Kirjoittaja Crimson » 25 Marras 2013, 01:56
Atrevaux myhisi hiljaa itsekseen, naurahtaen monarkin kyseenalaistavan tuumauksen perään.
”Olisi se kai omanlaisensa haaste kasvattaa omat pentunsa keskellä korpea, jossa tuskin saisi näinä aikoina olla varsinaisesti edes rauhassa. Liekö kyseinen metsätilkku enää edes pystyssä, hälläväliä..”, sarvipää jupisi puoliksi itsekseen, nakaten käsiinsä jääneen kultakutrin päällyspaidan saman reunan yli, minne tuon muutkin vaatteet olivat kadonneet.
”Mutta on taas eriasia, jaksanko enää hovielämän jälkeen olla kiinnostunut mättäillä samoilusta, kun saan täällä jo kaiken, mitä haluan ja tarvitsen ilman, että minun täytyisi mitään erikseen mistään etsiä”, fauni vielä lisäsi, virnistäen leveästi sanojensa päätteeksi katsellessaan kuningasta. Ja tottahan se oli. Hänellä oli täällä kaikki, mitä hän tarvitsi, ja jos sarvipäällä vielä jotain tarvitsisi, ei hänen tarvinnut kuin sitä pyytää taholta tai toiselta.
Parebris kävi kuitenkin kohottamaan pienesti toista kulmaansa kuninkaan tiedustellessa, kuinka päin ja missä asennossa fauni tuon tahtoi ottaa. Vapaa käsi, joka ei sillä hetkellä Aranin virheetöntä ihoa hyväillyt mielihyvää tuottavilla kosketuksilla astetta herkempien paikkojen läheisyydessä, nousi hieraisemaan muutaman kerran valkeaa partaa sarvipään leuassa, faunin näyttäessä yllättävänkin mietteliäältä. Olihan tämä aina ollut yksi niistä tyypillisimmistä kysymyksistä näiden puuhastelujen ohessa, mutta oli aina myös yhtä vaikeaa päättää samalta seisomalta, millaiseen solmuun tahtoi petikaverinsa vääntää.
”Kyllähän sinä tiedät, että katsoisin sinua mieluummin silmiin kuin tuijottaisin takaraivoasi”, matala ääni mörisi leveän virnistyksen takaa, ”Mutta päätä itse missä asennossa sinun on parhainta olla, kunhan olet siinä nätisti paikoillasi”, Parebris jatkoi, käydessään nojautumaan taas paremmin monarkin ylle ja hyväilemään toisen kasvonpuoliskoa poskellaan, ”Etkä yritä karata minnekään kesken kaiken”.
”En ole tietoinen siitä, onko lisäkseni edes olemassa kaltaisiani enää täällä, saati sitten muuallakaan”, pujopartainen totesi yllättäen ykskantaan, ”Mutta se on minulle yksi lysti, tuskinpa teitä kiinnostaisi kaitsea kaltaisiani jääräpäitä laumoittain. Ette kuitenkaan pitäisi siitä”, fauni arvioi. Oli totta, ettei Atrevauxia liiemmin jaksanut oma rotunsa kiinnostaa, mutta olisihan se aina ollut hauska tapaus sattua elämänsä aikana näkemään toinenkin lajinsa edustaja – mutta ei väkisin.
Kiusoitteleva virne nousi sarvipäisen kasvoille kuitenkin tuon rojahtaessa toisen käsivartensa varaan nojaamaan Aranin vierelle. Samalla hohtavan katseen annettiin tutkiskellessa kruunupään alastonta kehoa arvioivasti, sirojen sormien käydessä seikkailemaan yhä useammin ja aktiivisemmin haltian tunneherkillä alueilla. Parebris olisi voinut ottaa haluamansa vaikka heti niin tahtoessaan, mutta tuumi tämänkin kerran olevan miellyttävämpi, jos Arankin saisi siitä jollain tavalla nauttia. Tuppasihan monarkki ’uhrautumaan’ seuraksi Atrevauxin intiimimpää läheisyyttä kaivatessa, joten miksipä sarvipäinen ei omien harvinaiseksikin kutsuttavien halujensa lisäksi voisi mielihyvää jakaa näinä harvoina kertoina myös kultakutrille itselleen.
”Oletpa kalpea, ehkä sinun pitäisi näyttäytyä useammin linnanseinien ulkopuolella, hmm? Raitis ulkoilma voisi tehdä sinullekin välillä hyvää”.
//Kello on paljon. Ihan liian paljon. Mutta silti tekstiä tulee, kas tässä.//