nyt.

Winderin suorasukainen kysymys sai velhon viimein kääntämään katseensa miehen puoleen paremmin, Mordecain kuitenkaan näyttämättä että saattoi olla jopa osin yllättynyt kyseisestä. Hän osasi jo arvata mistä syystä eliitti vastaavan kysymyksen hänelle esitti, ottaen huomioon mihin seuraan Darius oli aikaisemmin juhlissa joutunut väkisin vedettäväksi. Hän tiesi Salrabian tavasta puhua hänestä muille, joten ehkä demoni oli käyttänyt häntä jälleen kerran villinä korttinaan värittääkseen muiden mielikuvitusta haluamanlaisekseen. Sitä kysymystä hän ei kuitenkaan ollut olettanut Winderin kaltaiselta mieheltä, joka ei vaikuttanut välittävän vieraista, puhumattakaan millaiset heidän välinsä olivat.
Kuka hänestä muka olisi kyennyt olemaan huolissaan? Tietenkään Lothar ei kokenut merkitsevänsä kenellekään sen vertaa – paitsi korkeintaan Salrabialle - että joku olisi voinut kantaa hänestä huolta mistään syystä. Zhiermatuilla oli oma inhottava tapansa janota hänen loputonta elinkaartaan, voimiaan ja ymmärrystään pakkomielteisesti, kenties jopa heidän menneisyytensä tähden, Mordecain voimatta itse kuitenkaan väittää samaa mustasta demonikäärmeestä. Vaikka heidän suhteessaan oli mukana omanlaisiaan etuja, joista osasta hän toisinaan huomasi olevansa jopa riippuvainen…
Ei”, vampyyri vastasikin lopulta nopeasti, ehkä itselleenkin valehdellen sillä hetkellä. Niiden sanojen myötä Lotharin rikkinäisille kasvoille kohosi myös toispuoleinen, katkerankin tapainen hymy, miehen naurahtaessa matalalta muutaman kerran ääneen.
Tietenkin hän puhui minusta sinulle, kuten tavallista”, vampyyri hymähti matalalta, ”Olisi pitänyt kai arvata”, Mordecai lisäsi lähinnä itsekseen mutisten, pohtien pitäisikö hän siitä mitä Winder mahdollisesti oli hänestä kuullut. Hän ei voinut väittää pitävänsä siitä, että myös kuningas oli tietoinen hänen taustoistaan, mutta ehkä siitäkin piti juuriltaan syyttää Salrabiaa. Kuinka suuri osa niistä asioista sitten piti kuitenkaan paikkaansa, sitähän hän ei saattanut kuin arvuutella mielessään.

Joten, kuinka paljon uskot hänen puheistaan olleen totta?”, Mordecai palautti katseensa takaisin lopulta Winderiin viekkaan, vaikkakin olemattomanpuoleisen hymyn kera.


Demoni hymisi, päätään kallistaen kun tummahipiän sarvipäinen ystävä häntä lähti jälleen puhuttelemaan. Se käsi laski alas, takaisin hänen vierelleen, sinisilmäisen jääden paksujen silmämeikkiensä lomasta tarkkailemaan satyyriä, josta alkoi hohkaa aivan erityinen luokseenkutsuva maaginen tunne. Eihän se Zhiermatuihin vaikuttanut alkuunkaan, mutta hän päätti silti kohottaa kasvoilleen aavistuksen lempeämmän hymyn kylmännyrpeän sijaan. Sen sijaan se aura näytti vaikuttavan jäniksenkorvaiseen hopeasarvisen takana, joka hymyili vähän turhankin leveästi Perianin perään. Jostain syystä silkkikoipinen näytti entistäkin viehättävämmältä! Ja se aatos sai lopulta Jackan hyppelehtimään Perianin perään samaan aikaan, kun satyyri haastatteli huoneessa olevaa muukalaista.
Mustasarvinen ei heti avannut suutaan seuratessaan, kuinka lääpällään oleva jäniksenkinttuinen kapsahti hopeasarvisen kaulaan lopulta. Se lempeä hymy lähti myös kariutumaan hiljalleen miehen kasvoilta alas, vaaleiden silmien kohdistuen nyt häpeilemättömästi arvioimaan rusakon hintelää toveria.
Zhiermatui”, sarvipää esitteli itsensä ykskantaan toiselle. Sen nimen kuuleminen näytti saavan jonkinlaisen reaktion aikaiseksi Jackalopessa, joka vaikutti heräävän omituisen lumouksen pauloista kuin joku olisi häntä sillä hetkellä nuijalla päähän lyönyt. Hän tunsi sen nimen kaduilta, alamaailmasta, ja kuinkahan monet kerrat hänkin oli kuullut kehotuksia pysyä käärmeiden tieltä syrjässä.

Jacka lähti oitis kaivelemaan mahdollisia arvohopeita ja muuta sälää taskuistaan ja vaatteidensa liepeistä, joita illan mittaan häneen mukaansa oli sieltä täältä tarttunut sattumalta tietenkin.
Se sormus kuuluu hänen Majesteetilleen, kuninkaalle - ja tulin hänen pyynnöstään hakemaan sen takaisin”, Salrabia selitti kulmaansa kohauttaen seuratessaan, kuinka jäniksenkorviaan alas painava tummahipiä ripotteli arvotavaroita jalkoihinsa, mitä tietenkin sai Zhiermatuin pohtimaan oliko selvästikin varkaalle hänen nimensä kenties tuttu. Ehkäpä, ei se ihme olisi, mutta mikä parasta, se näytti saavan tuohon erikoiseen ilmestykseen tahdikkuutta aikaiseksi.

Olen hänen ylhäisyytensä seuralainen tänä iltana, olisi sääli kieliä epäilyistäsi eteenpäin hänelle ja lumouksestasi, johon aivan suotta tuhlaat voimiasi seurassani. Mutta mahtaisitko sinä edes välittää, olethan hänen vaimonsa suojeluksessa”, Salrabia levitteli käsiään, viimein ottaen lähestyäkseen hopeasarvista, ”Luuletko että emäntäsi sana yltäisi kuitenkaan kumoamaan hänen sanansa? Entä jos kerron sinun olevan tekemisissä varkaiden kanssa? Jos olisit ollut fiksu, olisit kutsunut jo vartijat saattamaan hänet ulos täältä, muttet kuitenkaan tehnyt niin, syystä tai toisesta”.
Mustasarvinen katsoi happamasti lyhyempäänsä, sysäten tuon syrjään lopulta tieltään päästäkseen lähemmäs rusakkoa, joka silminnähden jähmettyi sijoilleen vaalean paholaisen nimeä kantavan tullessa lähelle. Salra kiskaisi sen huilun alkutekijöiksi toisen käsistä, kevyesti sillä pamauttaen tuon idiootin päälakea, joka sai Kheelanin tietenkin älähtämään. Se oli kuitenkin omanlaisensa harhautus, Zhiermatuin käydessä repimään Jackan toisen käden esille, josta demoni itselleen nappasikin sen sormuksen, jota oli ollutkin vailla. Tummahipiä älähti surkeana, jähmettyen pelokkaana kuitenkin uudelleen sijoilleen silmänsä suurina ja pitkien korviensa väristen, kun Zhiermatui jäi häntä tuijottamaan siksi hetkeksi lopulta virnistäen määrätietoisena. Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahtunut, ei ainakaan hänelle, ja jossain mielensä sopukoissa Jacka toivoi, ettei tummasarvinen aikoisi myöskään satuttaa Periania. Tuo oli saanut mitä halusi, eikö se riittänyt?


//… emmä kestä sua :DDD Kyllä sinne varmasti on jäänyt hihantaitteisiin muutamat hopealusikat. Ei auta kun riisua kaikki pois nyt. KYYPUUHKASTA TULEE UUTTA MUOTIA. Ja apua nyt et sekota hildibrandia tähän :D::DD:D:D:DDD Constasta cryptin hildibrand. Koskaan se ei luovuta. Aina uudelleen kapuaa takaisin vuorelle vain joutuakseen uudelleen snepatuksi alas, ja Noel joutuu juokseen sen perässä epätoivosena kun Consta ei vaan ota opikseen//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 07 Maalis 2020, 04:12

”Niin olen päätellyt”, Arathet naurahti pienesti, Argenteuksen kehottaessa häntä pysymään poissa kreivittäreen, Winderiin ja Seyriin liittyvästä sopasta. Ei se asia hänelle kuulunut eikä hänellä liioin ollut mitään mielenkiintoa siihen sotkeutua. Toki, Erudessan osuus asiaan kiinnosti ja tietenkin neuvonantaja kantoi huolta sukulaisestaan, mutta muuten hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa sotkeutua siihen sekamelskaan.
”Ja mitä tulee Seyriin, en katso aiheelliseksi hankkiutua hänen elämäänsä. Emme ole niin läheistä sukua, mitä Erudessa ja Seyr. Jos joskus tapaan hänet, en aio kieltäytyä mahdollisuudesta esittäytyä… Mutta kuten mainitsit, asemani hovissa voi olla luotaantyöntävä seikka Seyrin suhteen, enkä häntä siitä voi syyttääkään”, Oranssihiuksinen hymähti, ollen ehkä pienesti harmissaan siitä, että Aran oli hänenkin puolestaan jo jonkinlaiset ennakkoluulot toisten mieleen istuttanut.

Sarvipäisen mielipiteelle seinävaatteesta Arathet vain hymähti myöntävästi nyökkäyksen kera. Se oli tahditon ja nuorempi prinsseistä tuntui pelkäävän kuvaa, mutta Anton taas tykkäsi. Arathet ei kuitenkaan katsonut asiakseen puuttua siihen, miten kuningaspari halusi sisustaa poikiensa makuuhuoneet, joten hän oli pysynyt asiansuhteen hiljaa.
Anton huolestutti Arathetia. Selvästi Aranilla oli jo suunnitelmia puoliverisen poikansa suhteen, joka varmasti tulisi kuormittavaan kasvavaa prinssiä. Lisäksi piti kantaa huolta tuon ikääntymisestä, kuten Argenteus totesikin.
”On kai onni onnettomuudessa, että Anton näyttää täysin isältään ja peri haltian ulkomuodon. Sen tiedän, ettei poika kuulemma kanna niin vahvaa maagista energiaa, kuten Cúthalionin suvussa on ollut, siinä missä Limdur tuntuu omaavan normaalia enemmän potentiaalia magiaan… Mutta sinä tietänet asiasta enemmän, jos yhtään muiden maagien kanssa olet sattunut nuoria prinssejä seuraamaan”, Arathet kävi jälleen lähinnä itsekseen höpöttelemään, ”Sopii vain toivoa, ettei Aran heihin liikaa käy vaikuttamaan… Onneksi Delia sentään on selväjärkinen ja varmasti puuttuu tilanteeseen, jos ei pidä Aranin kasvatusmetodeista”.
”Mutta olet oikeassa myös kreivin suhteen. Jos tilanne olisi toisin päin, olisi Aran jo varmasti vuotamassa tietoa kreivin äpärästä kaikille. Toivoa sopii, ettei Arethdriel kuitenkaan niin tee, vaikka ilmeisesti ennemmin tai myöhemmin Aranin on ilmeisesti tarkoitus kertoa totuus pojastaan… En tiedä, mitä hän on suunnitellut, eikä hän liioin kerro minulle vaikka kysyisin”
, Arathet huokaisi jälleen kerran syvään, turhautuneena, kunnes kuitenkin yllättäen naurahti.
”On se hankalaa… Vaikeaa ja ahdistavaa. Mutta minkäs me tilanteelle voimme tänä iltana”, neuvonantaja hymyili pujopartaiselle, ”Joten suotta näistä asioista märehdimme nyt. Haluatko kenties ennemmin kuulla kaikki viimeisimmät seurapiirijuorut ja kiertävät huhut?”.


Vampyyrista ei kuulemma tarvinnut olla huolissaan. Darius hymähti terävästi, sen enempää asiasta puhumatta. Jokin kuitenkin kertoi eliitille, ettei velho ihan totta puhunut. Mutta ei eliitti aikonut siitä enempää kysellä, loppupeleissä häntä ei kiinnostanut mitä Mordecain elämässä tapahtui ja miten velho voi. Silti hän jostain syystä oli tässä, juttelemassa vampyyrille, mikä sinällään ihmetytti myös itse eliittikenraalia. Ehkä hän vain kaipasi hetken rauhallisemmassa seurassa tai kenties hän koki velvollisuudekseen toimia sen verran ”isäntänä” että edes kerran illassa jokaisen paikallaolijan kanssa keskusteli.
Eliitti hymähti uudemman kerran, väkeä yhä katsellen, kun Mordecai päivitteli sitä kuinka demoni hänestä oli Haukansilmälle puhunut. Ilmeisesti se oli ihan tapa? Puhua velhosta niille, jotka vampyyrin tiesivät?

”Kaiken hänen kertoman suhteen?”, Darius vastasi, lähinnä retorisen kysymyksen kera, ”En tiedä. Mutta mitä hän kertoi sinusta? En oikeastaan näe syytä, miksi hän valehtelisi sinusta minulle… Ellei halua saada minua entistä harhaluuloisemmaksi suhteesi…”.
”En ymmärrä, enkä välitä ymmärtää mitä teidän välillä tapahtuu. Mutta se on selvää, että hän on omistushaluinen sinun suhteen”
, Eliitti jatkoi, viimein vilkaisten Mordecain puoleen, ”Eikä se kuulosta terveeltä. Mutta eipä mikään teidän touhuissa taida olla tervettä”.


Perian säpsähti pienesti, kun tummahipiä yllättäen lähelle taas tuli, satyyrin kuitenkin ymmärtäen auransa näemmä vaikuttavan yllättäväkin hyvin jäniksenkorvaiseen. Mutta jostain syystä Perian ei tuntenut oloaan turhan ylpeäksi siitä, toisin kun muiden lumottujen suhteen. Ei hän halunnut käyttää tätä taitoaan Jackaan varsinaisesti…
Muukalainen kuitenkin esitteli itsensä Zhiermatuiksi. Se nimi ei sanonut yhtään mitään satyyrille, Perianin lähinnä vain kohauttaen kulmiaan, pitäen kuitenkin sen ystävällisen hymyn kasvoillaan. Sen sijaan sen nimen myötä Jackalope lähti tyhjentämään taskujaan, satyyrin vilkaisten olkansa yli taskuvarkaaseen. Pitikö hänen olla huolissaan, että Jacka tuntui tietävän nimen, mutta hän ei?
Sormus kuulemma kuului itse kuninkaalle ja Zhiermatui oli sitä hakemassa siniverisen pyynnöstä. Satyyri hymähti mietteliäänä, osaamatta sanoa uskoisiko heti sitä selitystä. Perian oli aikalailla tietoinen kaikista kuninkaan läheisistä ystävistä ja satyyrin tietoon tummasarvinen ei niihin ystäviin kuulunut… Mutta oliko hänellä sitten asemaa tai varaa lähteä kyseenalaistamaan toista sarvipäistä?

Eipä Perian ehättänyt miettiä mitään vastattavaa, kun Zhiermatui jo jatkoi puheitaan, tällä kertaa käyden turhankin epämiellyttäväksi. Viimein se hymy satyyrin kasvoilta laskeutui, hopeasarvisen muuttuen yllättävän tympääntyneennäköiseksi. Mokomahan suorastaan uhkaili häntä, mainiten myös aurasta, joka ei näennäisesti mitenkään vaikuttanut tummasarviseen. Ei se sinällään yllättänyt, tuon aura oli niin väkevä, että Perian oli oikeastaan olettanut epäonnistuvansa. Mutta ainahan sitä saattoi yrittää.
Sirojen kulmiensa alta satyyri tuijotti varoittavasti pidempäänsä, joka lähemmäs askelsi, lopulta sysäten määrätietoisesti sorkkajalkaisen syrjään. Perian ynähti pienesti sähähdyksen kera, muutaman nopeamman askeleen ottaen sivummalle, mutta kääntyi heti seuraamaan tilannetta vierestä. Zhiermatui kävi yhtälailla määrätietoisesti hovin omaisuutta riisumaan Jackalopelta, aluksi huilun jolla vielä kopautti jäniksenkorvaista päähän ja sitten sen sormuksen, jota ilmeisesti alun alkaen oli tullut hakemaankin. Mutta sitten tummasarvinen jäi vielä paikanpäälle, eikä poistunut saatuaan haluamansa? perian arvioi tilannetta hetken, miettien oliko Jackalopen henki mahdollisesti vaivan arvoinen, tullen lopulta siihen päätökseen ettei hän vieläkään vain voinut hylätä ainoaa ”ystäväänsä”.

”Kuinka röyhkeää teiltä olettaa, että Hänen Majesteettinsa edes lähtisi sanallisesti haastamaan Kuningatartaan”, Perian aloitti, samalla luopuen siitä lumousmagiasta ympärillään, ”Rouvani on jo tietoinen taustoistani, ystävyyteni varkaan kanssa ei olisi Hänen Majesteetilleenkaan uutta tietoa — se että vähäjärkinen ystäväni päätti koittaa onneaan täällä, on taas neuvoteltavissa”.
”Mutta loppu viimein vahinkoa ei ole vielä edes tapahtunut”
, Satyyri jatkoi, jälleen lähestyen tummasarvista ja jäniksenkorvaista, kepeästi nostaen toisen kämmenensä Jackalopen rintakehälle ja työntäen taskuvarkaan kauemmas Zhiermatuista, jälleen kerran asettuen pidempiensä väliin.
”Joten miksi pilata kuningasparimme juhlailtaa nostamalla hälyä jostain turhasta?”, hopeasarvinen tuhahti, määrätietoisesti nyt sormuksen saaneeseen tummasarveen katsoen, ”Saitte sormuksen, viekää se Hänen Majesteetilleen, kuten hän pyysi teitä. Minä katson, että toisluokkainen ystäväni löytää tiensä ulos taskut tyhjinä”.


// Kukaan ei kestä muo, se ei oo uutta. VAATTEET POIS JACKA, NATUREL RABBIT TIEM. Kyypuuhkasta tulee muotia, kyllä. Ja sitten Lory päättää mollata sitä muotia ja kantaa joku kerta Pumpkinia harteillaan silleen ”Look at me imma fancy idiot” ja Pumpkin roikkuu letkuna siinä vaan sillee ”Lol :D”. CONSTA ON CRYPTIN HILDIBRAND nyt, siitä ei ole paluuta. Tyhmä ku saapas mut silti onnistuu aina välillä ja osaa sentää jotain. Siellä se on vuorella heti, kun tilaisuus tulee. Noelin pitää pistää Consta talutushihnaan niin ehkä se ei oo karkaamassa sinne rinteille heti //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 08 Maalis 2020, 01:18

Onni onnettomuudessa, nimenomaan. Antonin oikea perimä olisi paljastunut jo ajat sitten, ellei poika olisi kuin ilmetty isänsä, mutta se ei estäisi iän tuomia ongelmia, jotka ennemmin tai myöhemmin varmasti alkaisivat esikoisessa näkyä ulkoisesti. Mitä Limduriin tuli, hymisi Atrevaux myöntävästi Arathetin arvailuihin magiasta. Sitä pitäisi alkaa harjoittaa ja kehittää heti, kun kuopus saisi vähän älliä päähänsä ja kasvaisi. Tuosta voisi kasvaa merkittäväkin tekijä Antonin tavoin, jos mikään ei prinssien henkeä sitä ennen veisi. Tauti tai ikävä tulevaisuuden tuoma sattuma. Mutta sitä varten he olivat täällä tekemässä parhaansa, että koheltavista tenavista kasvaisi terveitä aikuisia, jotka voisivat joskus vielä valtaistuimelle nousta ja jatkaa isänsä jalanjäljissä.
Mutta se Aranista, tuon jälkeläisten ja typeryyksien murehtimisesta. Atrevaux kohotti puolittaisen hymyn huulilleen neuvonantajaan vilkaisten. Suotta he todellakin päätään tällä kaikella vaivasivat enää tänä iltana, vaikka epäilemättä hampaiden kirskuttelua ja asioilla ahdistumista olisi voinut jatkaa tässä tapauksessa loputtomiin.
Kaikin mokomin! Viihdytä minua, en olekaan hetkeen kiinnittänyt huomiota millaisia juoruja hovissa kiertää”, pukinsorkkainen nauraa hörähti, ja korjasi asentoaan mukavammaksi tuolillaan, ”Ja kukapa muu niistä sinua paremmin tietäisikään. Tällaisista illanistujaisistahan voisi melkein tulla jopa tapa, vai mitä olet mieltä?”, Parebris kohautti kulmiaan. Atrevaux kuitenkin hiljeni lopulta kuuntelemaan Arathetin päivän polttavia uutisia ja vähän turhempiakin juoruja, joiden parissa loppu ilta varmaan ottaisikin kuluakseen viinin ohella mielekkäästi.


Oli Salrabian syy ollut kertoa hänestä mitä tahansa Winderille, ei se voinut johtua kuin silkasta halusta horjuttaa haltian mieltä. Mutta sitähän Lothar ei ääneen sanonut – hänen puolestaan Darius sai uskoa mitä halusi, eikä hänellä ollut aikomustakaan alkaa erikseen korjata demonin kertomaa, sillä siitä ei koskaan ennenkään ollut seurannut mitään mielekästä. Zhiermatui palaisi, kääntäisi hänen sanansa jälleen ympäri, ja se siitä. Vain ne jotka kykenivät viipymään Mordecain seurassa pidempään ja ylsivät näkemään hänet oikeasti, oppivat yleensä myös näkemään hänet toisenlaisena kuin millaiseksi Kaamosmieli halusi häntä maalata.
Mordecai hymähti hiljaa, katseensa kääntäen toisaalle, kun haukansilmäinen toi esille Salrabian omistushaluisuuden häntä kohtaan. Ehkä se omalla tavallaan jopa riipaisi, ja repi jotain vanhaa haavaa rikki jälleen. Ei hän halunnut myöntää olevansa ehkä itsekin omistushaluinen Zhiermatuin suhteen vaikka olikin oppinut vuosien varrella, ettei demonien kanssa vastaavalla tavalla kannattanut pelata. Ehkä se johtui siitä, ettei hän osannut vieläkään päästää irti vanhoista hyvistä muistoistaan, joiden elämisestä uudestaan ja uudestaan Zhiermatuin kautta oli tullut omanlaisensa addiktio. Mutta sitähän Kaváldthalr ei itselleen myöntänyt…

Hän nauttii voimistani ja kehittämästäni tietoisuudesta, eikä halua jakaa muiden kanssa jotain sellaista, joka on kykenevä kaikkeen mitä saattaisit toivoa”, vampyyri hymähti kätensä puuskaan kohottaen, aavistuksen poissaolevana pitäen silmällä huoneessa liikkuvaa väkeä. Kaikki taisi kuitenkin sillä hetkellä näyttää yhdeltä kovin omituiselta soljuvalta puurolta, velhon ollessa jäänyt ajatustensa vangiksi. Tai niin Mordecai uskoi ainakin, se johtui heidän puheenaiheestaan tietenkin.
Ainoa joka välittäisi on poistunut keskuudestamme jo vuosisatoja sitten”, Lothar hymähti katseensa lattiaan laskien, ”Osaan kantaa huolen itsestäni, enkä ole pyytämässä muilta sympatiaa osakseni”.


Salrabia painoi anastamansa sormuksen tyytyväisenä omaan käteensä, puolittain käyden kääntymään toisen sarvipäisen puoleen tuon puhuessa. Demonin kasvoilla oli omahyväinen hymyntapainen, tuon räpäyttäen silmiään hitaasti kun häntä kutsuttiin röyhkeäksi, puhumattakaan kuinka valkeisiin pukeutunut hahmo häntä jälleen puhutteli. Vaaleansiniset silmät katsoivat tarkastellen, kuinka Perian työnsi ystäväänsä kauemmas hänestä, Zhiermatuin piiskaten häntänsä kahisten lattiaa vasten odottaessaan kutakuinkin malttamattomana puheenvuoroaan. Hän ei pitänyt hopeasarvisesta, vaikka tuolla olikin sievät kasvot, joista hän olisi voinut hyötyä paremminkin halutessaan.
Jacka silmäili tilannetta ehkä jopa aavistuksen kauhistuneena siitä, että Perian päätti astua heidän väliinsä.
Perian!”, jäniksenkorvainen sähähtikin vaativasti, ennen kuin satyyri ehätti edes puhutella Zhiermatuita paremmin. Eihän Perian varmaan edes tiennyt kenen kanssa oli tekemisissä, ja sekös sai kaninkorvaisen pelkäämään jopa jotain ikävää tapahtuvan, vaikka rikollispomo näyttikin ottavan varsin säyseästi silkkikoipisen puolustavat puheet.

Minäkö nostaisin hälyn? En nyt suinkaan”, Salrabia naurahti askeleen lähemmäs lyhyempäänsä ottaen, ja katsoi harvinaisen terävästi tuota silmiin likeltä, ”Mutta pidä kiirettä, tai saatan kieliäkin jollekulle täällä tapahtuneista”.
Saata hänet ulos täältä. Ja katsokin ettei hän vie mitään mukanaan, tai saatamme myöhemmin käydä vielä keskustelun tapahtuneista, kahden kesken”, tummasarvinen käärme huomautti itseriittoisesti hymyillen katsoessaan, kuinka tummahipiäinen askelsi lähemmäs toveriaan.
Perian mennään”, Jacka huomautti silkkikoipiselle hiljaa, tuon harteille kätensä kohottaen ja yrittäen ohjata pois tilanteesta. Heidän oli parempi poistua ja jättää tummasarvinen paholainen omiin oloihinsa, tai tästä kehkeytyisi vielä jotain ikävämpää.


//MÄ KESTÄN SUA AINA MUT MÄ EN KESTÄ SUN JUTTUJAS KUN OOT LIIAN HASU. Naturel rabbit :DDD Beware tai se heittää nudeks muuten vaan pian. Ja voi kyllä :D Pumpkin the true kyy. Katalaa ottaa päähän että häntä verrataan johonkin ferrettipaloletkuun. Eihän se hihna ny mitään auttais kun Consta raahais Noelinkin sen avulla sinne rinteille lopulta. Ja Noel oli jälleen et oispa kaljaa:tm://
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 08 Maalis 2020, 02:05

Miksi hän edes oli tässä enää? Miksi hän jatkoi keskustelua vampyyrin kanssa? Ei Darius vieläkään pitänyt mokomasta yönlapsesta ja johan tuon omistushaluinen demonikin oli käskenyt häntä pysymään kaukana velhosta. Sitä käskyä Darius kyllä mielellään noudattaisi, joskin se tulisi varmasti olemaan hankalaa, kun he molemmat palvelivat kreivin alaisuudessa…
Darius piti katseensa Mordecaissa, joka nyt äityi kertomaan Zhiermatuin nauttivan velhon voimista eikä haluaisi tuota jakaa muiden kanssa. Eliitti ei tiennyt mitä siihenkin nyt olisi voinut vastata, asia kun ei loppupeleissä hänelle kuulunut. Toisaalta, hän oli itse aiheesta puhunut, kaiketi haukansilmäinen saikin siis syyttää vain itseään siitä että oli yhä tässä, keskustelemassa vampyyrin kanssa.
Ja sitten Mordecai meni ja kertoi, ettei hänellä ollut oikeastaan ketään joka välittäisi, velhon pärjäten sanojensa mukaan itsekseen eikä kaivannut kenenkään sympatiaa puoleensa. Miten sekin onnistui nyt kuulostamaan niin surulliselta, että eliitin kävi melkein sääliksi verenimijää? Melkein.
Eliitti näki kuitenkin tilanteessa myös toisen näkökulman.

”Kumma, että te pitkäikäiset tunnutte olevan kaikesta ajastanne huolimatta aina niin yksinäisiä tapauksia”, Eliitti tuhahti, pienempäänsä tarkkaillen, ”Luulisi että olisitte ehtineet hankkia ystävän jos toisenkin vuosien saatossa, joka välittäisi”.
”Tai ehkei niiden tahojen tarvitse olla edes vuosien takaisia…”
, Darius jatkoi, samalla kun huomionsa käänsi muiden puoleen, katseellaan lähtien seuraamaan veljenpoikaansa, joka pöydän äärestä oli noussut ja näytti hyvästejä seuralleen, lähtien lopulta hiprakassaan harppomaan tupien ovien puoleen.
”Briarin tapahtumien myötä uskaltaisin sanoa, että joku välittää. Mutta jos et halua hänen välittävän, tee se hänelle selväksi”, Eliitti hymähti, lopulta ottaen huikaten lasinsa tyhjäksi.
”Tarjous juomisesta on yhä voimassa. Minä en ala synkistelemään tämän enempää sinun seurassasi”, Eliitti lopulta tokaisi, kenties jonkinlaisena vitsinä, ”Pidä hauskaa, mikä sitten se sinun tapasi onkaan”, niiden sanojen myötä eliitti lähti askeltamaan poispäin velhosta, hän kaipasi lisää juotavaa.


Satyyri ei kiinnittänyt huomiota Jackaan, joka hänen nimeään toisti. Ilmeisesti jäniksenkoipinen tosiaan tunsi tummasarvisen paremmin ja ilmeisesti Zhiermatui oli jotenkin ”vaarallinen”, kerta Jacka vaikutti vakavoituneen tilanteen suhteen, mutta sehän ei satyyria saanut luopumaan uhmakkaasta asenteestaan. Ei hän tiennyt kuka tämä koppava vieras oli, joten ei hän myöskään osannut pelätä. Toki, tuon aura kertoi suurista voimista ja illuusio varoitti jostain vaarallisesta sen takana, mutta silti se ei saanut satyyria varuilleen — tietenkin myös se kevyt hiprakka lisäsi itseluottamusta yllättävän paljon. Tuo oli hänen kotonaan ja jos mokoma edes yhden hiuksen taittaisi satyyrin päästä, saisi kuningatar siitä kuulla ja sen myötä tummasarvinen olisi vaikeuksissa!
Perian tuhahti terävästi, Zhiermatuin ilmoittaessa ettei hälyä olisi nostamassa. Satyyri saisi saattaa pitkäkyntisen ystävänsä pois hovista, mutta hänen pitäisi pitää kuulemma kiirettä, tai muuten tummasarvinen kävisi kielimään. Satyyri tuijotti hetken kärttyisänä tummasarviseen kulmiensa alta, selvästi haluten alkaa suutaan soittamaan uhittelevalle miehelle, mutta hän sai hillittyä itsensä. Ehkä joskus toisten, kun Jackan henki ei olisi vaarassa.

Joten, kun Jackalope kävi satyyria hoputtelemaan sanoin ja koittaen ohjata pienempäänsä pois tilanteesta, nosti Perian kasvoilleen jälleen ystävällisenteennäisen hymyn, satyyrin hymähtäen huvittuneena toista sarvipäistä katsellen.
”Kuinka mukavaa, että löysimme yhteisymmärryksen, Herra Zhiermatui”, Perian kehräsi, selvää inhoa äänessään, ”Nauttikaa illastanne”, Niiden sanojen myötä Perian pyörähti Jackalopen otteesta pois, käyden nappaamaan itse jäniksenkoipista toisesta kädestä kiinni ja lähti taluttamaan tummahipiää pois huoneesta reippaanripein askelin. Satyyri puristi otettaan jäniksenkorvaisen kädestä paremmin, samalla kun viimein vilkaisi tuon puoleen, katseellaan lähinnä kysyen, oliko tuo kunnossa.



// LIIAN HASU. HASUVANKILAAN JOUDUN HASURIKOKSISTANI! Ja voi apua, Perian taluttaa sitä käytävil ja ku vilkasee siihen toisen kerran ni yllättäen Jacka on alasti silleen ”MISSÄ VIDUN VÄLISSÄ?!”. Pumpkin näyttää vaan kieltä Katalalle. Ja keskaria. Ja voi apua nyt :D Noelille hermoloma 2020, Noel ei jaksa enää olla lapsenvahtina Constalle //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 08 Maalis 2020, 03:13

Torahampaista ei selvästikään näyttänyt kiinnostavan itseään häntä tarkkailevan eliitin sanat. Kyllä hänellä oli ystäviä, vanhempia ja uudempia, mutta pitikö hän siitä mitä Winder selvästikin hänelle vihjasi? Hän oli tietoinen siitä, miten Theodluin käyttäytyi poikkeavalla tavalla hänen seurassaan, hänen senkin laskien kuitenkin magian piikkiin. Tietenkin aurat vetivät toisiaan puoleensa, varsinkin jos olivat yhteensopivat. Ei hän kuitenkaan voinut olla varsinaisesti tekemisissä Theon kanssa. Siitäkään syystä, että tiedot nuorikon kohdalla ottivat levitäkseen tahoille, joille niiden ei kuulunut levitä. Hän piti haukanpoikasesta omalla tavallaan, mutta paljastuneiden seikkojen tähden Lothar ei varsinaisesti tiennyt mitä hän edes uskaltaisi vastaisuudessa sanoa ääneen nuorikon seurassa, jos he vielä edes keskenään tulisivat tekemissä olemaan.

Lothar hymähtikin, sen koommin kommentoimatta kuitenkaan aihetta haukansilmäiselle, vaikka selvästi tiesikin samaan suuntaan katsellessaan mistä nuorempansa hänelle vihjasi. Tarjous juomisesta on yhä voimassa. Ehkä hän voisikin juoda lasillisen jotain omassa seurassaan, vai olisiko sekin turhan yksinäinen tapa kenraalin mieleen, joka olisi vielä lähettämässä muut häiritsemään hänen iltaansa. Velho olisi varmaan voinut vedota mahdolliseen toimittamaansa virkaan, mutta syystä tai toisesta Kaváldthalr ei kuitenkaan saanut niitä sanoja suutaan ulos sillä hetkellä eteensä vain tuijottaessaan lasittuneella katseellaan.
Haukansilmäinen kuitenkin tajusi lähteä vampyyrin seurasta, joka ei sen koommin näyttänyt suovan erikseen mitään hyvästejä toiselle tummatukkaiselle. Mordecai korkeintaan hymähti, sivusilmällä vilkaisten lasinsa tyhjentävän kenraalin puoleen, mielessään tehden samassa päätöksen ettei aikoisi eliitin tarjoukseen vieläkään kuitenkaan tarttua. Muut saisivat juoda hänen puolestaan. Kenties hänelle oli tärkeämpää, että kreivi ja kreivitär kykenivät illastaan nauttimaan tänä iltana nyt, kun nuo olivat linnalta joutuneet poistumaan. Lothar kuitenkin katsoi poistuvan aatelin perään tyypillisen vakavalla ilmeellään, sen koommin tuolle aikomatta kommentoida miten iltaansa aikoisi viettää – todennäköisesti tässä tai pihamaalla seisomalla.


Sen hetken sarvipäisten katseet juuttuivat toisiinsa, silkkikoipisen satyyrin ollen kuitenkin se joka ensimmäisenä katseensa muualle käänsi. Salrabia hymyili vinosti, sivusilmällä seuraten kuinka sorkkajalkainen lähti saattamaan tummahipiäistä ystäväänsä muualle. Ystäväänsä, jonka aurassa paholainen oli huomannut jotain yhtäläisyyttä erääseen tuttuun. Mutta siihen demoniverinen ei aikonut tällä kertaa tarttua, puolittain kääntyen seuraamaan kuinka Jackalope tassutteli Perianin raahaamana huoneesta käytävänpuolelle. Eipä häntä olisi kiinnostanut enempää alkaa sanailla noiden seurassa, saati sitten kovistella, vaikka kieltämättä Salra olisi ehkä mielessään jopa janonnut vetäistä toiselta nuorista tomppeleista jalat alta. Mutta ehkä seuraavalla kerralla, mikäli nuo koskaan hänen eteensä joutuisivat uudemman kerran joskus tulevassa.

Jackalope vilkuili heihin selin jääneeseen vieraaseen kipittäessään tummaverisen satyyrin matkassa ulos huoneesta. Sääli, että taskuihin kerätty saalis jäi sinne, mutta Zhiermatuin kanssa hänen ei tehnyt mieli jäädä vaihtamaan sanoja, saati haastamaan riitaa erikseen. Jos jänis jotain oli oppinut hämärillä kujilla kulkiessaan, oli se ettei isommilleen kannattanut alkaa aukoa päätään. Perian oli ollut rohkea, mutta kenties vähän liiankin uhkarohkea, Jackan kuitenkin epäillen ettei mokoma ollut edes tiennyt kenen kanssa oli hetki sitten ollut tekemissä. Ja ehkä hyvä niin.
Sinuna kyllä olisin ollut hiljaa”, Jackalope moittikin pysytellessään satyyrin tahdissa matkassa, eikä yrittänyt edes toisen otteesta irti itseään vetää sillä hetkellä, ”Tiedätkö edes kelle juuri leukojasi jauhoit?!”, Khee älähti lähemmäs Periania painautuen.
No sormuksesi on kyllä nyt ainakin tiessään, ja niin on kaikki muukin! Ehätin jo kuvitella syöväni ja juovani tänään kuin ruhtinas, mutta enpa taida niin tehdä”, Khee marisi hymähtäen, vaikkakin lähinnä vitsillä. Kyllä hän jotain keksisi selviytyäkseen, vaikka olisi voinut kelpuuttaakin hienomman illallisen, juomingit, huoneen ja seuran. Mutta ehkä seuraavalla kerralla.


//JA SINNE HASUVANKILAAN JÄÄT. Tuun morjenstaan sua kerran viikossa ja tuon serpentiiniä ja kummeli dvd:n viikon tekemiseks sulle. Jacka jatkaa matkaansa eteenpäin muina miehinä ja Perian kauhistelee perään et pistä nyt ees pyyhe lanteille herranjumala. KATALA PUREE SEN KIELEN VIELÄ IRTI JOS SITÄ HYVIN ALETAAN NÄYTELLÄ. Noelille hermoloma alkaen 2020 – infinity. Jätkä haluu eläkkeelle mut kaikki on silleen NOEL NOEL SEDÖ KATSO//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 08 Maalis 2020, 04:15

Theodluin oli aikeissa poistua paikalta. Meno alkoi muuttua ehkä turhankin railakkaaksi hänen makuunsa ja lisäksi puoliverinen uskoi, että oli parempi hankkiutua pois juovasta seurasta, ettei itse tulisi otettua ”vielä yksi” kun kerta seurassa oltiin. Illan aikana hän oli jo ehättänytkin mukavaan humalaan, vaikka sitä ehkä oli vaikea huomata aina niin pirteästä pikkuhaukasta. Olo oli kuitenkin rennompi, mukavampi, eikä Theo katunut yhtään sitä että oli ennemmin tänne jäänyt, kuin takaisin linnalle aateliston sekaan palannut juhlimaan.
Matka ulko-ovelle tyssäsi kuitenkin, kun puoliverinen huomasi käsipuolisen kapteenin juomansa kera. Pelit olivat ilmeisesti pelattu, kuurapartaisen jokseenkin tapansa mukaisesti ollen syrjemmällä muista. Eipä Theo kuitenkaan tiennyt, olivatko tupien juhlat käsipuolen mieleen vai ei. Delathoksen nähtyään kääntyi puoliverisen askel kuitenkin tuon suuntaan, maireasti hymyilevän pikkuhaukan harppoen kuurapartaisen luo.

”Ajattelin lähteä kotiin”, Theodluin aloitti, pysähtyessään Delathoksen eteen, ehkä turhankin tuttavallisen lähelle, mutta eipä heihin kukaan tainnut huomiota kiinnittää juuri nyt, ”Milka on varmasti jo vihainen, kun—kun kukaan ei ole takkatulta sille kohentamassa”, puoliverinen hymisi, olettaen katinrontin pitävän äänekkään protestin kylmähköstä asunnosta jahka joku palaisi.
”Lähdetkö kanssani?”, Theo kohotti kulmiaan viekkaan virneen kera, samalla kun toisen kätensä nosti kepeästi koskemaan vanhempansa etureittä, ”Varmistamaan, etten eksy ja palellu hankeen terassillesi — vai vieläkö aiot masentaa muita viemällä voittoja korttipeleissä?”.



Jacka vaikutti olevan kunnossa, hyvä. Jäniksenkoipisesta huomio kääntyi takaisin menosuuntaan, Perianin nopeasti miettien heille nopeimman reitin sivummalla sijaitsevalle ovelle — eihän hän voinut Jackalopea etuovista ulos taluttaa! Matkan jatkuessa Jacka huomautteli, että sarvipäisen olisi pitänyt olla vain hiljaa, siinä samalla kysellen, tiesikö hän edes kenelle oli suutaan soittanut.
”Jollekin itseään täynnä olevalle idiootille”, Perian vastasi tuhahtaen, yhä jäniksenkorvaisen kädestä pitäen, ”Minun täytyy löytää keino päästä Hänen Majesteettinsa puheille ja kysyä, saiko hän koskaan sormustaan takaisin…”.
”Sinäkö sitten tiedät paremmin, kuka tuo sarvipää oli?”
, Satyyri jatkoi, vilkaisten jänispojan puoleen, käyden viimein hiljentämään vauhtiaan sen verran, että he saattoivat rauhallisempaan tahtiin kävellä.

Jacka kävi myös voivottelemaan menetettyä saalistaan, Perianin hymähtäen pienesti sille. Kyllä hän muisti, miten hankalaa jäniksenkorvaisen oli välillä hankkia elantoa, mutta jostain tuo aina sitä tuntui löytävän. Ajat olivat kuitenkin vaikeammat, mitä silloin kun hän oli Jackan seurassa pyörinyt, joten sitä saattoi vain miettiä kuinka vaikeaa tummahipiällä tätä nykyä oli.
”Kuule”, Perian aloitti, pysähtyen yllättäen sijoilleen ja kääntyen paremmin Jackalopen puoleen, ”Olen pahoillani, että vain katosin, enkä pahemmin kertonut minne ja miksi… Kaikki vain… tapahtui niin äkkiä — ja jos kaltaiseni mitätön seurapalvelija saa itse kuningattaren huomion, ei siinä pitkään pohdita mitä hänen armolleen vastata”.
”Olet kuitenkin ollut mielessäni. Aina silloin tällöin, ainakin”
, Perian jatkoi hymähtäen, ”Ehkä olisin sinut etsinyt käsiini, jahka aikaa olisin saanut… Mutta kai tämäkin käy jälleennäkemistapana”.
”Ja, jos sinulla on oikeasti vaikeaa, niin ehkä näistä on jotain apua”
, Satyyri päästi viimein irti jäniksenkoipisen kädestä, käyden omista sormistaan riisumaan pari jalokivellistä sormusta, sekä ottamaan kaulaltaan hopeansävyisen, valkeatimanttisen kaulakorun ja ojensi ne Jackalopelle, ”Ne eivät muutenkaan sovi tyyliini enää, voit ihan hyvin ottaa ne”.
”… Kuinka sinä olet muuten voinut?”
, Perian lopulta myös kysyi, kerrankin kuulostaen siltä että oikesti välitti ja halusi kuulla, kuinka joku oli voinut.



// HASUVANKILASSA OLEN hassuttelemassa. Kummeli dvd kiitos, saanko myös bulttibois dvdn? Jacka senkin nudisti :D NO JACKA NO. Perian tulee ja kietasee sen johki verhoon äkkiä. KATALA NYT EI PURESKELE KETÄÄN TAI MITÄÄN, Pumpkin puree takasin kuule. Ja sit jos puret Pumpkinia ni sielt tulee kohta Lokene pureen suo. Noel ei pääse koskaan eläkkeelle, kaikki vaan haluaa Noel sedön….huomiota…. //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 08 Maalis 2020, 05:25

Delathos oli viettnyt iltaansa satunnaisessa seurassa sen jälkeen, kun korttipelit samaisessa pöydässä kreivin ja kreivittären kanssa olivat päättyneet. Hän ei ehkä ollut kiskonut kuppia turpaansa vanhaan tapaansa, mutta ei se estänyt häntä viihtymässä seurassa, jossa käsipuoli ei kykenisi jatkossa enää samaan tapaan viettämään aikaansa. Tuvat jäisivät hänen harteilleen, siinä missä muut poistuisivat toisaalle. Mutta ei se näyttänyt tummahipiäistä harmittavan näennäisesti, saati edes käytännössä, Delin uskoen selviävänsä siitä vastuusta tavalla tai toisella.
Parhaillaan vähän syrjemmässä lasiaan tyhjentävä kuurapartainen oli täysin omissa maailmoissaan, mukavassa humalassaan sillä hetkellä, kun tuttu tummatukkainen hänen seuraansa kävi hakeutumaan. Liekehtivissä sävyissä palava katse laskikin Theodluiniin lasin takaa, jonka kapteeni kiskaisi tyhjäksi alkoholin karvasta makua sähähtäen jälkikäteen.

Theo ilmoitti lähtevänsä. Miksi? Juopuneelta tuo ainakin vaikutti, vaikkei pikkuhaukka syykseen käynyt nimittämään kuin Milkan ja mahdollisen protestin, joka heitä odottaisi, kun heistä edes toinen ilmestyisi eliittikapteenin asunnolle takaisin. Sinällään se oli tervetullut pyyntö, Theon kysellessä lähtisikö hänkin nuorikon matkassa. Vaikka toisaalta Delathos olisi voinut viipyä tuvilla pidempäänkin näin viimeisenä iltana niin sanotusti. Mutta katsellessaan varsin viekkaasti virnistävää ja humalansa rajoille juonutta haukansilmäistä, tuli pakkasherra ensimmäisenä niihin tuumiin, että mokoma jäisi vielä jonnekin matkanvarrelle hankeen kuorsaamaan, ellei hän lähtisi tuota saattamaan tässä ja nyt.
Se kosketus reidellä sai käsipuolen virnistämään ja kohauttamaan kulmiaan, Delin laskien lasinsa kädestään ensimmäiselle tasaiselle pinnalle joka vieressä oli, josta joku paikkoja siistinä pitävä voisi sen matkaansa poimia.
Tuskin täällä kukaan selväjärkisenä enää korttia jaksaa pelata”, valkohapsinen omassa humalassaan hymisi, tietäväisenä että olisi varmaan käärinyt sievoisen summan talteen omiin taskuihinsa, mikäli panoksilla olisi pelannut.
Mutta kyllähän sinä asunnolleni osaat kulkea, varmaan unissasikin”, kuuraparta nojasi itsensä irti seinästä lähemmäs Theoa, alas nuorikkoon katsoen, ”Kaipa kuitenkin lähden matkaasi, ihan varmuuden vuoksi, sillä olen yhä se joka saa häviämisestäsi kuulla, jos sinne hankeen sammuisitkin tuossa kunnossasi”.
Osaatko tiesi vielä ulos tuvilta, vai pitääkö sinut kantaa täältä matkoihisi?”, tummahipiä kujersi kehollaan ohjaten vastaan kävellessään pikkuhaukkaa perääntymään oikeaa suuntaa kohden, josta tuvilta pääsisi poistumaan.


Jacka hymisi vaikeana Perianin vierellä, vastahakoisena kertomaan yhtään mitään ylimääräistä tummasarvisesta silkkikinttuiselle. Eihän Perianin tarvinnut tietää, eihän? Paitsi jos Zhiermatui loikoili hovissa enemmänkin… olisiko Perian voinut olla jopa vaarassa? Oliko se hänen huolensa kuitenkaan?
Tummahipiän ajatukset kuitenkin juoksivat varsin nopeaa tahtia eteenpäin hopeasarvisen pysähtyessä lopulta, Jackankin seisahtuen aloilleen ja kallistaen päätään aavistuksen. Eihän toisen olisi tarvinnut hänelle mitään selitellä, ja hän kyllä ymmärsi yskän, vaikka yhä aikanaan olikin harmissaan ollut siitä, että uusi tuttavansa oli siten vain hävinnyt yllättäen. Etenkin, kun satyyri oli onnistunut saamaan jonkun arvostetumman tahon huomion puoleensa! Ehkä Kheelan oli jopa ylpeä sarvipäisestä, sillä hän tiesi ettei kukaan koskaan olisi hänestä kiinnostunut vastaavalla tavalla ikimaailmassakaan.

Mutta hän oli ollut kuitenkin Perianin mielessä. Se sai jäniksenkorvaisen viimein virnistämään vinosti ja nostamaan kätensä puuskaan, turhien huolien kariutuen mielestä nopeasti tiehensä.
Ihan niin kuin se haittaisi! Hyvä että löysit katon pääsi päälle, sen sinä olet kyllä ansainnutkin”, jänis tuumi, jääden seurailemaan yllättyneenä miten ystävänsä niitä koruja yltään lähti riisumaan seuraavien sanojensa lomasta. Kyllähän Jacka otti ne korut vastaan – mutta halusiko hän niitä kuitenkaan varsinaisesti? Ei hänellä ollut vaikeaa. Hänellä oli paikka jossa majailla ja yöpyä. Paikka, jossa hän saattoi ruokailla ja kylpeä pientä työtä vastaan tarvittaessa. Ja Andurilkin sai olla kyseisen majatalon talleilla! Hän pelkäsi, että valuutta niistä koruista olisi mennyt johonkin typerään ennemmin, kuin mihinkään… tarpeelliseksi nimettyyn.
Hetken sinisilmä katseli niitä koruja, painaen ne kuitenkin käteensä lopulta mitään sanomatta Perianin aikaisempiin sanoihin.
Juossut siellä täällä, kuinkas muutenkaan”, Jacka hymyili leveästi, silminnähden iloisesti korvansa pystyyn heilauttaen, ”Tehnyt tuttavuuksia, matkaillut ja sen sellaista”.
Kuule kun, en minä näitä tarvitse”, ryöväri jatkoi hymähtäen pian viimeisten sanojensa jälkeen, lähemmäs Periania astahtaen ja tarjoten takaisin niitä koruja, jotka tuo oli hänelle ojentanut antaakseen ne takaisin, ”Ne ovat sinun joka tapauksessa ja pukivat sinua, vaikka toisin jo väitit. Ei minulla mitään hätää ole”.

Ja se sinun itseriittoinen idioottisi – alamaailmassa kulkee juttuja samannimisestä hyypiöstä”, Jacka tuumasi asteen huolestuneemmin korviaan luimistaen, ”Väittäisin että sinun kannattaa pitää varasi, vaikka näpsäkkä emäntäsi varmaan sinusta huolen pitääkin kun täällä majailet!”, hän vielä lisäsi virnistäen ja eteenpäin nojautuen lähemmäs Periania.


//HASUVANKILASSA ON HASSUTTELU KIELLETTY. Saat myös sellaisen. Vanhan nostalgian nimissä saat sitten päristä, mutta vaan jos saan liittyä seuraan. JACKAA EI VOI PYSÄYTTÄÄ. Perian koittaa epätoivosesti kääriä sitä pyyhkeeseen, mutta Jacka menee jo. Tulee hirvee kärmesten näykkimiskisa. Se loppuu viimeistään siihen kun Lory tulee louskauttaan leukojaan vierestä. Mitä se huomio sitten on, siitä voimme olla montaa mieltä >:3//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

EdellinenSeuraava

Paluu Salit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron