Kirjoittaja Vahti » 19 Joulu 2014, 00:23
Pienimmänkin yksityiskohdan, kuten Hänen kevyet huokauksensa, lantionsa liike tai miltä tuntui sormien alla tai miten muistettava Hänen ominaistuoksunsa oli, Nardur laittoi syvälle muistiinsa.
Vaalittavaksi iäksi tästä unenmoisesta, täydellisestä tilaisuudesta jossa minotaurus saattoi näin vapaasti osoittaan tunteitaan Häntä kohtaan. Hänen korkeutensa oli liian ymmärtäväinen, liian lempeä antaen jotakin näin arvokasta pahaiselle minotaurukselle. Palvoa Häntä näin intiimisti...
Liekö siis ihme, että sillä hetkellä kaiken intohimon ja tarpeiden alla Nardur myös pelkäsi? Peläten että tämä oli sitä miltä tuntuikin: unta, mistä hän pian havahtuisi pakottavan tarpeen kanssa joka ei helpolla sammuisi. Joten hänen oli syytä nauttia tästä kaikesta niin paljon kuin saattoi Hänen rajoituksien osoittamana.
Kalpeat silmät tarkkailivatkin noita kasvoja, niiden otsalle muodustavaa vienoa ryppyä ja noiden syvien silmien siristystä kun Hän alkoi miettiä Nardurin sanojen jälkeen.
Hänen korkeutensa näytti viisaalta, kuten aina, mutta sillä hetkellä, ehkä johtuen tilanteen kuumentuneesta tunnelmasta, Hänen pohtiva olemuksensa vain voimisti minotauruksen tuntemuksia Häntä kohtaan.
Albiino päästi pehmeän mörähdyksen ja vei kätensä Hänen korkeutensa alle, puristaen keveästi Hänen takapuolensa muotoja. Sonnimies odotti Hänen korkeutensa reaktiota, eliittikenraalin tuntien olonsa sekä rohkeaksi että hermostuneeksi, odottaen sitä hetkeä kun Hän sanoisi, että nyt riitti.
Minotaurus rukoili, että toinen ei ihan vielä lausuisi noita julmia sanoja sieviltä huuliltaan ihan vielä. Oli vielä niin paljon kaikkea mitä Nardur halusi tunnustella, maistaa, nähdä ja haista Hänestä.
Hän oli täydellinen, korvaamaton jumalainen olento josta nauttiminen oli silkkaa etuoikeutta kenelle tahansa.
Kiihkeäksi kohonneen mielen kestikin hetken aikaa ymmärtää mitä oli tapahtunut, kun hetki sitten Nardurin sylissä ollut hallitsija oli kadonnut hänen sylistään, hänen kosketukseltaan, antaen seuraavan määräyksensä.
Valkea peto tuijottikin Hänen korkeuttaan hetken epäuskoisena, kun Hän keveästi asteli ovelle lukitsemaan sen, kuin painottaen määräystään.
Mutta sekään ei aivan ollut tarpeeksi vakuuttamaan albiinoa, joka kuitenkin nousi divaanilta koko pituuteensa, katse koko ajan Hänessä. Kuin odottaen minä hetkenä Hänen toteavan käskynsä olleen vain testi, keino leikkiä eliittikenraalin kustannuksella.
Oi miten julmaa se olisikaan ollut, huolimatta siitä mitä minotaurus oli hetki sitten sanonut. Niin ihanan julma Hänen korkeutensa osasi olla, tuo viekas olento.
Nardur seisoi ja tuijotti yhä kun Hänen armonsa asettui pöydälle istumaan, häntä takaisin katsoen.
Todenneena, että Nardur saisi luvan todistaa sanansa, jälleen. Tilanne toi mieleen sen hetken kun Hänen korkeutensa oli tuntunut kyseenalaistavan Nardurin uskollisuuden kruunua ja Häntä kohtaan.
Ja kuten silloin, minotaurus oli valmis vaikka nöyrtymään Hänen edessään, jos sarvipään uskollisuuden ja sanojen todistaminen sitä vaati.
Nardur piti lähes poikkeuksetta haarniskaansa ja aseitaan, missä ikinä olikaan tai minne menossa. Jopa juhlatilaisuuksissa minne hänen toivottiin tulevan, hän piti haarniskaansa räätälöidyn puvun alla, uskollinen miekkansa ja edesmenneen veljensä nyrkkirauta mukanaan.
Minotaurus oli kai vainoharhainen sillä tavalla: koskaan ei tiennyt, milloin ja mistä hyökkäys tulisi.
Riisuen haarniskansa vain kotonaan nukkuessa, tai valmistautuessaan nauttimaan lihallisista nautinnoista.
Nyt hän alkoi riisua ylähaarniskaansa, tottunein ja varmoin elein, vaikka hänen katseensa kuningas Aranissa oli varovainen ja epävarma.
Yläkehon metallinen, kaksiosainen haarniska puolittain pudotettiin pehmeästi lattialle kun eliittikenraali alkoi lähestyä kiireettömästi Hänen korkeuttaan kohti.
Aseet riisuttiin, symbolinen metallikangasvyö aukaisten ja pudottaen myöskin yhtä koruttomasti. Millään... Millään noista ei ollut mitään väliä, vaikka sotilaan kallein aarre sanottiinkin yleensä olevan juuri hänen aseensa ja haarniskansa. Mutta niiden mikä tahansa arvo sumeni Hänen armonsa edessä.
"Oletteko... Te varma, Teidän armonne?" Nardur kysyi äänensä värähtäen niin kiihkosta kuin epäröinnistä, riisuen käsiensä suojukset ja antaen niiden tippua lattialle. Kangasnaamio, hän ei ollut muuten hetkeen tuntenut oloaan niin tukalaksi ilman sitä...
Hänen mielensä tosin jo alkaen täyttyä jälleen pelkästä halusta, katsellen täydellistä olentoa pöydällä, tarjoten itseään niin...
Sarvipää päästi perin helpottuneen ja nautinnollisen, syvän kurkkuäänen kun hänen alakehoaan peittävä suojus viimein hellitti: minotauruksen vetäen sen pois ja värähtäen, kun jo valmis miehuutensa pääsi vapaaksi paineen helittäen.
Enää omaten yllään reisi-, polvi- ja nilkkasuojansa, minotaurus seisahtui aivan pöydän reunalle, kumartuen keveästi nojaamaan käsillään pöydän reunoja vasten.
Katsellen ja tarkkaillen Häntä, jonka yksinomaan ansiosta oli Nardurin kovin tukala olotila.