Käärmeenpesä

Suuria ja pieniä, koreita ja hieman vaatimattomampia. Saleja löytyy jokaiseen käyttötarkoitukseen, kaiken kokoisia ja näköisiä.

Valvoja: Crimson

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 30 Tammi 2020, 17:02

Kreivi pysyi hiljaa, katseensa seuraillessa flyygelin koskettimia tapailevia sormiaan, joiden luoma sävel alkoi hiljalleen Aranin puheiden ohessa muuttua juhlavanmonimutkaisista sävelistä melankolisemmiksi. Hänkin oli aina ajatellut että heidän välillään oli jotain erityistä ja äärimmäisen vahva side, jota kukaan tai mikään ei pystynyt tässä maailmassa järkyttämään tai repimään rikki. Ei ainakaan kukaan muu, kuin he itse, Arethdrielin kokien tämän kaiken olevan heidän omaa syytään, että he itse olivat rikkoneet kaiken sen mitä heidän välillään oli joskus ollut.
Vaikka vaaleakutrinen monarkki hänen korvanjuuressaan kuiskikin lempeitä elkeitä hänelle suoden ettei Arethdriel ollut korvattavissa, pelkäsi kreivi silti toista. Siniverisen ilmekään ei värähtänyt, kun Aran pohti hänen vain esittävän vaikeaa sen tähden, ja kuinka anteeksi pyytämällä hän olisi saanut suosionsa ja kaiken vanhan takaisin. Muttei elämän ja suhteiden kuulunut toimia sillä tavalla. Ei hän voinut vain unohtaa Aranorin sanoja ja tekoja, itseään kuin muitakaan kohtaan. Ei saappaita suukottamalla voinut saada kaikkea vanhaa takaisin nopeammin kuin sormiaan olisi ehättänyt napauttaa, ellei ollut täysin mieleltään sekaisin ja uskonut sellaiseen, että vain takin ympärillään nurinperin kääntäen voisi vaihtaa puolta ja saada takaisin kaiken jo menetetyn.

Areth ei ymmärtänytkään kuinka Aran saattoi ajatella hänen olevan niin naiivi, että hän olisi tarttunut Aranin puoltaviin sanoihin millään tavalla. Hän tiesi kuninkaan haluavan pitää hänet ystävänä ja läheisenä, sen kuuli Aranin sanoista, vaikka samaan aikaan Arethdriel kykeni kuulemaan niistä sanoista lävitse sen myrkyllisen sävyn. Ja näkemäänkin, kun hän antoi Aranin taivuttaa kasvojaan paremmin siniverisen hallitsijan kasvoja kohden, senkään riittämättä herpaannuttamaan kreivin soittamista. Mutta Arethdriel katsoi, syvälle vanhan ystävänsä sameisiin silmiin, kuin etsien sieltä jotain vanhaa, turvallista ja tuttua. Jotain uskottua muistoa joka Aranista olisi vielä ollut jäljellä, mutta ainoa asia jonka eripariset silmät kykenivät kohtaamaan oli kylmä ja hauras katse, johon kätkeytyi vilunväristyksiä nostattava hulluus ja halveksunta häntä kohtaan. Ei se pelottanut Arethia, vaan ennemminkin nostatti entistäkin paremmin pinnalle huolen vaaleakutrisesta ja tuon niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin kunnosta.

Mitä meille tapahtui, Aranor?”, Areth kysyi, surumielisten sävelten hiipuessa lopulta kun kreivi kohotti kätensä omaan syliinsä koskettimilta, huoneen täyttäen hetkeksi pelkkä hiipuvien sävelten jälkeensä jättämä hiljaisuus.
Mitä sinulle tapahtui? Missä on intohimosi ja loisteesi, jota niin kovin ihannoin vielä aikaa sitten? Halusin olla kuten sinä, romantisoin ajatusta saada olla niinkin etuoikeutettu ystäväsi kaikki nämä vuodet”, Arethdriel jatkoi sijoiltaan jaloilleen kohottautuen rauhassa, kuninkaansa puoleen kääntyen kasvoilleen laskien harmistunut, osin huolestunut ilme, jota kreivi ei edes pyrkinyt peittämään enää. Hän kohottikin toisen kätensä Aranin kasvojen puoleen, sivellen kevyesti verisukulaisensa vaaleanpehmeiden hiusten pintaa sormiensa selkämyksellä.
Nyt näen sinussa kuitenkin vain muiston vanhoista ajoistamme, joihin palaaminen tuntuu mahdottomuudelta, rakas ystäväni. Olet täynnä silmitöntä vihaa ja tuskaa yllättäen, ja olen yrittänyt viedä luotasi niitä jotka saavat sinut voimaan huonosti ja lepytellä niitä, jotka katkeruutensa herätettyään voisivat satuttaa meitä enemmänkin”, Areth puhui alati Aranin silmiin katsoen, välittävästi koskien miehen poskenpieltä, ”Mutta kaikki mitä minussa sen tähden näet, on petturuutta. Miksi sinä halveksut minua ja valintojani, miksi vihaat minua niin, kun haluan auttaa sinua ja tuoda takaisin sen miehen, jota ystävänäni ja parinani hallitsijana rakastin? Mitä sinä haluat minun pyytävän anteeksi? Sitä että välitän sinusta?”.
Olen huolissani sinusta Aran, sinusta ja perheestäsi. Olet muuttunut, kuntosi ei ole enää entisellään, ja kuinka se satuttaa minua nähdä sinut samein silmin edessäni, tuntematta parannusta tuskiisi tai kykenemättä helpottamaan oloasi”.


Salrabia ei pitänyt siitä miten varma kreivitär vaikutti olevan kumppanistaan, varma siitä ettei miehensä varmastikaan syrjähyppyjä harrastanut. Suorastaan ennen kuulumatonta, mutta säästäisipä Zhiermatui aikaansa sillä ettei yrittäisi horjuttaa kreiviä haurauksiin, mikäli tuo todella oli niin kylmäpäinen kuten kreivitär uskoi. Ja mitä kylmäpäisyyteen tuli, vaikutti platinablondi olevan itsekin hyvin kurinalainen, vaikkei se yllätyksenä Zhiermatuille tullutkaan hänen kyllä tuntiessa Erudessan taustat. Nainen kävikin paikkansa sanojensa kera asettamaan muiden yläpuolelle, Salran sitä myhäillen kuunnellessa kuohuviinilasinsa äärestä, kuinka kreivitär äityi nimittämään häntäkin röyhkeän suulaaksi pian perään. Siitähän demoni olisi järjestänyt vuosituhannen uhriksi heittäytymisen, jos kukaan täällä olisi kehdannut häntä lyödä, ja ellei itse kuningas olisi sättinyt tekijää, olisi Salrabia saattanut lähettää jonkun hoitamaan moiset röyhkeät kiusankappaleet päiviltään vielä tämän illan päätteeksi.

Siihen saakka mustasarvinen oli malttanut kuitenkin vain kuunnella ja seurailla kreivittären eleitä ja reaktioita hänen puheisiinsa, kun lopulta Kaamosmieli äityi naurahtamaan matalalta kujertaen platinablondille.
Ehkä tiedänkin, mutta olisiko se oikein kieliä muiden yksityisistä tekemisistä kenellekään?”, sarvipäinen kyy henkäisi kovinkin ympäripyöreän vastauksen Erudessalle. Kyllähän hän äkkiseltään olisi varmaan kyennyt aistia missä haluamiaan tahoja seilasi, joten hän olisi löytänyt Arethdrielin pilkkopimeästä huoneestakin, jos olisi hetkeksi vain aikaa saanut. Mutta halusiko demoni sellaista palvelusta kreivittärelle tehdä? Ei oikeastaan. Ei nyt eikä myöhemmin. Hän halusi naisen murehtivat puolisonsa perään ja luulevan toistaan typerämpiä asioita, mikä selvästi sai platinatukkaisesta naisen menettämään viimeisetkin juhlatunnelmansa, ja sai tuon muuttumaan kireäksi.
Olette kovin kylmä ja suorasukainen rouva arvon kreivitär, kuten puhutaan. Enkä lainkaan ihmettele teidät näin kasvokkain tavattuani miksi teistä ajatellaan vastaavalla tavalla”, Salrabia jatkoi kuitenkin yhä suloisesti hymyillessään seuralaiselleen, ”Enkä tietenkään tarkoita sitä pahalla, voi en suinkaan! Tuotte mukavan virkistävän tuulahduksen aatelisten joukkoon erilaisuudellanne mielestäni, vaikkei se olekaan kuin minun mielipiteeni monien muiden joukossa”.
Silti se saa minut pohtimaan mitä puolisonne on teissä nähnyt ottaessaan noin viileän vaimon itselleen? Moni täälläkään tuskin sopisi rinnallenne, vanhan asemanne mainittakoon ette myöskään vaikuta turhan perhekeskeiseltä naiselta - luulisi vanhempansa aikaisin menettäneen kaipaavan läheistä ja perhekeskeistä suuntautumista kumppaniltaan, sota tantereen ollen se viimeinen paikka jonne hän toivoisi teidän enää lähtevän”, demoni kallisti päätään aavistuksen jopa aavistuksen ivaa omaavien sanojensa lomassa, astahtaen kreivittären edestä tuon taakse kiertäen aluksi, ja siitä edelleen toiselle puolen seisahtuen.

Siinä vaiheessa Salrabia oli viimeistään karistanut yltään sen teennäisen mukavan asenteensa. Ei häntä kiinnostanut miellyttää Erudessaa, eikä nainen selvästikään halunnut hänen seurassaan olla ja kenties puutteellisilla seurapiiritaidoillaan nyt mietti miten pääsisi hänestä eroon ilman, että olisi vain kääntänyt selkänsä ja kävellyt tiehensä.
Yhdistäähän teitä silti se, että olette molemmat menettäneet isänne tannersodissa. Mikä sääli että puolisonne on äitinsä tavoin herkkä ja luova taiteilijasielu, oletteko ikään miettineet kuinka hän reagoisi yhtäkkiseen poismenoonne, jos jotain ikävää sattuisikin?”, valkeahapsinen tiedusteli olemuksensa jälleen kääntäen paremmin kreivittären puoleen piikitellen katsellen platinablondia suoraa silmiin.



//Kyllä. Se on nyt virallista. Taitaa mennä marsut parempiin suihin, kun neiti räyhäreetan päästää irti. Älä kerro kellekään etten omista baskeria, ois selvästi pitäny käyttää sellaseen rahaa kun käytiin siellä vaateostoksilla heck. NYT EN OLE TRU ARTISTI. KUUMOTUS MAKSIMUS. Parrotista täytetty eläin 2020 kyllä :DDD Täst pitää piirtää kuva kyl. Saadaan original täytetylle eläimelle kaveri//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 30 Tammi 2020, 19:13

Mitä meille tapahtui? Ne olivat sanat, joita Aran ei ollut odottanut. Sen sijaan että Arethdriel olisi lähtenyt anelemaan anteeksiantoa ja nöyristynyt siniverisen edessä — kuten useimmat —, oli kreivillä jotain muuta mielessä. Mitä sinulle tapahtui? Aran kurtisti kulmiaan pienesti, nyt ottaen puolittaisen askeleen kauemmas serkustaan ja suoristautui seisomaan kunnolla, kun Areth koskettimista malttoi otteensa irrottaa ja nousta jaloilleen. Puhuiko Arethdriel edes järkeä? Pieni ääni kuninkaan päässä käski kuuntelemaan serkkua, jonka sanoissa oli ehkä totuutta. Mutta se ääni oli heikko ja kaiken hämmennyksen ja vellovien tunteiden takana. Aran seisoikin kerrankin kaikessa hämmentyneenoloisessa hiljaisuudessaan sijoillaan, tuijottaen kreivin eriparisia silmiä, pistäen kyllä merkille tuon jokaisen sanan ja ne lempeät kosketukset. Kosketukset, jotka saivat monarkin kallistamaan päätään pienesti tummatukkaisen kämmenen puoleen.
Hitaasti Aranin katse sulkeutui lähes täysin, kuninkaan selvästi miettien serkkunsa sanoja. Hetken näyttäen jopa siltä, että oli aikeissa myöntää olevansa väärässä ja Arethdrielin oikeassa. Mutta ei sairas mieli sitä totuutta enää nähnyt, Aran näki vain oman totuutensa.

Lopulta kuningas kohotti katseensa takaisin kreivin kasvoihin. Hetken näytti siltä, että Aran oli valmis itkemään, silmien ollen selvästi vettyneemmät. Kasvoilla hetkellisesti vieraileva selvä epätoivo ja suru kielivät siitä, että ehkä sairaan mielen takana oli vielä jotain mitä järjeksi kutsua, ehkä joku, joka huusi apua, kenenkään kuitenkaan kuulematta. Mutta yhtä nopeasti, mitä se ilme oli käynyt kasvoilla, vaihtui se pois, silkan vihan ja kylmän katseen pyyhkien kaiken mahdollisen muun alleen.
”Mitä sinulle tapahtui, Arethdriel”, Kakki lämpö oli kaikonnut kuninkaan äänestä, Aranin käyden läimäisemään kreivin käden irti itsestään ja samalla harpaten kauemmas tummatukkaisesta, ”Olet pehmentynyt, menettänyt järkesi”.
”Missä on se mies, joka paloi intohimoa ja vaati oikeutta kansallemme? Missä on se mies, joka oli piestä minut hengiltä kun sai kuulla puoliverisestä jälkeläisestä ja nyt! Ja nyt sinä olet yhden sellaisen saastan hyväksynyt omaan sukuusi, Arethdriel! Vihollisen, tekeytyneenä vaimosi verisukulaiseksi! Kuinka voitkaan olla noin sinisilmäinen”
, sähisten ääntään kohottava siniverinen jatkoi, levottomuuttaan lähtien ravailemaan ympäri huonetta. Ahdisti, se tuntui rinnassa, mutta eihän Aran sitä ahdistusta osannut tulkita suruksi vaan katsoi sen ennemmin sairauden oireeksi.
”Etkö näe kuinka he juonivat sinua vastaan — meitä vastaan! Winderillä on lahja, Itse Yliparantajalta. Hän on sen liskon suosiossa, mutta onko hän tehnyt elettäkään pyytääkseen Yliparantajalta — siltä ainoalta taholta, jolla saattaa olla mahdollisuus parantaa sukumme — apua meille, kuningassuvulleen?! Ei! Winder ei välitä meistä, he eivät välitä meistä! He odottavat, että tauti syö meidät sisältä päin ja voivat lopulta iskeä puukon selkään, kenenkään epäilemättä mitään”, Aran pauhasi menemään, näyttäen entistä tuohtuneemmalta, ”Tulet katumaan, että päästit sen käärmeen kotiisi. Katso ja kadu kuinka hän tekee elämästäsi helvettiä, tulet vielä anomaan minulta apua kun kaikki lapselliset suunnitelmasi lahoavatkin käsiisi ja sinulla on vain vihollisia ympärilläsi!”.

”Mutta vielä ei ole liian myöhäistä, Arethdriel. Ei vielä”, Siniverinen naurahti lähes hermostuneen oloisesti. Ja hermostunuthan Aran oli, hän oli rikki. Hän ei tiennyt miten voisi korjata tilanteen, miten palata takaisin entiseen, jos Arethdriel ei suostunut kumartamaan. Ja siniverinen ei tainnut olla valmis kohtaamaan sitä todellisuutta, että hän oli menettämässä serkkunsa.
”Ota Winder, vie kylääsi. Ja kun kukaan ei epäile, kun kukaan ei näe, tapa hänet”, Silkka mielipuolinen hulluus loisti kuninkaan silmissä, Aranin jälleen pysähtyen kreivin eteen ja nojautuen lähemmäs tuon kasvoja, ”Tapa hänet, Tapat samalla sen veripuolisen äpärän. Pääsemme molemmista eroon, kaksi käärmettä yhdellä iskulla. Seyr tappoi minun käärmeeni, on vain reilua, että minä tapan hänet ja hänen tähtensä. Seyr on suojellut riveistämme karannutta petturia, luuletko tosiaan, että hän ei juonisi paraikaa jotain henkemme menoksi?!”, Se oli ollut vain ajan kysymys, koska Aran sai kuulla Seyrin kaataneen Dagnirin. Ja kenen tähden? Siniverisellä oli silmiä kaikkialla, missä niitä tarvittiin. Siniharjainen lohikäärme ei ollut jäänyt huomaamatta Briarissa.

”Et sinä Winderiä tarvitse. Joku kapteeneista nousee Kuiskauksen johtoon. Joku, joka on meille lojaali, eikä veljeile vihollisten kanssa”, Aran lähes kuiskasi, silmiään räpäyttämättä tuijottaen tummatukkaista, aivan kuin odottaen tuon kokevan elämänsä suurimman ahaa-elämyksen ja ymmärtävän, ketkä niitä vihollisia oikeasti olivat.


Kreivittären katse kaventui, sarvipäisen kertoessa kenties tietävänsäkin kreivin olinpaikan. Oliko se sitten helpotus kuulla tuon miehen suusta? Mutta vaikka olisikin tiennyt missä Arethdriel oli, ei Zhieramtui ollut ilmeisesti sitä kertomassa. Pitihän se arvata, kreivittären lähinnä vain hymähtäen sarvipäisen puheisiin. Puheisiin, jotka kuitenkin jatkuivat sarvipäisen jälleen kovin suulaasti ja suorasukaisesti mielipiteitään kreivittärestä kertomaan. Erudessa ei voinut sanoa pitävänsä siitä, hän oli kyllä tottunut kritiikkiin ja osasi ottaa sitä vastaan, mutta zhiermatuin suusta kaikki tuntui niin paljon… Henkilökohtaisemmalta? Aivan kuin sarvipäinen olisi tiennyt naisesta enemmän, mitä antoi ymmärtää. Tietävän jotain, mitä tuon ei olisi edes pitänyt tietää.
”Olen kaikkea muuta kuin viileä kumppanini seurassa, älkää te sitä murehtiko”, Erudessa hymähti, nyt jo kulmiensa alta varoittavasti pidempäänsä katsellen, ”Teillä on monta olettamusta minusta ja kumppanistani persoonana, herra Zhieramtui. Moiset oletukset kuulostavat siltä, että olette kuunnelleet liikaa kateellisten hempukoiden helinöitä”.

Erudessa muuttui silminnähden epämukavaksi, kun sarvipäinen kävi häntä kiertämään. Katse seurasi tarkkaan miehen liikkeitä, kreivittären tuntien uskomatonta ahdistusta kun tuo selän takana kävi. Ahdistusta lisäsi se uskomaton yksinäisyydentunne. Sali oli täynnä väkeä, silti tuntui, ettei kukaan ollut heidän kanssa samassa tilassa. Kuin kukaan ei olisi nähnyt heitä. Tuntui turvattomalta, vaikka Erudessa ei missään nimessä ollut avuton ja suojaton — mutta jokin kertoi, että jos hän edes tönäisi miestä kauemmas itsestään, seuraisi siitä jotain kamalaa.
Eikä sitä tunnetta helpottanut yhtään Zhiermatuin seuraavat sanat. Erudessa kohotti hetkeksi tyhjyyteen eksyneen katseensa pöyristyneenä sarvipäisen puoleen, aivan kuin ei olisi uskonut kuulemaansa.
”Uhkailetteko te minua?”, Erudessa henkäisi epäuskoisena, puolittaisen askeleen pystyen ottamaan kauemmas sarvipäisestä, samalla vakavoituen jälleen.
”Kuka sinä luulet olevasi tuollaisia kyselläksesi minulta?! Uskotko todella, että kuninkaan piireihin kuuluminen antaisi sinulle luvan puhutella kreivitärtä miten mielit?”, siinä samalla kreivitär yritti telepaattisesti huhuilla Arethdrielia, vaikkei tiennyt missä tuo oli. Myös Mordecaita yritettiin tavoittaa, mutta ne tavoittelut taisivat mennä tyhjyyteen muiden perässä. Erudessa halusi vain pois tästä tilanteesta, hän ei halunnut kuulla enää sanaakaan sarvipäiseltä, jonka koko olemus tuntui nyt yhtäkkiä uskomattoman vaaralliselta.



// EI SAA MARSUJA POPSIA senkin räyhäreetta. Kerron kaikille ettet omista baskeria, et oo tru artist, kaikki sun commission työt on feikkejä. FEIKKI TAIDETTA! Kuva parrotista, kyllä. Needed. Orginal täytetty eläin kaipaa ystävän //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 30 Tammi 2020, 22:42

Areth veti kätensä rauhallisesti takaisin omalle puolelleen Aranin läimäistessä sen itsestään irti, kreivin jääden seuraamaan katseellaan serkkunsa perään syvään huokaisten torjunnan tähden. Ei Aran kuunnellut, vaikka hetken Arethdriel väitti nähneensäkin jonkin pienen kytevän toivonkipinän miehen silmissä, sen ollen kuitenkin hävinnyt jäljettömiin äskeisen myötä. Hän oli pelännyt tässä käyvän näin, eikä tummatukkainen uskaltanut edes lähteä sanomaan mitään monarkin puheiden väliin, yrittäessään miettiä päätään puhki miten voisi vielä vakuutella Aranille kaiken voivan olla toisinkin. Että kaikki voisi vielä muuttua, jos he yhä puhaltaisivat samaan hiileen ja hän voisi auttaa Arania oikaisemaan ryhtinsä. Mutta oliko ainoatakaan keinoa siihen enää olemassa? Hänen aina ihannoimansa ja arvostamansa henkilö kuulosti puheineen niin vainoharhaiselta, sanojen suorastaan tuntuen niin väkisin haetuilta että se sai kreivin jopa miettimään, olisiko joku toinen mahdollisesti myrkyttänyt Aranorista tällaisen. Vainoharhaisen mielipuolen, joka ei kyennyt näkemään enää oikeaa väärästä tai kuuntelemaan luotettuja ystäviä ympärillään, jotka ennemmin tai myöhemmin yksi kerrallaan tulisivat lopulta kääntämään kuninkaalle selkänsä tätä menoa.

Teki suorastaan pahaa seurata Arania tuollaisena, tummatukkaisen katsoessa lyhyempäänsä ahdistuneena kulmiaan kurtistaen, kun sukulaisensa asteli häntä lähemmäs täysin pähkähullun suunnitelmansa kanssa. Millaisen riskin Winder oli ottanutkaan solmittuaan itsensä Seyriin sillä tavalla juuri tällaisena hetkenä, ja kuinka helposti serkkunsa olikaan valmis lähteäkseen käyttämään sitä kohtalokasta linkkiä hyväkseen noin vain. Vailla mitään kunnollista syytä, kuin silkka kosto puolueetonta kylää kohtaan. Ei heidän tarvinnut satuttaa ketään osoittaakseen millaisen mahdin he mantereella omasivat. Eikä heidän etenkään tarvinnut tappaa omiaan kuin äärimmäisissä tilanteissa, ei Winder ollut petturi tai miestä voinut sellaiseksi edes luonnehtia vain sen perusteella, että kenraalilla sattui olemaan ystäviä muuallakin kuin vain haltioiden parissa.

Aran, sinä mietit liikaa. Ei kukaan heistä ole juonimassa mitään, ei kukaan ole pettämässä meitä, ellet sinä itse käännä heitä meitä vastaan ensimmäisenä”, Areth huokaisi, tarttuessaan hellästi Aranin käsivarsista kiinni pitääkseen tuon sijoillaan edes hetken, ”Ymmärrän miksi vihaat Seyriä, ja hän vihaa sinua varmasti koko sydämensä kyllyydestä takaisin, muttei hän ole sellainen Aran, hän ei satuttaisi meitä ensimmäisenä. Hän olisi repinyt sinut palasiksi muiden sivusta katsoessa, jos olisi saanut siihen tilaisuuden, mutta hänen kostonsa jäi pelkiksi arviksi kasvoilleni viime kerralla”.
En aio tappaa ketään, vain koska sinä sairaine mielihaluinesi niin haluat. Ei kuolema eikä epäoikeudenmukaisuus ratkaise mitään Aranor, ei tässä tapauksessa. Et saa sortua sellaiseen tapaan hallita sillä se tuo mukanaan pelkkiä ikävyyksiä ja epäonnea!”, kreivi jatkoi jo hätäisemmin, katseensa huolesta suurena. Hänen olisi tehnyt mieli ravistaa tuo mielipuolinen kuori irti Aranista, jos se olisi vain tuonutkin takaisin hänen vanhan ystävänsä, josta todellakin oli jäljellä enää pelkkä häilyvä muisto. Rintaa puristi sanoinkuvaamattoman paljon, ja siitä pintaan pyrkivästä suoranaisesta surusta ensimmäisenä merkkinä arvet kreivin kasvoilta piilottanut lumous alkoi haihtua tiehensä keskittymisenpuutteen tähden.
En minä Winderiä tarvitsekaan, tarvitsen sinua Aran. Minä otin hänet sinulta, jotta voisit voida paremmin. Käänsin siitä puoliverisestä tuttavan, jottei minun tarvitsisi pelätä hänen iskevän kaupunkiin, iskevän sinua vastaan! Siedin hänen iskunsa, jottei sinuun tarvitsisi sattua enempää!”, Arethdriel kuulosti siltä että äänensä olisi voinut rikkoutua hetkenä minä hyvänsä, päästäen otteensakin irti vaaleakutrisesta askeleen taemmas ottaen samalla, ”Olen tehnyt kaikkeni, sinun vuoksesi, mutta saat sen kuulostamaan siltä kuin olisin yrittänyt turhaan. Miksi olet tällainen, kuka käänsi sinusta tällaisen?! Zhiermatuiko?! Joku toinen itseään täynnä oleva turhake, jota erehdyit kuuntelemaan?!”.

Et ole oma itsesi. Et se mies jota ihailin, et ystävä jota rakastin ja arvostin äärettömiin. Tunnenko sinua enää edes, Aranor? Kylvet vihassasi ja pelossasi syyttä - mikset pyytänyt minua avuksesi aikaisemmin, kun olisin vielä kyennyt virvoittamaan terälehtesi ja säilyttämään loistosi?”, ensimmäinen kyynel vettyneistä silmistä tipahti halki kasvojen, sen saaden Arethdrielin kohottamaan toisen kätensä silmiensä eteen pettyneenä, kun kreivi jäi tuijottamaan omiin jalkoihinsa lattianrajaan hiljaisena. Hän tiesi, että ellei salama kirkkaalta taivaalta olisi nyt iskenyt Araniin ja kyennyt miestä muuttamaan tyystin, ei hän tulisi löytämään yhteistä säveltä enää serkkunsa kanssa. Ei tällä tavalla nyt, eikä varmaan myöhemminkään. Hänen kosketuksensa vain kuihduttaisi loputkin siniverisestä ystävästään ja tuon ympäriltä.


Kreivittären epämukavuus tuntui suorastaan kihelmöivänä kiihotuksena mustan käärmeen iholla, Salrabian kohottaen leukaansa arvostelevana eleenä vinon katalan hymynsä kera. Hän näytti saaneen naisen hetkeksi entistäkin eksyneemmäksi, ehkä jopa vaipumaan ajatuksiinsa, pois tästä ajasta ja paikasta, kunnes tuon pöyristynyt ilme sai miehen lähestulkoon pihahtamaan ääneen huvittuneisuuttaan. Demoni käänsikin olemustaan paremmin kreivittären puoleen, joka epäuskoisena häntä kyseenalaisti kauemmaskin astahtaen.
Uhkailenko? Sanoinko minä muka niin?! En kai nyt sentään”, Zhiermatui vähätteli ivallisena hymyillessään, vaikka hyvin vaikutti tietävänkin että oli hienoisesti ylittänyt jälleen kiusallaan etiketin rajoja omalla inhottavalla tavallaan. Ja tietenkin Erudessan reaktio pelkästään ruokki lisää demoniverisen halua jatkaa pidemmällekin, mutta miten hän tekisi sen hienovaraisesti siten, ettei platinablondi hyökkäisi hänen kimppuunsa tyhmänä pyrkiäkseen taittamaan Salrabian niskat nurin niille sijoilleen?
Mitäpä jos unohdamme puheet piireistä, ja keskitymme vain teihin juuri nyt, arvon kreivittäreni. Eihän kysyminen koskaan ennenkään ole ketään satuttanut, eihän? Ehkä olen vain utelias kuulemaan ajatuksianne paremminkin”, sarvipäinen myhäili kuroen Erudessan ottaman puolittaisen askeleen jälleen lähemmäs naista.

Oletteko miettineet millaisen aukon jättäisitte jälkeenne, jos yhtäkkiä todellakin vain katoaisitte miehenne ja poikienne elämästä?”, Zhiermatui jatkoi nyt silkkaa välinpitämättömyyttään hohkaen ympärilleen ikävänä tunteena, ”Tai entä jos jotain ikävää sattuisi jollekin lähipiiristänne? Olihan sukulaisenne tapaus toisaalla jo äärimmäisen ikävä sattuma, mitä jos sellaisia tapahtuisi enemmänkin?!”, Salrabia puhui tietenkin Seyristä, teatraalisesti huokaisten huolestuneena puheidensa perään, katseensa kuitenkin nauliutuen aivan jonnekin toisaalle kuin kreivittäreen hänen pistäessään merkille tutun kasvon lähestyvän heitä. Ja sekös sai ilmeen demoniverisen kasvoilla silminnähden nyreämmäksi, ikävän pilkkeen silmäkulmaansa jääden hohtamaan näkyville, Salrabian lopulta hymähtäen ja kulmiensa alta jääden vain tuijottamaan heidän seuraansa liittynyttä miestä.
Delathos olikin ehättänyt seurata tilannetta vierestä jo hetken, vaikka hänen ajatuksenaan olikin ollut jo hetki sitten lähteä luikkimaan tiehensä tupien suuntaan. Mutta hän oli ollut aika varma siitä että oli tunnistanut vaalean miehen tuon äänestä ja häilyvästä aurasta, vaikkei ulkonäön puolesta osannutkaan yhdistää sarvipäistä miestä lasillisensa kanssa etenkään keneksikään tutuksi. Mutta Kuurapartaisella oli hyvä muisti äänien suhteen, häilyvien muistojen mielessä myös varoittaen olemaan äärimmäisen varpaillaan tämän kauniskasvoisen miehen seurassa. Ja sitä tunnetta vain lisäsi pistävänvaroittava katse, Zhiermatuin kohottaen suivaantuneen hymynpilkkeen huulilleen sen sijaan että olisi suoriltaan käynyt mitään enää sanomaan. Tietenkin hän tunsi veljeskunnan merkityksellisemmät ja vähemmänkin merkityksellisempiä tahoja nimiltä ja kasvoilta, ja kieltämättä Zucair oli viimeinen johon hän oli uskonut törmäävänsä tällaisissa piireissä, mutta näemmä ilta toi ihmeitä lisää mukanaan. Kuinka ikävää…

Nopea ratkaisu rikkoa selvästikin epämukava tilanne oli tietenkin ensimmäisenä kumartaa yksinomaan kreivin puolisolle, vaaleahuiskuisen Kuiskauksen kapteenin tarjotessaan ainokaista vapaata kättään kreivittärelle, ”Saanko luvan?”, Delathos hymyili itsevarmasti, rohkaisevasti naiselle. Vaikuttikin siltä että kuurapartaisen vilpitön ajatus oli vain halu tanssittaa kreivitärtä.
Pilailette varmaan, eihän teillä ole edes oikeaa käsivartta saattaa seuralaistanne tanssilattialle”, Kaamosmielen täytyi saada pilkalliset sanansa ääneen hymähdetyksi, tietenkin, sarvipäisen ollen suorastaan kyissään siitä että tummahipiäin piti tulla pilaamaan tämä hetki. Hän niin olisi halunnut jatkaa vielä Erudessan piinaamista, ja voi kuinka käsipuolen huomioimattomuus häntä kohtaan sai Salrabian lähes kihisemään ääneen kiukusta sillä hetkellä! Kuinka tuo kehtasi!



//MARSUT PISTÄT TALTEEN NYT NIIN EI KÄY HASSUSTI! EI SAA KERTOA! Teen vaan tru arttia, ei ole feikkiä mikään! Kapinan nostan vielä! Täytetty eläin kaipaa ystäviä koko talollisen. Ei ollut sinisen talon nalle. Oli sinisen talon täytetty eläin//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 31 Tammi 2020, 00:12

Siniverinen oli lähellä sähähtää ääneen, kun Arethdreil vastaan väittävien sanojensa lomasta tarrasi häntä käsivarsista. Ei mikään tuntunut menevän kreivin kalloon, tuon ollen tyhmä ja omissa harhoissaan. Liian uskoutunut sille aatteelle, etteikö vihollinen olisi jo heidän riveissä!
”Sinä et ollut siellä!”, Aran sähähti kreiville, tuon puhuessa Seyristä, kuin se puoliverinen olisi muka viaton, ”Et ollut Briarissa, kuullut hänen uhkauksiaan — hän ei tunnista meitä kuninkaakseen, Luulitko että antaisin sellaisen petturin vain olla ja leikkiä saastaisen kylänsä johtajaa rauhassa?!”.
”Siitä pitää tehdä esimerkki. Kaikista heistä, jotka uhmaavat meitä. Kaikista, jotka turmelevat maatamme ja pitävät sitä omanaan”, Kuningas sähisi, tehden harvinaisen selväksi, ettei todellakaan aikonut asian Seyrin suhteen vain olla. Ennemmin tai myöhemmin hän saisi hopeaverisen, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa — tosin veriside eliittikenraalin ja kyläpäällikön välillä oli tehnyt siitä tehtävästä huomattavasti helpomman.

Aran nyrpisti nokkaansa silkasta inhosta verisukulaistaan kohtaan, kun tuo ilmoitti, ettei ollut tappamassa ketään, edes kuninkaan käskystä. Sitä kreivi tulisi katumaan, sitten kun ne käärmeet iskisivät ja Arethdrielin pettäisivät! Nokkaa nyrpistettiin myös jonkinlaisesta vastenmielisyydestä, kun nuorempi siniverisistä antoi arpensa peittävän lumouksen haihtua kasvoiltaan. Ne olivat rumat jäljet, mutta ehkä Arethdriel oli sittenkin ansainnut ne, kaiken tämän jälkeen.
”MINÄ olen oikeudenmukaisuus! Minä katson kansamme perään, katson, että kohoamme valtaan ja murskaamme kaikki, jotka tiellemme eksyvät!”, Kuningas ärähti, ”Ja jos se vaatii omiemme rankaisemista, tappamista, heidän petturuutensa tähden niin olkoot niin! Me horjumme, jos annamme heidän hyppiä silmillemme, Arethdriel!”.

”Minä en tarvitse Zhiermatuita nähdäkseni totuuden! Hän, tai kukaan muukaan, ei ole minua kääntänyt — sinut tässä on käännetty minua, meitä vastaan!”
, Aran jatkoi, tunteiden sekamelskan viimein lähtien kunnolla kiteytymään silkaksi raivoksi, kuninkaan astahtaen terävästi taaksepäin, kun Arethdriel hänestä irti päästi, ”En tiedä mistä sinä olet saanut tuon sairaan mielikuvan, ettenkö oma itseni olisi — sinä tässä olet muuttunut, kadonnut valheisiin. Annoit heidän päästä pääsi sisään!”, Jälleen kuningas lähti kävelemään pauhaamisensa ohesta, ehättäen ottaa muutaman vihaisen askeleen, ennen kuin yllättäen oli tippua jaloiltaan ja joutui nopeasti ottamaan tukea flyygelistä. Kiihtyneenkiivas hengitys tuntui pihisevältä, pistävältä, siniverisen joutuen vetämään syvään ja hartaasti henkeä.
”Olet tyhmempi kuin uskoinkaan”, Lähes hammasta purren Aran ärähti, selvästi koittaen itseään kasata, ”Sokea typerys! Kuinka saatat antaa heidän huijata sinua, Cúthalionia, näinkin helposti! Häpeäksi koko suvulle!”, Aran ei antanut minkäänlaisen myötätunnon verisukulaistaan kohtaan näkyä päällepäin, kun kreivi kyynelehtimään lähti. Tuo oli typerä, heikko idiootti! Miksei Arethdreil nähnyt totuutta! Miksi tuo antoi itsensä tulla huijatuksi! Miksi tuo halusi pettää hänet?
”Sinusta on tullut heikko”, Aran nojautui viimein irti flyygelistä ja lähti jatkamaan kulkuaan, ”Sen täytyy olla eukkosi syytä. Se veripuolen sukulainen on kääntänyt sinut minua vastaan”. Jostain piti löytää syyllinen. Ei Arethdriel voinut itsekseen noin typeräksi muuttua.


Sarvipäisen vähättelevät sanat saivat kreivittären haluamaan vain entistä palavammin pakoon tilanteesta. Sillä jos hän ei nyt lähtisi, hän tulisi lyömään tuota miestä. Ja jos hän löisi, ei se jäisi vain yhteen sievään iskuun avokämmenellä poskelle. Hän aiheuttaisi kohtauksen, juhlaväki kauhistelisi, seurapiirit saisivat uusia aiheita juoruihinsa. Vaikkakin yhä, Erudessasta tuntui, että hän kuolisi näille sijoilleen jos kehtasi edes harkita lyövänsä sarvipäistä!
Kreivitär päästi ilmoille hiljaisen, hätäisen hymähdyksen kun Zhiermatui askeleen lähemmäksi otti puheidensa lomasta. Hän halusi vain perääntyä entistä kauemmas sarvipäisestä, mutta jokin pidätteli kreivitärtä paikoillaan. Kai se oli silkka pelko, jota nainen ei osannut tunnistaa itsestään sillä sekunnilla. Platinablondi tuijotti valkeahiuksista miestä järkyttyneenhätäisenä, päätään huomaamattomasti pudistaen, kun teehuoneen isäntä alkoi hänelle kysymyksiään esittää. Kysymyksiä, joihin Erudessa ei välittänyt edes miettiä vastausta. Ei hän halunnut edes kuvitella saatikka miettiä moisia skenaarioita! Zhiermatui oli myös ilmeisesti tietoinen Seyrin tapauksesta? Niin Erudessa asian ainakin tulkitsi, ei kukaan muu kreivittären sukulainen ollut joutunut vaikeuksiin viimeaikoina.
”En…”, Erudessa ehätti henkäisemään, ollen kirjaimellisesti hämillään ja kerrankin ei tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa vai kannattiko edes sanoa mitään. Kreivittären onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut miettiä mahdollisia vastauksia sarvipäisen kauhukuvia nostattaviin kysymyksiin, kun Zhiermatui näytti huomionsa kiinnittäneen johonkuhun muuhun.
Myös Erudessa sai katseensa irti sarvipäisestä, vilkaisten nyt kolmannen osapuolen suuntaan, joka tilanteeseen saapui. Ja kerrankin Erudessa oli vilpittömästi iloinen nähdessään Kuiskauksen jäsenen. Kyllä hän tunnisti eliittikapteenin, vaikkei tuon kanssa ollut tehnyt tuttavuutta koskaan. Hyvä jos he sanoja olivat vaihtaneet milloinkaan. Mutta juuri nyt tuo omanlaisen karismansa omaava käsipuoli oli suorastaan ilo silmille, silkan helpottuneisuuden, jopa kiitollisuuden näkyen platinablondin kasvoilla, kun eliittikapteeni kävi kättään hänelle tarjoamaan.

Zhieramtuille suotiin nopea, vihainen katsahdus jota säesti pieni tuhahdus sarvipäisen kommentin myötä, kreivittären käyden samalla empimättä tarttumaan kuurapartaisen käteen ja lähtevän askeltamaan pois tilanteesta, joko käsipuolisen saattelemana tai sitten tuo sai luvan tulla kreivittären kiskomaksi. Jostain syystä oli helpompaa poistua paikalta seurassa, nyt kun oli syykin lähteä, olkoot se syy sitten puolituntemattoman sotilaan kanssa tanssiminen. Mutta sen tanssin kreivitär oli valmis suomaan kuurapartaiselle, jos ei muuten niin kiitokseksi siitä että tuo oli tilanteen rikkonut — tietoisesti tai tiedostamatta.
”Vie minut kauas hänestä”, Pientä paniikkiaan lepyttelevä kreivitär henkäisi väristen, otettaan tiukentaen eliittikapteenin kädestä, ”En halua nähdä tuota miestä enää koko illan aikana — tai koskaan muutenkaan”.
”E-et ole sattunut näkemään puolisoani?”
, platinablondi kysyi nopeasti perään, vilkaisten kapteenin puoleen, nyt ensimmäisenä murehtien kumppaninsa vointia äskeisestä tilanteesta paettuaan.



// MARSUT TALTEEN YAS. Oispa marsu. Need like. 10. KERRON, sitten kukaan ei enää tilaa sulta feikki arttia. Sulle jää enemmän aikaa piirtää mulle kuvia YES CAN I HAVE DOZEN FREE ART PLZ. Ja aPUA NYT :D SINISEN TALON TÄYTETTY ELÄIN EN KESTÄ SUO. katsoisin sellasta sarjaa kyllä //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 31 Tammi 2020, 03:27

Kreivi hieroi ohimoitaan turhautuneena, yrittäen kasailla itseään uudemman kerran kasaan, mutta se tunteet taakseen kätkenyt muuri alkoi muuttua hiljalleen entistäkin huterammaksi. Aranin kiivaat sanat saivat kiven kiveltä särkymään, niiden sanojen alkaen iskeä vasten kuin mitkäkin teräaseet. Ne ne iskut sattuivat. Eivät siitä syystä, että Arethdriel olisi ottanut itseensä sukulaisensa vihaiset ja halveksuvat arvostelut, jotka häneen kohdistuivat, sillä nesanat eivät olleet totta. Areth ei ollut heikko, ei tyhmä, eikä valheisiin sekoittunut – hän tunsi oikeastaan olevansa vahvempi ja itsenäisempi kuin oli ikään ehättänyt olla kaiken tämän tähden. Ja se oli Aranin ansiota; Vain kuningasta seuraamalla Arethdrielistä oli tullut se mitä hän oli nyt, ja tämä oli hänen hetkensä todistaa olevansa todellakin jotain muuta kuin väärämielinen hallitsijapari Aranin rinnalla, vaikka hän pelkäsi voivansa sellaiseksi oman sairautensa takia yhä muuttua. Johtuiko tämä kaikki todellakin siitä taudista? Oliko tämä se millaisia heistä tulisi, kun viimeiset hetket alkoivat olla käsillä? Sen ajattelu pelotti ja ahdisti, sillä Arethdriel ei hirveän kauas jäänyt iässään serkustaan jälkeen, eikä hän halunnut takertua ajatukseen siitä millaiseksi hän pahimmillaan muuttuisi, jos lähimmäiset ympärillään alkoivat muistuttaa vihollisia ja juonittelevia tahoja.
Ei hänellä ollut keinoa paeta tulevaa, ei hän kyennyt kuin seuraamaan sairauden etenemistä ja vertaamaan itseään Aranin oireisiin… Ei, hänen piti keksiä jotain, ratkaisu siihen ettei hänestä tulisi samanlaista mitä Aran. Hän ei saanut antaa sen tehdä itsestään yhtä haurasta ja rumaa persoonaa, kuin sairaus oli tehnyt toisesta siniverisestä.

Areth oli laskenut kättään kasvoiltaan, paljastanut kyynelten kostuttaman katseensa toiselle, kun Aran oli käynyt kompuroimaan ja kuulosti siltä, ettei saanut kunnolla edes henkeä. Kreivi ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään vanhemman hyväksi, niiden loukkaavien sanojen ollen liimannut hänet sijoilleen sillä hetkellä kokoamaan itseään. Se tuntui kuitenkin niin äärimmäisen vaikealta, kun pala kurkussa tuntui suorastaan kuvottavalta ja herkäksi heittäytynyt mieli yritti pakottaa suremistaan kyyneliä valumaan ulos hänen silmäkulmistaan. Sydän jyskytti jännityksestä rinnassa, Arethdrielin yrittäen saada sen rytmiä turhaan tasoittumaan enää, mikä nosti pelon pintaan senkin tähden, ettei tummatukkainen kaivannut omia sairausoireitaan pyrkimään esille juuri nyt.

Tekoni ja päätökseni ovat yksin minun, et voi syyttää niistä muita kuin itseäsi”, Arethdriel avasi viimein suunsa äänensä kevyesti väristen, päättäen ettei pelkäisi näyttää sitä kuinka Aranin sairauden haurastuttama mieli ja sen takomat sanat häntä satuttivat, ”Sinun rinnallasi kasvoin tällaiseksi, sinusta olen esimerkkini ottanut, Aranor. Sinä teit minusta tällaisen olemalla kuninkaani, olet rohkaissut minua olemalla ystäväni, ja se äärimmäinen siteemme välillämme on kasvattanut minusta vahvan ja periaatteistani vankkumattoman”.
Tämä ei voi jatkua näin Aran, en voi seurata sinua oikeudenmukaiseksi väittämälläsi polulla, kun satutat muita syyttä ja käyttäydyt halpamaisesti lähimmäisiäsi ja perhettäsi kohtaan. Johtukoon se jostakusta ulkopuolisesta, tai sairaudestamme, se ei kuitenkaan poista sitä miten olen kärsinyt vieressä katsoessani ja ymmärtäessäni kuinka erilainen olet nyt, millaiseksi olet kasvanut. Miksi tämän kaiken täytyi tapahtua juuri meille?”, viimeiset sanansa taisivat olla vain ajatuksiensa ääneen sanomista, Arethdrielin joutuen pyyhkäisemään hihansa sisäsyrjään silmäkulmiaan, jotteivät kyyneleet olisi ehtineet valtoimenaan lähteä valumaan alas hänen poskiaan pitkin. Ei tämä todellakaan voinut jatkua näin, eikä Areth nähnyt mahdolliseksi kuin riisua heidän myrkylliseksi käyneen suhteensa viimein lepoonsa. Se rikkoisi heidän välinsä, tietenkin, muttei kreivi uskonut osaavansa jäädä myöskään kaipaamaan jälkeensä mitään tästä. Ehkä tämä kaikki tuntuisikin pahalta vain tämän hetken, kun Arethdriel haki sanojaan hienovaraisesti ilmoittaakseen, ettei halunnut heidän enää jatkavan näin. Että tämä olisi viimeinen kerta, kun he voisivat kutsua toisiaan ystäviksi.

Murhemielinen aalto oli vähällä pyyhkäistä jalat alta, kun Arethdriel värisevin askelin lähestyi Arania, käyden kiertämään nyt sitä valkeakivistä sormustaan pois sormeaan koristamasta samalla.
Olit veljeni, jota en ikään ehättänyt verellisesti saada”, kreivi aloitti matalalta rauhallisesti puhuen, vaikka äänestään erotti selvän surullisen värähtelevän sävyn, ”Olit parhain ja luotetuin ystäväni, jolle olen uskonut suurimmat salaisuuteni, jota olin valmis auttamaan tilanteesta riippumatta, jota aina kuuntelin”. Se sormus oli vanha ja arvostettu lahja Aranilta. Arethdriel ei kokenut että olisi oikeutettu säilyttämään sitä, vaaleatukkaisen saavutettuaan kreivin poimien Aranin toisen käden omaansa, laskienkin äärimmäisen hyvin pidetyn sormuksen miehen kämmenelle haikaillen. Omalla tavallaan se helpotti, tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä syrjään, mutta samalla se vihlaisi niin äärimmäisen kipeästi, että hetken Arethista tuntui siltä, ettei olisi kyennyt hengittämään enää uuden kyyneleenkin vierähtäessä siitä merkiksi nuoremman silmäkulmasta alas.
Tästä eteenpäin, olet vain kuninkaani, Aranor”, tummatukkainen henkäisi hätäisenlempeän viimeisen suudelmansa painaen Aranin otsaa vasten kaikista niistä risteävistä tunteista huolimatta, kaksin käsin sen hetken vetäen miestä paremmin puoleensa, ”Vaikken kykene kutsumaan sinua enää rakastetuksi ystäväkseni, tulen silti aina kaikista oletuksistasi huolimatta olemaan uskollinen kruunulle, suvullemme ja kansallemme, kunnioitan sitä mitä sinulle lupasin kyläämme hallitakseni aina siihen saakka, kunnes viimeinen hengenvetoni koittaa ja saattaa minut viimeiselle leposijalleni”.

Toivottavasti aikasi on sinulle armollinen ja maailmasi miellyttävä sellaisena, kuin sen itsellesi rakennat”.


Hyvä ettei Salrabia viheltänyt kuin teepannu kiukkuaan, kun kreivitär tarttui palkkamiekan käsivarteen tuosta noin vain! Tämä ei kyllä jäisi tähän. Kenenkään osalta! Ei jos se hänestä olisi kiinni, Zhiermatuin kierrättäen arvostelevanivallisen katseensa kreivittären kasvoilta itseään pidempään tummahipiäiseen, jonka kanssa Delathos hetkeksi jäi vaihtamaan ehkä hieman turhankin uhkarohkean vakavan katsahduksen. Jos kyseessä todella oli veljeskunnan johtaja, tuon ei ensinnäkään olisi kuulunut olla täällä, ja toisena hän varmaan saisi elämänsä riepottelun joskus tulevassa tästä syystä jos Kaamosmieli uskoisi hänen tunnistaneen itsensä. Mutta se oli tulevan murhe, kun suoristautuen ja käsipuoleensa ladyn poimien kuuraparta lähti ohjaamaan tummaverikön Cúthalionin vaimoa syrjemmälle ikävästä tilanteesta, Zhiermatuin jääden äkäisenä silmäilemään kaksikon perään käsiään nyrkkeihin puristaen. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisi hän varmaan ampaissut sijoiltaan parivaljakon perään, mutta menkööt tällä kertaa. Sitä paitsi, hänellä oli tunne että jotain muutakin jännittävämpää oli tapahtumaisillaan, killanjohtajan iskiessä silmänsä Aranin pässinsarviseen eliittikenraalin, joka kovinkin päättäväisenä harppoi seurueita väistellen jonnekin. Siinä samassa myös Mordecai ilmestyi viimein demonin käsivarresta kiinni tarraamaan hermostuneena jossain taustalla, kun Zhiermatui lähti kiskomaan heitä kenraali Argenteuksen perässä jonnekin toisaalle.

Vien vien, suotta enää hänen peräänsä murehditte”, pakkasherra kuitenkin vakuutteli rauhalliseen ääneen, vilkaisten ohimennen taakseen vain nähdäkseen, että valkeisiin sonnustautunut kiusankappale oli jo ehättänyt jonnekin hävitä kun heidän katseensa olivat muualle kääntyneet. No, samapa tuo, Delathos uskoi ettei olisi itsekään jäänyt kenenkään katseltavanksi vain sijoilleen, jos itse olisi ollut vastaavassa tilanteessa.
Puheeksi kuitenkin nousi kovinkin äkkiä kreivittären siniverinen kumppani, jonka kuurapartainen oli kyllä nähnyt aikaisemmin, vaikkakin lähinnä vain vilaukselta. Tietenkin Del oli omissa oloissaan lähinnä ollessaan suorastaan vahtinut salia ja sen kutsuvieraita silmällä pitäen kuin mikäkin haukka konsanaan, ollen kuullut salaisenkin oloisia keskusteluita ja nähnyt yhtä jos toistakin mukamas vaivihkaista tapahtuneen siellä ja täällä.
Onneksi taustalla soi rauhallinen kappale, sillä vaikka Delathos olikin haka tanssimaan ja viemään partnereitaan tanssilattialla, ei hän juuri nyt uskonut että kreivittärestä olisi ollut kuitenkaan mihinkään vauhdikkaaseen pyörähtelyyn. Vaikka käsipuolisuutensa tähden heidän tanssiasentonsa jäikin aavistuksen puutteelliseksi, uskoi kuuraparta silti kenraalin arvonimen omaavan Erudessan osaavan sitä puutetta mukailla ja askelissa pysyä mukana. Tämähän oli kuitenkin vain pakokeino sarvipäisen ahdistelijan luota! Ei heidän tarvinnut olla täydellisiä keskenään.
Näin kreivinne viimeksi lähtevän Winderin perässä salin ulkopuolelle, siitä tosin on jo hetki”, Delathos viimein muisteli ääneen, kun he pääsivät lähekkäin aloittamaan tanssinsa, ”Mieheni tiesivät kertoa aikaisemmin Winderin poistuneen erään seurassa jo silloin takaisin tuville omiin oloihinsa, tiedä sitten onko jotain sattunut, mutta eivätköhän esimieheni ja puolisonne kunnossa kuitenkin ole”.
Veikkaisin ympärillämme olevan tunnelman olevan täysin toisenlainen, ja te olisitte siitä jo kuulleet, jos heille jotain ikävää olisi sattunut, eikös”, tummahipiäinen hymyili vinosti, selvästi varmana siinä että kreivitär turhaan mahdollisesti murehti kumppaninsa perään. Vai oliko se kreivitär, joka murehti yksin jäämistä tällä kauniilla hetkellä?

Jos seuraa kaipaatte yksin jäämisen ja satunnaisen seuran välttääksenne voitte kyllä viipyä seurassani, vaikken käsipuoleenne sitten lainkaan sovikaan. Ei minulla kiire minnekään ole, paitsi kattiani paijaamaan talleille”, Delathos virnisti rauhallisesti alas lyhyempäänsä silmäillen jopa yllättävän lempeän ystävällisellä katseella, johon sekoittui kuitenkin aavistus sitä viinanhuuruisuutta ja omaa uupumusta sattuneista syistä.


//Se on se marsu farmi. Mä odotan et toteutat sen että mä voisin joskus eläessäni nähdä ensimmäistä kertaa marsun livenä. GASP! YES YOU CAN HAVE DOZEN FREE ART YIS! EI SEN TAKIA TARTTE MUA ANTAA ILMI PLZ OH PLZ TRUST ME HON. On sellanen meno täytetyn eläimen sinisessä talossa että oksat pois, se on se aikuisten versio, tulee kello 4:20 telkkarist astroTV:n tilalla. SIELLÄ TAPAAT KAIKKI VANHAT TUTUT KRAPULAKETTUA MYÖTEN JOKA AAMUYÖ//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 31 Tammi 2020, 09:24

Ei, tämä ei voinut mennä näin. Arethdriel vain koetteli häntä, typeryyttään, testasi kuinka vahva Aran oli mieleltään. Aivan varmasti, mutta lopettaisi jo leikkinsä. Vai eikö tämä ollutkaan leikkiä? Oliko tämä sittenkin totta? Oliko Arethdriel, Aranin oma verisukulainen, pettämässä hänet? Kenestä tahansa muusta Aran olisi sen voinutkin uskoa, mutta ei kreivistä. Ei serkustaan. Ja sen tiedon sisäistäminen ja ymmärtäminen tuntui rikkovan kuninkaan täysin. Hän ei itkenyt, toisin kuin Arethdriel, ei ainakaan vielä. Suru, epätoivo, kaikki muut tunteet olivat hautautuneet sen päälle nousseen raivon alle, joka kumpusi silkasta menettämisen pelosta. Pelosta, jota Aran ei ollut koskaan ennen kyennyt tuntemaan näin voimakkaana, hyvä jos ollenkaan. Ei hän välittänyt kenestäkään niin paljon, että noiden menettäminen sattuisi. Tai niin hän oli uskotellut itselleen.
Ei tämä voinut mennä näin.

Areth syytti häntä tästä kaikesta. Ei sillä, että Aran olisi ne sanat varsinaisesti kuunnellut, siniverisen ollen jonkin asteen shokissa, askeliensakin hidastuessa. Korvissa soi ja tuntui, ettei hän nähnyt eteensä. Ehkä hän todella oli saamassa sairaskohtauksen? Vihan ja järkytyksen värittämä katse kääntyi kreivin puoleen, kun tuo lähemmäs uskalsi tulla omatoimisesti, itseään samalla vuodattaen. Aran ei kyennyt siihen. Ne sanat, mitä ehkä olisi haluttu sanoa serkulle, jäivät jonnekin kurkkuun, kaiken sen vihan ja pettymyksen peittämäksi. Hän ei kyennyt kertomaan, kuinka pahoillaan oli. Kuinka ei halunnut tämän menevän näin, kuinka halusi yrittää vielä korjata kaiken. Niitä sanoja ei tullut, sairaan mielen ollen jo päättänyt, että se olisi turhaa. Arethdriel oli hänet pettänyt.
Katse laski heidän käsiinsä, kreivin poimiessa kuninkaan käden omaansa ja antaen hänelle sormuksen. Kyllä Aran tunnisti sen korun ja mokoman palauttaminen oli enemmän kuin selvä mielipide tästä suhteesta. Heitä ei enää olisi. Aran ei voinut uskoa, että serkkunsa valitsi petturien valheet ennemmin mitä hänet. Tuo oli täysin seinähullu! Puheet siitä, että tummatukkainen tulisi kaikesta huolimatta olemaan uskollinen kruunulle, suvulle ja kansalle tuntuivat tyhjiltä, ontoilta. Kuinka petturi muka voisi sellaisia lupailla? Ei, Arethdriel ei ollut enää uskollinen hänelle. Ties milloin tuo yrittäisi selkään puukottaa! Se suudelma otsallekin tuntui ennemmin sodanjulistukselta, pilkalta, kuin lempeiltä jäähyväisiltä.

Kai tämän täytyi mennä näin, jotta Aran näkisi. Näkisi, kuinka ne kyyt pesässä olivat lähempänä kuin hän uskoikaan. Siniverinen tuijotti sormusta kädessään, jonka lopulta painoi nyrkkiin. Vanhempi haltioista lähes värisi vihasta ja katkeruudesta, joka oli lähellä herpaannuttaa kyyneleet kuninkaan silmäkulmiin. Lopulta se katse nousi terävästi Arethdrielin puoleen, Aranin näyttäen siltä että olisi voinut saman tien puukottaa kreivin niille sijoilleen. Monarkki nostikin toisen kätensä yllättävän terävästi ylös, aivan kuin olisi ollut aikeissa läimäistä nuorempaansa kasvoille, mutta sen sijaan kuningas otti pari nopeaa, perääntyvää askelta ja heilautti kätensä ilmaan, nostattaen valtavan paineaallon ilman pintaan kosketusta. Se kohdistettu paineaalto pyyhkäisi huoneen läpi nostaen matkaansa flyygelin, joka täydellä voimalla paiskautui vastakkaiseen seinään kaiken muun roinan saattelemana. Siitä seurasi hirveä ääni, kun soitin jokaisella sävelellään räjähti kappaleiksi pitkin musiikkihuoneen seinustaa, valtavan, kumisevan paineaallon pistäen korvat lukkoon hetkeksi. Se ääni olisi varmasti kuulunut juhlasaliinkin asti, ellei juhlien oma musiikki ja puheensorina olisi etäistä ääntä peittänyt alleen. Mutta paineaallosta ja iskusta seurannut värähdys varmasti tuntui, sikäli mikäli tarkkana sattui olemaan.

Ei Aranista ollut satuttamaan Arethdrieliä fyysisesti. Ei vielä, ei nyt, mutta johonkin se paha olo piti purkaa. Kuningas oli selvästi rikki, eikä kyennyt rauhoittumaan saatikka ajattelemaan rationaalisesti katkeruudeltaan.
”Voit joko seistä rinnallani tai minua vastaan”, Katkeruutta valuvat sanat lipuivat ulos siniverisen suusta, vaikeasti hengittävän kuninkaan vilkaisten aiheuttamastaan tuhosta kreivin puoleen, ”Näen nyt kaiken, Arethdriel. Ja kun he tulevat sinut pettämään, puukottamaan selkääsi ja kaiken sinulta riistämään, on sinun turha tulla matelemaan takaisin luokseni. Mutta sinä tulet näkemään, että minä olin oikeassa. Sinä tulet näkemään sen, vaikka minun pitäisi se itse sinulle näyttää”.

”Valitsit liittolaisesi väärin, Arethdriel”
, Aran parahti henkäisynsä ohesta, selvästi yhä pidätellen itseään, ettei kävisi serkkuaan satuttamaan, ”Sinä petit minut, Arethdriel”, nyt siniverinen kuulosti jo huomattavasti surullisemmalta, hätäisemmältä, perääntyessään entistä kauemmas kreivistä, katsoen tuota kuin vihollista. Mikä Areth taisikin tällä hetkellä olla Aranin silmissä.


Tummahipiän ääni oli suorastaan lumoavan lohduttava, kuuraparran vakuutellessa vievänsä kreivittären kauas pois sarvipäisestä, ettei tuosta tarvinnut enää murehtia. Hyvä, hienoa, äkkiä kauas ja pois. Kapteeni kävi myös kertomaan nähneensä kreivin poistuvan juhlasalista Winderin perään aikaisemmin. Winder oli kuulemma sen myötä poistunut tuville juhlista ja kreivi oli johonkin muualle eksynyt. Minne, sitä kukaan ei tiennyt, mutta nyt kun asiaa mietti, ei Erudessa ollut nähnyt Araniakaan hetkeen. Olivatko siniveriset kenties jonnekin eksyneet välejään selvittelemään? Se oli yksi, hyvin loogiselta kuulostava vaihtoehto, nyt kun mietti.
”Lienette kaiketi oikeassa”, Kreivitär naurahti pienesti, uupuneenoloisesti äskeisen keskustelun myötä, muistaen viimein teititelläkin, kun kapteeni uskotteli että tunnelma olisi varmasti erilaisempi ja kreivitär olisi kyllä jo kuullut siitä, jos kreiville olisi jotain sattunut. Siihen Erudessakin halusi uskoa, mutta ei voinut olla täysin varma. Ei nyt, kun he olivat Aranin hovissa.

Tanssiminen yksikätisen kanssa oli kieltämättä uusi ja aluksi jokseenkin hankala kokemus, mutta se johtui lähinnä siitä että nainen oli yhä hieman järkyttynyt äskeisestä seurasta. Erudessa joutuikin hetken keskittymään täysin siihen, että askelissa pysyi mukana, antaessaan kapteenin häntä viedä. Tietoisesti platinablondi painautui lähemmäs kuurapartaista, itseään kasaillessa ja tuijottaessa miehen rintakehää. Musiikki sentään oli miellyttävän rauhallista ja vaikkei Erudessa ollut ikinä kapteenin kanssa ennen kommunikoinut, tuntui tuon läsnäolo uskomattoman turvalliselta. Ehkä se johtui siitä, että kuuraparta kuului Kuiskaukseen. Tuntui, että Kuiskauksen sotilaat olivat ainoita, joihin täällä saattoi luottaa, omien alaisten lisäksi.
Viimein kreivitär kohotti katseensa kuurapartaisen kasvojen puoleen, kapteenin mainitessa kattinsa talleilla. Se kuulosti tarpeeksi kevyeltä ja mielenkiintoiselta aiheelta keskustella äskeisen jälkeen, Erudessan tietenkin arvostaen myös miehen tarjousta pysyä aatelisen seurana mikäli yksin olo tai satunnainen seura ei houkutellut.

”Se kissapeto on teidän ratsusi? Kadzait, niinhän?”, Erudessa kyseli, nyt tarkemmin tutkien pelastajansa kasvonpiirteitä, tietenkin siinä pohtien mitä miehelle oli mahtanut tapahtua, kun kätensä ja toisen korvansa oli menettänyt, ruhjeisesta kasvonpuoliskosta puhumattakaan. Sitä ei tietenkään kysytty kohteliaisuus syistä.
”Winder esitteli meille Kuiskauksen tupia ja talleja aikaisemmin. Te lienette siis kapteeni N’drayer”, kreivitär kävi kertaamaan kuulemiaan nimiä, ”Se kapteeni, jota en vielä ollut tavannutkaan”.
”Mistä saitte sen? En ole tavannut ratsunne kaltaisia kissapetoja Cryptissä, en mitään niin isoja”
, Erudessa jatkoi aiheesta, johon nyt halusi keskittyä. Mikä olikaan parempi aihe, kuin puhua kissoista?


// Mä hankin marsuja, odota vaan. Sitten kun timi on tarpeeks vanha ettei se aktiivisesti koita niitä näykkiä. Sit lähtee. No ehkä jos saan dozen free artz niin en anna suo ilmi uwu yes i’m tru bff of artist yes. Todellisuudes se olen minä joka sen tusinan doodleja piirtää sulle ku joku 5wee kakara ”ÄITI KATSO MITÄ TEIN”. JA NYT SE TÄYTETTY ELÄIN :D klo 4:20 on hyvä aika, kai Spiidikoiratööt esiintyy vierailevana tähtenä? ja huumepöllö? also oh mami IM COLD AND I’M BROKEN HALLELUJAAH. kelaa se palvelija joka oli aikanaan allasosastolla siivoomassa kun Areth ja Aran tuli sinne riehuu, nii nyt on tyytyväisenä kävelemäs käytäväl ja kuulee flyygelirysäyksen viereisestä huoneesta ja saa slaagin samal miettien "NOT AGAIN" //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 31 Tammi 2020, 13:52

Areth kykeni aistimaan miltä Aranista tuntui, kreivin tiedostaen harvinaisen hyvin rikkovansa heistä molemmat sillä hetkellä. Kaiken sen pinnalla vellovan raivon alla oli vielä jotain, mutta jos vanhempi heistä ei aikonut tuoda sitä sanoin esille nyt, ei hän aikonut antaa Aranille tilaisuutta enää vaikuttaa päätökseensä. Näin olisi parempi, heille molemmille, se säästäisi heitä molempia jos Arethdriel lopettaisi heidän ystävyytensä tähän. Ei enää kitkeriä jälleennäkemisiä, Aranin ei tarvitsisi kuluttaa energiaansa enää miettiäkseen miten voisi henkilökohtaisesti loukata häntä julkisissa kuin yksityisissäkin tilaisuuksissa kiusallaan saadakseen Arethdrielin anomaan edessä sitä anteeksiantoa, joka vielä hetki sitten oli vaikuttanut olevan se tärkein asia, jonka mies oli häneltä halunnut.
Suudelmansa myötä kreivin katse jäi pettyneenä vaeltamaan kuninkaansa kasvoille. Kai viimeisen kerran painaen mieleen miltä Aran oli silloin näyttänyt, kun hän oli hyvästinsä heidän välilleen jättänyt, vaikka se taisikin olla jotain mitä Arethdriel ei haluaisi muistella. Kieltämättä hän jo odotti Aranin iskevän häntä kasvoille käden noustessa, tai kaivavan puukon jostain taskustaan lopettaakseen hänet tähän, mutta se mitä seurasi tuli kreiville täysin yllätyksenä. Siniverinen ei kuitenkaan hätkähtänyt sijoillaankaan, hiustensa korkeintaan heilahtaen ilmavirran tähden, oman magiansa kohoten suojaamaan tummatukkaista seinää vasten paiskautuvilta ja palasiksi räjähtäviltä esineiltä. Valtavan kosketinsoittimen huoneeseen jättämä epävireisensurullinen säröinen vaikerrus ja paineaallon kumina saivat Arethdrielin painamaan silmänsä kiinni ja kurtistamaan kulmiaan, kun se ääni jäi koskemaan hänen korviaan kuin sydäntäänkin.

Kreivi ei edes vilkaissut hajonneiden huonekalujen puoleen, kumartuen nostamaan maahan jalkojensa lähettyville kumoutuneen kävelykeppinsä takaisin käteensä. Äskeisen jäljiltä askel tuntui harvinaisen hataralta, ja adrenaliini virtasi säikähdyksestä pinnalla, vaikkei Areth sitä ulkoisesti näyttänytkään. Hän oli harvinaisen tyyni, haikeansurullisen ilmeen levätessä kuitenkin tummatukkaisen kasvoilla, kaikkien mahdollisten epäaidoilta tuntuvien tunteidensolmun kiristyessä viimeisimmilleen hänen mielessään, Arethdrielin peläten sillä hetkellä vain ja ainoastaan sen solmun repeävän rikki ja hänen sortuvansa jaloiltaan alas tähän hetkenä minä hyvänsä. Se muuri mielessä oli sortunut jo hetki sitten viimeistä muruaan myöten alas, eikä kreivistä ollut enää pidättäytymään pintaan kohoavilta tunteiltaan etiketin mukaisesti.

Tulen kärsimään, mutten sen tähden että muut ympärilläni hylkäisivät minut. Mutta minä pelkään niin käyvän sinulle, Aranor”, Arethdriel lähes kuiskasi, kohottaessaan kätensä kasvoilleen kuin olisi voinut vain sen surunsa kerätä talteen ja hylätä kylmälle lattialle jälkeensä.
Sinä käänsit minulle selkäsi, tuon oudon vihasi ja katkeruutesi tähden, joka on ajanut meidän erillemme. En halunnut tätä, Aranor, en halunnut, että tässä pitäisi käydä näin… Vielä vuosia sitten näin sinussa jotain niin äärimmäisen inspiroivaa ja loisteliasta, mutta se tunne on vuosien saatossa hävinnyt näkymättömiin sitä mukaan, kun olen oppinut tuntemaan sinut uudestaan”, Areth henkäisi vaikeana, kuulostaen vain niin äärimmäisen murtuneelta äänensä väristen ja haluten yhtälailla pirstaloitua palasiksi, kun kreivi vielä kohotti katseensa kauemmas perääntyneeseen Araniin.
Mutta minä rakastan sinua siitä huolimatta. Tulet aina olemaan kuninkaani, enkä kruunua, sinua tule koskaan pettämään kuin harhaisimmissa kuvitelmissasi, joilla olet todellisuutesi verhonnut”, niiden sanojen myötä Areth kääntyi ympäri, katseensa haikaillen kiertäen vielä huoneen kerran ympäri, eikä tummatukkainen sillä hetkellä olisi varmaan edes välittänyt, vaikka olisi saanut tikarista selkäänsä ja kuollut niille sijoilleen.

Hitaanrauhalliset askeleet lähtivät viemään kävelykepin vaisujen lattiaa vasten painettujen napsahduksien säestämänä kreiviä musiikkihuoneen ovelle, mahdollisten eteen tulevien huonekalujen käyden Arethdrielin itsestään kauemmas painostavan auran myötä siirtymään syrjään hänen tieltään. Kreivi ei näyttänyt reagoivan katseensa tyhjyyteen tuijottaen omassa shokissaan, kuinka huoneen ovi kävi avautumaan ja kuinka hän olisi kävellyt ovelle ilmestyneeseen Parebrikseen kävellyt pahki, ellei eliittikenraali itse olisi hölmistyneenä astunut siniverisen tieltä syrjään. Atrevaux kohotti kulmaansa, kerrankin elämässään epäröiden puolitiehen kumarruksensa jättäen vain jääden katsomaan aluksi ohitseen kulkevaa kreiviä, sitten vilkaisten huoneen puoleen, jossa selvästi oli ehättänyt tapahtua.... jotain. Katse käväisi myös Aranissa, jonka kunnon aistittuaan ja linnan tapahtumia seurattuaan eliitti oli omatoimisesti ottanut tehtäväkseen saapua paikanpäälle, ollen kyllä tiedostanut kuinka kreivin vampyyriverinen henkivartija oli lähtenyt häntä seuraamaan. Mitä todennäköisimmin myös Mordecai kykeni aistimaan mitä lähistöllä tapahtui, kenties Arethdriel itse oli kutsunut toista luokseen – ei se kuitenkaan kuulunut Parebrikselle, eikä hän nähnyt syytä hätyytellä velhoa läheisyydestään kuin tietäessään, että heidän päämääränsä tulisi olemaan loppujen lopuksi sama.
Myös huoneen ulkopuolelle astuva kreivi sai vampyyrin kohottamaan kulmiaan häkeltyneenä, sillä hän ei ollut nähnyt Arethdrieliä niin tyhjäkatseisena aikaisemmin, ”Arethdriel?”, Mordecai yritti miestä nimellä kutsuen saada huomion puoleensa, turhaan. Kaváldthalr aisti omituisen tunteiden sekamelskan ilmasta, yrittäenkin ojentaa kättään pian kreiviä kohden kiskaistakseen miehen tähän paikkaan ja aikaan takaisin, kun tuo käytävän puolelle astui viimein hänen seurakseen, mutta se miehestä huokuva omituinen voima tuntui työntävän häntä yllättäen kauemmas vasten käytävän seinää. Lothar kävikin tuomaan kätensä takaisin omalle puolelleen, häkeltyneellä katseellaan seuraten toisen tummatukkaisen perään aluksi, vielä kuitenkin vilkaisten miten kenraali Argenteus astui huoneeseen sisään ja kiskaisi ovea paremmin perästään vielä kiinni. Ja minne seitsemänteen helvettiin Zhiermatui oli ehättänyt hävitä, kun vasta tuo oli roikkunut heidän perässään ja jäänyt ihmettelemään linnan nuhjuisia nurkkia… miksi kaiken piti sattua juuri nyt, huonoimmalla mahdollisella hetkellä, tämä kaikki ei voinut enää olla vain pelkkää sattumaa…


Tunnelma tuntui hieman rauhoittuvan, kun Erudessa pääsi askeliin mukaan ja vaikutti keskittyvän tähän hetkeen ennemmin, mitä edelliseen. Hyvä, se riitti Delathokselle, sillä hänestä ei todellakaan olisi ollut rauhoittelemaan ja lepyttelemään ketään paniikistaan takaisin muuten kuin poskelle läimäisemällä, ja sattuneista syistä hän ei välttämättä olisi halunnut iskeä itse kreivitärtä vasten tuon sieviä kasvoja. Tuskin kenraalin arvonimen omaava olisi siitä itseään kuitenkaan satuttanut kuten tavallinen neito, jonka kasvoja olisi vielä noussut koristamaan mitä ikävin mustelma, ja olisi varmaan lyönyt häntä kiitokseksi takaisin. Mutta platinablondi oli nainen siinä missä muutkin näin hienoissa kemuissa. Eikä kuurapartaisella ollut tapana pahoinpidellä naisia elleivät nuo hänen henkeään yrittäneet riistää, eikä hän viitsinyt ajatellakaan kuinka moni paikan päällä olevista aatelisherroistakin olisi varmaan pahimmillaan yltynyt siveettömästi ahdistelemaan naisväkeä sarvipäisen tavoin, jos nuo tarpeeksi sitä halusivat.
No mutta olkoon, se ajatus sai jäädä, Delathoksen tämän kerran suostuen pitämään itseään neidon pulasta pelastaneena prinssinä, jollaiseksi häntä ei kyllä ulkonäkönsä puolesta voinut erehtyä luulemaan. Mutta tuskinpa se aiheellinen seikka edes oli, kun kreivitärkin ennemmin hänen eripuraisen ulkonäkönsä syitä tiedustelematta tarttuikin kyselemään paremmin Kadzaitista. Se oli sinällään yllätys tummahipiäiselle, mutta siitä katinrähjästäpä hän olisi voinut jauhaa vaikka maailman ääriin asti, joten sinällään kreivittären valitsema aihe oli hänelle ainakin helppo!

Kyllä, Kadzait. Katti on kulkenut matkassani jo pidemmän tovin ennen kuin Kuiskauksen riveihin edes liityin ja täältä paikkani löysin”, Delathos myhäili kulmaansa kohottaen, ollen otettu tietenkin siitä että kreivittären kaltainen aatelisrouva oli jopa painanut kissapedon nimen mieleensä. Kaiketi Winder oli ehättänyt sitten esitellä ratsuja paremminkin pariskunnalle, jos oli siniveristä puolisoineen kerta viihdyttänyt aikaisemmin naisen sanojen mukaan. Kreivitär tunnisti myös hänet, johon partasuu kävi vinosti nyökkäämään myöntävästi, sillä eihän se mikään salaisuus kuitenkaan ollut, eikä Delathoksen mielestä olisi ollut edes tarpeellista käyttää hänestä mitään virallisia nimityksiä. Etunimikin olisi riittänyt, kuurapartaisen ollen kuitenkin varsin vaatimaton nimityksiensä puolesta etenkin tällaisessa seurassa, siinä missä omien joukkojensa kesken hän ei olisi kuitenkaan sietänyt virallisuuksia vähempää kuin niiltä jotka olivat läheisimmiksi ystäviksi tummahipiän kanssa yltänyt.
Pohjoisesta mistä olen kotoisin, kaukaa täältä, aina lumisilta vuoristoseuduilta”, Del kertoi, lyhykäisesti aikoessaan esitellä kissapetonsa rotua paremminkin kreivittärelle, ”Pohjoisen lumitiikereitä, ne kasvavat helposti Kadzaitiakin isommiksi villeinä ja aiheuttavat helposti hankaluuksia jos sellaisen pihapiiriinsä onnistuu saada kuokkimaan. Siksi niitä on pyritty kesyttämään ja jalostamaan seuduillamme ratsuiksi ennemmin kuin kaatamaan, elävät pitkään eivätkä vähästä säiky kuten tavalliset hevoset, hyvin reviiritietoisia ja kiintyvät isäntiinsä”.
Kadzaitkin on jo vanha rähjä, mutta eivätpä ikä ja kokemuksien tuomat kolhut näytä kissamuoria vieläkään painavan, kuten eivät minuakaan”, kuuraparta hymähti vinosti hymyillessään Erudessalle, ”Oletteko enemmänkin kiinnostuneita erilaisista kissapedoista, arvon kreivitär? Olen kuullut kyllä puolisonne kattavasta lemmikkikokoelmasta, mutta pitääkö se sisällään ainoatakaan katinronttia, se lienee tärkein kysymys?”.


//ODOTAN!!!! *inhales* ARTTIA KAIKILLE! Se menee vielä siihen et läiskitään niillä doodleilla toisiamme. Kyllä ovat mukana molemmat. Päähahmonamme Sannan täytetty eläin oksallaan tietenkin. IM COLD AND IM BROKEN HALLELUJAH MAMI EN KESTÄ HETI AAMUSTA TÄLLÄSTÄ JDAKWGDYHLAWDwhbdkaw. Ja äläpä :D Tulee vielä ite heittään rätillä Arethia ja Arania silleen nyt jumalauta riittää perkele//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 31 Tammi 2020, 16:55

Aran kyllä kuuli Arethdrielin sanat, mutta ei sisäistänyt niitä enää. Kuningas oli niin lähellä hermoromahdusta, ettei enää kyennyt käsittelemään kuulemaansa. Hän oli raivona, mutta samalla valmis romahtamaan ja jopa itkemään, mikä oli jotain, mitä siniverinen ei tehnyt lähes koskaan. Aran näki vain, kuinka kylmästi kreivi hänelle lopulta selkänsä käänsi ja lähti kävelemään pois paikalta. Kuningas pysähtyi sijoilleen, joutuen vetäytymään hitusen kyyryyn, kun sisuskaluja puristi. Tuntui kuin joku olisi oikeasti puukottanut rintaan.
Poistuvasta kreivistä katse tipahti takaisin omaan kämmeneen, Aranin katsoen epäuskoisena sitä sormusta, jonka Arethdriel oli hänelle antanut. Areth oli todella poissa. Hän ei voisi enää saada tuota takaisin. Kaikki se mitä heidän välillään oli ollut, poissa. Tämä oli Seyrin syytä. Winderin syytä. Kreivittären syytä. Ne juonittelevat petturit olivat vieneet häneltä Arethdrielin. Kuinka hän oli saattanut antaa tämän tapahtua? Niiden pirujen piti maksaa tästä ja maksamaan he tulisivat, siitä Aran pitäisi huolen!

Jälleen sormus puristui nyrkin sisään, Siniverisen käyden tällä kertaa tuskaisen ärähdyksen saattelemana viskaamaan korun kädestään, täydellä voimalla kohden ovia joista kreivi oli poistunut. Sormus kolahti ovenkarmiin ja singahti johonkin musiikkihuoneen nurkista, kilisten matkallaan heleästi. Kyllä Aran siinä samalla huomasi Argenteuksen saapuneen paikalle, mutta tuon läsnäolo ei nyt lohduttanut saatikka edes rauhoittanut.
”TULET VIELÄ KATUMAAN, KUN KÄÄNSIT SELKÄSI MINULLE, ARETHDRIEL!”, Kuivankarkealla äänellä siniverinen huusi toisen perään vielä, välittämättä oikeastaan kuuliko Areth häntä — tai kuuliko joku muu heidät. Aran oli poissa tolaltaan, ei hän ajatellut tekojaan. Joten sen seurauksena kuningas otti ja käännähti terävästi, jalanpolkaisulla lennättäen uudemman kerran korvaamattomanarvoisia soittimia pitkin huonetta, niiden päästäen viimeiset sävelensä pirstoutuessaan iskun voimasta.
Vihaisenhaparoivin askelin Aran käännähti huoneen valtavien ikkunoiden puoleen, uudella paineaallolla pamauttaen ne auki. Valtavat ovet rysähtivät auki, muutaman ovi-ikkunan siinä samalla särkyenkin ja valkeiden pitkien verhojen heilahtaen ensin paineaallosta ja sitten ilmavirrasta toiseen suuntaan, kun kylmä tuuli pihalta puhalsi sisään. Aran ei saanut henkeä, ei edes kylmänraikas ulkoilma siihen auttanut. Siniverinen värisi silmin nähden, koittaen vielä viimeisillä voimillaan haparoida lähemmäs ikkunaa, antaen kylmänä puhaltavan tuulen sotkea hiuksensa täysin.

Lopulta Aran yskähti, aluksi vain kerran, ennen kuin kunnon yskänkohtaus iski. Ja yskän mukana tuli myös veri, jota siniverinen alkoi hihansyrjäänsä yskimään, samalla kun polvilleen romahti lattialle. Sairaskohtaus sai siniverisen myös kramppaamaan, kuninkaan huutaen silkasta tuskasta yskähtelynsä ohesta. Ainakin sen verran, mitä hän nyt kykeni huutamaan hengenahdistukseltaan ja yskältään. Sattui ja ensimmäistä kertaa myös pelotti, uskomattoman paljon, aivan uudenlaisella tavalla. Aran koki kipuja, joita ei koskaan ennen ollut kokenut sairaskohtauksen kanssa tai ilman. Rintaa ahdisti ja kurkussa tuntui olevan pala, mitä ei saanut ulos vaikka kuinka yski verta sen ohi.
Aran itki. Kenties kivusta, kenties surusta, mutta hän itki, kyynelten käyden nyt täyttämään silmät, sumentaen näkökentän täysin.


Erudessa kuunteli puhtaalla mielenkiinnolla, kun N’drayer lähti kissapedostaan kertomaan. Kuulemma se oli kulkenut kapteenin matkassa jo vuosia ja oli peräisin pohjoisesta, mistä myös itse kapteeni oli. Kieltämättä N’drayer vaikutti selvästi ulkomaalaiselta piirteiltään, joten selittyipä sekin pohdinnanaihe tässä samalla. Kadzait ei ollut kertoman mukaan edes kookkaimmasta päästä rotunsa edustajia, mikä tietenkin sai kreivittären entistä kiinnostuneemmaksi aiheesta. Kuinka isoiksi moiset pedot sitten päätyivätkään? Häntä kiehtoi suuresti tämä kissapeto rotu, joka ratsuiksi soveltui ja kaiken lisäksi vaikuttivat piirteiltään mitä parhaimmilta hyötylemmikeiltä.
Erudessa naurahti hymisten, kulmiaan pienesti kohottaen, N’drayerin mainitessa etteivät ikä saatikka kokemuksen tuomat kolhut painaneet vanhanpuoleista kissanaarasta, eikä liioin tuon isäntääkään. Sen kyllä näki, eikä kreivitär näin hiprakassaan aikonut kieltääkään sitä, että yksikätisessä kapteenissa oli tosiaan oma charminsa. Jotain salamyhkäisen vaarallista ja tuntematonta, äskeisen myötä sankarillista ja herrasmiesmäistä. Jotain sellaista, mistä liian innokkaat aatelisneidot olisivat menneet aivan sekaisin.

”Kumppanillani ei valitettavasti yhtään kissaeläintä ole kokoelmissaan”, Erudessa aloitti, ”Mitään tarpeeksi eksoottista ei ole kaiketi tullut vastaan — Tai sitten hän on päättänyt antaa kaikki löytämänsä katit minulle”.
”Ennen poikiemme syntymään hän antoi lahjaksi kaksi mustapantteria. Ne ovat tuoneet uutta elämää kartanolle ja toimivat jopa parempina vahteina mitä koirat”
, Kreivitär kertoi, ”Onneksemme ne myös kiintyivät poikiimme ja pitävät heitä suojeluksessaan”.
”Mutta kieltämättä ehkä ihan tavallinen kotikissakin kelpaisi kartanolle pyörimään, sikäli mikäli pantterini eivät mokomaa saaliina näkisi”
, kreivitär naurahti, nyt jo selvästi paremmilla mielin, ”Myös Kadzaitin kaltainen ratsu kelpaisi. Ehkä pistän kreivini etsimään minulle sellaisen, kun hevoskotkani alkaa jo…”, Erudessan sanat jäivät kesken, kreivittären viimein kuullen vastakaikua telepaattisille huhuiluilleen. Yksinkertainen ja nopea pyyntö saapua mahdollisimman pian paikalle. Eikä Erudessa aikonut sitä pyyntöä sivuuttaa.

”Antakaa anteeksi, mutta minun täytyy poistua. Kumppanini tarvitsee minua”, Kreivitär ilmoittikin nopeasti, tanssista pysähtyen ja kätensä omalle puolelle vedettyään pienesti kapteenille niiaten, ”Kiitos. Äskeisestä. Kiitos seurasta. Meidän pitää keskustella joskus toisten paremmalla ajalla — ehkä kutsun teidät Kadzitin kera tapaamaan panttereitani”.
”Nyt, suokaa anteeksi”
, niiden nopeiden hyvästien myötä Erudessa kääntyi kannoillaan ja lähti kiiruhtamaan pois juhlasalista, kiroten jälleen sitä että pitikin mekossa ja korollisissa kengissä kiirehtiä paikasta toiseen.



// !!! FREE ART FOR EEVERYBOODI. Hirvee doodle sota. Emmä kestä sitä täytettyä eläintä nyt sos. JA HYVÄÄ HUOMENTA VAAN SULLEKIN kun menee tunteisiiiiIIIIIN. Ja todellakin :D Aran ja Areth kattoo vaan et mitä perhanaa ku sieltä lentää rättejä päin näköä //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 31 Tammi 2020, 20:04

Atrevaux kurtisti kulmiaan närkästyneenä kuninkaan huutaessa verisukulaisensa perään, kuitenkaan mitään vastausta käytävän puolelta enää ainakaan ääneen saanut, kun ovi faunin perässä sulkeutui kiinni. Tai sulkeutui melkein, sarvipäisen kääntäessä päänsä hitusen liian aikaisin Araniin jotta häneltä jäi huomaamatta, kuinka jokin oven ja sen karmien väliin jäänyt sai oven jäämään todellisuudessa raolleen.
Teidän Majesteettinne”, Parebris rykäisikin kuuluvasti ennen kuin siniverinen paineaaltojaan lähti heittämään pitkin huonetta tavaroita pirstoutuen niin sieväksi säleeksi toisiinsa sekoittuen, ettei edes eliitti olisi osannut nimetä mihin ne palaset olivat kuuluneet vielä hetki sitten. Hän oli nähnyt Aranin kyllä pahalla päällä, pahimpinakin mahdollisina päivinä, mutta tämä oli kieltämättä jotain uutta ja vaarallista, joka sai Atrevauxenkin huolestumaan siitä että monarkki rikkoisi itsensä vielä pahemman kerran.
Jotain oli sattunut, ja se selvästi oli jättänyt kuninkaan ja kreivin välille jotain, joka oli saanut silminnähden noista molemmat pois tolaltaan. Mutta mitä? Miksi Aran oli huutanut Arethdrielin kääntäneen selkänsä serkulleen? Sitä pujopartainen ei tiennyt eikä aikonut tähän väliin kysellä, kun siniverinen laittoi aikaisemmin niin siistin huoneen täysin uuteen järjestykseen vain muutamissa sekunneissa.

Aran et voi jatkaa näin, sinun täytyy rauhoittua!”, Atrevaux ärähti kun Aran pamautti ikkunat auki, kylmän tuulen puhaltaen huoneeseen ja levitellen esille jätettyjä tuomiopäivän paukkeesta selvinneitä nuottipapereita pitkin lattioita. Turhiahan kenraalin sanat olivat, pukinsorkkaisen astellen nyreissään lähemmäs ystäväänsä, joka lattialle polvilleen vajosi yskänpuuskan saattelemana. Ja voi kuinka se sattui jälleen, pujopartaisen hymähtäen kuivasti. Hän oli niin väsynyt näkemään tämän toistuvan. Ja tämän saman kaavankin, ei Arethdriel ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen joka selkänsä kääntäisi Aranille, ja kreivillä varmasti oli päätöksiinsä myös pätevä syy, joka lieni aiheuttaneen tämän kaiken.
Tuskin Areth heitä oli pettämässä – ei Cúthalion niin tekisi mistään hinnasta, sen Atrevaux tiesi ollessaan seurannut hovin menoja jo pidemmän tovin vierestä. Mutta mikä muu olisi tulistuttanut Aranin tällä tavoin? Hän kyllä tiesi Aranin ja Arethdrielin olleen keskenään äärimmäisen läheisiä ystäviä, mutta viimeaikoina laskeutuneiden varjojen myötä olisiko voinut olla, että serkukset olivat viimein erimielisyyksiensä ja moraaliensa kohtaamattomuuden tähden laittaneet veljelliset välinsä jäihin? Se selittäisi miksi kreivi oli näyttänyt niin murtuneelta, ja miksi Aranista huokui kaiken silminkin nähdyn lisäksi omanlaisensa suru.

Parebris askelsi kiireisin, mutta rauhallisen kepein askelin lähemmäs Arania, pässinsarvisen polvistuen siniverisen vierelle lattianrajaan nenäliinaansa käyden tarjoamaan siniveriselle ennemmin, jottei tuon tarvinnut hihaansa yskiä ja sotkea kasvojaan enempää. Se oli kutakuinkin opittu rutiini ja alitajuinen teko jo tässä vaiheessa elämää, eikä eliitti kahta kertaa edes epäillyt tulla lähemmäs vanhaa ystäväänsä silloin kun tuo heikon hetken koki ja hän sattui olemaan lähellä. Tämä kaikki oli kuitenkin aivan liikaa jo kultatukkaisenkin mittapuulla.
Mistä ikinä puhuittekaan, mitä ikinä välillänne tapahtuikaan, sinä et voi rangaista häntä mistään tekemästään, Aran”, pujopartainen hymähti siniverisen viereltä alas vaaleatukkaiseen silmäillen, ”Sinun täytyy rauhoittua, tämä ei todellakaan tee hyvää valmiiksi vajavaiselle kunnollesi. Johan kehotin sinua aikaisemmin ottamaan rauhallisesti tämän illan…”.


Eipä haltioiden kylän kreivillä ollut kissoja kokoelmissaan, sen sijaan kreivittären kuitenkin kertoen omasta pantterikaksikostaan, jotka varmaan menivät hieman eksoottisempina ja isompina kotikissoina, jos ne tavoille oli opetettu. Ja varmasti olivat, kerta pariskunnalla oli lapsiakin, jotka kissat olivat omikseen ottaneet. Delathos näytti olevan mielissään kuulemastaan, hän piti siitä että heillä oli jotain yhteistä, ja aikaisempi kertoma pohjoisen kissapedoista oli vaikuttanut myös kiinnostavan kreivitärtä. Jo sen perusteella kuuraparta uskalsi väittää, että olisi voinut viihtyä kreivittären seurassa pidempäänkin. Erudessa vaikutti mielenkiintoiselta naiselta, ei miltään tyypilliseltä helmoissa pyörivältä edustusvaimolta, kuten monella muulla aatelisneidolla oli tapana. Ehkä juuri sen mielenkiinnon ja jännittävyyden tähden kreivi oli mokoman nainutkin.
Kissoilla on tapana tehdä niin, ne antavat paljon takaisin jos johonkin kiintyvät paremmin. Mitä pienempi, sen sisukkaampi”, Del tiesi kertoa virnistäen, muistellen kuinka Milkankin oli kotiin tuonut niin säälittävänä reppanana, ja millaiseksi jumalattomaksi rontiksi sekin oli kasvanut hieman rakkautta ja hoivaa saatuaan. Liekö sekin olisi parhaimmillaan ajanut varomattoman murtovarkaan tiehensä, kukapa nyt monta kiloa painavan riehaantuneen sirppikäpäläisen paholaisen kanssa olisi halunnut lähteä painimaan, oli se sitten minkäkokoinen hyvänsä?

Delathos pisti korvan taakse muistiin kreivittären sanoja ja huomautuksia, tummahipiäisen kuitenkin käyden kohauttamaan kulmaansa kun platinablondi sanansa jätti kesken. Ensimmäisenä kuurapartainen vilkaisi ympärilleen, jos Erudessa olikin saanut näkökenttäänsä kenties aikaisemman sarvipään, mutta ei kukaan erityinen pistänyt kapteenin näkökenttään joka heitä olisi erityisesti vahdannut mistään syystä. Pianpa se kuitenkin selvisi, naisen ollen ilmeisesti keskittynyt hetkellisesti telepaattiseen viestiin, ilmoittaenkin nyt tarpeesta kiirehtiä toisaalle. Juuri kun he olivat päässeet juttuun toistensa kanssa, mutta eipä kai Delathoksella ollut aisaa sanoa vastaankaan.
Ei ole tapaistani päästä yllättämään vastaavalla jalolla teolla muita, mutta enhän teitä pulaankaan saattanut jättää”, käsipuoli naurahti, kumartaen tietenkin pienesti takaisin kreivittärelle sen koommin mieltään pahoittamatta tämän takia, ”Jos Kuiskauksen tuville erehdytte vielä tänä iltana, lienen paikalla muiden tavoin juhlimassa läksiäisiä ja viettämässä iltaa muiden seurassa, olette tervetullut seuraani pelaamaan korttia jos teistä on siihen. Etteköhän ole kumppaninne kanssa tervetulleita paikanpäälle Winderinkin puolesta”, Delathos vielä huomautti Erudessalle, katseellaan seuraten naisen kiireistä poistumista. Eihän hän tiennyt minne kreivin eukko lähti kiitämään ja minne vielä illan päätteeksi eksyisi, mutta olisihan se ollut mielekästä istuakin tutussa porukassa haastamaan itse kreivitär korttipelissä lasillisten ääressä!

Se näistä juhlista hänen osaltaan, kapteenilta alkoivat loppu syyt siihen miksi hän täällä enää seurapiirien piirittämänä roikkuisi tämän pidempään. Kaikki oli kutakuinkin jo nähty, kuultu ja tarjoiltavia maistettu, hän voisi yhtä hyvin itse poistua tupia kohden hiljalleen muiden seuraksi ryyppäämään ja värittämään tunnelmaa. Ja sitä Delathos omalla tavallaan kaipasikin jo pelkän viime iltaisen keskustelun jäljiltä Winderin kanssa, ja tämän aamuisten uutisten takia, jotka Mordecai oli mukanaan tuonut. Ja ehkä hän todella pääsisi istumaan vielä Erudessan seuraan illan myötä paremminkin, vain aika näyttäisi mitä vielä ehtisi sattua.


Toisaalla tummatukkainen parivaljakko taittoi matkaansa kaikessa hiljaisuudessa Mordecaille tyystin tuntemattomia käytäviä pitkin, Lotharin ollen jo tullut siihen lopputulokseen, ettei tulisi saamaan Arethdrieliltä minkäänlaista huomiota osakseen juuri nyt muutaman yrityksen myötä. Ei vaikka olisi kiskaissut kreivin vasten seinää, vampyyrin seuratenkin nuorempansa perässä aavistuksen kauempana siniverisen luotaantyöntävän auran tähden. Arethin murheenmurtama mieli oli hänelle lähes käsin kosketeltavissa, kreivin suunnatessa hiljaisena hampaitaan yhteen purren ja yrittäen itseään pidätellä murtumasta tähän paikkaan. Hän halusi pois linnalta, kauas tästä paikasta, kauas sen sisältämistä muistoista. Eikä Arethdriel enää koskaan tulisi astumaan linnan kynnysten tälle puolen, ellei hänen olisi aivan pakko palata kohtaamaan kaikkia niitä asioita, jotka juuri nyt alkoivat kasaantua aivan uskomattoman painaviksi taakoiksi harteille. Alkoi myös tuntua siltä, etteivät jalat kantaisi häntä enää pidemmälle, Arethdrielin kuitenkin jatkaen värisevin, osin jopa huojuvin askelin eteenpäin kohti linnan pääuloskäyntiä päättäväisenä. Sisäilma etoi, henki ei tuntunut kulkevan kunnolla sydämen pauhatessa rinnassa kuin viimeistä päivää juuri ennen jotain ikävämpääkin kohtausta, ja kyynelistä sameat silmät vaikuttivat vääristävän hiljaista käytävää hämärämmäksi ja epämuodostuneeksi edessä.

Siinä vaiheessa kun Mordecai alkoi hahmottaa jälleen missä he olivat, yritti velho tavoitella Erudessaa saapumaan paikanpäälle kumppaninsa tueksi. Hän kyllä olisi saattanut seurata kreiviä maailman ääriin saakka, mutta Arethdriel tarvitsi vierelleen juuri nyt jonkun läheisemmän, kuin hän kykenisi mielestään koskaan olemaan siniveriselle. Siinä sitä tuli jälleen miettineeksi millaisen draaman keskelle oli jälleen jäänyt, ja mitä tästä kaikesta seuraisi, demoninkin häviämisen niille teilleen jääden häiritsemään Lotharia. Mutta ehkä hänen ei pitänyt murehtia Zhiermatuista juuri nyt, ennen pitkään, pian heidän tiensä risteäisivät kuitenkin jossain sattumalta tai tarkoituksella, ja velho oli vaatimassa siltä kyyltä vastauksia muutamaan polttavaan aiheeseen ellei Salrabia niistä aikonut kerskua hänelle itse sitä ennen.
He kuitenkin saapuivat leveämmälle käytävälle, joka johti suoraa linnan uloskäynnille. Paikalla ei ollut vartijoita, palvelijoita ja muutamia lähtöään tekevää kutsuvieraita, jotka tuskin edes kiinnittivät huomiota heihin varsinaisesti. Arethdrielistä se kuitenkin tuntui siltä, kuin koko juhlaväki olisi sillä hetkellä yrittänyt repiä häntä vaatteista ja hiuksista pysymään linnalla väkisin, ja mitä lähemmäs he oikeasti uloskäyntiä tulivat, sitä kauempana ja vaikeammin tavoitettavissa ulkoilma tuntui olevan. Mutta hän halusi pois, jonnekin muualle, ei Arethdriel aikonut romahtaa tässä kaikkien edessä, vaikka siniverisen kasvoilta selvästi näkikin miehen olevan järkyttynyt ja poissa tolaltaan. Joskin oliko kylmään talvisäähän fiksua lähteä pelkissä juhlavaatteissa, siitä saatettiin olla montaa mieltä, mutta sillä hetkellä kreivi ei välittänyt muusta kuin halustaan päästä kauas täältä.

Arethdrielin jatkaessa matkaansa eteenpäin, jäi Lothar enemmänkin jälkeen siniverisestä jäädessään vilkuilemaan ympärilleen, josko Erudessaa olisi näkynyt. Pianpa kreivitär silmään sattuikin, velhon huomatessaan ihailevan sitä kuinka korkokengistä ja mitä epäkäytännöllisimmistä mekoista huolimatta naisilla tuntui olevan tapana pystyä kaikesta huolimatta kiirehtimään paikasta toiseen kovinkin ripeästi.
Hän oli Hänen majesteettinsa seurassa, en tiedä mitä on tapahtunut…”, kreivitärtä ohimennen silmäillen Lothar hymähti naiselle nopeasti, sillä arvatenkin Erudessa tuskin oli hänestä millään tavoin juuri nyt kiinnostunut.
Me lähdemme”, taakseen vilkaisemaan kääntynyt Arethdriel ilmoitti ykskantaan värisevällä äänellä minkäänlaisia vastaväitteitä tai kysymyksiä jäämättä kuitenkaan odottamaan kaksikolta, saaden varsin tahdittomalla käytöksellään ja matkaansa jo jatkamalla velhon luimistamaan hätäisesti korviaan. Minne he muka menisivät? Voisihan Mordecai aina tarjota sijan kotoaan noille, mutta se ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta tähän hätään, mutta ei heidän pihallekaan olisi kannattanut lähteä. Mutta ehkä Erudessa tietäisi mitä puolisonsa halusi, Lotharin ollen tilanteessa se neuvoton osapuoli tällä kertaa.


//Tikku-ukkoja. Ja pippeleitä. Jos haluaa signeerauksen, niin se maksaa sitten erikseen. TÄYTETTY ELÄIN ON MUN TOTEEMIELÄIN ET DISSAA SITÄ. Hän on nähnyt elämää. No nyt on aika salatut elämät ja kauniit ja rohkeat. EN KESTÄ! Pillastunut piika, ja aatelispojat hätää kärsimässä//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 31 Tammi 2020, 21:49

Yskänkorinoissaan vaikeroiva siniverinen ei edes huomannut sarvipäistä luottoeliittiään, tuon saapuessa lähemmäksi. Toki, ehkä jossain syvällä sisällään Aran koki kiitollisuutta jälleen siitä, että Atrevaux ei hänen rinnaltaan ollut vain kävellyt pois, vaan sen sijaan tuli jälleen tilanteeseen mukaan ja oli läsnä. Vaikkakin, tällä hetkellä Aran ei ollut täysin varma, halusiko ennemmin vain kuolla kohtaukseensa vai tarvitsiko jonkun katsomaan peräänsä ja vakuuttelevan kaiken järjestyvän.
Vasta kun pässinsarvinen viereen polvistui, kiinnitti Aran jonkinlaisen huomion pujopartaiseen ja otti vastaan tuolta tarjotun nenäliinan. Vaikka sekin tuntui turhalta, Aranin kykenemättä tärinöiltään ja krampeiltaan kykenemättä kunnolla suutaan sillä liinalla peittämään. Veripisaroita roiskuikin yskäisyjen myötä lattialle ja siniverisen hiuksiin jotka pitkin poikin hartioita olivat laskeutuneet kasvoja verhoamaan.

Aluksi Parbeiksen läsnäolo oli ollut tervetullut. Mutta kun mokoma pujoparta kävi arvostelemaan sitä mitä hän voisi ja ei voisi tehdä, nousi täysin uusi raivonpuuska kuninkaan ylle. Ehkä jos ei olisi ollut näin järkyttynyt ja sekaisin, olisi Aran saattanut kuunnella Parebista, lähintä ystäväänsä, rakkaintaan, mutta juuri nyt tuon sanat sekoittuivat vain muiden käärmeiden sanoihin ja kuulostivat yhtälailla myrkyltä, mitä harhaanjohdetun Arethdrielin puheet.
”Hän ON PETTURI, Parebis!”, Yskähdyksien välistä Aran parahti, jostain kummasta repien energiaa noustakseen nopeasti jaloilleen. Ei kuninkaasta ollut kuitenkaan seisomaan suorassa, siniverisen kompuroidessa muutaman askeleen kauemmas, joutuen kyyristymään sitten kipujensa tähden. Mutta ihmeenkaupalla hän pysyi kuitenkin jaloillaan.
”Hän valitsi ne juonittelevat käärmeet, ennemmin mitä minut! Hän ei välitä meistä, kansastamme, hän on ennemmin viholliseni kuin ystäväni!”, Siniverinen jatkoi selvästi pidätellen yskänpuuskaansa, antaen kyyneleiden valua vuolaina kasvoilleen, ”Ne saastaiset sieluttomat ovat myrkyttäneet hänet minua vastaan! OMAN SERKKUNI, Parebis!”, Uusi paineaalto pyyhkäisi läpi huoneen huudettujen sanojen myötä, tällä kertaa lähtien joka suuntaan siniverisestä. Tämä paineaalto ei kuitenkaan ollut enää niin voimakas, että olisi mitään kevyttä irtaimistoa enempää siirtänyt sijoiltaan. Mutta se voimien holtiton käyttö selvästi verotti kuningasta, Aranin korahtaen, kuin olisi ollut tukehtumassa.

Muutama perääntyvä askel otettiin vielä kauemmas faunista, ennen kuin haltia uudemman kerran polvilleen vajosi ja kumaraan painui. Yskänsä hän oli saanut hillittyä, mutta haukkoi henkeä epätasaisesti ja vaivalloisesti.
”Et. Et enää tee lääkettä hänelle. Et anna reseptiä hänen alaisilleen. H-hän ei enää saa helpotusta tähän. Jos hänen pi-pitää kokea tämä, nähdäkseen totuus, olkoot n-niin”, Aranor vaikeroi, ottaessaan toisella kädellä tukea lattiasta, ”Ja jos hän ei näe… E-ei näe sitä…”.
”On helpompi surra kuollutta, kuin petturia…
”, Aran henkäisi, lähinnä kaiketi itselleen, sillä ne sanat tulivat äskeistä hiljaisemmalla äänellä. Ja voi kuinka yksinäiseltä hänestä tuntuikaan. Kaikki oli kylmää, pimeää, Aran ei nähnyt ketään lähellään. Olivatko kaikki todella häntä vastaan? Miksei kukaan nähnyt, kuinka hän yritti heidät pelastaa?


Niin nopeasti kuin mahdollista, oli Erudessa saapunut suurkäytävälle joka pääoville johti, viimein nähden kumppaninsa sekä tuon henkivartijan. Kreivitär oli huojentunut siitä, että Arethdriel vaikutti olevan kunnossa, näin takaapäin katsottuna — ainakin tuo seisoi omilla jaloillaan.
Lähemmäs päästyään sai kreivitär kuulla Mordecailta, että Arethdriel oli ollut Aranin seurassa, kuten Erudessa oli pohtinut. Jotain oli kuitenkin tapahtunut, ja sekös sai kreivittären ahdistumaan. Hän ei edes katsettaan ehättänyt kääntämään kreivin puoleen, kun siniverinen ilmoitti että he lähtisivät. Lähtisivät minne?! Ja miksi?! Tai no, miksi, oli harvinaisen selvää Erudessalle ottaen huomioon että Aran oli ollut äskettäin tekemisissä kreivin kanssa. Mitä ikinä nuo kaksi olivatkaan toistensa kanssa keskustelleet, ei se keskustelu ilmeisesti ollut mennyt hyvin. Mutta kukapa sitä saisikaan järkeä puhuttua sille mielipuolelle?

Arethdrielin värisevä ääni sai platinablondin lähes itkemään sen sileän tien. Teki pahaa nähdä kumppaninsa noin murtuneena, noin surullisena. Erudessa soikin vain nopean vilkaisun Mordecain puoleen, ennen kuin lähti kirimään välimatkaa kiinni kumppaninsa kanssa, joka pihalle suuntasi kovinkin päättäväisenä.
Ja siellä pihalla oli kylmä. Uskomattoman kylmä. Taivas oli tähtikirkas pakkasyön laskeuduttua valtakunnan ylle ja jos kuu olisi ollut täysi, olisi se varmasti valaissut uskomattoman hyvin tätä yötä. Mutta nyt ainoan valon soivat tähdet, satunnaiset lyhdyt ja itse kuninkaanlinna, joka maagista valoaan hohkasi pihamaille ja lähistölleen kuin kuu konsanaan.
”Areth!”, kreivitär parahti kumppaninsa perään, parhaansa mukaan yrittäen pysyä pidempänsä askelien tahdissa, mutta näillä kengillä ja tässä asussa se oli äärimmäisen hankalaa lumisella pihamaalla. Eipä Erudessan kauaa tarvinnut siniveristä tavoitella, kun tummatukkainen kävi yllättäen romahtamaan maahan polvilleen. Siinä vaiheessa kreivitär vaihtoi harppovat askeleensa silkaksi juoksuksi, kirien sen lyhyen matkan heidän välillään kiinni ja syöksyen kumppaninsa puoleen. Platinablondi kiersi kreivin eteen, ensitöikseen vetäen tuon halaukseensa, Arethdrielin kasvot kohottaen omiensa puoleen. Ja nähdessään, kuinka rikki arpikasvoinen aatelinen oli sisältä, ei Erudessa voinut olla purskahtamatta itkuun. Häntä itketti kreivin tähden, hän ei ikinä olisi halunnut nähdä kumppaniaan tällaisena. Se teki pahaa, yleensä niin tunneköyhän naisen käyden nyt avoimesti suremaan. Mitä ikinä sitten oli tapahtunutkaan.

”Rakkain”
, Platinablondi henkäisi surullisena, kätensä siirtäen tummatukkaisen kasvojensyrjälle, samalla kun itse lankesi kylmään hankeen polvilleen tuon eteen, ”Tiedän että se sattuu, mutta älä itke. Arethdriel, älä nyt, olen tässä. Kaikki järjestyy kyllä”, kreivitär ei ollut ihan varma vakuutteliko ennemmin itseään vai kumppaniaan, haluten vain löytää keinon lohduttaa ja auttaa rakkaintaan.
Kreivistä huomio kääntyi kuitenkin hetkeksi linnan puoleen, kun sen valkeana hohkaavat seinät kävivät yllättäen hiipumaan, hetkellisesti, ennen kuin takaisin täyteen loistoonsa palasivat. Niin kävi kerran, toisenkin, kaikkien pihalla olioiden ihmetellen, osan jopa kauhistellen moista hidasta välkehdintää, sillä muutamat kyllä tiesivät ja osasivat yhdistää syyn linnan valon hiipumiseen. Ja sekös pelotti jälleen kreivitärtä, värisevän henkäyksen saattelemana naisen kietaisten kätensä jälleen paremmin kreivin hartioiden ympärille, painaen kumppaniaan paremmin halaukseen. Toinen käsistä nousi silittelemään lempeänrauhoittelevasti siniverisen takaraivoa, Erudessan koittaen pitää itsensä kasassa. Hän ei halunnut itkeä, ei nyt kun Arethdriel tarvitsi häntä.


// MITÄ OLI. ei mitään tuhmuuksia kuules. Singeeraukset maksaa sen 50€ EN DISSAA TOTEEMIELÄINTÄS sillä se on myös minun toteemieläin. Onhan sen myyjä Sanna ja myyntipäivä 17. lokakuuta. It was ment to be. Meno vidun päivien viemää kyl. HAJOTTAA. Aatelispojat hätää kärsimässä ::D:DD:. Also nyt Katala, as Rauski once said, ENTER MORSO //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 01 Helmi 2020, 01:47

Sinä itse kuvittelet kaiken päässäsi, senkin pässi”, pässinsarvinen ärähti kun vaaleatukkainen pystyyn viereltä nousikin kunnostaan huolimatta. Hyvä että jaloillaan edes pysyi, Atrevauxen kuitenkaan lähtemättä Aranin perään pyrkimään enää. Ehkä olikin parempi, että siniverinen toikkaroisi itseltään kaiken energian, jottei tämän tarvinnut jatkua enää yhtään pidempään. Vaikka kaiken tämän katsominen ja kuunteleminen vierestä riipaisikin ja satutti pukinpartaista eliittiä, velhon miettiessä olisiko hänen pitänyt jo polvistua anomaan asteen tai toisen helpotusta Vanhimmilta lääkkeeseen lisäksi, jottei hänen olisi vanhoja päiviään tarvinnut kuluttaa seuratessaan tätä päivästä toiseen.
Aran oli poissa tolaltaan. Se oli Atrevauxelle selvää, mutta samalla fauni ei kyennyt ymmärtämään mistä ihmeestä siniverinen repi sen kaiken epäilevän vihansa verisukulaistaan kohtaan. Joskin, hän kyllä mielessään ymmärsi näkökulman, että Aran oli vain katkera menetettyään jonkun lähimmäisen viereltään, muttei sekään tarkoittanut että nuo olisivat kruunua pettäneet.

Aranin painoaalto ei riittänyt edes horjuttamaan jaloilleen takaisin noussutta kenraalia, joka seisoi turhankin väkevästi sijoillaan kuin juuriltaan horjumaton puu. Mutta sarvipäinen ei tehnyt mitään estääkseen Arania tuhlaamasta voimiaan entisestäänkin ja huutamasta sanojaan ääneen. Hän kai odotti sitä helpointa hetkeä lähestyä Arania. Kun tuosta ei enää olisi yksinkertaisesti sanomaan vastaan ja ystävänsä ymmärsi itsekin, kuinka huonossa kunnossa oli. Ja mitä tuli kieltoon suvun sairauteen helpottavasta lääkkeestä, ehätti sarvipäinen nyrpistää nenäänsä ja kulmiaan silkalle ajatukselle, kun Aran ei sitä ollut näkemässä. Hän oli vannonut Tomoderuwixille jatkavansa siitä mihin velho oli jäänyt, eikä pujopartainen niin vain kokenut voivansa rikkoa lupaamaansa jollekulle sellaiselle oli kuinka edesmennyt hyvänsä, joka jotain uniikimpaa oli hänen käsiinsä uskonut jo ajat sitten. Tyhmäksikö Aran häntä luuli?!
Arethdriel on sukulaisesi, et voi kajota verisukuusi vain siten ja halventaa nimeänne vain jos hän ei halua olla tekemisissä kanssasi”, fauni ärähtikin kulmiaan kurtistaen.

Asian pohtiminen jäi kuitenkin sikseen, Atrevauxen ehättäen kyllä kuulla Aranin viimeiset sanat, mutta sillä hetkellä jättiläisfaunin huomio kiinnittyi terävästi huoneen ovelle, josta sisään tilaan lipui valkea hahmo. Se oli Zhiermatui, joka oli nyhjännyt kaiken tämän ajan oven takana tiiviisti kuunnellen oikeaa hetkeä odotellen mitä sen toisella puolen tapahtui, sitä ennen velhoja aluksi vain noiden näkymättömissä varjoissa ollen piilotellut kuin mikäkin pelkuri konsanaan.
Mikset sinä tee mitään?! Hänen armonsa kärsii, etkä sinä tee mitään?!”, Salrabia haukkoi henkeään järkyttyneenä lähemmäs astellen kätensä rintansa yllä, katseensa siniveriseen hieman turhankin ahnaana nauliintuen. Ja siitäkös Atrevaux ei pitänyt, pässinsarvisen näyttäen siltä, että olisi voinut räjähtää hetkenä minä hyvänsä ja paiskata tuon albiinon paholaisen ikkunasta pihalle sillä samaisella sekunnilla. Hän ei tiennyt kuka tuo mies oli, mutta ensimmäisenä ajatuksena fauni yhdisti vaalean sarvipäisen kuningattaren sorkkajalkaiseen lemmikkisatyyriin, joka hovissa oli ehtinyt pyöriä.
Teennäistä rooliaan ylläpitäen Salrabia asteli hatarin askelin huoneen poikki kuningasta kohden, ”Osaan auttaa, antakaa minun auttaa teitä!”, sinisilmäinen kyy vajosi madellen lattianrajaan ja ehätti kohottaa kätensä kohden Arania, korkeintaan hipaista sen äärimmäisen mustan ja kirotun magiansa kanssa vaaleahiuksista. Häilyvä energia jäi kuitenkin helpotustaan tuomaan siniveriselle kuin parhainkin parantava magia, kun eliittikenraali vierestä kiskaisi kylmäverisesti pienemmän sarvipäisen pukineitten niskaa peittävistä kankaista Salrabian ylös, ja viskasi tuon kauemmas Aranista sillä samaisella hetkellä. Kaamosmieli ehätti korkeintaan yllättyneenä ynähtää, ja parahti loukkaantuneenoloisena kaatuessaan lattialle kyljelleen kauemmas pujopartaisen takia, jääden räpiköimään itseään paremmin käsiensä varaan ylös kylmällä lattialla faunin suorastaan murhaavan katseen alla.
Kehtaakin koskea hänen Majesteettinsa uudelleen ja nyljen teidät sijoillenne, hyvä herra. Teidän ei kuuluisi olla täällä”, Atrevaux ärähti Aranin ja Salrabian väliin itseään asettaen, muukalaisen närkästyneenkylmään ylös kohotettuun katseeseen vastaten tuimana.



Mordecai odotti sen hetken, että Erudessa sai itseensä vauhtia, katseen seuraten kreivittären kiirehtimistä kumppaninsa perään. Hän ei kyennyt muuta, kuin seuraamaan noita perässä kuin halpamainen narri, vaikka se hänen työtään tässä tapauksessa olikin varmistaa, ettei kumpikaan, kreivi tai tuon puoliso, itseään turvattomaksi saattanut tällaisessa tilanteessa mistään syystä.
Mutta Lothar seurasi lähes orjallisesti kaksikon perässä, käytävää myöten oville, ja niistä ulos hyiseen ilmaan, tuulen heittäen pitkät tummat hiukset heti mukanaan lainehtimaan mukanaan. Pakkanen oli ottanut vallan selkeän taivaan alla, joka ei kuitenkaan näyttänyt hidastavan lainkaan Arethdrielin tai Erudessan menoa. Kreivi jatkoi päättäväisenä matkaansa eteenpäin, kreivittären seuraten puolisoaan, ja viimeistään siinä vaiheessa Kaváldthalrin katse näytti vaihtuvan varmasta silminnähden myös surumieliseksi. Suorastaan harmistuneeksi, mikä todellakaan ei ollut niin kivikasvoiselle miehelle tyypillistä millään tavalla, ja se huoli vampyyrin kasvoilla tiivistyi entistäkin paremmin hänen kasvoilleen, kun Arethdriel lopulta lankesi jaloiltaan alas lumista maata vasten polvilleen.

Siniverinen kohotti kätensä vasten kasvojaan. Tuntui kuin sydän olisi lakannut sillä hetkellä lyömästä, olo oli äärimmäisen absurdi ja vaikea, eikä Areth tietänyt miten hänen olisi kuulunut käsitellä sitä kaikkea tunnevyöryä, millaista hän ei koskaan eläessään ollut aikaisemmin tuntenut itseään vaivaavan. Kyyneleet pääsivät viimein virtaavaan vuolaina miehen silmistä alas viimein, niiden tuntuen niin kovin kylmiltä valuessaan pitkin poskia ja nenänsyrjää. Se oli hetki kun Areth antoi kaikkien mahdollisten itseään tavallisesti pidättelevien etikettien varista alas yltään. Hän oli kuin kuka tahansa, ja viimeinen aatelisen huolista sillä hetkellä oli näyttää aitoja tunteitaan muille, jotka mahdollisesti häneen katsoivat. Se ei koskaan kykenisi satuttamaan häntä yhtä paljon kuin kaikki se, minkä hän oli juuri hylännyt taakseen.
Arethdriel oli rikki. Viimeistäkin mielensä sopukkaa myöten, sen näkyen äärimmäisenä suruna kreivin kasvoilla, ja silmissä, jotka Erudessan rohkaisemana nousivat katsomaan kaikesta peloissaan sitä ainoaa johon siniverinen koki voivansa enää luottaa. Oma jo lumen kohmettama käsi kohosi koskemaan hänen kreivittärensä leuanpieltä, vajoten siitä kuitenkin jonnekin heidän välilleen vaeltamaan kuin etsien sitä viimeistä oljenkortta, johon Areth olisi vielä voinut tarttua pelastautuakseen. Mutta se murheellisuus vei häntä mennessään jo, se vei myös Erudessan mukanaan, kun kreivi antoi sen surkean olonsa purkautua tyystin hallitsemattomana hiljaisena itkuna, joka teki yhtä aikaa niin pahaa, mutta sinällään tuntui myös helpotukselta.

Linnan häilyvä välke jäi tyystin Arethdrieliltä huomiotta, kreivin kietaistessa käsiään kreivittärensä ympärille, painaen vaaleatukkaisen itseään vasten kuin turvaan. Sen myötä valtava patoutunut paineaalto pamahti suoraa heidän ympärilleen. Se nostatti kaiken lumen linnan pihamaalta mukanaan aluksi ilmaan jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, josta se paksuja ja sakeana lähti hiljalleen laskeutumaan alas, kevyemmän pölyisyyden kuitenkin verhoten heidät alleen. Piilottaen heidät, ja sen kuinka Arethdriel painautui vasten Erudessan hartiaa hiustensa kätkien kasvonsa alleen, kyynelten kastellen vaimonsa hartian tyystin. Eivät Erun lempeät kosketukset tai sanat tuntuneet häntä rauhoittavan. Liekö edes tavoittivat varsinaisesti, kun Areth kaksin käsin painoi kumppaninsa otsan vasten omaansa, ja valkein hohtavin silmin suoraa jäisensinisiin silmiin katsoen jakoi kaiken hetki sitten kokemansa puolisolleen ajatuksensa välityksellä halusi Erudessa sitä tai ei.
Sen lumisen tuiskun lävitse heidän läheisyyteensä lopulta asteli myös Quinnin vartija, Kaváldthalr, joka juhlallisen samettisen takkinsa yltään kävi riisumaan ja laskemaan Erudessan harteille asetellen. Ei se ollut erityisen lämmin valmiiksi, yönlapsen tuskin lämpöä ylleen kyeten hohkamaan samalla tavalla kuin kuolevaiset. Mutta se oli enemmän kuin kreivittären hartiat paljastava puku, ja toi kylmältä ehkä suojaa tässä tilanteessa paremmin sitä tarvitsevalle, ja tuon puolisolle, joita Lothar jäi vierestä suojelemaan ja katselemaan haikeana.



//:3c No niin no niin. Kallista on allekirjottaa työtään niin. TOTEEMIELÄIN PARAS ELÄIN. hyshys, kumminkin itte oot ollut myymässä, nyt paljastat minulle varastosi kätköt ja sieltä hän löytyy ilmielävänä kuitenkin. MENO VIDUN PIENI TALO PREERIALLA. Kuule se on vakava setti sitten, kun aatelispojat vinkuu siellä pöytäliinoissa kauhuissaan. ENTER MORSO siellä se luikero nyt on. Katso sitä. Jaakko ehti jo suuttua//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 01 Helmi 2020, 04:35

Arethdriel on sukulaisesi. Se konsepti tuntui yllättäen niin absurdilta, Aranista ei tuntunut siltä. Arethdreil oli yllättäen niin etäinen, lähes tuntematon taho, ettei Aran halunnut edes uskoa heidän olevan sukua. Olivatko he edes koskaan olleetkaan?
Parebiksen sanoihin ei ehätetty vastata mitään, Aranin keskittyessä vain pahaan oloonsa ja ajatuksiinsa, kun kolmas taho liittyi tilanteeseen. Aluksi siniverinen ei edes tunnistanut henkilöä, joka paikalle saapui. Ei tuon ääntä, eikä hän liioin nähnytkään kunnolla sairaskohtaukselta ja kyyneliltään. Mutta kuka ikinä tilanteeseen oli tullutkaan, oli tuo enemmän huolestunut kuninkaan voinnista, kuin mahdollisista syistä tai puheista. Ja se jo kertoi Aranille tarpeeksi, että kyseinen taho selvästi tiesi mikä oli tärkeintä — mutta totta kai siinä jäi täysin sivuun se fakta, ettei kukaan todellakaan ollut kuullut saatikka tietoinen siniveristen äskeisestä keskustelusta. Aran vain oletti, että kaikki huoneessa olijat tiesivät siitä. Että kaikki tiesivät, kuinka Arethdriel oli itsensä Aranin viholliseksi julistanut.

Se oli Zhieramtui. Sarvipäinen demoni oli paikalle eksynyt, jostain kumman syystä, nyt apuaan ensimmäisenä tarjoten kuninkaalle. Aran kohotti katsettaan albiinon puoleen, kun tuo lähelle tuli ja kepeästi ehätti siniveristä koskea, ennen kuin eliittikenraali jo repi demonin kauas kuninkaasta. Mutta se pieni hipaisu oli enemmän kuin tarpeeksi huumaannuttamaan sairaan, eksyneen mielen. Se hetkenhäilyvä magia tuntui niin turvalliselta, kutsuvalta ja ennen kaikkea hyvältä. Sen myötä kaikki kivut tuntuivat hetkeksi helpottavan, tai ainakin unohtuvan ja juuri nyt se oli mitä Aran tarvitsi. Ystävän, joka välitti vain hänestä.

”ÄLÄ–”, Aran huudahtikin, jälleen löytäen äskeisen hyvänolontunteen myötä voimia nousta jaloilleen, käyden muutaman haparoivan harppauksen saattelemana asettumaan eliittinsä ja demonin väliin, syyttävän sormen nostaen pujopartaista kohden, ”Koske häneen! Hän on ainoa teistä, joka näkee! Hän on ainoa, joka tietää mistä puhun”, eiväthän Aran ja Salrabia olleet pahemmin toisiinsa tutustunut, mutta juuri nyt siniverinen näki tuon ainoana ystävänään. Ainoana, joka häntä ymmärsi. Ja sen harhaluulon saattelemana siniverinen kääntyikin puolittain demonin puoleen, kättään tuon puoleen kohottaen, ennen kuin jälleen kävi voimiltaan romahtamaan alas.


Erudessa ei tiennyt muuta tapaa lohduttaa kumppaniaan, kuin olemalla läsnä. Hän oli tässä, eikä olisi menossa minnekään. Hän vaikka jäätyisi näille sijoilleen, jos Arethdriel niin halusi, kreivitär ei aikonut hievahtaakaan ennen kuin kumppaninsa siihen oli valmis. Ja hän ei todellakaan lähtisi tästä mihinkään ilman Arethdrielia. He lähtisivät yhdessä tai eivät ollenkaan.
Platinablondi tiukensi halaustaan siniverisen ympärillä, kun tuo hänet lähemmäs painoi. Siinä samalla heidän ympärilleen pamahti paineaalto, joka nostatti lumen ympärillä ilmaan sakeaksi kurimukseksi. Erudessa parahti pienesti, silkasta säikähdyksestä, painaen omasta puolestaan kumppaniaan lähemmäksi. Hän tiesi, ettei Areth häntä satuttaisi, ei tarkoituksella, koskaan, mutta juuri nyt siniverinen vaikutti niin arvaamattomalta.
Syvään hengittävä kreivitär avasi katsettaan paremmin, kumppaninsa vaatiessa valkeana hohtavaan katseeseensa vastakaikua, jonka myötä Erudessa sai kokea kaiken. Kaiken sen, mitä oli siniveristen välillä tapahtunut, kaikki ne tunteet ja sanat, mitä kaksikko oli jakanut. Ja se kaikki tieto sai kreivittären lähes hyperventiloimaan, uuden surunaallon pyyhkäistessä ylitse. Se oli surullista, se todellakin sattui. Mutta samalla se oli kaiketi vapauttavaa, ainakin ennemmin tai myöhemmin se tulisi olemaan. Aran oli sairas. Niin sairas, ettei tuohon enää järkipuhe tepsinyt. Joten lieni vain hyvä, jos katkaisi välinsä niin myrkylliseen tahoon — vaikka se sattuikin. Kyllä Erudessa tiesi, kuinka siniveriset olivat olleet läheisiä toisilleen. Ja vaikka itse ei koskaan ollut kokenut vastaavaa ystävyyttä ja ystävyydenmenetystä, kykeni hän tuntemaan sen tuskan kumppanistaan.

”Voi Arethdriel”, Kreivitär niiskautti, uudemman kerran käyden vetämään kumppaninsa halaukseen, painaen tuon pään vasten hartiaansa. Toinen käsistä kävi jälleen silittelemään tummia hiuksia, kreivittären vilkaisten sivusilmällä Mordecain puoleen, joka lumituiskun seasta oli paikalle lipunut. Miksi, sitä Erudessa ei tiennyt, mutta hänen yllätyksekseen vampyyri kävi koreansiron takkinsa laskemaan platinablondin harteille. Erudessa katsoikin tovin kysyvänä, lopulta kiitollisena Mordecain puoleen, mitään henkivartijalle kuitenkaan sanomatta. Ehkä se surun täyttämä, mutta kiitollinen katse oli enemmän kuin tarpeeksi tähän väliin.
”Teit oikein, tiedä se”, Erudessa henkäisi, jälleen niiskauttaen, omia kyyneliään nopeasti toiseen kämmeneensä pyyhkien. Hän tunsi olonsa hieman paremmaksi, vaikka surikin yhä kreivinsä puolesta. Mutta nyt kun hän tiesi, mitä oli tapahtunut, oli jotenkin helpompi hengittää.
”Teit oikein. Et ole kuin hän. Et koskaan tule olemaan kuin hän, Areth. Minä pidän siitä huolen, me pidämme siitä huolen”, kreivitär soi nopean, rauhoittelevan suudelman kumppaninsa päänsyrjälle, yhä tuon hiuksia silitellen.
”Mennään tuville — Kuiskauksen tuville. Pois linnalta, turvalliseen seuraan. N’drayer sanoi, että olisimme tervetulleita. Anna vien sinut pois kylmästä, turvaan täältä, Rakkain”, tummia hiuksia sukinut käsi kävi nyt lipumaan kreivin leukapieleen, kreivittären kohottaen kumppaninsa kasvot omiensa puoleen, lempeästi katsekontaktia toiselta hakien, ”Winder ja Kuiskaus pitävät meidät turvassa Häneltä. Turvassa heiltä”, Erudessa jatkoi, nenänpäällään koskettaen kepeästi siniverisen nenänpäätä.


// Kallista on. Koska sillä nimikirjotuksella töitä voi sitten myydä eteenpäin. No siis, minä se oikeesti olin. Tuolla se täytetty eläin on vielä varastossa piilossa, itse sen koitin täyttää. ”ilmielävänä” APUA :D ET SÄ VOI SANOO NOIN TÄYTETYSTÄ ELÄIMESTÄ. Meno vidun versailes. Aatelispojat vinkuu siellä niin. Luikero :---D voi sos, KÄRMES VS VUOHI GO //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 01 Helmi 2020, 18:29

Kylläpä fauni osasi olla ikävä, vaikkakin, ei yhtä ikävä mitä Winder. Sentään Argenteus ei ollut jo puukottanut häntä, vaikka epäilemättä kyllä sen olisi tehnyt, jos Salrabia olisi yrittänyt tehdä kenraalin mielestä jotain tyhmää. Nyt hän oli vain satunnainen ohikulkija, joka oli sattunut vain kuulemaan tilanteen oven toiselta puolen, ja uteliaisuuttaan tullut hämmästelemään mitä huoneessa oikeastaan tapahtui. Oliko Salrabia oikeasti huolissaan Aranista? Ei oikeastaan. Hän olisi voinut paiskata molemmat huoneessa olevat ulos auki jätetyistä ikkunoista niin halutessaan, saaden tilanteen kenties näyttämään murhantapaiselta jos näkisi, kuinka rikki revitystä huoneesta nuo olisivat alas maahan tipahtaneet.
Mutta ei se ollut Salrabian suunnitelma, eikä edes vaihtoehto tällä hetkellä. Hän halusi yrittää kuninkaan suosioon tämän heikoimmalla mahdollisella hetkellä, vaikka Salra epäilikin Aranin tuntevan hänen vaarallisen taustansa ja luontonsa tavalla tai toisella. Mutta hänellä oli lahja, jonka kanssa Zhiermatui kykenisi auttamaan siniverisiä sairauden tuomien tuskien kanssa, pyyhkimään oireet jäljettömiin magiansa alle kuin parhainkin huume. Eihän se sairautta itsessään parantanut, vaikka haurastunut mieli kenties kykenisi jopa uskomaan niin! Ja Demoni oli käyttänyt sen voiman hallinnan opetteluun ikuisuuden juuri tällaista hetkeä varten, ja nyt kun se hetki oli käsillä, yritti tuo pässinsarvinen idiootti häntä estää! Argenteus saisi maksaa tätä menoa kalliin hinnan siitä, jos meinasi asettua hänen tielleen nyt.

Ehkä jopa yllätyksenä, Salrabia kohotti lattianrajassa yhä nyhjäten huolestuneen katseensa Araniin, joka astui heidän väliinsä ja kielsi sorkkajalkaista eliittiä olla sekaantumatta tähän. Kuulosti siltä kuin kuningas olisi ollut hänen puolellaan, mikä sai varsin käsittämättömän hämmentyneen reaktion aikaiseksi Atrevauxessa. Hetken pässinsarvinen mieti oliko kuullut edes oikein, vai kuvitellut itse tilanteen etenemisen mielessään johonkin ikävään juuri, ja Aran käskisi pian häntä kuitenkin saattamaan tuon omituista auraa huokuvan tuntemattoman miehen ulos huoneesta. Mutta sellaista käskyä ei tullut, Argenteuksen jääden katseellaan seuraamaan hölmistyneenä, kuinka Aran jälleen tipahti jaloiltaan alas lattianrajaan.
Pujopartainen ei tehnyt elettäkään laskeutuakseen ystävänsä vierelle, häntä oli käsketty pysymään poissa tieltä. Sen sijaan maagi jäi harvinaisen tarkkailevan katseensa kanssa arvioimaan tilannetta vakavin kasvoin, samalla kun Zhiermatui ähkäisi eliitin kovakouraisesta käsittelystä johtuvaa kolotustaan, madellen kiireesti suotta pystyyn pyrkimättä uudelleen lähemmäs Arania joka oli ehättänyt kutsua häntä lähemmäs. Tai niin Salrabia sen halusi tietenkin tulkita, mustan käärmeen asettuen herransa vierelle tueksi ja turvaksi, toisen kätensä Cúthalionin verestä tahriutuneelle kädelle laskien, ja toisen tuon selkäpuolelle asettaen, ”Antakaa minun auttaa teitä”, Zhiermatui lähes kuiskasi siniveriselle. Ja se magia oli mitä synkintä kuten Atrevaux oli hetki sitten ehättänyt aistikin, kun muukalainen lähti taikojaan tekemään. Oliko vieras demoni? Miksi se oli täällä? Ja kuinka kauan se mahdollisesti oli pitänyt tilannetta jo silmällä? Ainakin se häilyvän vaarallinen utuinen aura viittasi asiaan, pukinsorkkaisen kenraalin suorastaan väristen sijoillaan sillä hetkellä siitä halusta viskata kovinkin viattomanoloisen parantajahahmon ikkunasta pihalle kylmään pakkassäähän sillä samaisella punaisella sekunnilla.

Ei kai Aran oikeasti luottanut mieheen? Miksei Aran luottanut häneen? Vai oliko monarkki valmis sysäämään hänetkin syrjään, nyt kun oli Arethdrielin menettänyt? Ei Atrevaux halunnut hylätä Arania, mutta sillä hetkellä hänestä tuntui maailman typerimmältä ja ehkä jopa ahdistavalta vain katsoa vierestä, kuinka ystävänsä luotti tuiki tuntemattomaan pitkäikäisen ystävänsä sijasta. Hänen sijastaan, joka kuninkaan terveydestä ja voinnista oli vastuussa. Se tuntui… pahalta kaiketi… Joltain uudelta, jota fauni ei ollut ikään aiemmin tämän katon alla joutunut tuntemaan.
Hänen magiansa on äärimmäisen mustaa teidän Majesteettinne, oletteko varma tästä?”, eliitti huomautti hymähtäen, yhä paikoillaan seisoen epäröiden, valmiina kyllä astumaan väliin, jos vieras aikoisi mitään tyhmää tehdä.
Mutta se auttaa, ettekö näe?! Se auttaa niin paljon…”, demoni henkäisi jopa aavistuksen lumoutuneena omista kyvyistään, tähän saakka kun Salrabia oli kyennyt vain parantamaan itseään, demoniverisen magian ja voimankäytön ollen todellakin niin synkkää ja vahvaa ettei se kuin korkeintaan satuttanut kuolevaisia. Mutta nyt hän kykeni näin auttamaan siniveristä, Aran päästi hänet lähelleen sen tähden! Ja vain hän pystyi tähän taivaiden vanhimman lisäksi, kiitos Oraakkelin.


Tuntui suorastaan surkealta katsoa vain vierestä Erudessaa ja Arethdrieliä, kreivin murheellisuuden ollen siten vain tarttunut myös tuon puolisoon. Mutta ei Lothar kyennyt tekemään mitään kaksikon hyväksi, paitsi olemaan vierellä, vartioimaan ettei kukaan vahingonhaluinen halunnut heidän lähelleen sillä hetkellä. Kreivittären katseesta melankolinen tunne siirtyi myös häneen, äärimmäisen yksinäisyydentunteen kohoten sillä hetkellä Kaváldthalrin mieleen. Ehkä hän oli kateellinen. Kateellinen siitä ettei hänellä ollut jäljellä enää vastaavaa tässä elämässä, eikä hän uskaltanut sellaista enää itselleen etsiä vanhan rakkautensa menetettyään. Se oli tunne siinä missä muutkin, mutta kuolemattomalle, iättömälle vampyyrille rakkaus kuolevaiseen oli kuitenkin kuin ylle viskattu kirous, jota Lothar oli oppinut varomaan.
Jos velho jotain kykeni tekemään, oli se hillitä sitä erikoista maagista energiaa joka Arethdrielin vahvojen tunteiden mukana sai ilman väreilemään ja pyörimään heidän ympärillään. Lumi tanssahteli heidän ympärillään kehässä kuin hillitty pyörre, joka piilotti heidät taakseen turvaan kaikelta ulkopuoliselta pahalta ja katseilta. Siitä olisi varmaan voinut syntyä jotain suurempaankin, joka olisi linnan pihan käynyt turmelemaan, mutta sitä Mordecai ei antanut tapahtua hiljaa askelien päähän jääden vain seisomaan kätensä vaisusti hohtaen siinä hämärässä maagista hohdettaan.

Niistä kyynelistä ei tuntunut tulevan loppua millään, siniverisen itkiessä lohduttomana väristen Erudessaa vasten. Sillä hetkellä tuntui siltä, kuin koko maailma olisi hänet hylännyt. Kylmä pakkanen särki tuoreita arpia kasvoilla, henki kulki katkonaisesti jopa tuskallisten itkunpurskahduksien lomasta, viime hetkien kulkien päässä vain loputtomalla toistolla alusta loppuun uudelleen ja uudelleen Arethdrielin Aranin sanoja kerraten. Miksi tässä oli täytynyt käydä näin? Vielä aikaisemmin kaikki oli tuntunut sujuvan jopa ihmeellisen hyvin, ehkä sen tähden päivän täytyi päättyä kyyneliin tällä tavoin. Mutta ei Areth tätä halunnut, siniverisen itse kyseenalaistaessa päätöstään vaikka Erudessa vieressä rohkaisikin häntä ajattelemaan toisin. Ajattelemaan, että hän oli tehnyt oikein kytkiessään myrkyllisen tahon irti itsestään ja perheestään. Ei sellainen suhde ollut terve, tai millään tapaa turvallinen, Arethdrielin kuitenkin peläten sitä että vaistonsa olivat johdattaneet häntä harhaan tällä kertaa.
Entä jos hän luottikin vääriin tahoihin? Entä jos häntä vastaan oikeasti juonittiinkin? Aran oli oikeassa, ja hän väärässä? Ennen pitkään Erudessa puukottaisi häntä selkään ja kääntyisi häntä vastaan, ja kreivi jäisikin vihollisten ympäröimäksi, vain koska ei ollut kuunnellut Arania ja tuon harhauskoisia totuuksia.

Murheellinen, jälleen normaaliksi muuttunut katse kohosi kumppanin silmiin jostain heidän välistään platinatukkaisen kohottamana. Areth yritti keskittyä niihin sanoihin, vaikka se sillä hetkellä tuntuikin niin äärettömän vaikealta. Häneen koski, hän tunsi itsensä vainoharhaiseksi ja typeräksi omien ajatustensa tähden. Ja kreivi pelkäsi sitä tunteiden hyökyaaltoa jollaisen hän viimeksi oli kokenut aikanaan, kun äitinsäkin oli viimein siirtynyt ajasta iäisyyteen. Ei hänen sopinut kyynelehtiä näin, ei hän voinut näyttää kasvojaan kellekään tällä hetkellä. Ja jo pelkästään Erudessan suoma huomiokin tuntui pahalta ja sattui, kun Areth kykeni näkemään, kuinka hän kumppaniaan omilla tunteillaan kosketti – tai satutti, kuten siniverinen sen sillä hetkellä näki.
Kuinka hän ikinä kykeni sanomaan teistä niin? Sinusta, Erudessa? Olet kaikki mitä minulla on jäljellä. Mitä jos olenkin vain hyväuskoinen typerys, kääntäisitkö selkäsi ja pettäisitkö sinä, ja muut minut kun sitä vähiten odotan? Valitsinko sittenkin väärin?”, Arethdriel henkäisi äänensä väristen ja vähän väliä rikkoutuen hänen puhuessaan, toisen kätensä nousten heidän väliltään Erudessan reiden läheisyyteen, josta siniverinen puristi naisen mekon kankaita nyrkkiinsä kevyesti aluksi, käden kuitenkin lähtien tunnustelemaan hellin kosketuksin platinatukkaista kuin varmistellen että Erudessa todellakin oli siinä.
Minä yritin, Eru, tein ja annoin kaikkeni ettei tämän olisi tarvinnut päättyä näin. Ja nyt minulla on vain sinut, enkä epäröi antaa henkeäni käsiisi, vaikka se tekisikin minusta typeryksen”.

Vie meidät pois täältä, pois tästä käärmeenpesästä ja myrkkyjen kehdosta, en välitä vaikka joku näkisi. Haluan meidät vain pois, kauas täältä, en halua palata sinne enää”.


//Miljonääriksi vielä lyöt. Jumalauta. No niin, exposed. Mikset heti kertonut, niin olisin tullut häntä ihailemaan ja palvomaan, TUONUT HÄNELLE UHRILAHJOJA! TÄYTETTY ELÄIN ILMIELÄVÄNÄ! Vähän niin kuin aidot tekohelmet :DDDDD No ei kyllä mennyt tämäkään nyt ilman niitä feelsei mami YOU’RE BREAKING ME APART LISA!!! KÄRMES VS VUOHI, ja niin Katala kuoli kun Jaakko stomppas sen päälle//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 01 Helmi 2020, 20:40

Aran ei epäröinyt hetkeäkään päästäessään Salrabian takaisin vierelleen, vaikka olikin heikkona. Hän harvoin päästi ketään lähelleen näinä hetkinä, mutta juuri siniverinen katsoi demonin olevan ainoa tuki ja turva tässä tilanteessa. Jopa yli Parebiksen, fauni oli puhunut hänelle vastaan, puoltanut ennemmin Arethdrielia, kuin auttanut häntä! Vain Salrabia oli täällä auttaakseen kuningasta. Kukaan muu ei ymmärtänyt häntä.
Se magia mikä demonista huokui oli synkkää, mutta siniverinen ei nähnyt sitä. Hän tunsi vain sen helpotuksen, mitä sarvipäisen läsnäolo ja magia toivat, Aranin käyden parahtamaan silkasta helpotuksesta, kun kivut tuntuivat siirtyvän täysin syrjään. Paitsi se ahdistus rinnassa ja pala kurkussa, ne jäivät. Ja se sai siniverisen purskahtamaan hiljaiseen, hillitsemättömään itkuun, jonka myötä Aran kävi hetkeäkään harkitsematta painautumaan paremmin vasten demonia, hakien tästä puolituntemattomasta tahosta tukea ja turvaa elämänsä vaikeimmalla hetkellä. Se oli täysin järjetöntä, mutta sillä hetkellä se tuntui täysin loogiselta Aranin mielessä. Hän oli turvassa, tässä Zhieramtuin vierellä.

Aran raotti sameaa katsettaan painaessa päätään paremmin vasten demonin hartiaa ja puristi demonin toisen käden omaansa, kun Parebis kävi huomauttamaan sarvipäisen magian olevan äärimmäisen mustaa. Aran henkäisi väristen, Zhiermatuin ehättäen itseään ja voimiaan puoltamaan ennen kuin siniverinen ääneen ehätti.
”Minä tiedän mikä hän on, Parebis”, Värisevällä, selvästi uutta raivonpuuskaa pidättelevällä äänellä Aran aloitti, yhä nojautuessaan demoniin. Siniverinen ei edes vilkaissut hiustensa takaa eliittinsä puoleen.
”Minä tiedän, kuka hän on”, Aran jatkoi, joutuen muutaman kerran yskäisemään kuivankatkeraa ääntään, ”Hän on täällä auttaakseen minua. Mitä sinä sen sijaan teet?”.
”Sinä et tee lääkettä enää Arethdrielille. Sinä et anna reseptiä hänen alaisilleen, et neuvo kuinka tätä piinaavaa tuskaa helpotetaan. Hän saa kärsiä siitä hyvästä, mitä minulle teki. Ehkä sen jälkeen hän näkee, kuten minä ja tulee järkiinsä”, Värisevällä äänellään Aran luetteli uudestaan käskynsä eliittikenraalilleen, viimein sekaisten hiustensa takaa kääntäen kasvojaan tuon puoleen. Ei sillä että Aran olisi pukinpartaista edes kunnolla nähnyt sumealta näöltään ja kyyneliltään, jotka yhä vuolaana virtasivat silmistä.
”Poistu, en halua kuulla sinua”, Siniverinen sähähti lopuksi, näyttäen siltä, että oli valmis räjähtämään uuteen raivonpuuskaan jos pukinkoipinen edes kehtasi harkita hänelle vastaan väittämistä.


Kreivitär vastasi pahoittelevansurullisena kumppaninsa katseeseen, kevyesti tuon poskea silitellen, kun Arethdriel viimein kävi puhumaan.
”Hän on sairas, rakkain ja kiihkopäissään sanoi asioita, jotka eivät ole totta”, Platinablondi henkäisi, hetkeksi vakavammaksi muuttuen, ”Tiedät, että olen sinulle uskollinen, loppuun asti ja ennemmin tappaisin itseni, kuin pettäisin sinut, Areth. Olet kumppanini, lasteni isä ja kreivini. Mies jota ihannoin, rakastan ja kunnioitan. Sinä et valinnut väärin, rakkain”.
”Tiedän että yritit. Yritit niin kovasti, mutta hän valitsi sen hulluuden kuilun jonka äärellä on keikkunut jo pitkään, ennemmin mitä kuunteli sinua, järjen ääntä. Mikään tästä ei ole sinun syytäsi. Ja tiedän, että se sattuu, Areth minä tiedän, mutta tulet vielä olemaan ylpeä päätöksestäsi, sillä tiedät tehneesi oikein. Minä olen sinusta ylpeä. Ei ole sinun tehtäväsi pysyä läsnä ja antaa hänen vetää sinut mukanaan pinnan alle. Et voi pelastaa häntä, jos hän ei halua tulla pelastetuksi”.


Niiskauttaen Erudessa kävi nyökkäämään muutaman nopean kerran, Arethdrielin pyytäessä kumppaniaan viemään heidät pois käärmeenpesästä. Siksi hovia kaiketi saattoi tätä nykyä kutsua. Toisaalta, oliko se aina ollut tällaista, mutta he olivat olleet vain liian sokeita nähdäkseen esiripun taa?
”Tule, vien sinut turvaan”, Kreivitär vakuutteli, samalla kun lähti itseään kapuamaan ylös maasta, huomaten viimein kuinka pirun kylmä täällä olikaan. Hän suorastaan värisi kylmästä, parhaansa mukaan kuitenkin koittaen hillitä vilunväreitään, sillä nyt ei ollut aika huolestua siitä. Silmiään nopeasti ranteeseensa pyyhkäisten Erudessa vilkaisi ympärille, tietämättä kumpi tummatukkaisista oli tämän lumituiskun heidän ympärilleen nostattanut. Kreivitär totta kai epäili ennemmin Mordecaita, joka oli yhä lähettyvillä seissyt kuin kuuliainen koira. Hyvä, että tuo etäisyyden oli pitänyt, Erudessa ei todellakaan olisi kaivannut vampyyriä tähän hetkeen ja epäili, ettei Arethkaan tuon välitöntä läsnäoloa olisi kaivannut.
Mutta nyt tuo sai luvan lähestyä, Erudessan nyökäten henkivartijaa tulemaan lähemmäs, auttamaan kreiviä pääsemään ja pysymään jaloillaan, sikäli mikäli siniverinen ei omin voimin siihen kyennyt. Kyllä Erudessakin auttoi, mutta juuri nyt nainen ei uskonut olevansa tarpeeksi varma turva siinä suhteessa. Ei näillä kengillä. Ja kun Areth oli tolpilleen saatu, lähti kreivitär saattamaan heitä kohden Kuiskauksen tupia. Olivathan tuvat yhä osa linnan alueita, mutta Kuiskaus tuntui tällä hetkellä ainoalta turvalliselta taholta näiden muurien sisällä — omien sotilaiden lisäksi, jotka olivat viereisillä tuvilla majoittautuneina. He voisivat heti huomenissa lähteä pois täältä, takaisin kotiin, mutta tämä yö heidän täytyi viettää kaupungissa.


Kuiskauksen tuvilla oli jo melkoinen vilske, kun eliittiryhmän sotilaat olivat omat juhlansa aloittaneet. Tunnelma oli lämmin ja veljellinen, aikaa kulutettiin seurassa keskustellen, tarinoita kertoen tai erilaisia seurapelejä pelaten. Silloin tällöin joku intoutui soittamaan taustalla jotain, joidenkin jopa päättäen laulaakin. Meno oli huomattavasti railakkaampaa mitä hovin seurapiirijuhlissa, mutta silti hillittyä, ainakin vielä tähän aikaan illasta. Alkoholia oli tarjolla niin kepeämpinä kuin väkevimpinäkin juomina ja tietenkin niiden saattelemana oli juomapeli jos toinenkin käynnistynyt pöytäryhmissä, uhkapelaamisesta puhumattakaan. Tämä oli heidän viimeinen yhteinen ilta kaupungissa ja siitä haluttiin tehdä mieluinen muisto jota muistella lämmöllä vielä pitkään.

Darius oli Iriadorin seurassa vetäytynyt aluksi omalle huoneelleen rauhoittumaan. Kenraali oli kertonut kumppanilleen kaiken tapahtumista ja halunnut hetken viettää vain Iriadorin kanssa syleillen. Pikkuhiljaa se huono olo ja järkytys olivat jääneet taakse, kaksikon käyden vaihtamaan juhlavat vetimensä hieman kasuaalimpaan kerrastoon, sillä tuvilla ei enää tarvinnut niinkään edustaa kenenkään tähden. Kenraali oli jättänyt mustat housunsa jalkaan ja vaihtanut ylleen valkeansiistin, kevytkankaisen paidan, jonka ylle oli vedetty tummansininen, puolipitkä sisätakki. Darius oli yksi niistä jotka selvästi hieman ”koreammin” oli pukeutunut, mitä suurin osa väestä, sillä näin ”omassa porukassa” eivät sotilaat oikeastaan arkivaatteitaan hienompaa ylleen jaksaneet pistää.
Tutussa seurassa ja muutaman drinkin jälkeen oli Darius osannut rentoutua ja pikkuhiljaa lähtenyt mukaan muiden ilakointiin. Se käynnistyvä ilta sai kuitenkin pienen pysähdyksen, kun tuville saapui ”ulkopuolisia”, mutta tuttuja tahoja. Darius oli ollut oleskelutilojen puolella väittelemässä erään vanhan sotasankaritarinan todenperäisyydestä muutaman nuoremman kanssa, kun yllättäen Velethuil oli huikannut kapteenille, kertoen kreiviparin saapuneen tuville. Pieni huoli nousi heti ensimmäisenä pintaan, Dariuksen nousten sijoiltaan ja harppoen vanhemman sotilaan saattelemana tuvan eteishuoneeseen, jossa muutama muukin oli jäänyt kauempaa ihmettelemään korea-asuisen aatelisparikunnan ja noiden henkivartijan läsnäoloa.

Paikalle päästyään ei Dariuksen tarvinnut kuin nähdä Arethdriel ja hän osasi sanoa jonkin olevan vialla. Mies oli itkenyt, selvästi, mutta eipä Darius nuorempaansa käynyt siitä arvostelemaan. Johan hän itsekin oli tänään vollottanut kreivin nähden.
”Onko sattunut jotain…?”, Darius aloitti, lähemmäs harppoessaan, ohimennen hätyytellen sotilaitaan jatkamaan juhlimistaan. Ei kaikkien tarvinnut tekemisiään pysäyttää nyt, vaikka kreivipari paikalla olikin.
”Aran”, Erudessa aloitti, katsoen asiakseen nyt olla se puhuva osapuoli, Arethdrielin välttämättä haluamatta itseään ja tilannetta selitellä nyt, tai edes myöhemminkään Winderille. Darius kohautti kulmiaan hymähdyksen kera, vaatimatta sen enempää selityksiä tilanteelle.
”Tarvitsemme huoneen, yövymme täällä”, Erudessa jatkoi, ”Emme palaa enää linnalle ja tupanne vaikutti turvallisimmalta paikalta lähettyvillä”.
Kreivittären vaatimus tuli yllätyksenä, Dariuksen vilkaisten niin Arethdrielia kysyvästi, kuitenkaan käymättä vastaan väittämään. Hetken eliitti selvästi mietti tilannetta, kunnes nyökkäsi nopeasti.
”Saatte huoneistoni, se on paras sija täällä ja muut huoneet ovat varattuja, nyt kun olemme kaikkien rykmenttien voimin paikalla”, Darius aloitti, viittoen kolmikkoa seuraamaan häntä.
”Iriador tule huoneelleni, haetaan tavaramme ja siirrymme nukkumaan työhuoneelleni. Kreivi ja kreivitär yöpyvät huoneistollani”, Telepaattinen viesti annettiin Iriadorille, joka saisi luvan tulla ottamaan tarvitsemansa tavarat kenraalin huoneistolta, jottei heidän tarvinnut enää myöhemmin siellä ravata ja kreiviparia häiritä.

Darius johdatti yllätysvieraat yläkertaan, jossa yhtälailla sotilaiden makuuhuoneissa tuntui olevan porukkaa iltaa viettämässä. Suurin osa uhkapeleistä olikin käynnissä makuuhuoneiden lattialla, sen sijaan että niillä peleillä olisi pöytäryhmiä varattu alakerran juomapelaajilta.
”Saatte olla rauhassa huoneistollani, kukaan ei teitä häiritse mutta en voi kuin pahoitella mahdollisesta melusta. Sotilaani ovat päättäneet tänään juhlia ja sen aion heille sallia”, Darius selitti, vilkaisten olkansa yli kreivipariin, ”Myöskään palvelusväki ei ravaa täällä, mutta näin alkuunsa voin pistää juoksupojan hakemaan teille kaiken, mitä mahdatte tarvita, mutta en heitäkään työasioilla raaskisi vaivata tänä iltana sen enempää”.
Ovelle päästyään Darius astui ensinnä sisään huoneistoonsa, joka oli yhä valaistu ja takassakin oli hiipuva tuli sen jäljiltä, mitä he olivat Iriadorin kanssa täällä viettäneet aikaisemmin. Eliitti kävi ensitöikseen lisäämään puita takkaan, jotta lämpö pysyisi yllä, askeltaen sitten kohden makuukammaria.
”Istukaa alas, olkaa kuin kotonanne. Katson teille puhtaat petivaatteet ja otamme Iriadorin kanssa tarpeelliset tavaramme mukaan, jottei meidän tarvitse myöhemmin teitä häiritä”, Darius selitti suunnitelmaa, pysähtyen kuitenkin makuukammarin ovelle, vilkaisten Mordecain puoleen.
”Pitääkö sinullekin katsoa yösija täältä?”.

Erudessa seurasi kumppaniaan tukien kiltisti eliittikenraalia yläkertaan ja aina sille huoneiston ovelle asti. Eipä juhlivat sotilaat kreivitärtä haitanneet, ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän jotain tällaista todisti, olihan hänkin asunut sotilastuvilla aikanaan. Juuri nyt hän halusi vain lämpimään ja istumaan alas kumppaninsa kanssa, jotta voisi kunnolla rauhoitella Arethdrielia ja katsoa, mitä sitten tapahtuisi illan suhteen. Kireän pakkasilman jälkeen eliitin lämmin huoneisto tuntui suorastaan taivaalliselta, kreivittären saattaessa Arethdrielin istumaan takan ääreen divaanille, suosiolla tai väkisin. Platinablondi suki kumppaninsa hiuksia parempaan uskoon, käyden kuitenkin vilkaisemaan Mordecain puoleen, siinä missä eliitti oli kysymyksensä esittänyt vampyyrille. Erudessa ei sanonut mitään, mutta hän halusi Mordecain jäävän ja sen varmasti näki myös platinablondin katseesta. Jos jotain sattuisikin, olisi heillä ainakin tuo turvana — ei Erudessa epäillyt yhdenkään kuiskauksen sotilaan heitä vahingoittavan, mutta tuville saattoi eksyä muitakin tahoja…



// RIKAS OLEN SITTEN! Ja siis, en mä kehdannu näyttää sulle sitä alttaria tuol mun varastossa, mut ehkä nyt voin päästää sut pyhättöön katsomaan, jos kerta uhrilahojakin tuot. Aidot tekohelmet :---D kyllä. TUNTEISIIN MENEE HETI KU TÄNNE TULEE NIIN me tarvitaan niitä ilosia pelejä asap plz. JA APUA :D:D: Katala uhoo jotain lattianrajas ja jaakko tulee vaan potkiin päälle //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Käärmeenpesä

ViestiKirjoittaja Crimson » 01 Helmi 2020, 22:52

Salrabia antoi synkän magiansa huokua siniveriseen, sijoillaan pysytellen ja rauhoitellen hymisten kun vaaleakutrinen painautui paremmin häntä vasten. Mutta vaikka kuulostikin kovin huolestuneelta ja rauhoittelevalta, lepäsi demonin kasvoilla mitä omahyväisin ilme, kun Salra kykeni piiloutumaan hiustensa lomaan katseiltaan siksi hetkeksi. Häntä ei haitannut lainkaan tuhlata voimiaan tällaiseen. Aranin lankeaminen hänen käsiinsä nostatti aivan uudenlaisen kiihottumisen tunteen pintaan, Zhiermatuin saaden pidätellä itseään ettei olisi värissyt sijoillaan silkasta innosta. Hänen piti pysyä rauhallisena nyt! Näyttää että hän välitti. Valita sanansa oikein. Hän voisi muistella mukavia hetkiään Tapiwassa erään vierellä, ja käyttää niitä tunteita hyödykseen juuri nyt.
Demoni puristi kevyesti monarkin kättä omaansa, kun se ote voimistui hänen käpälässään. Sarvipäinen malttoi hillitä ilmettään aavistuksen, kun Aran kävi kertomaan tietävänsä mikä hän oli. Kuka hän oli. Kuinka jännittävää se sillä hetkellä olikaan, että siitäkin huolimatta Aran valitsi hänet oman eliittikenraalinsa sijasta, joka varmasti nautti aivan äärimmäistä luottamusta kuninkaan kohdalla. Ja jos tilanne olisi ollut toinen, olisi Salra varmasti nauranut ääneen Parebriksen ilmettä sillä hetkellä, kun pujopartainen astahti epäuskoisen puolittaisen askeleen taemmas ja vastasi Aranin kysymykseen terävällä hymähdyksellä turhautuneena katsoen alas kaksikkoon.

Atrevaux oli kuin puulla päähän lyöty. Hän ei todellakaan uskonut silmiään ja korviaan sillä hetkellä, mutta kunnioitus ja asema pidättelivät selvästi eliittiä hiljaa sijoillaan ennen kuin lupa lähteä lausuttaisiin. Jos Aran luotti itsensä tuon demonisen olennon vierelle, niin olkoot niin, mutta fauni ei sitä kuitenkaan aikonut hyväksyä valintana. Tämä oli sairasta, ja typerää hengellä leikkimistä. Demonien kanssa ei kuulunut pelata yhteen eikä erikseen, niistä oli usein pelkkää haittaa ja ne odottivat tilaisuuttaan kusta isäntiensä niskaan mitättömimmänkin tilaisuuden siihen saadessaan. Eikä valkeahapsinen herrasmies todellakaan vaikuttanut vähäpätöiseltä voimiltaan, jos tuo kykeni itse vanhinten kiroamaa tautia lievittämään – vai oliko sekin pelkkää valetta, johon Aran hätäpäissään uskoi juuri nyt?
Pujopartainen oli vähällä polkea sorkkaansa äkäisenä vasten lattiaa Aranin kieltäessä häntä jälleen lääkkeen tekemisen ja sen valmistukseen käytetyn reseptin suhteen. Sehän nähtäisiin. Mielessään eliitti päätti kuitenkin sillä hetkellä tehdä kerrankin toisin, sillä hänen moraalinsa taisteli sillä hetkellä vahvasti vastaan Aranin omaa, mutta sitähän Parebris ei ääneen sanonut. Ehkä kuningas tulisi järkiinsä myöhemmin jos saisi rauhoittua, ja pelkästään katsoessaan alas Araniin tuon kohottaessa hiustensa lomasta katseensa häneen, tiesi Atrevaux ettei siniverinen enää kestäisi uudemman kerran raivostumistaan. Tuo oli jo heikkona, sairaus ja suru uuvuttivat, siniverisen ollen tärvännyt turhaan voimiaan päättömään riehumiseen. Hän saattoi vain toivoa, että monarkin vierellä pysyttelevä olento saisi Aranin rauhoittumaan ja voimaan paremmin, jos hänestä ei siihen ollut juuri nyt. Ja se kolhaisi jälleen, aivan kuin joku olisi pistänyt tikarilla selkään, kun Aran käski häntä lähtemään.

Ja niin Atrevaux teki, merkittävän varoittavasti katsoen alas mustanmagian taitajaan, joka kylmiltään virnistikin hänelle takaisin. Kylmästi, häijysti, siinä virneessä ei ollut mitään hyvää kun muukalaisen silmät värjäytyivät punaisiksi, kaksikon jääden hetkeksi vain tuijottamaan toisiaan kuin sodanjulistuksena. Ja sellainen se taisi ollakin, Salrabian painaen suloisesti päänsä syrjää lähemmäs Arania, joka sai pujopartaisen kääntämään katseensa viimein muualle. Kohti huoneen ovea, jota kohden sorkkien lattiaan kopisten eliittikenraali suunnisti hiljaisena, minkäänlaisia muodollisia hyvästejä jättämättä poistuen huoneesta oven perässään sulkien.
Tämä ei jäisi tähän. Hänen piti puhua Aranille järkeä. Mutta ei nyt, joskus myöhemmin kun hetki oli parempi ja mies voimissaan jälleen, eikä heikkohermoisena surrut jonkun perään jota takaisin ei tulisi enää saamaan. Sitä paitsi hänellä oli kiire. Kiire toimittamaan asioita, vaikka Argenteus oli jo vannonut itselleen vetäytyvänsä omiin oloihinsa tämän illan juhlinnan päätteeksi märehtimään keskenään. Siitä kiireestä parhain mahdollinen merkki taisi olla se vaaleahiuksisen nuorukaisen illuusio, ylleen sopivaksi kutistuvaan juhlapukuun sonnustautuneen Lucan lähtiessä hiuksiaan nopeasti siistille poninhännälle silkkinauhalla solmien kiirehtimään takaisin kohti juhlasalia. Hänen piti löytää Mordecai jostain, suuremman kysymyksen lienevän mahtoiko vanhempi velho enää paikanpäällä edes olla sattuneiden tähden…

Hän lähti, majesteettini, jätti teidän rauhaan”, Aranin seuraan jäänyt piru kehräsi rauhallisella äänellä huolestuneen olemuksensa takaisin kasvoilleen tuoden, kevyesti sivellen siniverisen kauniita hiuksia pois tuon kasvojen tieltä siistimpään järjestykseen, ”Voitte surra seurassani rauhassa, voin viipyä tässä niin pitkään kuin minua voimineni tarvitsette, en ole täällä satuttamassa teitä kuten he”.


Syvällä sisimmässään Arethdriel halusi uskoa Erudessan sanoja. Sitä, että hän oli tehnyt oikein. Että Aran oli haukkunut häntä syyttä. Kaikki tulisi olemaan paremmin, hän saisi itse päättää keihin luotti, ketkä lähellä pitäisi. Hän nousisi nöyränä anteeksipyytäen tekojaan omaksi herrakseen, hän saisi aikaan vielä paljon olemalla rohkea ja luottamalla omiin vaistoihinsa jotka käskivät häntä tekemään ja valitsemaan oikein olemalla samalla kuitenkin uskollinen kruunulle. Ei hän tarvinnut Arania sitä tehdäkseen, vaikka sillä hetkellä ristiriitaiset ajatukset päässä kaikesta huolimatta käskivät juoksemaan takaisin ja pyytämään anteeksi Aranorilta, mutta ne käskivät häntä myös luottamaan Erudessaan. Rakkaaseensa, vaimoonsa, parhaaseen ystäväänsä, jota Arethdriel koki arvostavansa ja rakastavansa juuri nyt enemmän kuin oli koskaan aikaisemmin tehnyt.
Mutta eivät he tähän voineet jäädä, Mordecain lähemmäs astahtaen kreivittären kehotuksesta viimein. Erudessan apuna askeliltaan hutera kreivi saatiin ylös lumesta, kurimuksen ympärillä alkaen laantua rauhallisemmaksi ja lumikiteiden jääden vain laskeutumaan sankkana sateena alas linnan pihamaalle heidän jälkeensä. Kukaan heistä ei sanonut mitään, vampyyrin ollen kyllä kuullut mitä kaksikko oli puhunut keskenään, tietäen täten suunnan jonne he olivat matkalla. Lothar pysytteli kaksikon vierellä, antaen kreivin nojata itseensä samalla, kun Arethdriel yritti selvästi hillitä itseään ja pyyhkiä siistejä luomivärejään sotkeneita kyyneliä kasvoiltaan sormillaan syrjään edes hetkeksi. Siniverinen tuskin näki edes kunnolla eteensä kosteilta silmiltään, luottaen pitkälti sokeana seuratakseen kumppaniaan ja velhoa, jotka tupia kohden heitä saattelivat.

Riehakkaampi ilakointi kuului pihamaalle saakka, kun kolmikko kylmiltään sen paremmin olemassaoloaan selittelemättä asteli sisälle lämpimään. Se oli omanlaisensa helpotus tietenkin Arethille, kuten varmasti myös Erudessalle, Mordecain ollen kuitenkin hädintuskin edes ehtinyt huomata sitä pakkasillan viileyttä taivasalla, vaikka takkinsa olikin antanut kreivittärelle kylmältä suojaksi huomaavaisuuttaan.
Arethdriel ei todellakaan pyrkinyt piilottelemaan sitä miltä hänestä juuri sillä hetkellä tuntui. Absurdilta, surulliselta, yhä kovin järkyttyneen ja tyhjänlasittuneen katseen vain tuijottaen eteensä kyynelten sotkemilta kasvoilta, kuin mies olisi aaveen nähnyt. Siniverinen ei täysin edes sisäistänyt sitä minne he olivat tulleet, äänienkin tuntuvan siltä kuin ne olisivat sekoittuneet pelkäksi vinkunaksi korvissa, ja ympärillä olevasta hälinästä ja elämästä huolimatta kaikki tuntui jämähtäneen sijoilleen aikaa myöten sillä hetkellä. Areth tiedosti vilkaisevansa Winderiä päin kun muut puhuivat, kreivin kuitenkaan saamatta sanaakaan suustaan pidätellessään selvästikin seuraavaa suruaaltoaan sisällään väkisin, painostavan tunteen saaden tummatukkaisen lähes pidättämään henkeään kun he lähtivät jatkamaan matkaansa eteisaulasta jonnekin.

Vasta Winderin huoneistolle ehtiessä Arethdriel tuntui havahtuvan ja tiedostavan minne he olivat tulleet, vaikka äänet ympärillä yhä kuulostivat korviin tasapaksulta puurolta. Siinä missä siniverinen kumppaneineen astui huoneeseen, jäi velho kuitenkin noiden jälkeen seisomaan huoneen oven edustalle vakavakasvoisena seuraten, kuinka Areth ymmärsi rojahtaa lähimmälle tuolille alas kätensä silmiensä peitoksi nostaen ja jatkaen kyynelehtimistään siitä mihin se oli pihalla jäänyt. Olisiko hänen pitänyt palata takaisin linnalle? Hänellä oli jäänyt kaikki kesken Zhiermatuin kanssa. Paikanpäällä oli runsaasti kreiville jo uskollisia tahoja Erudessaa myöten, jotka varmasti katsoivat kreivin ja kreivittären perään kaikesta huolimatta.
Siitä pohdinnasta tuli entistäkin kärkkäämpää, kun Lothar kohotti lattian rajassa viipyneen epäröivän katseensa aluksi Winderiin tuon kysymyksen myötä, ja siitä edelleen Erudessaa jääden katsomaan. Vaikkei hän uskonutkaan olevansa tarpeellinen täällä, tänä iltana, tällä kertaa, kertoi jokin naisen katseessa hänelle että Kaváldthalrin tulisi jäädä.
Voin jäädä”, vampyyri näki tarpeelliseksi huomauttaa ääneen hiljaisuuden rikkoakseen, pitkään henkäisten jokseenkin tunteellisenoloisena, vaikkei sitä Mordecain kasvoilta saattanutkaan nähdä, ”Mutten tarvitse sijaa erikseen itselleni. Voin odottaa käytävällä, tai ulkona”, velho jatkoi selvästi varmana siitä vähästä mitä itselleen vaati. Ei kylmä häneen purisi jos hän niin haluaisi. Ei käytävällä seisominen yön ylitse väsyttäisi häntä, jos Lothar niin päättäisi. Lieni kuitenkin tärkeintä että hän olisi täällä, muiden vuoksi tällä kertaa, mutta ei häntä siitä erikseen tarvinnut kestitä tai huomioida.



//Jumalauta mä tuun ryöstään sut sitten. UHRILAHJOJA TUON! Täytetylle eläimelle tuon homejuustoja ja kozelia. Uskon siihen että hän ilmielävänä ne hyödyntää tarpeisiinsa, vaikka se todellisuudessa oot sinä joka ne mupeltaa naamariinsa. Iloisia pelejä asap plz kyllä, nyt alkaa mennä yli hilseen ja seuraavaks ollaan hakkaamassa päätä seinään vierekkäin jossain nenäliinaan räkien byybyyfiiliksiä. Tulee kyystä littana. Hyvin prässätty. Sen jälkeen siitä voi tehdä taulun//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

EdellinenSeuraava

Paluu Salit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron