I can heal you || Aksu!

Kaiken kokoisille ja näköisille vieraille tarkoitettuja makuuhuoneita, sekä myös itse siniveristen ja korkea-arvoisten vieraiden makuukammarit. Huoneet ovat erittäin tasokkaita ja kauniisti sisustettuja ja palvelijat pitävät huolen, että vieraat varmasti viihtyvät.

Valvoja: Crimson

I can heal you || Aksu!

ViestiKirjoittaja Crimson » 22 Heinä 2013, 03:27

// K-varoitus. Alastomuutta, seksiä //


Atrevaux, Shyvana

Hiljainen ja seesteinen kesäilta lepäsi Cryptin yllä. Aurinko punersi taivasta erilaisiin sävyihin paikoittain hatarien pilvien lomassa, jotka virtasivat lähes olemattomassa tuulessa taivaankannella. Se kieli jälleen yhtä lyhyttä sateetonta ajanjaksoa. Niitä kuumia päiviä, jolloin viihtyi enemmän kuin paremmin viileässä varjossa jotain kylmää nauttien, kuin puhtaalta taivaalta porottavassa paisteessa, joka oli sietämätön erityisesti puuttomalla arolla, joka Haltioiden kaupunkia ympäröi laajalti jokaisesta suunnasta.
Pilvien lisäksi, liisi taivaalla myös toinen laaja, ympäriinsä kiemurteleva olento, jota ei varsinaisesti ylös katsottuna saattanut mieltää miksikään tietämäkseen. Se oli kuin lanka tuulessa, joka leijaili tuntemattomia teitänsä kevyimmässäkin ilmavirrassa. Niin ohut nauha, että se hävisi parhaimmillaan kaikkien näkyviltä, kun oikeasta kulmasta katsottiin.

Todellisuudessa tuo nauha oli serpentti. Valtava, valkea lohikäärme, joka leikitteli mukanaan liikutteleman tuulen matkassa, välillä tempaisten pilviriepuja tieltään tai muuten vain vetäen ne lipumaan ympäriinsä matkassa. Ilmassa häilyi myös hiljainen, taianomainen ääni, joka soljui pitkin ilmaa, sointuen aina uuteen sävelmään jonka lohikäärme ilmoille päästi. Se vietteli kuulijansa korvia ja sai olon tuntumaan turhankin hyvältä, parhaimmillaan tuudittaen kuulijansa kevyeen uneen.
Vain Taivaanmaalaja omisti kyvyn puhdistaa ympäristöään pelkällä olemassaolollaan, mutta saattoi myös vastoin tuhota sitä. Tällä kertaa Shyvana oli kuitenkin laskeutunut pilvilinnastaan jostain Mor vuorten yläpuolelta alas. Siirtynyt katsomaan alla lipuvaa maailmaa, ja rauhoittamaan sillä asuvia maagisella laulullaan tänä hitaasti saapuvana iltana. Samalla naaras keräsi itselleen pilviä omaan valtakuntaansa vietäväksi. Puhtaita ja pehmeitä sellaisia, joilla oli mukava levätä ja seurata salaa muiden tekemisiä sieltä jostain ylhäältä, jonne tarkkasilmäisinkään ei oikeastaan kyennyt enää näkemään.

Haltioiden linnalla Atrevaux oli hiljaa murjottanut piippunsa kera omassa, tyypillisesti savun täyttämässä huoneessaan ja tuijotellut ikkunastaan nojatuolissa istuen ulos. Jättiläisfauni oli kyllä pistänyt merkille taivaalta silloin tällöin omituisesti liikkuvat pilvet, muttei ollut jaksanut kiinnittää niihin koskaan sen tiukemmin huomiota kuin hetken. Välillä fauni jopa epäili näkevänsä harhoja, ja että mokomat pilvet olivat oikeasti vain piipunkärjestä nousevaa savua.
Monarkki oli kuitenkin kutsunut jo jokunen hetki sitten sarvipäätä luokseen. Atrevaux ei koskaan kyseenalaistanut Aranin kutsuja, vaikkei aina tiennytkään syytä siihen miksi mies hänet halusi tavata ja saattoi toisinaan paikalle saapua vasta hyvän tovin jälkeen. Varsinkin silloin, jos häntä ei pyydetty saapumaan paikalle kirjaimellisesti heti, tai jos Atrevauxilla ei ollut sitä kutinaa, että hänen apuansa kaivattiin samalla sekunnilla. Tälläkin kertaa fauni oli viivytellyt lähtöänsä. Nyt hiljalleen luopumassa nojatuolistaan ja piippunsa hermoja hyväilevästä sisällöstä, pukien päällensä yhtä tummista kaavuistaan, päästäkseen tapaamaan yhtä ainoista ystävistään.

Myös Tuulenkantaja oli ottanut suunnakseen haltioiden hovin, josta se kykeni kauas taivaalle saakka aistimaan sairauden. Taudin, josta sillä oli myös selvästi kerrottu, mutta kuitenkin kielletty koskemasta. Sehän sopi Yliparantajalle, joka tavallisestikin kävi vaatimaan liikoja ja kalliita hintoja siitä, että suostui edes pieneen, mutta tappavaan vammaan koskemaan. Shyvana ei aikonut myöskään tätä tautia parantaa. Ei ainakaan niin pitkään, kun naaraskäärmeen Herra ei käynyt siihen myöntymään. Mutta se halusi nähdä edes kerran sen kirouksen, joka haltiakuninkaan yllä lepäsi. Ja nyt parantajalla oli siihen tilaisuus.
Kaupungin yläpuolelle saavuttuaan valtava lohikäärme katosi tuulen sekaan, lähtien yksinäisenä ilmavirtana leijumaan aina alemmas kaupungin tasoja. Näin naaraskäärme saattoi pysytellä näkymättömissä muilta ja liikkua missä milloinkin mieli ainakin niin kauan, kun joku kävi sen ympärille leviävän positiivisen tai negatiivisen mieliala-auran huomaamaan. Vire kulki pitkin kaupungin hiljeneviä katuja kohden valtavaa linnaa, jossa se lähti kiertämään aluksi seiniä pitkin, etsien mahdollista sisäänkäyntiä itselleen. Pian sitä vastaan tuli avoin ikkuna, jonka toisella puolella linnan sisätiloissa seisoi hahmo. Henkilö, jonka Shyvana halusikin tavata!

Tuuleksi tekeytynyt Taivaanmaalaaja kävi siirtämään itsensä sisään ikkunasta, paiskautuen kevyesti vasten tuota vaaleatukkaista monarkkia. Vire pyöri hetken huoneessa, saaden mahdollisen kevyen irtaimiston leijumaan mukanaan pitkin poikin lattioita, kunnes nuori vihreätukkainen ja -silmäinen nainen ilmestyi näkyville keskellä huonetta. Naisen iho oli kevyesti ruskettunut. Huulet olivat vehreät kuin tuoreet tämän kesän havunneulaset. Silmäkulmien ripset ollen kuin kevyet ruohonkorret, samoin puolet kulmakarvoista, jotka kaartuivat sievästi pienelle kaarelle ylöspäin heti puolenvälin jälkeen. Naaraan hiukset häilyivät puhtaanvihreinä, muodostaen pehmeän laineilla olevan siistin pehkon tuon päähän, joka laskeutui alaselkää hipoen naisen hartioita pitkin. Päällään Yliparantajalla oli valkea, olkaimeton mekko, jonka yläosa muistutti tiukalle vedettyä korsettia ja alaosa muodostui pitkällä perässä laahautuvasta läpinäkyvästä kankaasta, joka nousi aina puvun yläosaan, muodostaen Shyvanan selkään valkean metsätähden nupun. Pituudeltaan Taivaanmaalaaja muodosti illuusionsa pitemmäksi kuin kuningas itse oli, mutta oli silti säälittävän ruipelomainen ilmestys.
Sääliksihän Aran ei päässyt tätä näkyä näkemään. Liekö edes tiedosti huoneessa olevan lisäkseen muita etenkään henkilöä, joka kävi läsnäolollaan haistamaan toisen olevan sokea.
Eikö ole jotenkin hassua seisoa ikkunan edessä ja katsella ulos, vaikkei silmillään mitään näe?, käheä naisääni tiedusteli Aranilta, hihittäen muutaman kerran sanojensa perään niin, että ääni jäi soljumaan aavemaisesti hetkeksi pitkin huonetta.


//Aksuuuuu~ Tuo herkkuperse kuninkaasi tänne niin kuin olisi jo!//
Viimeksi muokannut Crimson päivämäärä 22 Heinä 2013, 04:31, muokattu yhteensä 1 kerran
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 22 Heinä 2013, 04:22

Aran

Jälleen yksi kaunis ilta oli laskeutunut Cryptin ylle, päivän töiden ollessa päättynyt jo ajat sitten. Haltioiden kaupunki, sekä hovi, alkoi pikkuhiljaa rauhoittua ja vetäytyä hiljaiseloon yön ajaksi. Niin ajatteli myös Monarkki tehdä. Päivä ei ollut kovin erikoinen miltään kannalta, ainakaan Aranin mielestä. Hänen päivänsä oli harvinaisen rutiininomainen ja tylsä. Ei sillä, ettei rauhallinen, hiljainen arki ollut hyväksi toisinaan. Tänään se oli todellakin oli ollut tarpeen, Aranin huomatessa jo iltapäivästä sairautensa oireiden nousevan pintaan. Pitkään Aran oli ollut ilman lääkkeitään, vain siksi, että ne olivat loppuneet. Kuitenkin, kokeilumielessä kuningas oli katsonut, kuinka kauan pystyisi jatkamaan, ilman sukuaan riivaaman taudin oireita. Reilut kaksi viikkoahan siinä oli mennyt, Aranin ehättäessä jo luulla taudin hellittäneen. Kuitenkin, juuri kun toivo oli nousemassa, olivat ne oireet alkaneet iskeä. Tänään ne olivat kuitenkin jo ilmaisseet huomattavasti aggressiivisemmin olemassaolonsa. Jo aikaisin oli Aran tuntenut olonsa heikoksi, päätä oli särkenyt lähes koko päivän ja Aran oli pysytellytkin suurimman osan ajastaan istualtaan, pelätessään jalkojensa pettävän alta. Iltaa kohden oli kuningas alkanut silloin tällöin yskähdellä huomaamattomasti ja lopulta näkökin oli alkanut sumenemaan. Onnekseen Aran ehti tehdä tehtävänsä, ennen kuin näkönsä meni niin huonoksi, ettei enää pystynyt kävelemään ilman, että olisi seinästä pitänyt kiinni tai kysynyt näkevältä reittiä.

Tummaan asukokonaisuuteen pukeutunut kuningas olikin vetäytynyt yhteen monista oleskeluhuoneistaan. Yllään kuninkaalla oli yhä samat vaatteet, mitä päivän oli pitänyt. Jalkoja koristi mustat, lähes ihonmyötäiset housut, sekä pitkävartiset, mustat ja hopealla koristellut saappaat. Yläkroppaa verhosi tummanvihreä, puoleen reiteen yltävä sisätakki, jossa oli korkea kaulus. Sekä kaulus että edessä kulkevaa nappirivistöä myötäili hopeinen, koristeellinen reunus. Hihat olivat pitkät ja löysät, hihojen yltäessä aina polveen asti. Silkkisen, hihoja lukuun ottamatta kireähkön takin alla oli löysä, valkea pitkähihainen.
Hiuksensa Aran oli sitonut löysälle ponihännälle, lukuun ottamatta etuhiuksia, jotka roikkuivat nyt vapaasti kuninkaan kasvoja kehystämässä. Päästä löytyi myös se valkean hopeinen, kevyen koristeellinen, mutta silti näyttävä kruunu. Haltiatekoa oleva kaunis, elegantti kruunu harvemmin koristi monarkin päätä enää silloin, kun Aran vetäytyi omiin oloihinsa. Nyt kuningas oli kuitenkin hankkiutunut kauas vieraista ja alamaisista. Aran oli käskenyt kaikkien pysyä kaukana huoneesta, johon hän oli linnoittautunut, rangaistuksen uhalla. Aran ei edes halunnut nähdä tai no, jos olisi kyennyt näkemään vaimoaan juuri nyt. Vain yksi henkilö oli kutsuttu paikalle. Atrevaux, yksi neljästä eliitistä, joka myös hoiti Aranin lääkkeitä nykyään. Atrevaux oli myös se läheisin ystävä, jonka Aran omisti. Ainoa henkilö, johon Aran luotti täysin.

Odotellessaan sarvipäistä, oli Aran kävellyt itsekseen edes takaisin pienehkössä oleskeluhuoneessa. Käsi kävi aina etsimään huonekalun, jonka paikantaa, jotta suunnistaminen pikkuhiljaa katoavan näköaistin kanssa olisi helpompaa. Huone sentään oli Aranille tuttu, joten mitään yllätyksiä ei pitänyt olla. Aran oli kuitenkin hankkiutunut ikkunan ääreen. Erotti hän sentään vielä utuisesti horisontin, taivaan maasta, ja hiipuvan valon, mutta pikku hiljaa alkoi se kaikki pimentyä. Kai se oli vain ajan kysymys, kunnes näkö lähtisi kokonaan. Sitä Aran ei halunnut. Hän halusi vielä pitää näkönsä pitkään.
Yllättäen, voimakkaampi tuulenpuuska kävi tunkeutumaan sisään ikkunasta. Samassa huoneeseen laskeutui jokseenkin ahdistava tunnelma. Aura, valtava sellainen oli saapunut paikalle. Aran tiesi tasan yhden olennon, jonka aura oli tätä luokkaa Joskin oli hän viime talvena kohdannut viimein toisenkin olennon, jonka aura oli lähelle samaa kokoluokkaa.
Viha valtasi heti sokeutuneen ajatukset, haltian lähtiessä kääntymään hitaasti ympäri. Ennen kuin Aran kuitenkaan täysin oli ehättänyt kääntyä, kävi ilmoille kajahtamaan tuntematon ääni. Ääni, joka ei todellakaan kuulunut henkilölle, jota Aran aluksi oli epäillyt. Naisen ääni kävi kysymään jokseenkin suorasukaisen ilkeän kysymyksen. Tuo tuntematon selvästi tiesi Aranin tilasta, ehkä enemmänkin, mitä voisi olettaa. Ensimmäisenä mielessä kävi mahdollisuus siitä, että Archelaus olisi hankkinut uuden ulkomuodon, joka sattui olemaan naispuolinen Se kuitenkin kuulosti jo niin typerältä ajatukselta alkuunsakin, ettei Aran edes harkinnut sitä sen enempää. Kuitenkin, Aran tiesi kolmesta vanhimmasta Voisiko nyt kyseessä olla vanhimmista se ainoa naaras?
Teillä tuntuu olevan Ikävä tapa tunkeutua kotiini Aran kävi hymähtämään lopulta, kääntyessään kunnolla äänen puoleen. Haltia kävi nyt olettamaan, että oli saanut kunnian puhutella Taivaanmaalaajaa. Mikäli hän oli väärässä, kävisi varmaankin tämä vieras korjaamaan kuninkaan olettamuksen.
Archelausko sinut lähetti?


// Täältä me tulemme. Giggity //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 22 Heinä 2013, 05:01

Pitkä nainen lähti paljain jaloin astelemaan hiljaa ja hitaasti ympäri huonetta, antaen valkoisen mekkonsa laahustaa perässään hiljaisen kohinan saattelemana. Pieni hymy koristi Pandemonan kasvoja, joskin sen hymyn alle piiloutui se muu kiero ja salamyhkäinen olemus, jota naaras kantoi aina loppujen lopuksi sisällään. Parantaja kuunteli haltian puhetta siitä, kuinka vanhimmilla oli ikävä tapa kuulemma tunkeutua tuon kotiin. Taivaanmaalaaja kyllä tiesi Archelausin tavoista, eikä jonkun omistamaan tilaan tunkeutuminen tuntunut naaraasta lainkaan kummalta ajatukselta. Joskin jos kyseessä olisi ollut itse Shyvanan pilvilinna, olisi naaras jysäyttänyt salamoiden tunkeilijan samalla sekunnilla tuhkaksi, ja antanut tuulen kuljettaa jäännökset mukanaan kauas pois hänen pesästään.
Kuningasta kuitenkin kuunneltiin loppuun. Ei Taivaanmaalaajalla ollut syytä miestä keskeyttää. Hänellä oli aikaa kuunnella, eikä minnekään kiire, jonka myötä olisi voinut viettää linnassa vaikka seuraavan ikuisuuden, mikäli se olisi ollut yhtään niin miellyttävä, kuin Mor vuorten synkät luolastot tai taivaalla seilaava valkea linnoitus.

Ah, tapamme kun lienevät niin erilaiset, Pandemona hymisi, tarttuen läheiseltä piirongilta vuoronperään sen päälle pinottuihin koriste-esineisiin tuodakseen niitä lähemmäs omia kasvojaan. Olivathan ne nättejä ja siroja, muttei yksikään niistä jaksanut naarasta tutkimista enempää kiinnostaa. Toisin kuin Mardukin aarreaitta, jolla Shyvana saattoi mielellään viettää useamman tovin ihailemassa vanhoja esineitä, joita herransa oli aikojen kuluessa keräillyt.
Taivaanmaalaajan kirkkaanvihreä katse lipui nopeasti kuitenkin esineistä Araniin, joka naarasta päin oli kääntynyt.

Minä tulin tänne itse. Omasta tahdostani, naaras aloitti, palauttaessaan katseensa vielä pöydälle koristeeksi tuotuun huonekasviin, Vain nähdäkseni, kuinka voit. Sairautesi ei liene helppo kannettava - minä haistan sen tänne huoneen toiselle laidalle. Haistan sen joka ilta omaan pesääni saakka ja välillä ajattelen, kuin se saastuttaisi oman linnani, Pandemona jatkoi, hetkeksi sen kaiken kirkkaan sävyn kadotessa illuusiossaan olevan lohikäärmeen yltä. Hiukset, silmät, iho kaikki naaraan yllä muuttui hetkeksi harmaaksi, silkan kuoleman seilatessa hetken hiljaa pitkin huonetta, kun hento sormi nostettiin koskemaan koristekasvia, joka mustui ja kuihtui niille sijoillensa. Sen jälkeen kaikki palasi taas ennalleen, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vain kuollut kasvi jäi merkiksi äskeisestä, samoin hetken parantajan kasvoilla viipynyt surumielisyys.
Vihreäksi palannut katse nousi kuitenkin jälleen Aranin sokeisiin silmiin, naaraan ottaessa askelia nyt vuorostaan haltiakuningasta kohden.
Joten.. kuinka voit?, Shyvana toisti typeränä paikalleen seisahtuen. Häntä kiinnosti oikeasti kuulla, joskin osasi epäillä ettei kuningas välttämättä kävisi avautumaan hänelle niin avoimesti, kuin Shyvana saattoi toivoa.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 22 Heinä 2013, 05:21

Oli jokseenkin sääli, että juuri nyt Aran oli näkönsä menettänyt. Juuri nyt, kun yksi vanhimmista joku muu kuin Archelaus päätti itsensä paljastaa. Tietenkin Aran olisi halunnut nähdä tuon, oli kyseessä sitten jonkinlainen illuusio tai tosimuoto. Tosin, tuskin Taivaanmaalarin todellinen muoto olisi mahtunut edes koko linnan sisälle, vaikka väkisin olisi yrittänyt tunkea. Olihan Archelauksellakin kokoa, Aran siis uskalsi veikata, että naaraallakin oli Kerta tiettävästi poiki Oraakkelin kanssa.
Kävi kuitenkin selväksi, että naaras oli paikalle tullut silkasta omasta tahdosta. Nähdäkseen, kuinka kuningas voi? Mistä lähtien se oli lohikäärmettä kiinnostanut? Eipä Aran koskaan aikaisemmin ollut tavannut tätä naarasta näissä merkeissä. Kävi kuitenkin selväksi, että naaras ei ilmeisesti tykännyt kovastikaan tästä Cúthalionin sukusairaudesta, kuvaten sen saastuttavan hänen linnaansa. Miten ikinä se toimikaan, Aran saattoi vain miettiä. Olisihan Aran saattanut yrittää kurkistaa naaraan pääkoppaan, mutta juuri nyt sitä ei edes harkittu. Kerran oli haltiakuningas erehtynyt yrittämään Oraakkelin pääkoppaan ja sen seurauksena oli Aranilta mennyt tajukankaalle moneksi tunniksi. Sitä kokemusta hän ei halunnut toistaa ja Aran uskalsi veikata, että Taivaanmaalarin pääkoppaan tunkeutumisesta sai aikalailla samanlaisen tällin.

Aran kuunteli tarkkaan, kuinka naaras liikkui huoneessa. Askelista päätellen tuo oli kahdella jalalla kulkevassa muodossa, mutta miltä se sitten näytti? Se oli kysymys, mihin Aran tuskin vastausta saisi tällä kertaa, jos koskaan. Naaraan läsnäolo sai kuitenkin kuninkaan ahdistumaan, Aranin joutuen ottamaan tukea seinästä, heikon olotilan vallatessa jälleen kehon. Jo valmiiksi huonoa olotilaa ei todellakaan auttanut tuo naaras kera auransa. Aranin onneksi Taivaanmaalarin aura ei tuntunut niin ahdistavan painostavalta, mitä Ajankiitäjän.
Toinen haltian käsistä nousi hieromaan ohimoa, Naaraan tullessa lähemmäksi ja toistaen kysymyksensä haltian voinnista. Arania ahdisti, ei hän tiennyt, miten tämän olennon kanssa olisi pitänyt käyttäytyä. Sokeus ja se heikko-olo tekivät tilanteesta jopa hieman pelottavan haltiakuninkaan osalta, Aranin tiedostaessa sen, että oli olennon seurassa, joka yhdellä kosketuksella saattoi päästää hänet päiviltä. Hän ei nähnyt tuota, eikä voinut lukea tuon ajatuksia. Olo oli jotenkin Avuton. Lisäksi Aran ei tiennyt, pelasiko Naaras pelejä, kuten kumppaninsa, vai oliko tuo muka oikeasti kiinnostunut haltioiden kuninkaan voinnista? Jos oli, miksi? Mitä naaras sillä tiedolla tekisi?
En.. Aran aloitti sekavan kuuloisena, pitäessään yhä kiinni seinästä ja hieroessaan sormenpäillä ohimoaan En usko, että se sinua kiinnostaisi. Ei se ennenkään ole kiinnostanut, miksi juuri nyt? Nyt, kun alan lähestymään sitä ikää, jossa isäni kunto lähti romahtamaan sairauden takia? Onko tämä taas niitä pelejä? Pelejä, joita Ajankiitäjä tykkää pelata? Tulitko tänne tuomaan valoa muuten niin synkkään tulevaisuuteen, mutta juuri kun se valo tuntuu olevan aivan käsien ulottuvilla, sammutat sen ja kätket kaukaisuuteen?.
Kruunupäinen kävi yllättäen romahtamaan, istahtaen ikkunalaudalle. Jalat eivät kantaneet omistajaansa tältä seisomalta, Aranin käydessä ynähtämään pienesti tajutessaan sen. Tämähän tästä vielä puuttui
Olet mukana hänen peleissään, etkö olekin Vain yksi nappula hänen shakissaan. Kuningatar, joka ei ole mitään ilman kuningastaan Pientä katkeruutta saattoi kuulla kuninkaan äänestä, käden käydessä laskeutumaan nyt ohimolta suun eteen nyrkkiin, johon Aran kävi yskäisemään pienesti puheidensa päätteeksi.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 22 Heinä 2013, 06:06

Shyvana seurasi lempeällä katseella Aranin eleitä, aistiessaan sen ahdistuneisuuden, jota kuningas koki. Varmaan monestakin syystä tällä hetkellä, eikä ykskaks paikalle lennähtänyt vanhin varmastikaan helpottanut miehen oloa. Onneksi se ei kuitenkaan ollut Tuulenkantajan murhe. Koreasti pukeutunut monarkki kävi kuitenkin aloittamaan puheensa sillä tavalla, kuinka naaras sen oli odottanutkin lähinnä alkavan. Sillä kiistanalaisella kysymysten tulvalla, joka sai usein paranajan mutristamaan surkeana huuliansa ja miettimään miksei kukaan tavallisesti vastannut hänen kysymyksiinsä suoraan. Idiootit.
Kuningas ehti kyseenalaistaa Taivaanmaalaajan kysymyksen tarkoitusperän, ennen kuin kävi rojahtamaan ikkunalaudalle heikonoloisesti istumaan. Pandemona hymyili hiljaa miehen sen hetkiselle heikkoudelle, kunnes lähti lähestymään jälleen suutansa avannutta sokeaa.

Viimeisimpään kommenttiin Tuulenkantaja ei saattanut kuin hymähtää närkästyneenä.
Ehkä olen. Ehkä en. Mutta jos olisin täysin riippuvainen kuninkaastani, herrastani, liikkuisinko silloin edes vapaamielisesti yksin?, naaras totesi hymähdyksensä perään, pysähtyen sitten aivan haltiakuninkaan eteen. Yliparantajan läsnäolo ja ympärillä kelluva aura saattoivat tuntua sillä hetkellä Aranista vain hyviltä, ja siitä monarkin tulisi nauttia se hetki, kun positiiviset ajatukset virtasivat naaraan päässä. Pysähtymisensä jälkeen pitkä nainen kyykistyi varovasti kuninkaan eteen, ja ojensi kättään tuota kohden, hennon kosketuksen laskeutuen lopulta Aranin toisen kämmenen päälle. Antaen jonkinlaisen mielihyväaallon väristä läpi kuninkaan taudin turmeleman kehon.
Kysymyksiin on tapana vastata, eikä varsinaisesti kiistää niitä täysin esittämällä turhia vastakysymyksiä kysyjälle takaisin, naaras aloitti, nostaessaan kätensä pois haltian kämmeneltä, Enkä minä kysy, ellen haluaisi jotain tietää, Aran. Naaraskäärme kävi nousemaan ylös sijoiltansa ja kiersi monarkin toiselle puolelle, istahtaen sitten spontaanisti ikkunalaudalle sokean vierelle.
Ja minä kysyin silkkaa hyvyyttäni, kuinka voit, etkä kuitenkaan suonut minulle ainoatakaan sanaa, joka olisi vastannut kysymykseeni suoraa, Taivaanmaalaja jatkoi alahuultaan taas mutristaen, Onko sinulla oikeastaan harmainta aavistusta siitä, kenelle edes puhut? Ethän sinä minua näe, eikä kukaan liioin minua millään tavalla tunne vähiten kai ulkonäöllisesti. Olen teille vain yksi niistä uskomuksista muiden joukosta, joiden väitetään olevan totta, muttette kykene todistamaan edes niitä väitteitä todeksi ja vaikka joku kykenisi, ei häntä kuitenkaan uskota täysin.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 22 Heinä 2013, 06:34

Mistä tiedän, että liikut ylipäätään yksin Saatikka vapaamielisesti? Aran kävi vastaamaan jälleen kysymyksellä naaraan kysymykseen, puhuessaan lähinnä nyrkkiinsä. Haltia kävi painamaan silmänsä kiinni, ei niistä muutenkaan mitään apua ollut, samalla kun koetti pitää itsensä rauhallisena hengittäen syvään ja hartaasti.
Hän tunsi, kuinka Taivaanmaalaaja tuli lähemmäksi, pysähtyen aivan hänen eteensä. Se ahdisti. Ahdisti suuresti, kun ei tiennyt, minkä näköinen saatikka sitten kokoinen olento edessä seisoi. Eikä Aran voinut tuosta vain alkaa kädellään kokeilemaan, miltä yksi vanhimmista näytti illuusiossaan. Jos totta puhuttiin, naaras oli yksi niistä viimeisistä olennoista, joihin Aran halusi koskea. Ahdistuksesta ja siitä pelosta huolimatta, Aran tunsi olonsa jollain tasolla hyväksi. Se pelotti entistä enemmän. Kaiken loogisuuden mukaan Aranin olisi pitänyt tuntea itsensä nyt niin kurjaksi, kuin vain saattoi, mutta silti kehon kävi valtaamaan hyvänolonaalto, joka saattoi johtua vain jonkinlaisesta magiasta lohikäärmeen osalta.

Yllättävä kosketus sai haltian kavahtamaan ja jähmettymään paikoilleen. Olo oli niin absurdi, kuin olla ja saattoi. Kaikki järki soti vastaan sitä mielihyvänaaltoa, joka haltian kehon lävitse kävi virtaamaan. Tuntui kuin kaikki kipu ja oireet olisivat kadonneet hetkeksi, Taivaanmaalaajan kosketuksen myötä. Yliparantajan titteli ei tainnut ollakaan vain pelkkä huhu, legenda muiden joukossa. Ehkä naaras olikin juuri se parannus, mistä Ajankiitäjä oli puhunut aina silloin tällöin rivien välistä. Kukaan muu ei ollut kyennyt parantamaan Cúthalionien sukutautia ja ainoa lääke, joka oli olemassa, hidasti vain taudin etenemistä ja senkin lääkkeen oli kehittänyt Ajankiitäjä itse.
Värisevä, paniikinomainen henkäisy karkasi miehen sirohkoiden huulien välistä, naaraan nostaessa kätensä pois kuninkaan kädeltä. Vaikka pieni pakokauhu kävikin valtaamaan ajatuksia, yritti haltia keskittyä lohikäärmeen puheisiin. Pakokauhun lisäksi ajatukset kävi valtaamaan sekä turhautuminen, että toivo parantumisen suhteen. Yliparantaja istui nyt hänen vierellään. Parantaja, joka varmasti kykeni pyyhkimään sairauden pois koko suvulta! Aran alkoi olemaan menetetty tapaus, mutta kuningas oli valmis antamaan melkein mitä tahansa, jotta jälkikasvunsa olisi säästynyt tältä hirveältä taudilta.

Ehkä tiedän sinusta enemmän, mitä uskallat arvata
Aran kävi toteamaan värisevällä, jokseenkin pelokkaanvihaisella äänellä. Tummiin pukeutunut haltia kävi nousemaan ylös ikkunalaudalta ja otti nyt muutaman haparoivan, nopean askeleen kauemmaksi naaraasta, käännähtäen kohden Taivaanmaalaajaa.
En enää lähde tuohon leikkiin, mitä te pyöritätte. Hän oli kerran samanlainen, antoi tuudittua toivoon ja mahdollisuuksiin, kunnes kävi paljastamaan, ettei mitään aikonutkaan antaa Haltia kuulosti siltä, kuin olisi viittä vaille valmis purskahtamaan itkuun. Syyttävä sormi kävi kohoamaan kutakuinkin suuntaan, jossa Yliparantaja oli Olet vain yksi valhe muiden joukossa. Et ole täällä tekemässä mitään muuta, kuin miellyttämässä Herraasi ja hänen kieroja mieltymyksiään. Minä tunnen sen vanhan liskon, eikä hän todellakaan ole valmis antamaan kenenkään, vähinten yhden kolmesta, auttaa minua tai sukuani!
Kruunupäisen ääni ja kasvot olivat täynnä katkeruutta ja vihaa, äänen käydessä jopa kohoamaan viimeisien sanojen myötä.
Mene takaisin sokean hölmösi luokse, minä en lähde teidän leikkeihin enää mukaan! Haltia parkaisi, käyden nyt perääntymään entisestään naaraasta. Oli kai jokseenkin ironista, että väliaikaisesti sokea kävi kutsumaan silmätöntä sokeaksi
Siinä samalla kävi Aran myös lähettämään telepaattisen viestin Atrevauxelle, suorastaan huutaen tuota paikalle. Aran ei yhäkään halunnut nähdä ketään muuta ja juuri nyt fauni kuulosti erittäin hyvältä turvalta tilanteeseen nähden. Mikäli naaraslohikäärme päättäisikin hyökätä, olisi faunista varmasti enemmän hyötyä tässä tilassa, kuin kenestäkään muusta eliitistä, saatikka sitten tavallisista rivisotilaista tai vartijoista.


// Jaakkoo kultaaa jaakkooo kultaaa heeräää jooooo //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 22 Heinä 2013, 18:31

Naaras seurasi silmillään, kun Aran lähti jokseenkin paniikinomaisesti nousemaan ikkunalaudalta, näyttäen lähinnä siltä että olisi voinut kaatua millä hetkellä hyvänsä turvallensa kovalle lattialle. Samalla Tuulenkantaja lähinnä hymisi itsekseen, kuunnellessaan kuninkaan puheita. Aina kun Aran kävi mainitsemaan jollain tavalla sanojensa välistä Archelauksen, kävi naisen väritys aina hetkeksi laskemaan harmahtavaan silkasta ikävästä tunteesta, nousten kuitenkin ystävällisen hymyn myötä aina takaisin kukoistavaksi kuin niittypelto.
Siitä Pandemona ei kuitenkaan ilahtunut, että Mardukia käytiin kutsumaan sokeaksi hölmöksi. Vakava ilme laskeutui illuusionsa alle piilottautuneen naaraskäärmeen kasvoille, suun käydessä vetäytymään tyypilliseksi viivaksi, Taivaanmaalaajan tuijottaessa kulmiensa alta hetken ehkä turhankin murhaavasti vaaleatukkaista kuningasta. Lopulta hiljainen, huoneen seinistä kimpoileva naurahdus täytti huoneen, Shyvanan noustessa jaloilleen ikkunalaudalta.

Naaras paiskautui jälleen perääntyvää kuningasta päin lujana tuulenpuuskana, ilmestyen yllättäen miehen taakse. Monarkki kävi kuin itsestään peruuttamaan Yliparantajan syliin, josta isompi nainen laski nopeasti kätensä Aranin puoleen halatakseen tuota selän takaa. Pitääkseen tuon hetken syleilyssään. Kosketuksessa, jolla oli mahti johtaa kuolemaan pelkästä hipaisusta.
Toinen laihoista käsistä nousi pitelemään kuninkaan rintaa, suoden samalla jonkinlaista helpotusta sairauden tuomiin tuskiin, samalla kun toinen lähti seikkailemaan siellä täällä ympäriinsä toisen kyljeltä aina kasvoille saakka, samanlaista hyvänolontunnetta luoden.
Sinä olet jo mukana siinä leikissä. Pelissä, joka on ollut käynnissä jo iäisyyden, rauhallinen ääni totesi, naaraskäärmeen painaessa nyt kasvonsakin varovasti vasten Aranin vaaleita hiuksia, Ja vaikka minäkin olen siinä mukana, en sitä peliä kuitenkaan suoranaisesti pelaa. Minulla on oma tahtoni, mutta samalla myös toimin, kuten minulta toivotaan. Minulla on syy tekoihini, joita kiistääksesi sinäkään et ole arvoasteikolla riittävän korkealla, Pandemona jatkoi, siirtäessään puheensa aikana kätensä taas halaamaan Arania. Kuningasta ei päästetty pois tästä syleilystä, vaikka tuo kuinka olisi halunnut.
Sinä et tiedä minusta mitään, Aran Cúthalion, mutta sitä vastoin minä tiedän sinusta luvattomankin paljon.

Pian Taivaanmaalaajan toinen kämmen siirtyi peittämään kuninkaan sokeita silmiä. Kättä pidettiin paikoillaan hellästi, niin että se oli helposti työnnettävissä siitä pois.
Voisin tarjota sinulle mahdollisuuden nähdä minut. Tämän kerran, parantaja aloitti, kieron virnistyksen noustessa koristamaan nuoren naisen kasvoja, Mutta oletko sinä sitä ansainnut?.

Aranin telepaattisen viestin saatuaan, oli Atrevaux pistänyt vauhtia sorkkiinsa, jotka kopisivat nyt pitkin linnan käytäviä. Päällään faunilla oli yönmusta, kauluksellinen kaapu, jonka helma laahasi pitkin lattiaa jättiläisen perässä. Takkinsa alla faunilla eivät olleet kuin erityisen löysät housut, jotka fauni oli pelkistä siveyssyistä vetäissyt koipiansa lämmittämään. Housujen lahkeet oltiin kiristetty reilusti sorkista ylemmäs, jotteivät ne vahingossakaan häirinneet eliitin astelua. Kaapu oli puolestaan hyvin koruton sarvipäälle tyypilliseen tapaan. Vain hopeiset, kirjaillut reunukset saivat sen näyttämään arvokkaalta. Kaavun taskuun Atrevaux oli vielä varannut vasta valmistamaansa versiota monarkin lääkkeestä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ehkä siksikin, että voisi keskustella asiasta Aranin kanssa rauhassa keskenään.
Faunin reitti oli kiertänyt omalta huoneistolta suuntaan, jossa Aran oli ilmoittanut olevansa. Syytä haltiakuninkaan yhtäkkisen huutavaan kutsuun kenraali ei tiennyt, mutta ehkä sekin selviäisi pian, kun hän Aranin luo ennättäisi.


//Piippuasi polta piippuasi polta PADUMTSIH//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 22 Heinä 2013, 19:21

Se tuulenpuuska päin monarkkia sai haltian horjahtamaan askeleen, toisenkin taemmas, lähes horjauttaen sokean maahan. Tasapaino kuitenkin säilyi, Aranin käydessä nojautumaan vasten toistaiseksi tuntematonta kohdetta. Ei siinä kauaa tarvinnut pohtia, haltian käydessä kavahtamaan jälleen nyt takanaan seisovaa naarasta. Tuohan oli pitkä! Pidempi, mitä Archelauksen yksikään humanoidimuoto tähän asti oli ollut! No, ei kai se ollut kovin uskomatonta, jos jättikokoisella liskolla oli isokokoinen illuusio. Aran lamaantui jälleen silkasta kauhusta, Taivaanmaalarin käydessä syleilemään monarkkia. Aran halusi pois, mutta se hyvänolon aalto, joka kehon valtasi, kävi lamauttamaan paniikista värisevän sokean paikoilleen. Aran ei uskaltanut liikkua. Ties mitä lisko olisi tehnyt, jos hän nyt tekisi jotain äkkipikaista. Toisaalta, oliko se sitten yhtään turvallisempaa pysyä vain paikoillaan tässä? Ties mitä lohikäärme saattoi tehdä. Tosin, juuri nyt Aran koki valtavan hyvänolon aallon sisällään, sairauden suorastaan väistäessä Yliparantajan kosketusta. Jälleen värisevä, pelokas huokaisu karkasi kuninkaan suusta, kehon käydessä vaistomaisesti hakuetumaan hieman kumaraan.

Aran seisoi kirjaimellisesti tumput suorina paikoillaan, väristen sekä pelosta, että hyvästä olosta, haukkoen henkeään värisevästi. Taivaanmaalarin puheet kyllä käytiin kuulemaan, mutta Aran ei yksinkertaisesti kyennyt reagoimaan niihin. Käden laskeutuessa sokean silmille, kävi kruunupäinen nojautumaan vaistonvaraisesti paremmin vasten naarasta. Puheet Yliparantajan näkemisestä pistivät Aranin ynähtämään pienesti. Oliko hän ansainnut tuon naaraan näkemisen? Kyllä, Aranin omasta mielestä. Mutta oliko hän loppujen lopuksi sen arvoinen? Oliko edes haltioiden kuningas sen arvoinen, että olisi oikeutettu näkemään Yliparantajan, kolmesta sen harvinaisimman. Ajankiitäjä oli tunnetuin ilmestymisistään tahoille jos toisillekin. Kruunattu puolestaan tunnettiin merellä, oli tuo siellä jopa nähty Tosin, harvoin ne, jotka Nergalin näkivät, olivat eläneet siitä kertomaan.
Heräsi myös kysymys, halusiko Aran loppujen lopuksi nähdä naarasta? Mitä jos tuon näkemisestä seurasi jotain kamalaa? Vai olisiko Yliparantaja kaunein olento, mitä Aran tulisi ikinä näkemään?

En... Aran kävi lopulta henkäisemään En välittäisi Tietenkin se oli vale. Totta kai Aran halusi nähdä tuon olennon, mutta hänestä ei ollut taipumaan nöyristelemään tässä seurassa. Ei nyt, ei tuon lohikäärmeen kanssa. Jos tilanne olisi ollut toinen, ehkä Aran olisi käynyt nätisti pyytämäänkin. Mutta juurihan hän oli huutanut päin naaraan kasvoja tai ainakin sinne päin eikä kyennyt nyt vaihtamaan sävyä. Kaiken lisäksi, tuntui ilmassa nyt väreilevän toinen, valtava aura.



// PFFFFFT <3 Hei sisko, ei kai haittaa kun vastaan roolipeliin? Hyvä! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 22 Heinä 2013, 22:53

Tuulenkantaja piteli hennolla otteellaan yhä kiinni Aranista, käden peittäessä yhä miehen kasvoja. Kuninkaan hätääntynyt, paniikinomainen olo sai naaraan hymisemään mielessään hiljaa. Ehkä naaraskäärme oli jopa lievästi otettu siitä, että hänen läsnäoloansa käytiin kavahtamaan näinkin voimakkaasti; Joskin, ei tämä ensimmäinenkään kerta ollut. Shyvanaa tunnuttiin pitämään enemmänkin kuoleman ja myrskyntuojana, kuin parantajana, joka vaali elämää ja sen tasapainoa. Humanoideilla oli siihen varmasti syynsä, jotka Yliparantaja tosin itse kiisti.
Haltiakuningas vastasi lopulta naaraskäärmeen kysymykseen. Kertomalla ettei välittäisi. Heleä, huvittunut naurahdus päästettiin ilmoille.
Ah, mutta nyt te valehtelette, Taivaanmaalaaja aloitti myhäillen, Te kaikki haluaisitte niin kovasti nähdä minut. Todistaa sen, että olen oikeasti olemassa, enkä pelkkä myytti ja näky. Kovin monellekaan en sitä mahdollisuutta ole suonut ja nyt kun tarjoan sitä mahdollisuutta sinulle, niin torjut sen sillä verukkeella, ettet viitsi nöyrtyä enää edessäni, naaraskäärme jatkoi jokseenkin närkästyneenä.

Mutta ei se haittaa, Yliparantaja jatkoi, ajan tuntuessa suorastaan pysähtyvän hetkeksi, kun naaraskäärme kirjaimellisesti kelasi Aranin taudin aiheuttamaa olotilaa asteen verran taemmas. Vieden pois ne pahimmat tuskat ja heikkouden tunteen. Viimeiseksi palauttaen monarkille takaisin näkönsä, joskin eihän tuo sitä saisi loppuikäänsä pitää. Vain tämän hetken. Vain tämän lyhyen hetken. Tämä oli yksi niistä kerroista, kun naaraskäärme antoi jonkun todistaa voimiansa ilman minkäänlaista vastapalvelusta. Joskin seuraavalla kerralla kun Aran uskaltaisi Yliparantajalta mitään pyytää, vaatisi lohikäärme mitä todennäköisimmin kaksin verroin liikoja silkasta omahyväisyydestään.
Iso käsi laski alas kruunupään kasvoilta, Pandemonan irrottaessa toisen viimein syleilystään vapaaksi, kuitenkaan tekemättä itse ainoatakaan elettä siirtyäkseen muualle. Pitkä nainen katsoi vain reilusti alakanttiin pienempäänsä, kasvoilla leväten lähes olemattoman hymyn, jonka taakse ei näyttänyt piiloutuvan minkäänlaisia taka-ajatuksia. Puhdas vilpittömyys suorastaan loisti Taivaanmaalaajasta.
Katso nyt sitten, kerro minulle mitä näet.


Toisaalla Atrevaux askelsi yhä hiljaisia linnan käytäviä pitkin. Fauni valitsi kaikista niistä mahdollisista reiteistä aina hiljaisimman, koska ei liiemmin välittänyt ylimääräisesti huomiosta. Tavallisesti joku erehtyi aina kysymään, mitä yksi eliittikenraaleista vaelsi pitkin hovia, saaden sarvipään lähinnä ajattelemaan että pyöräyttäisi kysyjiä sarvillaan hetken pitkin seiniä. Täällä hän oli varttunut, eikä lähtisi valitsemaan toisin ennen riittävän hyvää syytä elää jollain toisella tapaa. Tämä oli hänen kotinsa ja sitä ei häneltä riistettäisi helpolla.
Hämärällä käytävällä oli miellyttävää kulkea, joskin heikkohermoisin olisi saattanut jatkuvasti ajatella jonkin hyppäävän pimeästä nurkasta päin kasvoja. Atrevaux ei onnekseen kuulunut tähän kastiin. Kuitenkin seuraava sai tummaan pukeutuneen sarvipäänkin hätkähtämään pienesti paikoillaan, yllättävän tutun henkilön ilmestyessä kuin tyhjästä kenraalin eteen. Hetkeksi laajentunut katse rauhoittui tyypilliselle tasolle, käsien noustessa sivuilta selän taa tuomaan ryhtiä ja arvokkuutta Atrevauxin ulkomuotoon, lievän yllättyneen hymyn kiriessä eliittikenraalin kasvoille.
Empä uskonut näkeväni sinua täällä, Archelaus, fauni lausahti, sanojensa perään pienesti päällään kumartaen.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 22 Heinä 2013, 23:28

Aran, Marduk

Ilmeisesti Yliparantajalle oli yhtä vaikeaa valehdella, mitä Ajankiitäjälle. Kykenikö tuokin näkemään tulevan, menneen ja nykyhetken? Sitä Aran ei tiennyt, mutta ei sulkenut pois sitä mahdollisuutta. Olihan nämä kaksi serpenttiä kolmesta vanhimmasta ne maagisimmat. Kenties kaksi heistä jakoi taitoja keskenään?
Jos ette haluaisi pysyä myytteinä, kannattaisi teidän astua pois piiloistanne Todellisuudessa Aran ei oikeastaan välittänyt nähdä kolmen vanhimman astuvan parrasvaloihin. Cryptissä oli tarpeeksi jo tapahtumia ja ongelmia, ehkä oli vain hyvä, että kolme vanhinta pysyttelivät vain piiloissaan, ilmestyen vain harvoille ja valituille. Nergal taisi vanhimmista olla se ainoa, joka antoi olemassaolostaan eniten merkkejä. Tietenkin kruunattu tunnettiin Aearin valtiaana, jopa ihmisten keskuudessa. Eri nimellä tosin, mutta silti se sama lisko oli kyseessä.

Sen enempää ei Aran ehättänyt todeta, kun tunsi jälleen sen turhankin suuren mielihyvän aallon valtaavan kehonsa. Kaikki se kipu katosi jälleen, Monarkin käydessä henkäisemään jälleen pelokkaasti. Aran painoi silmänsä umpeen, tuntien sen hyvän olon valtaavan kehonsa ja vievän kivun pois myös näköelimistä. Aran ei uskaltanut avata silmiään, Taivaanmaalarin viimein päästäessä irti kruunupäisestä. Aran otti muutaman haparoivan askeleen eteenpäin, käyden kuitenkin kaatumaan alas polvilleen. Vaikka Yliparantaja olikin parantanut tällä kertaa kuninkaan sairautta ja vaikka kuinka loisi hyvänolon aaltoja huoneeseen, ei naaras saanut poistettua sitä alkukantaista pelkoa tuntemattomasta, mikä kävi heikentämään kuningasta lähinnä psyykkisesti.
Kontillaan maassa värisevästi hengittävä kuningas kävi hitaasti avaamaan silmänsä, vain huomatakseen kykenevänsä jälleen näkemään. Terävästi, selvästi, ilman minkäänlaista utuisuutta katseessa. Yliparantaja toden totta oli tittelinsä veroinen.
Hitaasti kävi Aran kääntymään kontiltaan istumaan lattialle, kääntyen nyt kohden Yliparantajaa. Varovaisesti, jokseenkin kunnioittavasti lähti haltian vihreät silmät nousemaan pitkin edessään seisovan naisen kehoa ylöspäin, kunnes kävivät lopulta kohtaamaan tuon kauniit kasvot.
Hän ei ole sinun arvoisesi Haltia kävi naurahtamaan varovaisen vitsailevasti, sen pienen paniikin yhä kuuluessa äänestä.


Sinne minne meni Shyvana, seurasi myös Archelaus perässä. Ennemmin tai myöhemmin, oli Ajankiitäjä paikalla, joko henkisesti tai fyysisesti. Oraakkeli tiesi aina, minne Taivaanmaalaaja oli menossa tai mistä tulossa. Ei sillä, että Archelauksen olisi pitänyt vahtia naarastaan, mutta vanhan lohikäärmeen elämä osasi toisinaan olla tylsää. Pitihän sitä ruma pärstä välillä tunkea myös toisten asioihin. Kuitenkin, tänään Archelaus ei aikonut suoraan kumppaninsa asioihin puuttua, vaan oli tovin seuraillut tilannetta jo aikaisemmin sivummalta. Tietenkin hän oli ollut ajat sitten tietoinen tästä tapahtumasta, mutta ei pitänyt mitään kiirettä syöksyäkseen paikalle. Sen sijaan Archelaus katsoi tehtäväkseen liittyä kolmannen osapuolen seuraan, ilmestyen tyhjästä hiljaiselle käytävälle haltioiden hovissa.
Näyttävämmässään ihmisilluusiossa viihtyvä vanhus kävi virnistämään, saadessaan tuttavassaan aikaiseksi mielenkiintoisen reaktion. Harvemmin sitä silmättömään, rumaan vanhukseen törmäsi hiljaisilla, hämärillä käytävillä. Joten oli kai hyväksyttävää, että Atrevaux kävi pienesti hätkähtämään törmätessään yllättäen valtavan auran omistavaan vanhukseen.

Rujoille, iän raiskaamille kasvoille kävi leviämään ruma virne, faunin sanojen myötä.
Missä sitten uskoisit näkeväsi minut, Argenteus? Missä muuallakaan minä voisin sinuun törmätä? Vuorillani? Aroilla? Metsässä? Ihmisten ilmoilla? Älä nyt hulluja puhu, ystävä hyvä. Tämä on juuri se oikea paikka, missä sinun pitäisi olettaa näkeväsi minut. Tosin, ystäväsi siitä tuskin ilahtuu vanhus kävi hymisemään huvittuneena, samalla kun kääntyi hitaasti ympäri ja lähti kävelemään siihen suuntaan, mihin sarvipäinen oli matkannut Olet ilmeisesti jo mestaroinut lääkkeen valmistamisen?
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 23 Heinä 2013, 01:21

Lohikäärmeen katse seurasi, kun Aran kävi vajoamaan polvilleen maahan. Nuoren naisen pää kallistui hieman pienestä yllätyksestä, mutta naaras myös ymmärsi kehon normaalien reaktioiden vetävän oman linjansa hänenkin taidoilleen. Ei hän pelkoa minnekään hävittäisi. Eikä kyllä olisi välittänytkään hävittää. Korkeintaan kylvi sitä lisää minkä olisi voinut tehdä nytkin, muttei nähnyt kuitenkaan tarpeelliseksi käydä pelottelemaan haltiakuningasta tämän enempää. Toistaiseksi.

Kruunupään hitaasti naaraskehon vartta pitkin nousevaa katsetta kuin odotettiin, ja siihen käytiinkin vastaamaan lempeällä katsekontaktilla. Aranin sanoihin naaraskäärme soi huvittuneen naurahduksen. Olihan se aina imartelevaa kuulla jotain vastaavaa muilta, ja tavallaan myös vaihtelua siihen, kuinka kaksi valtavaa lohikäärmettä ilmaisivat toisilleen silloin tällöin välittämistään. Sanoja Taivaanmaalaaja ei kuitenkaan jaksanut pistää pahitteeksi. Hän tiesi olevansa lähinnä Mardukin vastakohta, kun käytiin ulkonäöllisesti vertaamaan mutta ei se ollut tähänkään saakka ollut mikään ongelma. Tuskin tulisi koskaan olemaankaan. Itsepähän naaraskäärme oli itselleen tämän muodon illuusioonsa valinnut.
Et osaa katsoa asiaa kuin omalta kannaltasi, joten on ehkä parempi, ettet käy kyseenalaistamaan välistämme sidettä - etenkään minun kuulleni, tyyni ääni selitti hetkeksi ilmeettömäksi vetäytyneiltä kasvoilta, Pandemonan viimeisten sanojen kuulostaessa hälyttävänkin varoittavilta kuulijansa korviin. Se pieni hymy kuitenkin kävi taas nousemaan nuoren naisen kasvoille, pyyhkien sen häijyyden taas naaraan kasvoilta tiehensä.
Mutta olen silti imarreltu sanoistasi, Taivaanmaalaaja vielä lisäsi jokseenkin tyytyväisenä, käydessään ottamaan askeleen lähemmäs maassa istuvaa kuningasta. Yliparantajan rauhallinen katse oli kuin naulittu haltiakuninkaaseen, eikä naaras käynyt edes räpäyttämään silmiään toista tuijotellessaan.
Mutta ah, missä ovat taas käytöstapani!, Shyvana parahti teatraalisesti yllättäen, Eihän nyt kuninkaan ole sopivaa nuohota lattialla, vai mitä olet mieltä?, naaraskäärme jatkoi, pitkän naisen käydessä yllättäen laskeutumaan kyykkyyn toisen tasolle, ojentaen kruunupäälle kättään, Saanko luvan auttaa sinut ylös? Istumaan vaikka sängynlaidalle, jos se saa olosi paremmaksi?.


Vanha fauni kävi naurahtamaan muutaman kerran Oraakkelin lausahdukselle. Olihan se totta, että kaikista niistä maailman paikoista oli kaikkein todennäköisintä törmätä tähän lohikäärmeeseen tässä hovissa syystä jos toisestakin. Mutta Atrevaux ei koskaan laskenut pois sitä mahdollisuutta, että tuo kiero lisko olisi ilmestynyt naaman eteen myös jossain muualla, täysin varoittamatta.
Niin kai, mutten myöskään laske pois sitä mahdollisuutta, että ilmestyisit näkyvilleni myös jossain muualla. Oletuksia saa olla, se kuinka suuri määrä niistä voi todellisuudessa kuitenkin pitää paikkaansa, on taas eriasia. Mutta siitä minun on kai turha puhua sinulle, sarvipää vastasi, lähtiessään astelemaan taas eteenpäin, Olen silti yllättynyt tästä kunniasta, saada tavata sinut toisen kerran, fauni vielä lisäsi muutaman kerran hyväntuulisuuttaan hymähdellen kiriessään vanhan miehen vierelle.

Ajankiitäjän viimeinen kommentti sai kuitenkin faunin virnistämään.
Ah, mutta sehän on yksi suurimmista vastuistani tässä hovissa!, Atrevaux aloitti, Pidän tärkeänä hallita taitoa valmistaa kuninkaani lääkettä sillä tasolla, mihin sitä oli jo kehitetty. En myöskään karta mahdollisuuksia sen pidemmälle kehittämisestä, nyt kun resepti on luovutettu haltuuni, fauni jatkoi. Samalla sarvipään mieleen heräsi ajatus, oliko Archelaus ollut se syy, miksi kuningas kaipasi seuraa itselleen? Tuollahan oli tavallista herkempi tapa aistia auroja, eivätkä Oraakkeli ja Aran olleet mitään parhaimpia ystävyksiä keskenään. Jos hän nyt astelisi lohikäärme seurassaan monarkin luo, mitä tuo kävisi ajattelemaan tilanteesta? Tosin, mitenpä Atrevaux olisi voinut kuninkaansa käskystä käydä kieltäytymään enää. Ei hänellä ollut siihen mitään järkevää syytä.
Mutta kerrohan, onko sinulla jotain syytäkin vierailla tällä kertaa hovin puolella?, kenraali kävi suoraa tiedustelemaan Ajankiitäjältä.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 23 Heinä 2013, 02:17

Haltia kävi pienesti kurtistamaan kulmiaan Taivaanmaalarin mainitessa, ettei Aran osannut katsoa asioita muuta kuin omalta kannaltaan. Ehkä niin, mutta Aran uskoi kuitenkin kykenevänsä ajattelemaan asioita myös hieman laajemmin. Esimerkiksi kansansa kannalta. Sitä ei kuitenkaan käyty mainitsemaan Yliparantajalle, vaan haltia tyytyi jokseenkin nöyrästi pitämään suunsa kiinni. Yliparantaja taisikin nyt olla niitä harvoja, jotka saivat haltiakuninkaan hiljaiseksi ja jopa nöyräksi. Taivaanmaalari kuitenkin myönsi olevansa imarreltu kuninkaan sanoista, saaden Aranin hymähtämään pienesti, melko vaatimattomasti.
Haltia piti katseensa naulittuna tuon jopa lumoavan kauniin olennon kasvoissa, Yliparantajan käydessä parahtamaan käytöstavoistaan. Jos Aranilta kysyttiin, oli jo alkujansakin ollut törkeää vain tunkeutua hänen linnaansa, ilman kutsua tai kutsupyyntöä! Mutta, Aranilta ei taidettu kysyä tässä vaiheessa mitään.

Aran vilkaisi nopeasti nyt kun kykeni näkemään Taivaanmaalarin ojennettua kättä, naaraan tarjotessaan apua auttaa monarkki istumaan jonnekin. Uskaltaisiko tuohon apuun nyt luottaa? Toisaalta, oliko Yliparantaja antanut mitään aihetta epäillä itseään juuri nyt. Kaikki tuon eleet, ilmeet ja teot puhuivat naaraan puolesta. Oli jokseenkin typerää edes käydä miettimään, oliko naaras tällä hetkellä luottamisen arvoinen. Kuitenkin, se pieni ääni takaraivossa varoitti Arania luottamasta tähän olentoon.
Varoituksista huolimatta, kävi haltia ottamaan kiinni naaraan tarjoamasta kädestä.
Jos vain Se sopisi teille Aran totesi jo hiljalleen rauhoittuvalla äänellä olisin Otettu


Archelaus kävi hymisemään tyytyväisenä faunin sanoille, samalla kun jatkoi hitaan rauhallista askellustaan.
ja juuri tuosta pidän sinussa Vanhus kävi myhäilemään, jatkaessaan askellustaan eteenpäin Mahdollisuuksia on aina, mutta kun tuntee minut, luuletko että ilmestyisin tapaamaan sinut ennemmin jonnekin metsään, kuin itse Cúthalionin linnalle? Silmätön vanhus kävi virnistämään, vilkaistessaan sarvipäisen puoleen.
Se sama, jokseenkin pahaenteinen myhäily jatkoi, Atrevauxin käydessä tarraamaan kiinni lääkkeenvalmistukseen. Vanhus ei voinut kieltää, etteikö häntä kiehtonut ja jollain tasolla hän myös ollut ylpeä siitä, mihin tämä sarvipäinen oli kyennyt hänen ohjeillaan.
Mutta haasteena on parantaa tauti kokonaan Mutta tuskin sinäkään siihen kykenet, ennen kuin Aran on poistunut keskuudestamme Ajankiitäjä kävi toteamaan.
Mutta syy, miksi vierailen hovissanne, on se sama, miksi olet matkaamassa kuninkaasi luokse Sokea vanhus totesi, samalla kun kaksikko viimein saapui sen oven luokse, jonka takana kuningas odottaisi Joten, emmeköhän kurkista, mitä oven takana odottaa? Archelaus kävi toteamaan virnistäen, samalla kun kävi painamaan ovenkahvan alas.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 15 Syys 2013, 23:48

Sarvipäinen kävi virnistämään itsekseen Oraakkelin sanoille, tuon mainitessa lääkkeen lopullisena haasteena olevan koko taudin parantaminen. Sanat saivat jonkinlaisen liekin roihahtamaan faunin silmissä tuo kun tuppasi rakastamaan haasteita! Oli hyvinkin mahdollista, että Aran ehtisi menehtyä sairauteensa ennen kuin Atrevaux lopullista parannusta tuolle keksi, mutta siihen saakka oli vanha fauni valmis helpottamaan kuninkaansa tilaa kaikin mahdollisin keinoin. Maksoi lääkkeen kehittäminen eteenpäin hänelle sitten mitä tahansa.
Se on harmillisen todennäköistä. Mutteivät puheesi saa siitäkään huolimatta minua luovuttamaan yrittämisen kannalta haasteet ovat elämäni suola, sarvipää totesi, kääntyen hetkeksi katsahtamaan Mardukia virnistäen.

Katse käytiin kuitenkin kiinnittämään jälleen eteenpäin, faunin kuunnellessa Oraakkelin sanoja askelluksensa ohessa. Vanha lohikäärme ilmoitti vierailunsa syyksi saman, minkä takia Atrevaux oli nyt menossa tapaamaan Arania. Hetken koko skenaario kuulosti hassulta kenraalin mielestä. Fauni kävikin sukimaan muutaman kerran pujopartaansa miettiessään seikkaa tarkemmin, keksimättä kuitenkaan sillä hetkellä yhtäkään syytä, miksi kuningas olisi halunnut tavata Archelauksen ja hänet yhtä aikaa. Saati sitten käynyt vapaaehtoisesti kutsumaan Oraakkelia omalle tontilleen. Kyllä eliitti tiesi enemmän kuin tarpeeksi tämän kaksikon väleistä.


Shyvana hymyili yhä viattomasti ojentaessaan kättään Aranille. Hetken selvästi emmittyään, kävi monarkki myöntymään naaraskäärmeen tarjoukseen viimein ja tarttumaan tuon käteen todeten vielä perään, että olisi otettu Taivaanmaalaajan avusta. Parantajan olisi tehnyt mieli naurahtaa huvittuneesti toisen sanoille. Kuninkaan pitäisi olla otettu pelkästään hänen läsnäolostaan! Ei vain siitä, että hän tarjoaisi kättään toiselle avuksi. Mutta sitä Aran ei varmastikaan olisi tahtonut kuulla kuten ei varmasti montaa muutakaan asiaa, joita Taivaanmaalaaja olisi voinut haltiamiehelle kertoa tällä hetkellä. Etenkään sitä seikkaa, että naaras kykeni aistimaan kumppaninsa lähestyvän jostain päin linnaa tätä huonetta kohden. Tästähän oli tulossa kaikin puolin mielenkiintoista!

Kaikesta huolimatta Yliparantaja kävi hymyilemään hieman leveämmin, ystävällisemmin Aranille, ottaessaan hellän otteen monarkin kädestä.
En tarjoaisi apuani suotta, naaras vastasi haltian sanoihin - pieni pilke silmäkulmassaan ja viekkautta äänessään. Kuningas autettiin kuitenkin ylös lattialta, Shyvanan tukiessa parhaansa mukaan pienempäänsä aina sängynlaidalle asti, johon monarkki saisi halutessaan pian istahtaa.
Kauaa ei tuollekaan toimitukselle kuitenkaan annettu aikaa, kun Taivaanmaalaaja tiukensi otteensa toisen kädestä kirjaimellisen epämukavaksi, eikä loppujen lopuksi antanutkaan kruunupään istua alas rauhoittumaan. Aran ei saattanut repiä kättään vapaaksi, eikä nyt näin ollen myöskään pystynyt livahtamaan yllättäen karkuun vanhimman läheltä. Ja sekös Shyvanaa hymyilytti.
Enkä todellakaan liian usein, naaraskäärme ilmoitti kierosti, virnistäen katsoessaan alas kuninkaaseen.

Taivaanmaalaaja istahti itse nyt varovasti sängynlaidalle, vetäen monarkkia surkuhupaisan helposti perässään ja nappasi miehen syliinsä istumaan. Toinen käsistä kietaistiin Aranin ympärille, samalla kun toinen irrotti otteensa kuninkaan kädestä ja lähti sukimaan tuon vaaleita kutreja. Hellästi, varovasti.
Voi Aran, Aran, Aran.., naaras aloitti hitaasti, alkaen näyttää hiljalleen surulliselta katsoessaan kultatukkaista haltiaa, menettäen hitaasti kesäisen vehreän värinsä, muuttuen jatkuvasti aina vain harmaammaksi, värittömäksi hahmoksi, Minä kun luulin, että osaisit olla varovaisempi kanssani - mutta vaikuttaakin siltä että olin kovin väärässä sinun suhteesi. Hiljalleen myös ikävän ahdistava tunne alkoi levitä naaraskäärmeestä pitkin huonetta, Yliparantajan antaessa itsestään kieliä nyt sen ikävämmän voiman monarkin tietoon, vaikka tuo siitä varmasti olikin jo tietoinen.
Voisin viedä pienen surkean elämäsi tässä ja nyt, tulitko ajatelleeksi sellaista, kun tartuit kiinni kädestäni?, Shyvana kiusasi miestä, hipaisten sormillaan ohimennen monarkin kaulasta kun tuon tukkaa silitti, lopulta suoden häiritsevän suudelman pienempänsä poskelle toimituksensa lomasta. Kaikki mahdolliset rimpuilut tukahdutettiin pienin, kevyin ja varovaisin elein, mutta jos monarkki erehtyi katsomaan naaraan silmiin, kävi parantajan palavaksi käynyt katse näpäyttämään miestä polttavalla tunteella, kuin pienenä sähköiskuna.

Yllättäen Tuulenkantaja kävi kuitenkin kohdistamaan katseensa Aranista huoneen ovelle, jonka kahva käytiin taittamaan alemmas. Sillä samalla sekunnilla, leijui naaraskäärme näkymättömänä tuulena pois kuninkaan alta, ilmestyen seisomaan vain hieman etäämmälle sängystä. Shyvana ei jaksanut välittää siitä, tömähtikö monarkki takaisin linnansa lattialle tästä yllättävästä liikkeestä, vai oliko tuo vetäytynyt vain kauemmas hänestä tai jähmettynyt paikoillensa. Sen sijaan koko naaraan huomio oltiin nyt suunnattu ovesta sisään astuneeseen sarvipäähän ja tuon vierellä olevaan Oraakkeliin, jolle isokokoinen nuori nainen soi virnistyksen.
Atrevaux puolestaan ei ollut lainkaan yhtä innostunut tilanteesta kuin kenraalille tuntematon olento vaikutti olevan. Fauni ei tiennyt tunsivatko tämä ja Marduk toisensa jollain tapaa, mutta siitä vanha kenraali oli varma, että tämä oli se syy miksi Aran oli hänet tänne kutsunut. Atrevauxia melkein kadutti, ettei ollut saapunut paikalle aikaisemmin, mutta se oli viimeinen asia josta sarvipää oli tällä hetkellä huolestunut. Kenelläkään ei ollut osaa eikä arpaa häiritä näin kuningasta - etenkään silloin, jos Atrevaux siihen saattoi jotenkin vaikuttaa!

Fauni koetti nopeasti telepaattisesti varmistaa Aranilta, että tuo oli kunnossa. Odottamatta sen koommin että monarkki hänelle erikseen mitään vastaisi, roimahtivat kenraalin kädet sinisinä palaviin liekkeihin tuon astuessa peremmälle huoneeseen itseään kookkaampaa naista kohden, jonka fauni oli valmis lopettamaan niille sijoilleen. Sen näki kulmiaan kurtistavan eliitin silmistä. Shyvana puolestaan reagoi tähän muuttamalla muotoansa jälleen tylsän harmaasta tumman purppuraiseen olemukseen. Valkea mekko vaihtui naaraan yllä tummaan, kirkkaan vihreät hiukset lähes mustiksi, samoin alun perin vihreiksi maalatut huulet. Päähän naaraalla kasvoi liekkikruunu ja silmät saivat palavan sävyn viirumaisilla, valkeilla pupilleilla varustettuina. Olomuoto oli harvinaisen synkkä, joittenkin mielestä ehkä jopa pelottava, mutta eipä sen ollutkaan tarkoitus ihastuttaa ketään. Lähinnä kieliä siitä, ettei naaras ollut lainkaan niin puolustuskyvytön, kuin antoi ehkä vaikuttaa. Mikäli fauni haluaisi koetella onneansa Taivaanmaalaajan kanssa Oraakkelin nähden, oli tuo vapaa yrittämään.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Syys 2013, 00:40

Aran kävi kuin kävikin tarttumaan Yliparantajan käteen, antaen itseään isomman naisen auttaa heikoksi käyneen kuninkaan ylös lattiaa nuohoamasta. Mikäli kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu nainen, olisi Aran lyönyt tarjotun käden pois silmiensä edestä ja noussut omin avuin - vaikkakin heikosti - ylös. Hänhän ei ihan jokaiselta hempukalta apua huolinut. Mutta koska kyseessä taisi olla kieltämättä Cryptin voimakkain naaraspuolinen olento, ei Aran kehdannut snobimaiseksi ruveta.
Pieni hymähdys karkasi kuninkaan suusta, naaraan käydessä vastaamaan, ettei tarjonnut apuaan suotta. Miten tuo nyt pitäisi tulkita? Hitaita, pienesti täriseviä askeleita otettiin verkkaisesti kohden vuodetta, jonka ääreen päästyä Aran tuhahti pienesti. Katse, joka toisaalle oli eksynyt, siirtyi kuitenkin terävöityneenä Yliparantajan puoleen, haltian huomatessa, ettei naaraan ote käynyt hellittämään kohteelle saavuttua. Päinvastoin, Shyvana kävi tiukentamaan otettaan, jopa niin epämukavaksi, että haltian oli pakko ynähtää pienesti. Yllättävän paljon voimaa tältä naiselta löytyikin...
Suu kävi avautumaan pienesti, Aranin aikoessa aloittaa puhumisen Taivaanmaalarin viimeisimmän toteamuksen myötä, mutta kultahapsi ei edes ehättänyt sanaakaan sanoa, kun naaras kävi istahtamaan sängynlaidalle ja veti pienemmän haltian syliinsä, kuin minkäkin lapsen! Yllättävä, nöyryyttävä veto sai Aranin jälleen kärttyisäksi, mutta yllättäen myös ahdistus palasi. Ahdistus, joka sai haltian suorastaan paniikkiin. Tietenkin Aran yritti päästä pois tuosta epämukavaksi käyneestä tilanteesta, mutta turhaan. Ainoa, mitä Aran kykeni tuossa tilanteessa tekemään, oli ynähtää kerran jos toisenkin. Ajatus ei käynyt kulkemaan rationaalisesti, haltian mielen täyttyessä pakokauhusta, joka näkyi myös monarkin kasvoilta.

Pieni, värisevä henkäys kävi lipumaan puoliksi auenneiden huulien välistä, Yliparantajan käydessä huomauttamaan, miten helposti voisi päättää monarkin elämän tähän, samalla kun naisen sirot sormet kävivät kevyesti hipaisemaan haltian kaulaa. Tietenkin Aran oli tarpeeksi typerä vilkaisemaan väriään muuttaneen naaraan silmiin. Haltian katse kuitenkin kääntyi alta aikayksikön pois Yliparantajan katseesta, sen polttavankihelmöivän tunteen vallatessa koko kehon. Tuntui pahalta, ahdisti, sattui ja pahinta oli se, että Aran oli täysin lamaantunut.
Yllättäen tilanne kuitenkin helpotti, Shyvanan yllättäen katosi ja siirtyi kauemmaksi Aranista. Tämän liikkeen johdosta haltiakuningas lankesi jälleen maahan, ottaen polvillaan ja kämmenillään vastaan kylmän lattian. Toinen käsistä nousi heti rintakehälle, haltian haukkoessa henkeä kuin olisi juuri päässyt veden alta pinnalle. Haltia värisi, mutta kykeni kääntämään hiustensa peittämiä kasvoja pienesti kohden ovea, joka oli avautunut. Tilanne ei kuitenkaan tuntunut mukavalta, kun nyt tässä pienessä tilassa oli kaksi suurta auraa, jotka olemassaolollaan suorastaan painoivat auraherkkää haltiaa alemmas. Aivan kuin painovoima olisi päättänyt lisääntyä. Mieltä lohdutti kuitenkin pienesti se tuttu, sarvipäinen hahmo, jonka Aran kykeni erottamaan hiustensa takaa. Mitään Aran ei kuitenkaan kyennyt vastaamaan sarvipäisen telepaattiseen viestiin vastaamaan...


Marduk kävi pienesti virnistämään pässinpään sanoille, sen pahemmin vastaamatta faunille mitään. Sen sijaan oraakkeli kävi työntämään oven auki, antaen virneensä hiipua pienemmäksi. Virne ei kuitenkaan koskaan kokonaan iän raiskaamilta kasvoilta kadonnut, Ajankiitäjän kääntäessä kasvonsa tutkimaan huoneen kahta muuta elävöittäjää.
Aran oli kovin surkeassa kunnossa, mutta Ajankiitäjän ei tarvinnut edes käydä arvailemaan, mitä oli tapahtunut. Hän kyllä tiesi... Toisin kuin fauni. Tietenkin eliittikenraali kävi reagoimaan uhkaavaksi tulkittavaan tilanteeseen parhaaksi näkemällä tavallaan, joka nyt sattui olemaan tuntemattoman vieraan kimppuun hyökkääminen. Atrevauxin käsien roihahtaessa tuleen, ei Marduk käynyt hätkähtämäänkään. Kuitenkin, kun fauni kävi uhkaavasti lähestymään "aseistettuna" naarasta, kävi Oraakkeli reagoimaan eläimellisen suojeluvaiston saattelemana. Alta aikayksikön oli sokea vanhus syöksähtänyt faunin perään, siinä samalla liikkeestä muuttanut ulkomuotonsa astetta suuremmaksi, hybridiksi liskosta ja ihmisestä. Hännällään tuo valtava otus kävi iskemään huoneen oven kiinni, samalla kun pitkän, liskomaisen kehon etupää saavutti sarvipäisen hyökkääjän.

Sillä samalla sekunnilla Archelaus tarrasi kiinni faunin kaulasta ja paiskasi suuren sorkkajalkaisen vasten lähintä seinää. Pitkä hybridi kävi nostamaan eliittikenraalin niin korkealle seinää vasten, ettei edes jättiläisfauni jalat yltäneet maahan. Toinen humanoidiosan käsistä kävi tarraamaan kiinni Atrevauxin sarvesta, pakottaen faunin katsomaan tyhjiin silmäkuoppiin... Jotka tosin nyt hohkasivat valkeanoranssia valoa, Ajankiitäjän käydessä roihuamaan sisältäpäin ilmiliekeissä. Sen saattoi myös tuntea Oraakkelin kosketuksesta, joka kävi yllättäen kuumenemaan faunin kaulalla.
Molemmat lohikäärmeen etujaloista kävi myös nousemaan vasten faunia, painaen terävät kyntensä vasten Atrevauxin vatsaa, niin epämukavasti, kuin mahdollista. Tuntui siltä, kuin tuo hybridi olisi yrittänyt käsiensä ja etujalkojensa avulla repiä eliittikenraalin kahtia. Todellisuudessa Archelaus kävi vain painamaan suurta humanoidia vasten seinää, käyttäen omaa painoaan hyväksi, tehdäkseen eliitin olon mahdollisimman tukalaksi.
"Uskallakin uhata naarastani..." Ajankiitäjä aloitti haltiakielellä, sähisten kuumana hohkaavasta kidastaan "Ja pidän huolen siitä, että sinä ja kuninkaasi palatte hengiltä, ennen kuin edes ehditte pihahtaakaan". Nyt Oraakkelin keho ja kosketus olivat jo niin kuumat, että ilma karun hybridin ympärillä alkoi väreillä. Mutta juuri nyt ei Marduk näyttänyt välittävän siitä, satuttiko hänen kovat otteensa tai kuumeneva kosketuksensa tätä uutta ystäväksi lueteltavaa faunia.
Aran oli tietenkin tuon oraakkelin uuden olomuodon nähdessään käynyt kavahtamaan taemmas, mutta oli käynyt heti ponkaisemaan ylös Atrevauxin iskeytyessä seinää vasten. Heti pystyyn päästyään oli Aran yrittänyt iskeä jalkana maahan, luodakseen paineaallon, jolla olisi yrittänyt heittää Ajankiitäjän kenraalinsa kimpusta pois. Ennen kuin jalka edes oli ehättänyt nousta kunnolla, oli oven kiinni läimäissyt oraakkelin häntä käynyt heilahtamaan kuninkaan puoleen, kaataen tuon maahan ja laskeutuen haltian ylle lepäämään, pitäen näin omalla, suhteellisen kevyellä painolla heikkokuntoisen suippokorvan maassa.


// AH AH AHASDKFJSKDJFS //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 16 Syys 2013, 03:07

Taivaanmaalaajan palava katse tuijotti hiljalleen kädet liekeissä lähestyvää sarvipäätä. Ei Shyvana ollut moisesta moksiskaan. Valtava naaras olisi voinut helposti joko väistää mahdolliset lentävät loitsut, tai vaihtoehtoisesti vain tyytyä torjumaan ne. Toisaalta, Yliparantaja myös tiesi, ettei Archelaus päästäisi kenraalia turhan lähelle naarastaan, jonka Oraakkeli kävi pian myös tekemään harvinaisen selväksi kaikille osapuolille jotka huoneessa olivat.
Shyvanan katse tuijotti yhä uhkaavana, mutta samalla tympääntyneenä Atrevauxia.
Sinuna en kokeilisi tuota, huoneen ainoa naispuolinen ehti todeta, kunnes Ajankiitäjä iski oven kiinni ja ilmalennon aikana hybridiksi muotoansa muuttaen paiskasi sarvipäisen vasten seinää. Eliittikenraali ei Mardukin yllättävään tekoon ehtinyt juuri reagoida, kuin pysähtymällä paikoilleen ja nostamalla toista kulmaansa. Pujopartaisen kädet jatkoivat palamista yhä, kun vanhin nosti kookkaan faunin kevyesti seinälle. Matala murahdus karkasi Atrevauxin suusta iskun voimasta, toinen heti perään kun Oraakkeli tarrasi kenraalin toisesta sarvesta ja pakotti katsomaan itseään. Vanha fauni ei voinut mitenkään sanoa pitävänsä tästä tilanteesta.

Käsi kaulalla alkoi hiljalleen tuntua kuumenevalta ja sitten taas polttavalta. Minkäänlaista pakokauhua tai ahdistusta se ei kuitenkaan saanut kenraalissa aikaiseksi. Näin korkeassa asemassa olevalla ei yksinkertaisesti ollut varaa panikoida vastaavanlaisissa tilanteissa, vaan säilyttää laskelmoiva ja rauhallinen ajattelu. Kenraali ei saattanut millään keinolla rimpuilla irti lohikäärmeen otteesta, saati sitten liiemmin uhata selvästi voimallisempaa olentoa, mutta siitä Archelaus saattoi olla varma, että fauni oli valmiina pistämään tuon naamavärkin kokonaan uudeksi henkensä uhalla, jos tämä tilanne kehittyisi yhtään pidemmälle. Fauni ei halunnut rikkoa välejään Oraakkelin kanssa, muttei myöskään katsonut hyvällä kuninkaan uhkaamista. Kuten olettaa saattoi, oli Aran hänelle loppupelissä tärkeämpi, kuin toveruus lohikäärmeen kanssa.
Tilannetta kävi selvittämään hieman, kun hybridimuodossaan oleva, palavin silmin kenraalia tuijottava Oraakkeli uhkasi polttaa sarvipäisen ja monarkin hengiltä, mikäli fauni uhkaisi hänen naarastaan. Huoneessa oleva naiseksi tekeytynyt kuului siis jotenkin Mardukille. Naaraasta puhuttaessa Atrevaux ehti nopeasti päätellä myös päässään, että nainen ehkä olisi myös lohikäärme. Yksi vanhimmistako? Ehkä se selviäisi myöhemmin, jos ja kun tilanne ottaisi rauhoittuakseen. Nyt kuitenkin tuo seikka oli pienin kenraalin huolista, kaulalla olevan käden tuntuvan jo korventavat nahkan lisäksi myös kurkkua sisältäpäin, luoden hiljalleen harvinaisen tukahtuneen olon Atrevauxille. Sitä ei käyty näyttämään suosiolla ulospäin, mutta hitaasti ja varmasti pieni tuskasta kielivä ilme alkoi kavuta itsepäisen sarvipään kasvoille, tuon välillä ähkiessä kuumuutta kaulallaan. Sillä hetkellä kenraali saattoi olla iloinen vain siitä, ettei vanhin käynyt roikottamaan häntä säälimättömästi vain kaulasta, vaan sen sijaan painoi kookasta olentoa vasten seinää etujalkojensa kera. Eihän se mukavalta tuntunut, mutta oli selvästi lohduttavampaa kuin se, että faunin oma paino olisi pahimmassa tapauksessa helposti naksauttanut tuon oman niskan poikki.

Shyvana oli tyytynyt hetken hiljaa seuraamaan tilannetta sivusta. Olihan se aika ihailtavaa nähdä kumppani puolustamassa jotain itselleen kuuluvaa, mutta naaraasta tilanne oli edennyt jo hieman liian pitkälle. Hänen syynsä täällä oli ollut alun perin vain lyhyt vierailu monarkin juttusilla no, ehkä naaras oli jo siinä vaiheessa päättänyt hieman kiusaavansa Arania mutta nyt Archelausin läsnäolo oli muuttanut hieman tilanteen kulkua.
No mutta Archelaus, Taivaanmaalaja aloitti rauhallisesti, valtavan naisen lähtiessä astelemaan huoneen poikki kumppaninsa luo. Toinen naaraan käsistä laskeutui varovasti lipumaan pitkin harmaan hybridin kylkeä, Shyvanan jäädessä lopulta kietomaan uroksen valkeaa harjaa sormiensa ympärille. Mardukin ympärillä leijuva kuumuus ei haitannut lainkaan Taivaanmaalaajaa.
Käytöksesi on varsin hyväksymätöntä, vaikka kaikki todennäköisesti ymmärtävät tarkoitusperäsi. Ylireagoit. Rauhoittuisit myös vuokseni ja laskisit arvon kenraalin takaisin omille jaloilleen, hän tuskin nauttii liiemmin käsittelystäsi ja mikä tärkeintä, kenraali varmasti oppi jo läksynsä, liekkikruunuinen totesi ykskantaan, antamatta kenenkään tai minkään keskeyttää itseään. Naaras oli katsellut tätä jo tarpeeksi ja jos Marduk ketään kuunteli, niin häntä. Shyvanan katse kiersi ensin seinällä roikkuvasta faunista lattialla makaavaan kuninkaaseen, jonka jälkeen se nostettiin merkittävästi Mardukiin.


//Sain Hadekselta luvan jäädä huomenna kotiin sen sijaan että menisin kouluun koska hitler. Tupsahdinpa takaisin foorumille asdailemaan. Hups (----D//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Seuraava

Paluu Makuuhuoneet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron